Unelma onnesta

Unelma onnesta on Suomirock-musikaali, mikä on Marianne Tikkasen käsikirjoittama. Ihan loistava spektaakkeli, minkä näin jo vuonna 2012 Korvenkylän kesäteatterissa ja niin näki moni muukin!

Nyt tämän musikaalin esitti Kouvolan Yhteislyseon oppilaat ja yhtään ei jäänyt huonommaksi!!!

Unelma onnesta on ihana näytelmä, missä Make, Jartsa ja Pena ovat nuoria, juuri intistä päässeitä. Make(Eetu Vitikainen) haluaa Interrailille ja sinne hän myös lähtee. Jartsan(Aki Kelin) pitäisi lukea pääsykokeisiin, mutta ihan ei mee putkeen. Pena(Iiro Palosara) menee pankkiin töihin ja lähtee sieltä Lontoseen. Elämä kulkee omia polkujaan. Tarina taas nivoutuu biiseihin, joita piisaa.

Koko tämän musikaalin toteutus on täynnä erittäin hyviä oivalluksia ja niiden toteutuksia. Kaikki biisit vedettiin niin vimpan päälle, ettei parempaa voinut kuvitellakaan. Oikea, elävä orkesteri ja taustat toimivat niin hienosti.
Koreografiat olivat nautittavaa katseltavaa, siis niin rytmikästä ja ei tiennyt, mitä kohtaa ja ketä olisi seurannut, kun kaikki sujui sutjakkaasti. Kaikki yhtä aikaa ja miten kivoja liikkeitä. Halusi seurata joitakin ja kaikkia yhtäaikaa.

Olin haltioissani, suorastaan pala kurkussa, siitä innosta ja riemusta. Siitä, miten nuoret olivat niin lahjakkaita. Siitä, miten se tekemisen riemu välittyi katsomoon. Siitä puhtaasta ja raikkaasta yhteisestä hengestä, millä koko homma oli saatu kasaan ja toimimaan. Siitä, miten nähtiin, kuinka jokainen kantoi kortensa kekoon. Siitä, että he halusivat meille kertoa, että hei, me osataan, me ollaan hyviä!

Nämä nuoret esittivät biisejä, jotka olivat hittejä silloin, kun heistä kukaan ei vielä ollut edes syntynyt. Silti, se tempo oli vaan niin toimiva. Kun Armi ja Danny vetivät oman biisinsä, niin kaikki katsomon aikuiset repesivät siihen paikkaan! Se oli kertakaikkiaan ihan mahtava. Näistä nuorista tulee jotain, heissä on tulevaisuus!

Olin niin iloinen, että pääsin näkemään tämän musikaalin. Olen vilpittömän ihailun vallassa lahjakkaista nuorista. Vaan ei siinä kaikki - haluan ojentaa myös suuren käden kaikille niille aikuisille, opettajille ja tekniselle ryhmälle, jotka ohjasivat nuoria ja saitte heidät innostumaan, tuomaan oman lahjakkuutensa esiin.

Se kaikki - se oli niin paljon, se antoi iloa ja voimaa.

KIITOS!!!!

Kuvat: Sampo Taskinen

Antti Heikkinen Pihkatapin Jussina

 Kirjailija Antti Heikkinen vetää pääosan Kuopion kaupunginteatterin Pihkatappi-näytelmässä! Kyselin Antilta, että millaista se on?

Kuva: Sami Tirkkonen


1. Kun kirjoitit kirjan Pihkatappi, niin kävikö millään lailla mielessä, että mitä siitä saattaisi seurata?

- Jos mietitään tämmöistä jatkojalostusta, niin aika kauan meni ennen kuin tulin ajatelleeksi Pihkatapin tsäänssejä taipua teatterinlavalle. Joku sitä kyseli jo ennen Paukkusta, mutta en oikein aktivoitunut. Karin ehdotuksen otin kuitenkin heti vastaan, tiesin miehen ja olin nähnyt hänen töitään. Lisäksi vaikutti sekin, että Paukkusella on savolaistausta, oman turvallisuutensa se loi. Ensi kesänä Pihkatappia esitetään uutena sovituksena kesäteatterissa Hankasalmella ja nyt kun se on kertaalleen näyttämölle tehty, niin hienoltahan se tuntuu. Jos joku saa kirjoittamastani tarinasta muokattua oman näköisensä tulkinnan ja nostaa uusia näkökulmia esille, niin mukava juttu. Itse en kuitenkaan usko enää Pihkatappiin kajoavani, tämän Kuopion Kaupunginteatterin projektin myötä olen saanut sen pajatson sielustani aikas hyvin tyhjennettyä.

