Kolme apinaa

Sain kerättyä omat nuoreni kasaan ja houkuteltua teatteriin - Kolme apinaa! Kohti Kotkaa, missä se esitettiin Anne Niilolan ohjaamana. Laurent Baffie on tehnyt vanhasta myytistä komedian, joka on nyt meidän nautittavana.

Alex on sokea. Hänen osassaan toikkaroi Juho Markkanen. Hänen sokeutensa oli niin uskottavaa, että vaikka hän otti aurinkolasit välillä pois, näytti todella siltä, ettei hän nähnyt mitään.

Dani on kuuro. Toni Harjajärvi näytteli häntä kuulematta mitään tai siis ettei muka kuullut. Hänen osansa vaikutti helpommalta, koska hän osasi kuitenkin hyvin lukea huulilta ja kuuroksi hän puhui yllättävän hyvin.

Ben on mykkä. Hiljainen mies, joka joutui käyttämään koko elekielirepertuaaninsa tullakseen ymmärretyksi. Jyri Ojansivu onnistui siinä erittäin hyvin. Ehkäpä koko näytelmän huvittavin heppu, kaikin puolin.

Pojat ovat käyttäneet maksullista seksiä, mutta tulee hetki, kun Alex päättää, että heidän on saatava iskettyä naisia, niin kuin kaikki muutkin ja niin syttyy loistoidea siitä, että he leikkivät, että eivät ole vammaisia. No, ei mikään helppo nakki, mutta kun toinen toista auttaa, niin onnistuuhan se tai niinhän sitä luulisi.

He tapaavat kolmea naista, jokaisen erikseen ja kuka sitten kehenkin rakastuu. Naiset ovat kaikki hyvin erilaisia. 

Lea haluaa naimisiin ja lapsia, mieluummin heti. Tämän lähes hysteerisen naisen roolin vetää vauhdilla Eeva Hautala.

Juulia on kolmikon "Putous-hahmo" (nuorison mielipide), poliisi ja koirahullu vailla minkäänlaista naisellisuutta ja siinä revittelee Miia Maaranen.

Angelique, josta tulee mieleen Angelika-sarja (pyöri TV:ssä 70-luvulla), siis apinoittenkin, ei kun siis näitten nuorten miesten mielestä. Me nähtiin tässä roolissa Ida Riikonen, joka hyvin toi esille sen, että Angelique oli se porukan hillityin ja viisain. 

Huolimatta siitä, kuinka hauska näytelmä oli kyseessä, niin miten paljon se herätti ajatuksia. Vammaisuudesta ja siitä, miten ihmisellä on kaipuu toisen luo. Naisten ja miesten jutuista. Kaveruudesta, ystävyydestä ja yhdessä olemisesta. Auttamisesta ja toisen tukena olemisesta ja huumorista, miten sitä voidaan käyttää niin monessa. 

Lavastus oli kekseliäs ja taulut näyttivät lähes oikeilta. Puvustuksesta vastasi Paula Koivunen ja hänelle kiitos siitä, että Angeliquen puku laskeutui niin hyvin. Ihailin sitä koko esityksen ajan ja mietin, mitä kangasta se oli. Joku muu väri olisi miellyttänyt minua enemmän, mutta varmasti on niitäkin, jotka pitävät vihreästä.

Kolme apinaa on hieno näytelmä, missä näkee aivan loistavaa näyttelijän työtä ja miten sitä voi vaan taas kerran ihmetellä, kuinka jotkut osaa ja me saadaan istua vain paikoillamme ja nauttia siitä.

Kuvat: Tommi Mattila

Kedi (kissa)

Kedi - pieni sana, mutta suuri elokuva! Elokuva Istanbulin kissoista, aivan ihana kissaelokuva, joka me nähtiin Studio 123:ssa Kuusankoskella, missä on ihan luokattaman hyvä palvelu!

"Istanbulin kaduilla kulkee täysin vapaasti satoja tuhansia kissoja. Tuhansien vuosien ajan ne ovat olleet osa yhteiskuntaa ja ihmisten elämää, jopa olennaisena osana sitä mikä Istanbulista tekee niin rikkaan ja viehättävän. Näillä eläimillä ei ole omistajia, eivätkä ne ole myöskään villejä – vaikka eivät kesyjäkään – ja ne tuovat suurta iloa ihmisille joiden kanssa ne katsovat parhaaksi elää. Istanbulissa kissat ovat ihmisten kuvajaisia, ja kertovat kaupungin asukkaiden elämästä tavalla johon kukaan muu ei pystyisi.

Pääosissa (kissat): Sari, Bengü, Aslan Parcasi, Psikopat, Deniz, Gamsiz, Duman"

Tässä elokuvassa ovat pääosissa siis kissat, Turkin Istanbulissa liikkuvat kissat, joita ihmiset rakastavat. Se tuntui niin hyvältä, miten ihmiset kohtelevat eläimiä. Elokuvassa sanottiin, että jollei ihminen rakasta eläimiä, ei se osaa rakastaa ihmistäkään.

