maanantai 30. marraskuuta 2015

Raavas Runoretki

Alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan minun piti viettää rauhallinen pyhäpäivä, sellainen oikein lorvisunnuntai, joka olisi käsittänyt pyjamassa oleilua, kirjoittamista ja lukemista, sängystä sohvalle ja toisin päin. Toisin kuitenkin kävi, sillä kaikkihan sen tietää, että etukäteen suunniteltu juttu on tuomittu menemään ihan toisin. Niin nytkin. Heräsin nimittäin pyhäaamuna siihen, kun luin viestin, missä minua pyydettiin kuskiksi! Ei kovinkaan houkuttelevaa, paitsi että nyt oli kyse runoilijoista! Kulttuurikissa alkoi kehrätä saman tien ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo suostunut! Hullu mikä hullu.

Keikka alkoi puolilta päivin kun olin ensin löytänyt ensimmäisen runoilijan. Hän oli Ville Viinikainen. Runoilija numero kaksi oli Markus Tukia ja kun hänet oli saatu kyytiin....ja käyty kaupassa, haimme runoilijan numero kolme, Pekka Heinikainen. Siinä vaiheessa kyydissä olis siis jo kolme runoilijaa, kun oli palattava lähtöruutuun, sillä runoilija numero yksi ilmoitti, että unohtui pari taulua. Siellä olikin jo tupakkitauon paikka ja kun vihdoin jatkoimme matkaa, niin kappas, sain kuulla, että Pekka oli jäänyt kyydistä. Kiva, oikein hyvin alkoi. Näin taustapeilistä, että siellähän se Pekka pössytteli edelleen. Pakilla takaisin ja Pekka kyytiin ja niin jätimme Kouvolan. Kohti Lahtea!
Ehei, ihan ei Lahteen asti päästy, kun oli pysähdyttävää tankkaamaan, sekä autoa että runoilijoita. Lahdesta saimme kyytiin vielä yhden runoilijan, neljännen, joka totteli nimeä Roy Fritz. Matka jatkui kohti Helsinkiä. Ihan ei suorilta menty, koska Mäntsälässä oli pakko taukoilla. Runoilijoiden rakot oli ratketa. Kaiken kaikkiaan olin kyllä aika onnessani, minun autoni oli täynnä raavaita miehiä, jotka lausuivat runoja ja joivat olutta.

Kun pääsimme Helsinkiin, oli siellä kohteena Radio Helsinki. Kivat tietyömaat saivat vaan kuskin niin eksyksiin, että hiukan jouduttiin hakemaan suuntaa. Onneksi autollinen runoilijoita ei hätkähtänyt. Löysimme kuitenkin säälliseen aikaan paikan, missä luki:
Oikein mukavaa, paitsi että oli pimeetä, kylmää ja ovet lukossa ja missään ei ketään! Vilu ja nälkä ja me olemme Teurastamolla!!!
Vaan sitten saapui hän, oliko hän Mikko, jonka avulla pääsimme sisätiloihin - aivan mahtavaa!
Radio Helsinki - olemme paikalla - lähetys voi alkaa!
Ja alkoihan se, kun nämä raavaat runoilijamiehet menivät studioon ja kajauttivat ens alkuun Hoooooosiaaannnaaaa - miehekkäästi ensimmäisen adventin kunniaksi ja jollainhan sitä oli se ääni avattava. Hyvä keino. Sen jälkeen he yksitellen kävivät siellä lukemassa omia runojaan. Ou jeah!

Roy Fritz oli nyt eka runoilija, joka runo meni suorana kuulijoille. Seuraavana oli ...
Markus Tukia!!! Kyllä lähtee! Radio Helsinki suorastaan kukoisti runoista.
Ville Viinikainen luki runoaan niin, että me kuuntelimme sitä suut ja silmät auki, henkeä haukkoen, sillä se oli ainoa, josta emme olleet saaneet matkalla muuta esimakua kuin nimen - Aleksanteri Uusi jotain... Ihan loistava, kuten näiden toistenkin raavaiden runoilijoiden tuotokset!

Viimeisenä, joskaan ei vähäisempänä lausui runonsa Pekka Heinikainen. Jiihaa!
Se oli siinä! Pakkauduimme kotimatkalle. Roy palasi Lahteen junalla, mutta jotta meidän tiivis tunnelma autossa säilyi, oli mukaan saatu Matti Hilden. Joten taas oli koossa autollinen miehiä ja koti kohti. Jätimme Helsingin hyvillä mielin, ihan samoilla fiiliksillä kun olimme lähtiessä jättäneet Kouvolan ja jonne oli nyt kiva palata.
Yksi tauko oli vielä pidettävä Kuninkaantiellä, että nämä runojen kuninkaat saivat apetta. Minä hörppäsin kaffet ja jälkiruuaksi sain kuulla pari mahtavaa kanatarinaa !!! Kyl kelpas!

Juu kyllä onnittelin itseäni siitä, miten hullu olen ja miten suostuin ehdotukseen, melkein puskista. Nämä runoilijat olivat oikeita raavaita miehiä, hauskoja sellaisia ja osasivat olla niin siivolla. Oli suoranainen ilo olla mukana. Heille ei liene ihan niin nautinnollista ollut, kun heillä oli niin kovin ahdasta olla kylkimyyryä minun autoni takapenkillä.

Toivottavasti näistä vielä kuullaan! Ei meinaan olleet mitään ihan mitä tahansa taivaanrannan maalareitten runoja!