2. Millaista on näytellä Jussia, jonka olet itse luonut? Kuinka paljon Jussissa on sinua itseäsi?

- Ennen harjoitusten alkua helevetin moni kävi sanomassa, että helppohan sinun on kun näyttelet ihtees. Minä purin nyrkkiä ja manasin, että ei se Jussi ole minun omakuvani, jonkinlainen alter ego korkeintaan. Näytelmää lähdin tekemään lukematta romaaniani, aika hyvin olin sen onnistunut jo unohtamaankin. Sikäli se oli suuri onni, koska pystyin tekemään roolin puhtaalta pöydältä - ihan kuten rooli pitäisi aina tehdäkin. Harjoitusmatkalla olen huomannut, että ainakin tämän näytelmän Jussissa on kovasti eroja minuun itseeni. Elämäntarinat ovat totta kai erilaisia jo kirjaakin ajatellen, mutta näytelmän Jussukalla ja minulla on erilaiset temperamentit. Noin niin kuin esimerkiksi. Jussi on luonnoltaan lopuksi hyvin lauhkea ja periksiantava, itse osaan olla jääräpäisempi. Mutta toisaalta nyky-Jussi kekkuloi melkoisena kukonpoikana ennen nöyrtymistään... voi olla, että siinä on jotain kymmenen vuoden takaista minua. Voi olla paljonkin. En muista. En halua muistaa. Rai rai rai. Seuraava kysymys.

3. Olet kirjailija ja toimittaja ja nyt näyttelet amatöörinä ammattilaisten joukossa ja vielä pääosassa - siis niin kun ihan upeeta! Kerro joku "kömmähdys" Pihkatapin tieltä!?

- Jaa-a. Rehellinen ollakseni; siinä ei hirveästi kömmähdyksiä ollut. Harjoitusrupeama oli melko tiivistahtinen ja ite olin koko ajan lavalla, ei siinä ehtinyt juuri kömmähtelemään, Tai no, yksi ihan karmea jutska sattui ja kaitpa sen tohtii kertoakin. Kävimme ensimmäistä kertaa lavalla läpi näytelmän loppua, jossa Jussi juoksee vähän kuin miinakenttää myöten - paskaa tulee niskaan monessa eri aikatasossa ja tunteet ovat pinnassa. Näitä pätkiä kelattiin kerta kerran jälkeen ja sitten tulimme kohtaukseen, jossa Jussin piti heittää puukko kädestään pois. Minähän en onneton missään vaiheessa ollut tiedostanut, että kyseessä ei ollut teatteriveitsi vaan ihan oikea puukko. Viskasin sen menemään, puukko otti kimmoketta lavasta ja lensi katsomoon muutaman penkin päähän ohjaajasta. Aika karsea tilanne, mutta ei siitä onneksi kriisiä syntynyt. Toisaalta sen jälkeen lihasmuistiin painui siihen hetkeen liittynyt kauhu ja sen on nyt sitten voinut käyttää näytelmässä hyväksi. Itelläni se oli sekunnin pari kestänyt tietoisuus siitä, että voihan vittu, se oli oikea puukko ja nyt se lähti katsomoon. Jussilla se on kauhu siitä, että mitä ihmettä minä olin tekemässä, mulla oli kädessä puukko ja uhkasin sillä... no, en kerro enempää. Tulkaa ite kahtomaan.
Sitten on toki muutama hyvä repeäminen ollut, väsyneenä niihin ei kovin kummoista verbaliikkaa tarvita. Olen joutunu puremaan huultani jopa sille, että vastanäyttelijän piti kehua roolihahmoni äitivainaata hyväksi immeiseksi ja vahingossa sieltä suusta tulikin lause, jotta "Äitissii ol niin mukava mies". Ihan pöljää. Mutta hauskaa. Pöljät ja simppelit jutut usein ovat, oikeassa tilanteessa vallankin.

