Ateneum on paikka, missä voi ja saa käydä, vaikka siellä ei olisikaan mitään maalaja-staran hitti-tauluja. Helene Schjerfbeck-näyttely oli juuri loppunut, joten eipä ollut ruuhkaa. Ateneum on kuitenkin jo rakennuksenakin sellainen, että siellä on hienoa nousta portaita ylös taivaisiin.
Suomen taiteen tarina on nähty, mutta sen katsoo mielellään uudelleen, koska aina on hauskaa nähdä "tuttuja". Ihastella niitä tauluja, mitkä tietää ja joita on nähnyt vaikkapa postimerkeissä. Taiteilijoiden omakuva- selfieseinä on hauska. Suurin osa taiteilijoista on maalannut tai muuten ikuistanut itsensä. Helppoa, kun malli on aina läsnä.
Maisemataulut olivat jälleen niin kauniita, ettei meinannut silmiään irti saada. Werner Holberg 1830-1860, nuori taiteilja oli maalannut aivan upean taulun Linnanpuisto auringonlaskun jälkeen 1856 Juu, kyllä ihastuin ja niin moneen muuhun.
Fokus-salissa on Moderni identiteetti pienois-näyttely, missä on uushankintoja 2016-2019. Näyttely kestää vain 12.4.2020 asti. Ateneum on aina aimo annos aarteita!
Hakasalmen huvila Helsingissä on paikka, missä haluan käydä aina tämän tästä. Miksi, niin siksi, että se oli minun historian suosikkihahmo Aurora Karamzinin kaupunkikoti. Voisin aina hyvin kuvitella, että menisin hänen luokseen päiväkahville, suutelisin hänen kättään ja niijaisin syvään.
Onneksi hänen koti toimii nyt museona, missä on upeita näyttelyitä ja juuri nyt meneillään Mieliala - Helsinki 1939-1945
Näyttely kertoo erittäin kuvaavasti niistä mielialoista, mitä oli kun sota syttyi ja koko sen aikana. Sodan sytyttyä kesken koulupäivän, osa opettajista antoi lapsille loppupäivän vapaata, osa ymmärsi pitää koulussa.
Pian alettiin pelastaa kaikki tärkeä, kuten taide ja kulttuurihistoriallisesti arvokas aineisto. Niitä pakattiin kellareihin ja vietiin maaseudulle, kirkkoihin!
Kuvat evakuoinneista ja väestösuojiin menoista ovat upeita. Niistä näkee sen ajan muodin, anteeksi että kiinnitän huomiota tälläiseen, mutta ovathan kuvat Helsingistä. Huolimatta tyylistä, tilanne avautuu niin, että tulee paha mieli. Ihmisten elämä muuttui kertaheitolla.
Monille niin tutut paikat kertovat kuvissa karua tarinaa. Kuinka Helsinkiä pommitettiin ja miten sieltä lähti evakkoon lähes puolet väestä. Surullista kertomaa sekin, kuinka paljon lapsia lähetettiin sotalapsiksi.
Kun sotaa oli käyty, alkoi olla melko lailla haavottuneita. Rintamamiehiä, mutta myöskin siviilejä. Näyttely aukaisee tämänkin oven niin, että oikein sattuu. Puhumattakaan niistä, jotka eivät koskaan selvinneet.
Kiersin tätä näyttelyä tyttäreni kanssa. Minusta on aina hyvä viedä lapset, toki tässä tapauksessa jo aikuisen lapsen, näkemään sitä, mitä on tapahtunut ennen. Antaa hänen kaikessa rauhassa ottaa kantaa ja kertoa mielipiteitään sodan "tärkeydestä". On niin hyvä oppia tuntemaan historiaansa.
Niinpä ihan käsi sydämellä suosittelen käymään tässä näyttelyssä, se on hienosti rakennettu ja sen materiaali on paitsi upeasti koottu, niin koskettavaa.
Mieliala-näyttelyssä ei pyritä raflaamaan, vaan kerrotaan ihmisten mielialoista sodan aikana. Karua kertomaa, mutta niin totta.
Hakasalmen huvila on niin keskeisellä paikalla, että se on aina ehdottomasti käymisen arvoinen paikka! Tervemenoa!