Runot voi kuulla täältä!




perjantai 27. marraskuuta 2015

Sugar - The Musical

Pimeänä, kosteana ja tuulisena iltana olimme Kotkassa. Tulimme ajoissa kaupunkiin, minä ja minun jälkikasvusta vanhempi, saadaksemme ruokailla rauhassa ennen illan kulttuurinautintoa. Nautimme mahat täyteen Ravintola Canttiinissa, joka on viehättävä paikka ja lähellä teatteria. Sitten teatterille, missä meitä odotti SUGAR!

Musikaali Sugar tunnetaan myös nimellä Piukat paikat. On meinaan nähty ennenkin ja juuri ehkä sen takia oli taas pakko nähdä, millaisen version kotkalaiset ovat saaneet aikaseksi. Tämä musikaali on vaan niin hulppea, että sen näkemiseen ei kyllästy. Musiikki ja sen hauskuus on juuri niin viihdyttävää, että sillä selättää kaiken mustan ja masentavan.

Niin myös Kotkassa, missä "sokerin" on ohjannut Snoopi Siren eikä ollenkaan pöllömmin. Vaikka esitys kestää 2h 45min väliaikoineen, niin kyllä nauttii koko ajasta.( Ihan näin sivuhuomautuksena - en ymmärrä, miksi valitetaan pituudesta? Jos maksaa, niin kyllä jaksaa ja mitä kauemmin, sen paremmin).

Tykkään ihan hullun lailla, kun on toimivia joukkokohtauksia, missä koreografiat toimii. Miten sitä oikein silmä lepää, kun kaikki toimii sillai mukavasti yhdessä! Nyt sitä herkkua taas oli ja siinä koreografina oli kunnostautunut Sari Marin.
 Tarina on niin tuttu, että hämmästyn jos joku ei tietäisi. Niin ja vaikka ei tietäisi, ei haittaa. Tarina toimii!
 "Marilynin" roolissa on Johanna Kuuva, joka on ihana pikku-blondi aivan loistavalla äänellä varustettu.



Joe ja Jerry eli Josephine ja Daphne olivat ihan hurmaavia. Toni Harjajärvi Josephinena, ei kun Joena vai miten se nyt menikään, hurmasi Sugaria, mutta Teemu Koskinen Daphnena oli sitten ihan omaa luokkaansa.


Muilla näyttelijöillä sitten rooleja piisasi. Melkosta haipakkata varmaan kulissien takana, että kuka ja missä roolissa kulloinkin lavalle. Hah, oikein pisti kattomaan kunnolla, miten siellä suoriudutaan -  ihan hemmetin hyvin!!! Melkein tuli katsomossa hiki, kun seurasi, osuuko askelmerkit kohilleen. Ihan loistavaa!

Kyllä mie niin tykkäsin! Miten oli ilo kuulla ja nähdä niin loistokasta toimintaa. Puvustuskin oli kohillaa, ku oli kimallusta ja niin nättiä. Tosin Sugarin helmaa pikkasen korjaisin viimeisessä osiossa, ku kaiken aikaa sitä seurasi vaan sitä, millä askelhypyillä Sugar sitä selviää niin, ettei astu helmoille.

Nii ja hei, lavastus! Melkosen muikeeta se oli. Pyörittämällä vaan, ni jo oli uus juttu areenalla, nam!

Orkesterin kapellimestarina oli  Ari Ismälä ja hyvin siinä olikin, kun soitto soi niin kuin sen  kuuluikin eli ihan sielua hivelevästi. Aina ei edes kerkiä aattelemaankaan, että kaiken takana on ihan elävä orkka! Wau!


Kyllä mie vaan kovasti paljon suosittelen tätä piristysruiskeeksi pimeisiin iltoihin! Kotka on kelpo kaupunki ja niin, ihan pakko mainita, että väliajalla hörppäämäni kahvikupponen oli niin miun suun makuun tehty. Niin ja puhumattakaan siitä etukäteen nautitusta sherrystä. On se aina ilo käydä Kotkassa!

Tämä kaikki siis Kouvolasta käsin - joten ei se ole pitkä matka monesta muustakaan paikasta!

tiistai 24. marraskuuta 2015

Käsikirjoittaja-ohjaaja Juha Salminen kertoo Aleksei ja Maija- näytelmän vaiheista

 1. Olet käsikirjoittanut ja ohjannut upean näytelmän Aleksei ja Maija Kuusankosken teatteriin. Millainen rupeama se oli?

- Onhan siinä ollu... Nyt kun sitä miettii niin erilaisia välähdyksiä tulee; soutuveneessä Villen kanssa Haminanlahdella marraskuussa, pimeällä merellä, Mouhussa autiotalon liiterin hämärässä penkomassa jotain, Hillosensalmen sillan kupeessa ratapenkalla istuskelemassa, kansallisarkistossa penkomassa vanhoja kellastuneita papereita, joissa oli Aleksein lyijykynyllä kirjoitettu nimikirjoitus alla, Kaisun kanssa puhelemassa ja tutkimassa Aleksin kirjeitä ja kortteja.
Sitten kirjoitusvaiheessa istuskelua ja tyhjää tuleen tuijottelua, varjojen kanssa seurustelua, autolla ajelua ja itsekseen höpöttämistä Ja lopuksi itse näytelmän kokoaminen muiden kanssa. Hienojen ihmisten ja heidän innostuksen voimalla saada se sitten kasaan. Sitten Ensi-ilta ja bang!
En suosittele kenellekään!


