Fifty Shades of Grey

Fifty Shades of Grey - elokuva sai kovasti paljon kohua jo ennen kuin kukaan kerkesi sitä oikein nähdäkkään. Pelkästään E. L. Jamesin kirjat saivat arvosteluryöpyn niskaansa. Itse asiassa minua naurattaa tämä ajan henki, miten joka asia pitää arvostella haukkumalla. En voi sille mitään, mutta jostainhan se kertoo...

No, olen lukenut kirjat ja ottanut ne viihteenä! Paremman luokan kioskikirjallisuutta, sillä hyvin pitivät lukijan pinteessä. Huolimatta siitä, että ärsytti jatkuva toistaminen, niin kyllä joku silti koukutti. Aiheesta en juurikaan keskustellut, sillä yleinen mielipide tuntui olevan tyrmäävä - miksi, niin sitä mielessäni ehkä hiukan huvittuneena puntaroin.

Kirjoja on kolme ja päähenkilöinä ovat opiskelijatyttö Anastasia ja Christian, rikas liikemies. Oikea satu, mistä jokainen nuori tyttö haaveilee. Näin keski-ikäisenä voi vain hymyillen lukea/katsoa ja nauttia nimen omaan siitä tarunhohteisesta tarinasta. Kaiken hunajan sisällä on kuitenkin paha piikki, Christian on mieltynyt sadomasokismiin.

Alunperin ei ollut aikomus mennä tätä elokuvaa katsomaan, sillä niin paljoa se ei kiinnostanut ja en yleensäkään viehäty yhdysvaltalaisista elokuvista. Nyt kuitenkin tein poikkeuksen, sillä minua pyydettiin mukaan ja minähän menin. Studio 123 Kuusaalla oli paikka, missä popcornitkin jäi syömättä, kun niin uppouduttiin seuraamaan elokuvaa!

Olin kaikin tavoin erittäin positiivisesti yllättynyt! Kirjojen mukaan olin muodostanut henkilöistä vähemmän mairittelevan kuvan ja kun nyt näin heidät elokuvassa, olin ihan tyrmistynyt! Anastasia oli niin suloinen ja Christian just sellainen sadun komea prinssi. Lisäksi kaikki muu kuvaus oli aivan loistavaa. Oli helppoa tempautua mukaan haavemaailmaan.

Paljon kohua herättänyt sadomasokismi jäi loppujen lopuksi hyvin pieneen osaan. Paljon melua tyhjästä! Elokuva vaan loppui jotenkin niin, että kyllä jään jatko-osaa odottamaan. Jos taas mainitsen sen, että olen kirjat lukenut, niin elokuvassa raapastiin vähän alkua...

Varasto

Ystävänpäivänä me menimme katsomaan päivänäytöstä Kotkaan! Varasto oli ollut Nämä on nähtävä-listalla ja nyt oli se hetki! Otin poikani mukaan, sillä hänen kanssaan oli Varasto tullut tutuksi jo moneen kertaan elokuvaversiona. Lisäksi minä, kirjoja lukevana versiona, olin tutustunut jo vuosia sitten kirjoitettuun Varastoon.

Varastomiehinä maalikaupan alakerrassa, sen alemmas ei pääse, huseeraavat Rousku ja Raninen. Rousku(Jarkko Lahti, vier.) on kova jätkä ja niin loputtoman kyllästynyt siihen, että palkka on pieni ja työnilo on vitsi. Raninen(Osku Haavisto) taas tuo sen kaiken sympaattisuuden koko näytelmään! Hän tekee töitä ja vaikuttaa jopa tyytyväiseltä.

Karita(Miia Maaranen) on raskaana ja vaikka isäehdokkaita tuntuu olevan jonoksi asti, varmin on Rousku! Hurraa! Kiva pikku perheidylli on siis luvassa, mutta varastosta on hävinnyt tavaraa ja sitä saapuu selvittämään Kataja, herra omistaja, joka ei ole herttaisuudella varustettu.

Myymäläpäällikkö on se jolla housut tutisee joka käänteessä, mutta ah, miten herkullinen tyyppi! Siis ihan kaikessa siinä pöhköydessään, ihan se hauskin tyyppi. Niin ja Karitan äiti(Lise Holmberg) ei liene niitä toiveanoppeja, mutta hänen avatessaan suunsa, voi vaikka pullaan tukehtua.

Rousku on satimessa, mutta loppuun asti luikertelee karkuun. Tulevaisuus ei häikäise, mutta taivaalla näkyy näppylähanskojen mustia tähtiä, niitä duunarin tähtiä.

Ei pitäisi vertailla, mutta teen sen silti. Tämä esitys oli kaikessa raadollisuudessaan loistava. Siinä missä elokuva on enemmän viihteellinen ja "siistimpi", tämä näytelmä sylkee kaiken silmille. Arto Salmisen alkuperäinen teksti nakutetaan suoraan sisuksiin.