4. Olet lahjakas monella saralla - kirjoitat, näyttelet, osaat jopa laulaa, olet ihana isi, aviomies jne. Mikä tuntuu omimmalta vai onko se paketti?

- Näytteleminen, kirjoittaminen ja laulaminen ovat töitä. Aviomiehenä ja isinä oleminen on työn ulkopuolista elämää. En minä niitä osaa eritellä, mutta ilman aviomiehen ja isin roolia töihin lähteminen saattaisi joskus kehtuuttaa vähän enemmän - ei sitä ilman työntekoa muija kulje silkkihameessa eikä kakarat juokse sokerikorppu suussa. Näin sanoi muistaakseni Eetu Salin. Mutta sitten taas toisaalta, mitään muuta en osaa työkseni tehdä ja tiedän olevani ihan mielettömän etuoikeutettu kun juur noita hommia saan töikseni puuhastella.

5. Kerro meille, sinun faneillesi, mitä me saamme sinulta seuraavaksi?

- Kyllä minulla vallan mahottoman kova aikomus olis saada romaani valmiiksi ensi syksyksi. Katotaan. Ylelle teen parikymmentäosaista kuunnelmasarjaa, lisäksi syksylle ilmestynee muuan elämäkerta. Aihetta en voi vielä kertoa, mutta tavallaan se päättää Juicesta ja Heikki Turusesta alkaneen itäsuomalainen mies -triologian. Hyvin tärkeä taiteilija on kyseessä, tärkeä itelleni ja tärkeä Suomen kansalle.
 Teatteripuolella on kaikenlaista mukavaa näkyvillä myös, Pihkatappi jatkuu toukokuulle ja helmikuun lopussa alamme esittää Nilsiässä Sirkku Peltolan Yksiöön en äitee ota -näytelmää. Esitän siinä Äiteetä, yheksänkymppistä mummoa. Saman roolin tein viime talvena Peltolan Suomen hevosessa ja ai herra nähköön, kuinka Sirkku Peltolan taitavuutta ihailenkaan. Ja sitä roolia, kuinka sitä rakastankaan. Kesäksi värkkäämme Ismo Apelin kanssa Iisalmen Koljonvirta-teatteriin kantaesityksenä musiikkinäytelmän Karavaanarit, syksylläkin on lavahommia tiedossa.

Pihkatappi

Pihkatappi Kuopiossa!!! Hiukan oli pitkä matka, mutta ei se mitään. Pakkasetkin heltisi juuri sopivasti, joten ei kun tien päälle. Kouvolasta Kuopioon ei tunnu niin pitkälle matkalle, ku on menossa teatteriin, jos taas menisi sinne poistattamaan viisaudenhammasta, vois olla pitempi.

Pihkatappi oli ensin kirja, minkä luin ja ihastuin. Sitten sen takana oleva kirjailija, Antti Heikkinen, tuli Kouvolaan, sain tavata ja huomata, miten oikea ja aito ihminen on kyseessä. Joten, kun kuulin että Pihkatappi on näytelmä, niin sehän on ihan pakko nähdä!

Kari Paukkunen on ohjannut tämän koskettavan näytelmän ja ei mikään turha ohjaus. Ymmärsin sen jo ennen kuin se alkoi, sillä katsomo tais olla viimeistä penkkiä myöten täysi. Olin innoissani ja oikein sillai vatsan pohjasta otti, että mitä tulen näkemään.

Antti Heikkinen ihan itse, on lavalla, näyttelee pääosaa näytelmässä, minkä juoni on hänen! Mahtavaa ja oikein vielä lauloi - olin haltioissani. Tarina imaisi mukaansa saman tien.

Tarinahan on eräänlainen isä-poika-juttu. Tässä on Jussi, joka jää hyvin pian äidittömäksi ja elelee siis Erkki-isän kanssa kaksin. Isä on vanhan kansan miehiä ja elää tyyliin, isältä-pojalle eli pojan olisi astuttava samoihin saappaisiin. Jussi on kiltti ja tekee aika lailla isän tahdon mukaan, mutta kun ei sitten halua jäädä tilaa hoitamaan vaan haluaa kirjoittaa. Selvä peli! Oikein tuttu juttu varmasti monelle ja siksi koskettava.