2. Aleksei Osipov - kuinka hyvin olet oppinut tuntemaan hänet?

- Välillä tässä viime keväänä ja kesällä tuntui, että Aleksei kulki koko ajan mukana. Levoton ja rauhaton jätkä se on. Ja vaikka olen sen ja Maijan kanssa menny monta kertaa Majasaareen ja istunu siellä niiden kanssa loppuun asti niin aina ne on sieltä takaisin minun kanssa tullu. Saksanahon suolla, siellä Kuusaanniemen radalla, käveltiin Aleksein kanssa yhtenä kesäyönä, silloin oltiin aika yhtenä miehenä tulossa. Mietittiin, että mitähän tästä tulee ja että tuleehan tästä. Eli kyllä Aleksi välillä on ollut pelottavankin elävä ja läsnäoleva.. Kun pitelet käsissä Aleksein 115 vuotta vanhaa todistusta ja tiedät että se on ollut ylpeän 12 vuotiaan Aleksein käsissä niin aika eläväksi kaikki muuttuu. Mutta sellasta se on on, ihmisen kuvittelu.

3. Mitä sinulle merkitsee paikallinen lähihistoria?

- Oman alueen lähihistoria on mulle aika paljon ihan fyysistä. Polkuja, vanhoja puita, kiviä, joku vanha hirsiseinä mihin isosedät ja enot ovat joskus nojailleet. Ne on näitä samoja paikkoja, joissa itse elää ja niistä aistii näitä ajallisia kerroksia, haamuja ja kummituksia mäet ja joenrannat täynnä.
Samalla tavalla kokee itsensä osaksi näitä kerrostumia. Mitään ei koskaan synny tyhjästä, kaikki mitä meillä on, on ollu aina, ajatukset, aine ja oleva. Kotiseutu on vahva osa ihmisen identiteettiä ja kaikki tarinat ovat aina jollain lailla paikallisia. Me unohdamme helposti, että meillä kaikilla on yhteinen sydän. Kun yksi lakkaa lyömästä, muut jatkavat. Sellasta paikallishistoriaa.

4. Koetko teatterin tekemisen keinoksi välittää ihmisille jotain?

– Kyllä teatteri on minulle nimenomaan hyvä ja hauskakin väline kertoa tarinoita. Se on taidemuotona aika lähellä ikiaikaista nuotion ympärillä istuskelua ja tarinoiden kertomista. Siksi varmaan tykkään käyttää elävää tulta esityksissä, nuotioita, sinolia, lyhtyjä, kynttilöitä.
Mutta olen nykyään aika tarkka siitä, että teen sellasia juttuja mitkä koen itselle merkityksellisiksi. Kai sitä on jo sen verran vanha, ettei ole aikaa eikä tarvetta enää miellyttää tai nuoleskella ketään tai mitään. Tekee niitä juttuja mitä huvittaa ja tekee nekin ite.
Teatteri on oiva foorumi nostaa esille tärkeiksi kokemiaan asioita tai kommentoida yhteiskunnan asioita tai maailman tilaa. Tällä hetkellä maailmassa totta tosiaan riittää kommentoitavaa.



5. Olisiko meillä jotain opittavaa Aleksei Osipovin elämästä?

– Aleksei ja Maija elivät suuren murroksen ja muutoksen aikakaudella. Ja se koitui myös heidän kohtalokseen. Aleksei ei suostunut jäämään sivustakatsojaksi vaan otti vastuun omasta elämästään ja teki isoja ratkaisuja elämänsä suhteen. Tämänhetkisessä pakolaiskriisissä on kyse samankaltaisesta asiasta. Kouvolaankin on tullut ihmisiä, jotka eivät ole suostuneet jäämään sivustakatsojaksi oman elämänsä suhteen vaan ovat tehneet rohkean ja ison päätöksen lähtiessään etsimään maailmasta paikkaa missä voisivat elää rauhassa ja turvassa. En voi ymmärtää tätä vihaa ja epäluuloa mitä he täällä kohtaavat. Kyseessä ovat kuitenkin rohkeimmat ja aktiivisimmat, joiden energiaa ja päättäväisyyttä Suomi ja Kouvola voisi nyt hyödyntää. Heidän joukossa me voimme nähdä nykyajan Aleksit ja Maijat.

 Kuvat: Ville Viinikainen

Mobile horror

Juha Jokelan näytelmä Mobile horror on nyt Mikä?teatterissa. Joskus aikanaan olen nähnyt tästä Kouvolan teatterin version, mutta niin oli päässyt unohtumaan, että oli oikein kiva taas päivittää tämäkin tarina.

Heidi Koskinen-Järvisalo on tarttunut ohjaksiin ja ohjannut tämän vieläkin ajankohtaisen näytelmän oikein onnistuneesti. Pienen ja näppärän näyttämön lavastuksen on viritellyt Elina Winne. Tekniikkaa säätelee Isto Meriläinen.

Kiva pieni IT-alan firma, Dacutec, jossa on johtajana Terhi(Milla Raunio), joka on juuri palannut hermoromahduslomalta.

Terhillä on tarmoa ja visioita vaikka muille jakaa ja niin hän tekeekin. Hänen alaisensa, Seppo(Janne Järvisalo) ja Mikke(Ilkka Ahti) kuuntelevat kiltisti ja yrittävät ottaa vastaan kaiken, samalla "puukottaen" toisinaan selkään. Terhi on Gandhinsa kanssa koomisuuteen asti niin tomera, suorastaan hengästyttävä. Oikein ihmettelee, miten hyvin sitä tarinaa riitti, vaikka sana "oikeesti", tuli liian usein, mutta se kai oli tarkoituskin.

Seppo on näytelmän ihan hauskin. Tykkäsin, ku oli sellainen "totuuden torvi" ja yritti palauttaa muita ruotuun. Mikke taas Terhin sanojen mukaan sellainen "nörttihiiri", mielistelijä, johon syykin oli selvisi. Mikke on kuitenkin näytelmän yllättäjä, mikä saa yleisön repeämään ihan täysin. Tirskin vielä kotonakin. Eikä sitä voi  oikein kertoa, miksi, koska se on nähtävä!