Näyttelijät oliva uineet niin rooleihinsa, että sitä oli ilo seurata. Rouskukin siivosi näppärästi lähes koko näyttämön ja silti se teksti kulki tai ehkä juuri sen takia!

Varasto on duunarikomedia, joten se on kielellisesti ihan jotain muuta kuin ns. sivistyneet, itseään kovassa arvossa pitävät hienot kansalaiset voisivat edes kuvitella. Minä näkisin nyt katsomossa mieluusti nuoria ja keski-ikäisiä, hei, niitä ja meitä duunareita!! Tämä on vaan niin hyvä!

Kuvat: Juha Lahtinen

Kotkan kaupunginteatteri

Vihan jumala

Vihan jumala on Yasmina Rezan hyvinkin suosittu näytelmä, missä ah, niin fiksut aikuiset tapaavat  selvitellääkseen poikiensa tappelua. Nimestään huolimatta näytelmä ei ole ihan niin vakava, sillä naurua ei voi välttää. Eero Hasun ohjaus Mikä?teatterissa on jälleen onnistunut kunniakkaasti!

Aleksi ja Anne Renlund saapuvat Mikke ja Veronika Huttusten kotiin. Ollaan niin kovasti hyvin käyttäytyviä ja kohteliaisuus oikein kimaltaa, kunnes se alkaa himmetä ja kaikki alkukantaisuus puskee esiin.

Huttuset, Veronika tai Verru(Ulla Tiainen) ja Mikke(Wellu Winne) ovat niin maireita, kunnes se petoeläin paljastuu, niin alkavat vaikuttaa suorastaan sympaattisilta.

Anne(Irma Jäppinen) ja Aleksi(Olli Korpela) Renlud ovat herkullinen pariskunta! Siinä missä kaikki muut yrittävät esittää jotain fiksumpaa, Aleksi Renlund on aika lailla oma ittensä, raivostuttava! Anne taas... noh, se on vaan nähtävä ja kuultava!

Vihan jumala on kerrassaan loistava näytelmä! Se jännite, mikä alkaa alusta, kun kaikki on näennäisesti hyvin ja miten tilanne alkaa sitten pikku hiljaa repeillä, pitää katsojan niin otteessaan. Mikä?teatteri on loihtinut sellaisen tunnelman, että se antaa joka käänteessä jotain. Jokainen ilme, sanan paino, liike, kaikki kertovat omaa tarinaansa.

Vihan jumala on totta! Nykyajan arkipäivää! Niin, kyllä minun sisälläni soivat jatkuvat taputukset, kun nauroin tälle näytelmälle. Jätän "saarnan" nyt tästä pois ja siirryn suoraan loppuvirteen ja kehoitan kaikkia aikuisia näkemään tämän näytelmän!


Kuvat: Elina Winne

Mikä?teatteri

Leila Lempinen (Shirley Valentine)

Shirley Valentine, ei ku Leila Lempinen on saapunut Kouvolaan! Leila, Leila Lempinen on 42-v nainen, joka puurtaa ja raahustaa elämäänsä, elämättä sitä. Laittaa vaan päivästä toiseen ruokaa ukolleen, joka ei osaa sitä arvostaa. Lapsetkin ovat jo aikuisia.

Leila Lempinen on Voimateatterin monologi, jonka meille loistavasti tulkitsee Johanna Nenonen!

Oikeasti Leila on Leila Räty, se harmaavarpunen, josta sitten kehittyy melkonen tirpunen, Leila Lempinen! Johanna Nenonen vetää monologiaan aivan hengästymättä, esittäen niin Leilaa kun kaikkia muitakin ihmisiä, joita hänen elämäänsä kuuluu. Pääasiassa hän kyllä naukkailee viiniä ja juttelee Seinälle. Leila on rehellinen ja mitään kaunistelematta tuo aatoksensa esille, niin että väkisinkin pani välillä naurattamaan. Sellaista konstailematonta tilitystä elämän ihan perusasioista.

Leilassa on niin sitä suomalaista naista. Jokainen varmasti löytää jotain, mikä osuu itteensä tai ainakin naapurin rouvaan tai peräti työkaveriin. Vastaavia Leiloja on maailma täynnä, mutta onko sellaisia Leiloja, joilta löytyy rohkeutta muutokseen? Ei vain haaveilemaan vaan toteuttamaan niitä haaveita!
Niin ja olkoonpa vaan Leila, niin kyllä se on tämä näytelmä miestenkin nähtävä, sillä voi joku pikku juttu vaikka valjeta ihan eri valossa.

Tästä näytelmästä tuli hyvä mieli, sellanen elämän viipyilevä maku jäi mieleen.

Kuva: Anssi Ahola

Voimateatteri