Erkki(Karri Lämpsä) on ihan sympaattinen ja mukavanoloinen mies ja jotenkin sitä vaan ymmärtää häntäkin, sillä tottahan hänellä on huoli, miten käy tilan, jos poika vaan haaveilee ihan muusta kuin sen jatkamisesta. Sitä oli vähän niin kuin kiikun kaakun, että ketä tässä nyt oikein ymmärtäisi?

Jussilla on Petra ja sitten, koska mikään ei ole nuoren elämässä niin auvoista, on myöskin jotain muuta...

Aikuiseksi kasvaminen ei ole niin helppoa. On vaan löydettävä se oma polku ja sen varrella on monta opastajaa. Jussin elämän sivuhenkilöitä oli isovanhempien lisäksi, renki ja "kylähullu". Kieli oli roisia, mutta elämän makuista. Ymmärsin sen oikein hyvin ja yhtään en mieltäni mennyt sen takia pahoittamaan.

 Kuopion teatteri on onnistunut oikein hyvin. Näytelmän toteutus oli niin nautittava. Ihastelin sitä tekniikkaa, millä sohvat yms. liikkuivat. Yritin kovasti seurata, miten se tapahtui, mutta en silti ymmärtänyt? Jokin kaukosäädin... No ei se mittää, hianoa ol!

Pihkatappi on näytelmä, mikä koskettaa monin tavoin, paikka paikoin se naurattaa ja sitten taas panee ajattelemaan, se muistuttaa monista tärkeistä asioista ja se on nostalginen. Kyllä siinä jokaiselle on jotakin eikä kannata harmitella mitään noitumista, sillä sekin on vaan tätä elämää.

Kiitos Kuopio - kyllä kannatti käydä!

Kuvat: Sami Tirkkonen

Kuopion kaupunginteatteri

Diivojen haastattelu: Veli-Matti Karén ja Sami Kosola

DIIVAT-näytelmä Kouvolan teatterissa! Veli-Matti Karén ja Sami Kosola kertovat, millaista se on – olla diivana. Kuvassa V-M vas. ja Sami oik.

Kuva: Marja Seppälä

1. Diivat - miehiä naisten vaatteissa! Äärimmäisen hauskaa! Onko teistä?

V-M: Ensinnäkin kaikista se ei ole äärimmäisen hauskaa!! Näyttelijänä sitä ei ehkä ajattele ihan samalla tavalla. Pitää mennä vähän syvemmälle eli tässäkin tapauksessa kaksi miestä, jotka osaavat näytellä ottavat tilaisuudesta vaarin, kun on mahdollisuus äkkirikastua, joten motiivi on ihan muu kuin olla hauska. Mutta toivotaan että yleisöllä on hauskaa: se on jutun tarkoitus!

Sami: On hauskaa kun tuntuu edelleen että naiseksi pukeutumalla vapauttaa katsojissa jotakin piilossa olevaa purkautumatonta naurua. Ja korkkareissa juokseminen on hauskaa.

2. Tehtiinkö kaikki puvut teitä varten? Miten ne kengät? Paljas jalka korkokengässä, auts - saanko kysyä, ihan vaan naisena, että onko tullut rakkoja?

V-M: Ilmo ansiokkaasti puvusti käyttäen vanhaa teatterin materiaalia. Minun mekkoni pohja on tietääkseni jonkun lahjoituksen jäljiltä. Kengät löytyivät varastosta ja ovat kestäneet uskomattoman hyvin mun kohellusta näyttämöllä. Päkijä oli jossain vaiheessa kävelyarka, mutta rakoilta olen välttynyt - onneksi.

Sami: Mä sain uuden keijukaismekon. Hähää. Korkkareita myydään onneksi Kouvolassakin myös kokoluokassa 43. Toinen mekko on yhdistelmä kahdesta varaston aarteesta, Ilmon mielikuvituksen kautta tuunattuna.

3. Naurattiko harkoissa? Entä vielä? Yleisöllä on hauskaa! Miten se vaikuttaa?

V-M: Kyllä komedian tekeminen tekijääkin naurattaa ja useinkin. Esityksissä nauretaan silloin kun puhuu ihan omiaan tai sanoo väärän nimen oikean tilalla eli pienet kommellukset naurattavat, mutta pitävät myös teoksen hengissä ja raikkaana! Ja mitä vastaanottavaisempi yleisö, sitä parempi esitys - uskallan väittää.