Dacutec olisi kuitenkin nostettava nousuu tai muuten ei hyvä laula. Porukan on kehitettävä jotain uutta ja pian, muuten ei ole töitä kuin Terhillä. Tämän kertoi tarmokkaasti Tarmo(Esko Nikula), joka on ylin pomo. Pomo, jota tuntuu kiinnostavan kesämökki enemmän kuin työ.

Mobile horror on hauska näytelmä ja se pitää otteessaan alusta loppuun asti. Suosittelen syksyn synkkyyteen piristysruiskeeksi tätä esitystä!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo


perjantai 20. marraskuuta 2015

Aleksei ja Maija

Aleksei Osipov, on mies, joka vielä sadan vuoden jälkeenkin koskettaa meitä. Kirjailija Martti Linnaa  niin, että hän kirjoitti siitä kirjan - Kaksi hautaa saarella. Käsikirjoittaja-ohjaajaa Juha Salmista niin, että hän teki siitä näytelmän. Aleksei Osipovista ja hänen morsiamestaan Maija Rasilaisesta juteltiin ensin Kuusankosken kirjastossa, mistä sujuvasti siirryttiin Kuusankosken teatteriin katsomaan näytelmää.

Kuva: Kini Laine
Aleksei ja Maija - kantaesitys Kuusankosken teatterissa on herkän koskettava. Juha Salminen käsikirjoittajana ja ohjaajana on saanut Aleksein hetkeksi eloon, meille nykyajan ihmisille.


Jyri Turunen on hypännyt niin Aleksein saappaisiin, että oikein miettii, miten hän niistä pääsee pois. Siis niin todellista ja uskottavaa, samoin kuin Balbina Käki Maijan roolissa. He kaksi, meni miten meni, he ovat yhdessä, loppuun asti.


Sisällisota - Alekseista tulee punaisten päällikkö. Koko sodan mielettömyys tulee esiin monta kertaa. Jo ihan alussa, kun Aleksei ystävineen palaa sodasta, ennen sisällissotaa. Kun pojat ryyppäävät junassa, unohtaakseen hetkeksi sen kaiken, mitä ovat kokeneet. Tässä Viinikaisen Ville Vladjana tekee roolin, missä nähdään vahvaa tulkintaa.

Aleksei ja Maija - on todella sellainen näytelmä, joka ei voi jättää ketään kylmäksi. Se ottaa katsojan syliinsä ja ravistelee kuin räsynukkea. Kertoo sen, mitä maailma oli 100 vuotta sitten ja kuinka se ei ole siitä juurikaan muuttunut.


Tämä näytelmä kertoo meille monien eri henkilöiden suusta, sen ajan oloja ja tunnelmia. Voin melkein kuvitella, jopa uskoa, että jossain se Aleksei katsoo ja on varmaan ihan tyytyväinen, ehkä hieman hyvilläänkin siitä, miten häntä edelleen muistetaan. Puhumattakaan Maijasta, josta niin kovin vähän on tietoa. Koko näyttelijäkaarti on vihkiytynyt niin tarinaan, että se todella välittyy katsomoon.

Aleksei ja Maija ei ole vain näytelmä. Se on pala historiaa, osa meitä. Kuusankosken teatteri on mennyt ja puhaltanut niin yhteen hiileen, että siitä on saatu kasaan aivan mahtava roihu, jonka toivoisin kaikkien näkevän. Se ei ole vain sitä sotaa, vaan se on myös rakkautta, sitä oikeaa ja aitoa, joka kestää kaiken, jopa kuoleman.

Kuvat: Johannes Wiehn

Kuusankosken teatteri

lauantai 14. marraskuuta 2015

Improklubi

Miun o ain tehny miel päästä Improklupii, siis nii ku kattomaa. Mite sit onkii ain käyny nii, et just sillo o ollu jotaa muuta. Tänää mie sit iltapäiväl tajusin, et ei helevetti, miullahaa ois mahollisuus nähä se tänää! Oujee, oikee kovast innostuin, nii ku ny ain innostutaa, ku kekataa yhtäkkiseltää jotaa kivaa. Kute asiaa kuuluu, ni aletaa kyselee kaverii mukaa. No, siin käi sit sillee, ettei kukaa ny nii nopeest innostu ku mie ja kukaa ei ollu miun mukaa lähös. Sit mie muistin, et hei, miehää se oon ittein paras kaveri, jot ei ku menoks! Nii mie vein ittein Kuusankosken teatterii, koska siel se mainio Improklupi ol!

Siel oikee suures salis se ol, oikee baarikii ja mie sinne suuntasin ja het äkkäsin pöyän, mis ol jo valmiin nuor mies. Lyöttäyin seuraa. Hain mukillise viinii(ei olt sherryy) ja virittelin tunnelmaa, mikä ol melkee käsin kosketeltava.... Hahaaa, vaik Impron eka hauska biisi ol "Mis miun käet on?"


Niin, olpa melkosen lystii, ku ol oikee pändikii, joka pani nii hyväst nuotillee, vaik välil ol oikee Beatles, The Beatles puikois ja tahti iha Back in the... Lisäks pändin solisti pistel biisei nii apteekist kuin verotoimistostakii.

Koko porukka vetel kyl sellasel taiol ja he-he, tyylil, ett miä olin iha pissii housuihini. Voikkaan sillalt hypättii muutamaa kertaa eri tyyleil. Kaatopaikal ol sakkii ja eritote se pätkä ol se, minkä oisin lapsein halunu näkevän, ku hää ol TETis Jäteasemal. Ois ehkä ollu tosi juones mukaan, vaik ei ny mitää raatoi tainu löytääkää.

