Aatamin puvussa ja vähän Eevankin

Oli lähdettävä Mikkeliin ja mikäs oli lähtiessä, sillä juuri sinä päivänä sattui olemaan poutaa! Kyllä, ei sitten tainut sataa koko päivänä pisaraakaan. Poutaa piisasi, mutta lämpötila ei hirveemmin hellinyt. Lämmin tuli vain kun kipusi Naisvuoren näkötorniin.

Kesäteatterissa napitin takin leukaan asti, sillä vaikka siellä esiinnyttiin Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, niin katsomossa sai pitää vaatteet visusti päällä. Agapetuksen klassikonäytelmä oli saanut uuden dramatisoinnin Mikko Kiviseltä, joka oli ohjannut tämän vanhan hauskan näytelmän erittäin onnistuneesti.

Huolimatta siitä, että en enää muistanut miten se juoni kulki, liekö elokuvaversion näkemisestä tovi, niin eipä haitannut ollenkaan. Niin ja seuralaiselleni, omalle teinipojalleni koko tarina oli täysin uusi.

Kuva näyttää taideteokselta Haavoittunut enkeli - hah, vain näyttää, sillä oikeasti proviisori Himanen(Antti Launonen) ja luutnantti Kehkonen(Ville Keskilä) kuljettavat asemapäällikkö Viirimäkeä(Teemu Aromäki) rantaan.

Tämä näytelmä on juuri oikea näytelmä kesäteatteriin, jos haluaa vain nauttia, nauraa ja nuolasta ennen kuin tipahtaa, sillä tässä paketissa on kaikkea. Ihanaa kesää, rosvo ja poliiseja, nuorta lempeä ja tukku mitä uskomattomampia väärinkäsityksiä, paljasta pintaa, erityisesti naiskatsojille!

Teemu Aromäki tekee kaksoisroolin asemapäällikkö Viirimäen ja Konstaapeli Lehtisen rooleissa ja onnistuu erittäin hyvin. Jopa takariville näkyi käsien monipuhuvat liikkeet, jotka herättivät katsomossa hilpeyttä. Hirmuinen vankikarkuri on suuri ja voimakas ja saa silti hersyvät naurut aikaiseksi.

Nuorta lempeä moninaisten kommellusten kautta nähtiin Allin(Jasmin Hamid) ja Aarnen(Antti Launonen) välillä ja....

Ennin(Kirsi Ståhlberg) ja Paavon(Ville Keskilä) kautta! Hauskan herttaista.

Tämä harmiton näytelmä kannatti käydä katsomassa, sillä siitä tuli hyvä ja lämmin mieli. Oli mukavaa nähdä "tuttuja" näyttelijöitä erilaisissa rooleissa ja taputtaa siitä kuinka hyvin se meni!
Emmekä olleet ainoita, sillä huolimatta normaalia koleammasta kesäteatterisäästä, koko katsomo oli ääriään myöten täynnä!

Kuvat: Jere Lauha

Mikkelin teatteri

Valon kaari - Laila Pullinen

Kouvolan taidemuseo Poikilossa on 8.5-31.8.2014 Laila Pullisen näyttely. Olen käynyt siellä jo kahdesti.

Kummallakin kerralla olen saanut olla siellä yksin. Onko se sitten hyvä vai huono asia? No, huono, jos miettii, että kyllä taidenäyttelyssä kannattaa muidenkin käydä. Hyvä siksi. että olen saanut olla sen taiteen kanssa ihan kaksin, eikä kukaan ole minua häirinyt.

Laila Pullisen töissä minua viehättää moni asia. Pidän erityisesti pyöreistä ja pehmeän hivelevistä muidoista. Kaikki kimallus kiehtoo. Parasta on se, että teosta voi katsoa monelta suunnalta ja aina se on eri näköinen.

Pako kolmanteen todellisuuteen, 1971

Sama teos edestä ja takaa tai päinvastoin tai ihan vaikka vaan sivuilta. Aivan huikeaa! Jossain teoksessa peilaa itsensä ja vaikka kuinka kiertää, niin aina vaan näkyy. Ihanaa! Aivan kuin se ei jättäisi ollenkaan rauhaan, vaan kertoisi, että katsellaan toisiamme.

Hefaistos, 1990

Tämä teos, se näytti minusta ihan kuikalle tai se minulle tuli ensin mieleen. Katsoin jo kaukaa sitä, että kuikkahan se siinä. Oikeesti sen nimi oli ihan joku muu. Niin kuin kaikissa muissakin teoksissa. Lähestyin kaikkia taideteoksia hiljaa ja aina niin, etten katsonut nimeä. Loin oman nimeni ja aina se oli ihan kaikkea muuta kuin miksi taitelija oli sen nimennyt. Se ei yhtään haitannut.

Itämeren tytär, 1971-1990, pienoismalli ympäristöteokseen.

Tämä taisi olla ainoa, jossa olimme taiteiljan kanssa samoilla linjoilla. Katsoin heti, että siinä on nainen kallioluodolla, keskellä merta. Noniin ja se on Itämeren tytär.

Dolce vita, 1966

Tästä pidin tavattoman paljon! Kahta eri ainetta yhdessä ja miten se näyttää eri puolensa. Joka kantilta katsottuna aivan uusi juttu. Puhtaan valkeaa marmoria ja ah, miten ihanan kiiltävää...

Laila Pullisen teoksia voi katsoa loputtomiin. Se on ihan oma maailmansa, jossa tunnun viihtyväni erittäin hyvin. Uskon, että tulen käymään siellä vielä muutaman kerran. Ei taidenäyttelyä voi koskaan jättää yhteen kertaan, sillä kun käy monta kertaa, ne teokset alkavat olla tuttuja ja kyllä, ne alkavat tervehtiä ja kertoa kuulumisia!

Kuvat: Kini Laine