Elämme aikoja, jolloin kaikki tuntuu olevan vaikeaa, monet paikat ovat suljettuja ja ei pääse oikein mihinkään. Vaan oltiinpa Helsingissä ja paikka, johon pääsi oli SEA LIFE! Olemme käyneet Kotkan Maretariumissa ja Berliinin Sea Lifessa, mutta Linnanmäellä sijaitseva Sea Life on ollut näkemättä. Huolimatta poikkeusajoista, niin sinne oli mahdollisuus päästä, koska sinne voi varata ajan! Netin kautta varasimme ajan klo 13:15 ja sitten kävelimme sinne. Lunastimme varatut liput, takit narikkaan ja ei kun fisuja tsiigaa.
Oikeastaan oli ihan nautinnollista kiertää, kun ei ollut tungosta ja sai ihan rauhassa katella kaikkia uivia elikoita. Niitä sitten piisasi ja jos vaikka kuin monenlaisia. Eri kokoisia ja värisiä.
Oli iloa silmälle ja mielelle. Vaikka ei olisi minkään asteen kalafriikki, niin silti innostuu katselemisesta - siitä, miten sitä vaan on elämää vedessä. Kalojen lisäksi oli rapuja, merihevosia ja niitä meritähtiä! Oli aina pakko tuijottaa niin kauan, että näki kuinka se tähti vaan liikkui.
Oli erilaisia, upeita altaita ja sitten oli se valtavan iso allas, missä oli haita. Ne vaan ovat niin pelottavan näköisiä, että väkisinkin tulee sellaisin kauhun sekaisia tunteita. Kun olin kohdassa, missä allas on myös katossa ja minä alla, niin silloin se kävi! Hai ui ylitseni ja pelästyin niin, että sattui ihan joka paikkaan vähän aikaa. Kun selvisin siitä, olin ihastuksissani, kuinka oli rakennettu hyvin sekin paikka. Sinänsä se ei ollut uutta, koska Berliinissäkin oli niin, mutta silti - aina yhtä ihastuttavaa.
Sea Lifessa syntyy uusia kaloja ja niitä oli eristetty omiin altaisiinsa. Olivat kuin päiväkodissa, kalatarhassa - niin kauan, kunnes ovat sen kokoisia, että pärjäävät aikuisten kalojen maailmassa.
Katselemista riitti, tietoa tuli roppakaupalla ja oli vaan huisin mukavaa kierrellä siellä ja olla nenä litussa milloin minkin ikkunan äärellä ja bongata sieltä asukkaita.
Viimeiseksi saavuimme Mikon luokse. Mikko on meriahven ja mielenterveyskuntoutuja.
Mikosta oli seinällinen tietoa ja lehtileikkeitä. Miten oli joutunut sinne ja kuinka oli hotkaissut mm. harjan. Kun olimme hänen luonaan, hän mökötti, kts. kuva. Oli aivan valkoinen ja yhdessä paikassa. Vaan, paninpa merkille, miten hänen silmänsä liikkuivat, kun heiluimme siinä hänen akkunansa takana. Kun jo yksi meistä sai tarpeekseen mokoman mököttäjän katselemisesta, niin en antanut periksi. Minulla oli huivi, jota aloin Mikolle esitellä ja kappas, kun ihastui. Oli vähän sillai, että on itsekkin aina halunut sellaisen huivin, mutta kun on kala. Hän kuitenkin vaihtoi värinsä tummemmaksi ja ui kaikilla mahdollisilla tyyleillä, veti kylkimyyryä, hitaasti ja nopeesti. Saimme siis varsinaisen uimanäytöksen ja tulimme siihen tulokseen, että kyllä tais Mikko ilahtua meidän vierailusta.
Tämä ihan vinkkinä, että jos ootte siellä suunnalla, niin menkää moikkaa kaloja ja kertokaa Mikolle terkkuja!