Yleisön antamii reploi käytettii iha hemmeti hyvin, nii sananlaskuis ku kohtaukses Häät! Sitä yritti istuu aloillaa ja nauttii kui he olvat nii mahtavii! Paljon muutakii ol ja mite se aika riens, iha liia nopeest, ku kyl pikkase harmitti, ku se hauskuus loppus. Nii ois halunt viel lissää.

Mie oon sitä mielt ja vaik ei miult kysytäkkää, ni kerron silti, että lääkärit vois sen ainasen pillerireseptin tilal määrätä potilaal Improklubii, vaik sillai sarjoin. Mie nii ku iha vakaast uskon, et ihmisen on nii hyvä vaa väil heittää vapaal ja rentoutuu, nauraa! Ainakii se tuntuu hyvält, ni ei se voi olla pahast!

Kuvii otin, lupaa kysymät ja ei niist kaksisii tullu, ku ei oo kummone kuvaaja. Nimii en sillai ala mainittee, ku en kaikkiin nimii muista, ni tasapuolisuuen vuoks en sit mainitte niitkää, kutka muistasin. Mut - Hyvin tyä veitte!!!!

maanantai 9. marraskuuta 2015

Discokuume

Voimateatterissa astutaan nyt 1970-luvulle! Ollaan Kymen Kartanossa ja kattaus on ihan uskomaton! Sen on kauniisti ja ammattitaidolla kattanut Virve Mattila.
Helsinkiläinen nuoripari on jostain syystä eksynyt Kouvolaan ja ennen Käyrälammelle menoa, he suuntaavat Kymen Kartanoon ja kyllä kannatti.

Etukäteen jo oikein kutkutti mennä katsomaan tätä esitystä, sillä olenhan elänyt omaa nuoruuttani juuri silloin kuumalla 70-luvulla. Otin hyvän asennon ja nautin - ihan koko ajan.

Kymen Kartanoon oli pestattu ihan kaikki maailman sen aikaiset tähdet. ABBA aloitti ja se oli niin upeeta, juuei, sitä ei pysty kuvailemaan. Virve ja Salla Mattila olivat niin Agnetha ja Frida.

Kuva: Anssi Ahola

Sami Leino ja Mira Peltola nuorena pariskuntana luotsaavat koko illan läpi kun he kertovat yleisölle, mitä milloinkin on tulossa ja tuli - runsas setti.
Varsinaisia lauluosuuksia esittävät siis Virve ja Salla Mattila, Simo-Pekka Patrikainen ja ihana Riina Mattila. Jokainen heistä on aina niin tunnistettava, sillä jos ei ihan ulkoisesti, niin kun ääni kajahtaa ilmoille, nousee iho innostuksesta ihan kananlihalle, kuten seuralaisen tuumasi.

Saimme nähdä ja kuulla mm. Baccaraa, Donna Summeria, Barbra Streisandia, Tina Charlesia ja monia muita Virve ja Salla Mattilan tulkitsemina. Simo-Pekka Patrikainen venyi myös moneksi. Kun hän oli Kymen Kartanon poke, niin välillä hän oli mm. John Travolta, Rod Stewart, Bee Gees...
Riina Mattila oli Michael Jackson!!! Mikä tähti tämä nuori tyttö on! Sen huomasi jo siitä, että hänen mikkinsä ei toiminut, niin ei mitään hätää, ei mitään paniikkia. Vaihdettiin mikki ja aloitettiin uudestaan. Olin mykistynyt siitä miten hienosti se meni. Puhumattakaan siitä, miten hän lauloi ja tanssi.
Nämä siis vain muutamia mainitakseni, sillä reiluun tuntiin mahtui niin paljon sitä rytmiä ja kimallusta, että sitä oli ihan pakahtua.

Kaikki oli niin kohdillaan. Ei siis riittänyt, että sai kuulla todella upeaa laulamista, niin tanssit sujuivat kuin...no tanssi! Koreografia oli Anu Itkosen ja se oli niin saumatonta! Tanssityttöinä oli alan harrastajat Miia Jyräs, Tiina Ikkonen ja Tanja Mäkelä.
Lisäksi puvustus!!! Niitä riitti ja oli niin ilo silmälle, kun joka kerran saimme nähdä mitä hienoimpia luomuksia. Eturivistä  näki niin, että olisi melkein tehnyt mieli hipaista, miltä mikäkin kangas tuntuu.
Anssi Ahola hoiteli valot ja tekniikan, mikä teki myös ison osan koko esitykseen.



Olin innnoissani kun menin ja ihan sekaisin kun lähdin. Posket Discokuumeesta hehkuen lähdin kotiin ja totesin, että joku kuume voi sentään tuntua hyvältä.

Menkää nyt hyvä ihmiset katsomaan. Vanhoille kouvolaisille tässä vilahtelee tuttuja nimiä ja paikkoja ja muille ne ovat vain nimiä, joiden tietättömyys ei haittaa, sillä estradille hyppää aina tuttuja nimiä!


lauantai 7. marraskuuta 2015

Onnen numerot

Onnen numerot - Kouvolan kaupuginteatterissa!!! Ensi-ilta oli todella onnekas, sillä sain molemmat lapset houkuteltua mukaan ja sitten saimme huomata, että näytelmän käsikirjoittaja Mike Yeaman oli myös paikalla. Melkoisen yllättävää, että hän oli saapunut Suomeen Englannista, katsomaan näytelmäänsä suomeksi. No, panin merkille, että hän näytti viihtyvän.