Nyt on ollut niin haipakkata, ettei ole mukamas ehtinyt ja kun olis ehtinyt, ei ole tullut mieleenkään, että voisi kertoa edes siitä, mitkä leffat on käynyt istuksimassa elokuvateatterissa. Joten, nytpä kerron, että jo ennen joulua, sellaisena pimeänä lauantai-iltana sain puhuttua poikani ympäri, sillä juuri kun olimme ahtaneet itseemme pizzat, niin eikös sitä voi hyvin sulatella elokuvateatterissa ja koska olimme ihan nurkilla, niin ei kun toimeksi (ihan näin kivuttomasti se ei suinkaan käynyt, mutta se onkin jo toinen juttu). Halusin nähdä elokuvan TARHAPÄIVÄ! Miksi, niin sen takia, että olen lukenut ne kirjat, Eve Hietamiehen mahtavat kirjat ja niin, ollaanpa nähty se edellinenkin elokuva, Yösyöttö. Se oli se paras porkkana, millä sain poikani mukaan.
Petteri Summanen on niin Antti Pasanen ja kun katsoo elokuvaa, voi elää hänen kanssaan ihan täysillä sellaista vähän niin kuin vertaistukielämää. Sitä vaan sympatiseeraa kun toinen on pulassa ja sen jälkeen taas pulassa. Mutta - asioilla on tapana selkiytyä.
Antti Pasanen on siis Paavon yksinhuoltaja. Hän on tutustunut Enniin (Marja Salo), joka taas on Tertun yksinhuoltaja.
He kaikki ovat jopa yhteisellä matkalla ja miten se Antti pikkasen läähättää Ennin perään. Ennen kuin juuri mitään ennättää tapahtua, niin tapahtuu se, että Enni joutuu onnettomuuteen. Sen seurauksena Antilla on kaksi huollettavaa, Terttu ja Paavo. Jos on tähän asti pärjännyt pojan kanssa, niin nyt olisi sitten tyttökin ja tyttö, jolla on vielä pitkät hiukset!
Koko leffan juoni menee niin, että miten se mies pärjää kahden lapsen kanssa, kun vastaan tulee ihan mitä vaan. Minä vastaan, että hyvin! Enimmäkseen naurattaa ja mikäs on nauraessa, kun omat lapset ovat jo isoja, Vaan kyllä on paikkoja, missä nousee vesi silmiin.
Elokukuvan superstarat ova tietysti Olavi von Bagh Paavona ja Ellen Herler Terttuna. On vaan pakko olla ihan mykistynyt siitä, miten luontevasti he roolinsa hoitivat. Niin olivat Paavo ja Terttu.
Niin ja sitten sekin juttu vielä, että kun minä oikein eläydyin ja katselin, miten Antti Pasanen pääsi kaljalle, niin siinä samassa minä popcornien mukana nielasin hampaastani paikan. Juu-u, ei mikään kiva juttu lauantai-iltana, etenkään kun aamuyöstä olimme lähdössä lentokentälle. Vaan neuvokkaana piipahdimme naapurikaupungin sairaalan hammaslääkäripäivystyksessä ja homma saatiin paikatuksi.
***********************************************************************
Vaan pian joulun jälkeen oli vuorossa sellainen lauantai-ilta, jolloin liikenteessä oli Teräsleidejä. Meitä oli viisi vanhan liiton naista, jotka kurvasimme Studio 123:n pihaan ja ei kun sisään. Tätä oli odotettu. TERÄSLEIDIT voi alkaa.
Tämä kolmen naisen tähdittämä roadmovie on hauska ja elämänmakuinen.
Inkeri on huitaissut miestään paistinpannulla ja sen johdosta hakee sisarensa mukaan ja sitten lähdetään elämään ne viimeiset hetken ennen kuin mennään poliisin pakeille. Inkerin roolin vetelee hienosti Leena Uotila. Vanhempina siskoina pasteeraa Sylvi (Saara Pakkasvirta) ja Raili (Seela Sella).
Sylvi on se, joka ehkä on se vanhin tai ainakin vaikuttaa siltä, mutta tekee kyllä sitten mlkoiset temput. Saara Pakkasvirta on jotenkin vaan niin hellyyttävä mummeli, vaikka ruutiakin löytyy. Sillä ei olisi hänelle pitänyt pillimehun juomisesta kuittailla....
Seela Sella tekee kyllä tässä leffassa sellaisen Railin roolin, että syvä kunnioitus häntä kohtaan. Ihan voisin niiaten häntä kiittää ja vieläpä syvään niiaten. Hän on niin tyylikäs lady, mutta jutut ovatkin sitten niin eri luokkaa, että pois alta.
Naisten keskinäinen läpän heitto on sitä luokkaa, että jos aluksi on leuka rinnuksilla, niin sitten käsittää, että nyt on kyse sisaruksista, jotka ovat tunteneet toisensa aina ja niinhän se menee, että sisaruksille voi heittää mitä tahansa. Oikeesti se oli kyllä hauskaa.
Juu, me koko "Teräsleidien" joukko pidimme elokuvasta ja jatkokäsittelimme sitä pitkään, lähes seuraavan päivän puolelle.