Sami: Harjoitusten alkuvaiheessa uudet jutut naurattavat ja tarinan käänteet hymyilyttävät. Sitten hymy hyytyy. Lopulta alkaa epäillä onko koko juttu sittenkään hauska. Viime hetkellä yleisö tulee ja vapauttaa naurullaan ja todistaa epäilymme vääriksi. Teatteri tarvitsee aina katsojan.

4. Näyttää siltä, että kaikki sujuu todella helposti. Vaan, mikä on ollut vaikeinta?

V-M: Mulle on ollut vaikeinta - näköjään - muistaa nimiä, joita on teoksessa paljon; meitä on lavalla 8 näyttelijää, joilla jokaisella nimet, osalla lisäksi lempinimet, Diivoilla on omat miehen nimet ja sen lisäksi he tekeytyvät aluksi miehiksi joilla on muut nimet plus tietenkin naisten nimet. Toinen hankaluus, mikä tekee joskus näyttelemisestä vaikeaa on itsensä toistaminen tyyliin olen tehnyt näin jo tuhat kertaa aiemminkin.

Sami: Hankalinta on yrittää luottaa omaan tekemiseen ja huumoriin, kun näyttelee tuollaisen ammattihassuuttajan kanssa rinnakkain. Veli-Matin roolityö on niin hulvaton.

5. Shakespeare - haluaisitteko esittää ihan oikeasti Shakespearea?

V-M: Itse en ole ollut koskaan mikään klassikkofani. Tykkäsin kuitenkin esim. Tsehovin Lokista joka tehtiin muutama vuosi sitten. Voisin innostua Shakespearestakin, mutta en sitä ohjelmistoon erityisesti kaipaa.

Sami: Shakespeare jotenkin tuoreesti tehtynä kiehtoo kyllä. Macbethin voisin tehdä. Se ei ehkä paljon naurattaisi, mutta purkaisi ehkä jotakin ahdistusta siitä, miten ahneus ja valta sokaisee ja saa tekemään järjettömiä päätöksiä, joista kärsii koko kansa. Jos siihen saisi myös huumoria mukaan, niin sittenhän sitä voisi jopa joku tulla katsomaankin.

Diivat

Kouvolan teatterissa diivaillaan, kun siellä esitetään Ken Ludvig'n näytelmää DIIVAT. Amerikkalaista tirskuhömppää kouvolalaisittain, Arimo Haltsosen ohjauksessa, niin kyllä toimii.

Leo(Veli-Matti Karén) ja Jack(Sami Kosola) ovat näyttelijöitä, tarkemmin sanottuna Shakespeare-näyttelijöitä, joilla ei nyt kovin kaksisesti suju ja olisi keksittävä jotain. Tilaisuus tulee kuin tarjottimella tai rullaluistimilla, kun miehet tapaavat junassa Audreyn(Rebecca Viitala) ja käy selville, että rikas rouva Florence(Jaana Raski) etsii perijöitä miljoonaomaisuudelleen. Yksi perijä on jo ja hän on Meg(Tytti Vänskä). Puuttuu vain sisaren lapset Max ja Stev..  Joten....

Sunnitelma on jotakuinkin selvä, kunnes tulee esille pikkujuttu, että kadonneet perijät ovatkin naisia!!! Maxine ja Stephanie! Saatiin vähän haastetta kehiin ja siitähän se koko farssi alkaa. V-M Karén ja Sami Kosola osaavat hommansa ja lunastavat niin täysillä taas koko potin. Kun Tytti Vänskä ja Rebecca Viitala ovat oikeasti kauniita ja ihania naisia, niin eivät kalpene miehet siinä rinnalla ja lisäksi ovat äärimmäisen hauskalla tavalla kaikkea.