Onnen numerot on hauska näytelmä, siinä on nauruhermoja hiveleviä kohtauksia vaikka kuinka paljon, mutta silti - se on ajatuksia antava ja sieltä täältä tulee asiaa, aivan kuin vaivihkaa.


Kyseessä on perhe, missä on isä ja äiti ja ne kaksi lasta, mutta myös myös mummo, joka on siis ihan koko näytelmän tähti! Mummo antaa ymmärtää olevansa juuri sellainen, millaisina me useimmat vanhuksia pidämme - höppänöinä. Parasta onkin juuri se, että ketkä tässä näytelmässä luulevat olevansa niitä fiksuja, ovatkin jotain aivan muuta.


Senni-mummo(Nina PeteliusLehto, sinä olet tähti!!!) voittaa Lotossa täysosuman vai voittaako? Voittaa, ei voita... Siinäpä sitä sitten jännitettä. Joka tapauksessa voiton lunastamiseen on aikaa vuosi. Mummolla ei ole mikään kiire ja perhe on seota. Mummo opettaa kärsivällisyyttä - läpyt sille!!!
Mummo haluaa yhtä sun toista, pientä muutosta.

Reijo-Isä(loistava Veli-Matti Karén) lorvii kotona, makaa sohvalla ja ei saa yhtään mitään aikaiseksi.
Asian on muututtava! Jaana-Äiti( ihana Tytti Vänskä) yrittää pitää perhettä ja sopua yllä, samalla kun tapailee salarakastaan(Raimo Räty), josta kukaan ei tiedä/arvaa mitää, paitsi Mummo! Tilanteeseen on saatava muutos.


Perheen nuoret ovat ihan huippuja.  Liisa(uusi vahvistus Rebecca Viitala) on niin kamala teininoita, että hirvittäis jos ei naurattaisi. Mummo haluaa Liisan pukeutuvan kunnolla. Teemu(uskomaton Panu Poutanen) on se, joka makaa lattialla ja pelaa, pelaa ja makaa lattialla, ai niin, välillä syö, syö... Mummo tahtoo Teemuun ryhtiä.


Kun kukaan ei tiedä missä on Mummon lottokuponki, niin kaikki ovat sekaisin. Kaikki yrittävät olla Mummolle mieliksi ja parantaa tapojaan. Siihen keskelle pelmahtaa Sipe(mahtava Sami Kosola), Liisan poikaystävä, josta Mummo luulee, että sillä on papukaija pään päällä. Samoin salarakas Mikko on muuttanut heille. Ihan kiva kimara.

Onnen numerot on minusta ihana näytelmä. Kun sen kaiken hauskuuden keskellä siitä irtoaa oikeaa, sydämeen käypää ajatuksen aihetta.
Satu Linnapuomi on ohjannut tämän niin hienosti, että saumattomuuden huomaa. Lavastus oli niin mahtava, että heti oli sellainen kodikas olo ja siitä on kiittäminen Sanna Levoa.



Kaikki olivat jälleen niin huikean hyviä, mutta silti - ihan pakko avautua vielä sen verran, että Nina Petelius-Lehto - on uskomaton! Oli rooli mikä hyvänsä, niin miten hän tekee sen?
Panu Poutanen nuorena teinipoikana oli niin huima!
Niin, ja tämä ei ole vain minun mielipide vaan kuulinpa monen muunkin ihastelevan!

Ojennan kukkia ja haleja ihan koko porukalle!

maanantai 26. lokakuuta 2015

Paavo 1,5

Noni! Nyt sitten taas mentiin ihan sillä rajalla, että menee pissit housuihin, ku nähtii Paavo, Paavo 1,5 tai Paavo 15. Täysin erilainen adoptiotarina. On siitä elokuvakin, mutta enpähän ole nähnyt(käsikirjoitus Michael Druker). Juonen käänteitä olin kuullut ja ajatuskin siitä, mitä tulee tapahtumaan, oli kerrassaan hykerryttävä.

Hasun Eero oli tarttunut jälleen ohjaksiin ja siitähän ei seuraa muuta kuin huimaa kyytiä, joten ei kun penkistä kiinni ja menoksi. Miten olin niin odottanut sitä hetkeä, että istun eturivissä ja nään Paavon! Vaan ennen kuin tapaamme Paavon, saamme tutustua Jaakkoon ja Marttiin.

Jaakko(Janne Palin) se on keksijä, joka keksii mitä ihmeellisimpiä keksintöjä. Yökaudet valvoo, istuu ja keksii keksintöjä(joita oikeasti kukaan ei tarvitse)! On niin herttainen kuin vain olla saattaa, huoehtii aina muista. Pus-pus, kiltti puppe.

Martti(Arto Käki) on sosiaalimikälietäti, jolle napsahtaa välistä puhelinpäivystys. Pariskunnan se topakampi puoli, pappa.  Niin, Martti on siis Jaakon puoliso. Eli he eivät suinkaan ole mitään veljeksiä.

Juttu menee sitten niin, että he ovat saaneet adoptoida pojan, Paavon, puolitoistavuotiaan ja sitä sitten vaan odotellaan saapuvaksi. Käy kuitenkin niin, että Paavo(Jalmari Hakaniemi) saapuu, mutta onkin käsittämättömän pilkkuvirheen takia 15v.


Ei mikään ihanteellisen tervetullut tilanne, kenenkään kannalta. Niinpä soppa on valmis tai oikeastaan kana valmis kynittäväksi. Ollaan suorastaan keskellä kamalaa vaihetta, kun kaikki meinaa olla toistensa kimpussa... paitsi tiestysti Jaakko, joka yrittää rakentaa rauhaa ja kääntää kaiken parhain päin.