Ne ihmiset, jotka tässä elokuvassa rakastivat kissoja, olivat jotenkin aivan ainutlaatuisia. He puhuivat niin pehmeästi ja lämmöllä. Ei ollenkaa mitään sellaista "turkkilaista" sanailua.

Kissasta, ihan eläimenä, tuli aivan mahtava persoonallinen kuva. Eritoten siitä, miten kissa on itsenäinen ja sitä kunnioitetaan.

Kuvakulmat olivat aivan mahtavia. Miten taiten tehty dokumentti kissojen elämästä. Voi vaan kuvitella, miten on kuvaajilla ollut sarkaa, kun ovat kissojen perässä olleet.

Tästä elokuvasta tuli hyvä mieli, paitsi kissojen takia, niin myös sen elämän filosofian vuoksi. Siitä, että ihminen on kiltti eläimelle ja saa siitä mielihyvää.

Jos tykkää kissoista, tykkää tästä elokuvasta. Jos ei tykkää, niin tykkää silti. Tämä on niin nähtävä!

Emma-Sofia Hautala Ruokarouvan tyttärenä

Emma-Sofia Hautala tähdittää Ruokarouvan tytärtä Kouvolan teatterissa. Kysymyksiä ja vastauksia Kirstin roolista:

1. Ruokarouvan tytär on kantaesitys Kouvolan teatterissa. Voitko kertoa, miten Enni Mustosen Ruokarouvan tytär päätyi Kouvolaan?

Teatterinjohtajamme Tiina Luhtaniemi oli kuullut Helsingin kirjamessuilla Enni Mustosen ajatuksia Syrjästäkatsojan tarinoita -kirjasarjastaan. Luhtaniemi näki kirjoissa näyttämöllisiä mahdollisuuksia, ja ehdotti teatteriversiota Ennille. Ruokarouvan tyttären Mustonen kirjoittikin sitten tietäen että siitä tehdään myös näytelmä.

2. Sinulla on siinä pääosa, Kirstin rooli. Miten se osa siunaantui sinulle ja miten otit sen vastaan?

Luultavasti sain roolin siksi, että olen talomme ainut Kirstin ikäinen naisnäyttelijä, hah! Muistan, että Luhtaniemi soitti minulle keväällä 2017, ja kysyi minua rooliin. Lähdin juttuun erittäin mielelläni. Minua kiehtoi se, että näytelmä luotaisiin ensimmäistä kertaa meidän teatterissamme, ja se, että Iikka Kahri säveltäisi siihen uudet musiikit. Uuden äärellä on aina kutkuttavaa olla!

3. Millainen on sinun ja Kirstin suhde? Oliko joku osio vaikea/helppo?

Kirstissä on paljon samaa kuin minussa. Tunnistan esimerkiksi vaiheen, jossa Kirsti on näytelmässä: omien ja ulkoapäin tulevien toiveiden ristiaallokossa. Muistan itsekin nuoruudestani saman vaiheen. Kun luin kirjaa, naureskelin Kirstin ajoittain pulpahtelevalle suoruudelle. Hänen persoonassaan on kiinnostavaa juuri se, että hän on sekä syrjään vetäytyvä että rohkea.

Hyvää haastetta minulle tuotti se, että minun täytyi opetella Kirstin pidättyväisempi olemus ja tapa reagoida. Itse olen aika "nollasta sataan" -ihminen reaktioiltani. Jos minä innostun, se näkyy ja kuuluu. Jos taas Kirsti innostuu, hän saattaa vaihtaa puheenaihetta tai peittää sen keskittymällä järkevämpiin asioihin.

4. Kirstin sisaren, Allin roolissa on Elina Ylisuvanto. Sisarusten välit ovat läheiset.  Miten rakensitte ne niin toimiviksi?

Olen itse nelihenkisestä sisaruskatraasta, ja siskona oleminen on yksi tärkeimpiä rooleja elämässäni. Siksi minua kiinnosti todella paljon juuri tämä siskosten suhde. Sisarukset ovat sekä ystäviä että verisukulaisia. Heidän kanssaan jaetaan paljon elämän asioita ja joudutaan aikuisena taistelemaan lapsuudessa syntyneitä rooleja vastaan.

Yksi syy sisarussuhteen toimivuudelle on toki hyvä vastanäyttelijäni Elina. Yhteistyömme on ollut mielestäni rohkeaa kokeilemaan ja herkkää kuuntelemaan. Olemme etsineet tekstiin kirjoitettujen tilanteiden antamia mahdollisuuksia yhdessä ohjaajamme Sini Pesosen kanssa. Lopulta tärkeintä on ollut löytää se, miten siskokset täydentävät toisiaan ja toisaalta vievät tilaa toisiltaan. Niinhän se menee oikeassakin elämässä. Ellun kanssa parasta on ollut sopimus siitä, että yllätämme toisiamme tasaisin väliajoin. Haluamme ajatella, että jokainen esitys ei ole prikulleen samanlainen. Näin siskosten suhde pysyy elävänä. 