Tätä uskomatonta soppaa on hämmentämässä myös Duncan(Ilmo Ranne), lipevä ja ahne pappi, joka on menossa naimisiin Megin kanssa! Tämä pappi, eikun siis Ilmo Ranne on suunnitellut myös puvustuksen - Wau!!! Lisäksi Doc(Raimo Räty), lääkäri joka haluaisi naittaa poikansa Butch'n(Panu Poutanen) Megille, mutta Butch on rakastunut Audrey´hin. Kerroinko nyt juonen? No en kertonut, sillä kun on farssista kyse, ei voi tehdä niin, sillä niin paljon tapahtuu kaikkea, ettei sen kertomiseen riitäisi aika eikä rahkeet.

Diivat on tiivis paketti kaikkea. Kuka kukin on ja kuka kenetkin saa, niin se on niin jännittävän hauskaa, että siitä kyllä nauttii täysillä. Vaatteita vaihtuu ja sitä saattaa vain olla ihmeissään, miten taitavasti tämä tarina meille tarjoiltiin. Äärimmäisen kivaa on katsoa, kuinka miehet vaatteensa kantavat ja korkkareillaan keikkuvat. Väitän, että paremmin kun minä ikinä.

Tämä näytelmä on niitä, jotka kestävät useammankin katselukerran. Harmiton ja huoleton, hyvän mielen tuoja, hyvää lääkettä ankeuteen! Koko porukka veti niin potin kotiin, että lasken päiviä siihen, kun näen tämän uudestaan.

Kuvat: Marja Seppälä

Kouvolan teatteri

Nuotin vierestä

Vuoden 2016 ensimmäinen kulttuurikeikka oli elokuva! Nuotin vierestä - elokuva käytiin katsomassa Studio123:ssa runsailla poppareilla. Lauri Nurkse on hoidellut ohjaamisen!

Olin jo melkeinpä malttamattomana odottanut, että näen tämän elokuvan, sillä oli mielenkiintoista nähdä vanhenevasta äidistä tarinaa. Kun on saavuttanut sen rajapyykin, että ei ole enää mitään väliä ja voi vaan hassutella, elää huolimatta muista. Ikään kuin se tilanne, että vanhakin nuortuu!

Nuotin vierestä-leffassa tätä hersyvän Leena-äidin roolia veti niin ihanasti Leena Uotila. Tykkäsin niin siitä huumorista, mitä hän lateli ja miten hänen pönöttävä insinööri-poikansa, ups DI, kiltisti myötäili ja yritti epätoivoisesti säilyttää edes jonkinlaisen tiukan olemuksen ja käytöksen. Arton osassa on Riku Nieminen, joka oli minusta kyllä niin luonteva.

Osaksi Arton pönöttämiseen vaikutti hänen pedantti vaimonsa, Pihla Viitalan tulkitsema Marjukka. Niin cool, että ärsytti kyllä aivan hirveästi. Nykyaikaan kärjistetty naiskuva, apua! Sanomattakin on selvää, että Leenan ja Marjukan välit eivät olleet kovinkaan sydämelliset.

Kun Leena päättää lähteä Kotkaan karaokekilpailuihin, hän värvää Arton mukaan ja sillä matkalla kaikki muuttuu. Kaikkien elämä! Karaoketuomari Susanna tekee melkoisen vaikutuksen, niin Artoon kuin katsojiinkin. Häntä näyttelee Essi Hellén.

Nuotin vierestä on elokuva, missä hauskasti asetellaan kaksi elämäntapaa vastakkain. Rento ja rahvas vastaan tiukan asiallinen pönöttäminen ja senhän arvaa, kumpi vetää pitemmän korren. Elokuvan mulkeroiden rooleissa ovat mm. Antti Luusuanniemi ja Oskari Katajisto. Juha Muje on ihana Veke, joka niin ihastuu Leenaan.

Elokuvassa oli myös kohtia, mitkä pani herkistelemään. Äidin ja pojan suhde ja asioiden esille tuominen, molemmin puolin, siinä oli jotain niin koskettavaa.

Tykkäsin tästä elokuvasta monesta syystä! Siinä oli juuri tuo vastakkainasettelu, mukava asioiden ja tyyppien hienoinen kärjistäminen. Lisäksi se,  kun Arto vaihtoi suuntaa, niin koko ajan sitä oli mukana ja peukutti sille, hyvä ettei pompannu mukaan laulamaan Pylly vasten pyllyä pump-pump - ja tiestysti nuotin vierestä!