Paavo 1,5 on niin huikea näytelmä, että vaikka se naurattaa - niin mikä siinä naurattaa??? Minua ei naurata mikään sellainen, että ollaan homoja, vaan se miten se tuodaan esille. Kuinka hyvin osataan näytellä, sillä tässä se nähdään todella hyvin!
Nostaisin hattua juuri sille, että ei lyödä yli vaan kaikki on niin uskottavaa. Jaakko ja Martti ovat herttainen miespari, joista huokuu heti se oma persoonallisuus. Paavo on nuori "kriminaali", joka laukoo #ittua kaiken aikaa, täräyttelee mitä sattuu eli sanoo asiat niin suoraan, että heikompia hirvittää.
Kaikesta huolimatta, jokaisessa tyypissä on jotain niin sympaatista ja kun näytelmä etenee, se tulee aina vain paremmin esiin. Aiheena adoptio ja homous - ovat tässä näytelmässä käsitelty erittäin hienosti!
Kaikkea tapahtuu ja tilanne kehittyy, mutta miten ja mikä on lopputulos??? Minusta ihan hemmetin ihana! Olen niin mykistynyt siitä, miten luonnikkaasti tämä tarina esitettiin! Kiitos Pojat!!!


Kuusankosken teatteri ja Luolanäyttämö, siellä se Paavo on! Joten suosittelen ihan lämmöllä sinne menoa! Jos haluaa hauskan hetken pimeään iltaan, niin varais jo paikkoja!

Kuvat: Elina Winne

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Mathilda

Mathilda Wrede! Siinä nainen, jonka historia tunnetaan aika monella saralla. Omalta kantiltani olen tutustunut Mathildaan jo ihan pienenä, kun kansakouluaikoina tehtiin luokkaretki Anjalan kartanoon. Vanhempana sitten luin kirjoista lisää ja niin usein olen haudallakin käynyt, etten osaa edes laskea. Niinpä oli ihan huikeata päästä katsomaan näytelmää, mitä ei ollut ikinä ennen esitetty ja mikä kertoi Mathildasta! Ihan mieletön, kaikkien aikojen ensi-ilta Anjalankosken teatterissa!
Mari Kahri on tehnyt valtavan työn kirjoittaessaan käsikirjoituksen ja sitten vielä ohjannut koko tarinan näyttämölle. Olen ihan mykistynyt.

Mathildan roolin veti antaumuksella Jaana Kurittu! Kun Mathildan äiti menehtyi, Mathilda oli vain 9kk. Sitä pikkuvauva-Mathildaa näytteli Heta Sipinen ja otti kyllä yleisön heti haltuun. Sitten oli lapsi-Mathilda ja nuori Mathilda - kaikki niin hyviä ja osaansa paneutuneita.

Mathildan Helena-sisko(Minna Sipinen) oli se tukipilari, mikä piti ohjaksia, oli lapsille se äiti, jonka he olivat menettäneet. Jopa niin, että hänen riiuksillekin pikkusiskot panivat kapuloita rattaisiin.
Mathilda on omapäinen ja kulkee omia polkujaan. Viihtyy palvelusväen ja tilan eläinten kanssa paremmin kuin mitä aatelistytön kuuluisi.

Fika-täti on näytelmän hauskin henkilö! Meitä 2000-luvun ihmisiä naurattaa 1800-luvun ikäneidon ajatukset, jotka tuodaan esille niin totuudessa. Fika-täti ja hänen aatoksensa ja sen jälkeiset kamfert-tipat olivat niin mukavan keventäviä.

Koko näytelmä oli niin rytmillisesti kasattu kokoon, että vaikka se on piiiitkä (2h40min), niin se ei ole pitkästyttävä, koska se koostuu niin hyvin pienistä palasista. Kaikki ryhmäkohtaukset ovat rakennettu erittäin toimivasti. Lisäksi näyttelijäkaartissa on kiitettävän paljon eri ikäisiä ja se tuo oman mausteensa, kun tässä näytelmässä nähdään kaikki vauvasta vaariin.
Veljensä Henrikin(Tommi Tainio) kanssa he perustivat Toivolan, mihin ottivat vapautuvia vankeja töihin...

Mathilda Wrede tunnettiin siis ensisijaisesti juuri vankien ystävänä. Hän tapasi jopa aikansa pahamaineisimman vangin, Matti Haapojan, jonka osuuden veti Timo Kurittu, niin hyytävänä hyvin, että olisi pelottanut, jollei Mathilda olisi ollut niin peloton. Mathilda sanoi, ettei pelkääminen kannata, se ei auta mitään!

Tämä näytelmä on erittäin hyvää ajankuvausta, historiaa, paikallishistoriaa, ja hyvin paljon ajatuksia herättävää. Soisin niin monen näkevän tämän ja oppivan jotain, menneestä ja itsestäänkin.

Kuvat: Pekka Niemi

Anjalankosken teatteri

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Apulanta Anjalassa!

Anjalassa, mikä tätä nykyä kuuluu Kouvolaan, on paikka nimeltä Mari's Coffee. Kai sieltä kahviakin saa, mutta hyviä keikkoja se ainakin tarjoaa! Nyt olimme siellä kuulemassa Apulantaa!!!

Menimme mukamas myöhään, siis siihen aikaan ku yleensä asettelis päätä pielukselle ja vastais Nukku-Matille myöntävästi. Silti olimme ajoissa ja odotimme ja odotimme. Valtaosalla meni hyvin, kun he käyttivät odotusajan virvokkeiden nauttimiseen, mutta jos on tullut autolla, ei hirveesti viittinyt siihen puuhaan itseään viritellä.