5. Iivon osassa nähdään miehesi Petteri Hautala. Millaista se on olla pariskuntana myös lavalla?

Aloitin työt Kouvolan teatterilla puolitoista vuotta sitten, ja Petteri tuli kööriin vuotta myöhemmin. Olemme tehneet aiemminkin töitä yhdessä, mutta emme näin kokopäiväisesti. Alussa jouduimme hieman hakemaan balanssia kodin ja työn välillä. Nyt olemme tottuneet tähän ja oikeastaan nautin siitä, että saan tehdä töitä hänen kanssaan. Petteri on taitava, monipuolinen teatterin osaaja, ja on ihana jakaa sama ammatillinen intohimo hänen kanssaan.

Kiitos haastattelusta Emma-Sofia!

Kuva: Timo Tuviala

Ruokarouvan tytär

Kirjailija Enni Mustonen on kirjoittanut kansan sydämiin kirjasarjan Syrjästäkatsojan tarina, josta viimeisin osa Ruokarouvan tytär on nyt kantaesityksenä Kouvolan teatterissa.
Ohjaajan tehtävät upeasti ensi kertaa Kouvolassa hoiti Sini Pesonen.

 Ruokarouvan tytär kertoo tarinan äidistä ja tyttäristä. Ida-äidin roolissa Satu Taalikainen koskettaa jokaista, etenkin äitejä. Hän on kuin lintuemo, joka opastaa, että kyllä sinä pärjäät. Omat siivet kantavat.

Emma-Sofia Hautala tähdittää Kirstin roolia ja on kuin syntynyt siihen. Itsenäinen ja topakka, herkkä ja vahva, jotenkin sellainen naiskuva, mihin on helppo samaistua. Äidin ja tyttären laulu, Missä tytöt pienet, pani kaivamaan nessun esiin.

Kirstin sisko Alli on vastakohta sisarelleen. Elina Ylisuvanto on niin hykerryttävän villi ja rempsakka, että kirvoittaa yleisössä monet tirskahdukset, joskin kyyneliltäkään ei voi välttyä.

Mikä runon lausunta! Aivan viimeisen päälle eläytymistä.

Elina Ylisuvanto näyttää kykynsä vielä Pariisissa, missä hän kujertelee Madame Elisabethin hepenissä. Ei voi olla ihastumatta.

Rakkautta on ilmassa. Iivo on tarinan "ensirakastaja", hellyyttävä nuori mies, joka puhuu niin ihanasti karjalan murretta ja esittelee Mötin. Tästä lähin kutsun karhuja möteiksi. Petteri Hautala kerää kaikki pisteet olemalla niin aito. Lisäksi hänellä on muitakin rooleja ja mikä notkeus ja keveys.

Panu Poutanen pääsee näyttämään kykynsä, kun aloittaa Kirstiin rakastuneena Mauri Jaakkolana ja päätyy Coco Chaneliin ja siihen väliin mahtuu jos vaikka mitä. Ihan herkkua katsojille.

Rebecca Viitala kunnostautuu Havis Amandana ja Vapaudenpatsaana! Kyllä, totta se on ja niin uskottavan upeaa. Katariina Polén'n roolissa hän on ihan loistava, miten se nauru tuleekin niin, että se tarttuu. 

Jaana Raski hyppää myös roolista toiseen. Ehkä parhaiten jäi mieleen pariisilainen taksikuski, jolla oli muutakin mielessä kuin autolla ajelu.

Avustajajoukko on mahtava. Ammattimaista ja sulavaa, mistä on helppo nauttia!

Musiikki on tässä näytelmässä ihan sieluun asti osuvaa. Ihana Iikka Kahri! Kaikki kappaleet ovat niin koskettavia, ei mitään lällyjä, vaan ihan oikeasti sellaisia, että kuunnellessa koskettaa sydäntä,  kurkkua kuristaa,  silmät vettyy.

Näytelmässä eletään 1920-lukua, ensin Helsingissä ja sitten Pariisissa. Hyvin onnistuneesti on tuotu esille se aikakausi ja paikat. Kuulin pois lähtiessä ihmisten puhuvan, että aivan kuin olisi ollut Pariisissa. Siitä on kiittäminen hienoa lavastusta, josta vastaa Camilla Nenonen. 

Entäs puvut! Wau! Toinen toistaan kauniimpia ja mikä kenttä temmeltää, kun niin moneen erilaiseen kohtaukseen on saanut pukuja suunnitella. Hyvä Laura Dammert!

Koreografioita ei sovi unohtaa - etenkin se 1920-luvun meno on niin saatu hyvin esille. Maija Nurmio on osanut askeleet sovittaa.

Näin tämän näytelmän kahdesti, peräkkäisinä iltoina ja voin sanoa, etten vieläkään saanut tarpeekseni. Ehkä menen vielä katsomaan ja nauttimaan siitä fiiliksestä, minkä tämä kertakaikkisen loistava porukka on saanut aikaan.

Suosittelen tätä, koska Ruokarouvan tytär on sellainen paketti, missä on kaikkea. Se naurattaa, se herkistää, antaa ajattelemisen aihetta monesta, on iloa ja murhetta, riemua ja rakkautta! Niin, ja ei ollenkaan haittaa, jos ei ole lukenut Enni Mustosen kirjoja/kirjaa.

Kuvat: Timo Tuviala