Keskiyön aikaan, aika paljon sen jälkeen kun Tuhkimon kenkä oli kadonnut, he saapuivat ja se alkoi heti! Odotus palkittiin!!!

Kun valtaisa määrä pakkaa yhteen ravintolasaliin, ulkoa tupakalta, ja kaikista pikkunurkista ja koloista, alkoi olla melkoisen lämmin, suorastaan hikinen fiilis. Ymmärsin, että vaikka villatakki oli vuodenaikaan sopiva, niin nyt se oli väärässä paikassa. Pukeutumiskoodi petti.

- Hyvää iltaa Anjala! Viivakoodit oli kyllä niin kohdillaan!

- Eka kerta!!! Apulannan ihan eka keikka Anjalaan! Ainutkertaista, sillä Apulannalla ei montaa paikkaa ole, missä olisivat ekaa kertaa.
Olimme onnellisia. Katsoimme Aurinkoon.

Ville - ei mikään ihan turhin basisti! Hän se kaivoi kaapista ison viulun, muhkean läskibasson ja siinä sitten oli kepitystä kerrakseen!

Keikan alkumetreillä Sipelle nakattiin stringit - wau!? No, niitä hän sitten roikotti hampaissaan, kunnes ripusti ne mikkiin.

Villellä oli huppari, mutta riisui sen melkeinpä kättelyssä ja niin se kuulkaa pojat soitto soi!

Saimme kuulla kaikkea, vanhaa ja uutta - Apulanta antoi meille lannotetta runsain mitoin! Reilun tunnin mitallisen.

Encoressa saatiin vielä piiskaa, eiku siis pari biisiä - Ilona ja Anna mulle piiskaa!

Kiitos Toni, Sipe ja Ville! Kiitos valo- ja äänimiehille! Kaikki yhdessä teitte upean illan(yön)! Kyllä taas jaksaa, kun on niin hyvin lannoitettu!

Kuvat: Elina Winne

lauantai 17. lokakuuta 2015

Myrskyluodon Maija

Anni Blomqvistin vanha ja tuttu tarina, musikaali, tuli nyt nähtyä Lahden kaupunginteatterissa. Edellisestä kerrasta oli vierähtänyt niin paljon aikaa, että olin unohtanut tarinan kulun. Juuri kun olin päässyt istumaan, hetkeä ennen kuin se tarina alkoi, muistin ja silloin oli jo myöhäistä lähteä hakemaan nenäliinoja. Ajattelin kestäväni ja ihastelin täysillä aivan mahtavaa ja rauhoittaavaa lavastusta. Meri oli siinä.

Tämä Lahden versio on ihan huikea! Ensin siis se lavastus, mikä kaikin paikoin on niin oivaltava ja hämmästyttävän ihana. Keskeltä katsomoa sai seurata kaikki vuodenaikojen muuttumiset ja miten meri ja saarien kalliot tuotiin siihen näyttämölle niin sujuvasti. Olin niin ihastunut.


Entäs sitten se tarina itse! Se vei heti alkumetreiltä ja upposin niin siihen, että kyllä se tuntui. Myrskyluodon Maija Jussi Helmisen dramatisoimana ja Jukka Keinosen ohjauksessa oli niin kovasti paljon koskettava. Huolimatta siitä, että yritin olla reipas ja ajatella miten tässä nyt ollaan teatterissa ja koitetaan kestää, niin ihan turhaa. Kyllä vaan niin alkoi naama kastua. Suuri kiitos siitä, ettei sellaisen kohtauksen jälkeen ollut heti väliaikaa.


Kaikki kohtaukset vedettiin sellaisella taidolla ja onnistunneesti, että hyvä kun pysyi nahoissaan. Musiikki(Matti Puurtinen) oli niin kaunista, niin hivelevää ja sieluun painuvaa. Koreografiat toimivat ja sellainen on aina todella ilo silmälle, etenkin kaikki hiukankin hassutteleva. Hameet oli käytetty hyvin!

Tykkäsin heti siitä, että vanha ja nuori Maija(Maiju Saarinen) elivät vähän niin kuin rinnakkain. Se, että kun se vanha Maija(Mirj Räty) tarinan kertojana ilmestyi paikalle, tuli sellainen olo, että kaikki järjestyy, muuttuu taas hyväksi. Toinen lohduttava henkilö oli Maijan kummi Vallborg(Eeva-Kirsti Komulainen). Näiden vanhojen, elämää jo kokeneiden suusta ja sydämestä tulivat ne lohdun sanat, mitkä taatusti vierivät voimaksi monelle katsojallekin.


Jannen ja Maijan rakkaus kantaa ja se onkin jonkinlainen punainen lanka koko tarinassa. Kaikesta selviää toinen toista tukien. Ei niinkään sanoilla vaan teoilla.
Janne: Onko mitään yhtä kutsuvaa kuin vaimon hellä katse kun hymyn sun huuliltasi noutaa.
Maija: Onko mitään yhtä polttavaa kuin miehen lämmin kämmen kun se hellästi hiusten lomaan soutaa.

Lapset olivat oikeita yleisön valloittajia. Niin reippaasti vetivät omat osuutensa, että oikein sydäntä lämmitti.

Tästä näytelmästä, Myrskyluodon Maijasta sai niin paljon! Toivoisin niin monen menevä katsomaan sitä, elämään ne kaikki hetket Maijan kanssa, samalla käyden läpi omiaan ja silti, saavan sen lohdutuksen siitä, että elämä jatkuu ja että osaisi olla kiitollinen siitä mitä on.


Kuvat: Lauri Rotko