Museokortti vinkui Helsingissä!

Se oli jo aikaa ennen koronaa, kun sain Museokortin, jota en ehtinyt käyttää. Yritin kyllä, mutta olin silloin liikkeellä maanantaina ja se oli se virhe, mikä osoittautui hyväksi, sillä jos olisin silloin kerinnyt, niin en olisi voinut käyttää museokorttia ja aika vaan kului. Vaan koitti päivä, jolloin pääsin eka kerran museoon kortilla. Hieno tunne!Nyt voin sitten vuoden ajan mielin määrin juosta museoissa - kortilla!

Lähdin junalla Kouvolasta Helsinkiin ja olin hyvissä ajoin, että ihan varmasti ehdin. Niinpä rautatieasemalta lähdin reippain mielin kävelemään kohti Kaapelitehdasta, todetakseni, että olin ihan liian ajoissa. Museot aukesivat vasta klo 11. Kaikille muille tiedoksi, että se ravintola siellä toisella puolella aukeaa aikasemmin. Kävin siellä lähes heti museon aukemisen jälkeen lounaalla, että oli sitten virtaa kulkea kaikki läpi. Söin nakkikeiton ja join oluen - saa arvata, kumpi "keitto" oli kalliimpi/halvempi/riittoisampi...

Museoista ekana kiersin Suomen Valokuvataiteen museon, missä eniten sykähdytti Sanna Kanniston näyttely Ihmettelyn taito.

Miten ensin katsoo kaikki kuvat ja todella ihmettelee, kuinka ne on voitu kuvata. Lopuksi saa nähdä videota siitä, millaisissa olosuhteissa on kuvattu. On siis nähty niin vaivaa ja osattu koko prosessi. Tulee vaan mieleen heti kiitollisuus, että joku tekee taidolla ja me saadaan vain katsella, ihastellen.

Valokuvamuseon jälkeen hyppäsin hissiin, mihin olisi mahtunut 48 henkeä! Yksin huristin kerrokseen, missä oli Hotelli- ja ravintolamuseo. Se oli kohde, mikä minua ehkä eniten kiinnosti, sillä olenhan entisessä elämässäni ollut ravintola-alalla. Kävin siis fiilistelemässä ja nauttimassa "antimista".

Sain aika vapaasti kulkea itekseni, koska oli arki, koska oli aamupäivä ja koska korona...  No, sain keskittyä ihan rauhassa ja soitella levarista lempparidiscokappaleita ja lähes heittää tanssiksi. 

Ravintola-alaan kuuluu myös ALKOt ja oli kivaa historiaa niistä ajoista, kun ei ollut mitään aavistustakaan siitä, että asiakas ottaisi itse hyllystä haluamansa pullon. 
Kaikki esillä oleva oli nostalgihuuruja nostattavaa, etenkin kaikki hotellihuoneet ja niiden sisustukset. Lisäksi hauska oli se "nukketalo", mikä oli rakennettu hotelliksi ja kun painoi nappia, niin aina syttyi jossain huoneessa valo.

Oispa kaljaa oli myös kiva osio! Sekin oli syy, miksi halusin tutustua tähän museoon. Oluen valmistus on kerrottu aika lailla juurta jaksaen. Näyttely jatkuu 30.5.2021 asti.

Lopuksi kävin siellä vessassa ja sitten kerros alemmaksi ja Teatterimuseoon....

Teatterin ystävänä oli myös ilo tutustua Teatterimuseoon, mikä antoi kaikkensa. Oli pukuja, oli lavastuksista pienoismalleja ja sitten olisi voinut osallistua vaikka mihin ja pukea päällensä roolivaatteita. Jätin näihin osallistumiset, koska olin ihan itekseni, mutta silti otin ne ilolla vastaan. Joku äiti oli lastensa kanssa näissä kohteissa iloitsemassa.

Teatterimuseon näyttely on HAIR. Se jatkuu aina 13.9.2020 asti, Toinen kiva näyttely on Kansa elää näyttämöllä eli Työväen näyttämöiden liitto 100v.

Kuvassa lavastuksen pienoismalli

Kosketusnäytöillä oli lisämateriaalia ja niiden käyttöön sai ihan oman kynän, jonka poistuessani pudotin palautuslokeroon. 

Kaapelitehtaalta kävelin Ullanlinnaan ja sieltä Korkeavuorenkadun Designmuseoon! Se on hieno kivitalo, mikä on joskus muinoin toiminut kouluna, jota mm. Tove Jansson on käynyt.

Siellä olikin nykydesign edustettuna. Se ei niinkään kiinnostanut minua, mutta sitten se vanhempi.

Tämä huomattavasti pisuaaria muistuttava allas on kuitenkin Alvar Aallon suunnittelema käsienpesuallas Paimion parantolaan.

Legendaariset kahvipannut (FINEL: Antti Nurmesniemi) hienoissa väreissä. Ensimmäistä kertaa näin mustan pannun. Omassa lapsuudessani meillä oli punainen oman väen käyttöön, koska se oli pienempi. Isompi oli sininen ja sillä keitettiin sitten kun tuli vieraita.

Suomi-konepistooli oli myös vitriinissä ja niin paljon muuta. Nähtävää oli jokaiselle.

Voin siis lämpimästi suositella museokierrosta näissä merkeissä tai ihan oman maun mukaan.

Kuvat: Kini Laine

Elling

Kesän 2020 ensimmäinen kesäteatterireissu osui Suomenlinnaan. Oli lauantai ja päivänäytös. Ilma oli niin kesäinen, ettei olisi voinut olla parempi. Koska se k-alkuinen haitta vaikutti niin, ettei saatu nähdä näytelmää Seitsemännen portaan enkeli, niin Ryhmäteatteri valmisti meille hivenen pienemmän kattauksen ja saimme nauttia esityksestä ELLING. Poikkeustilanteesta johtuen yleisöä oli vain kolmannes, joten suht väljää. Koska siellä ei nyt olleet peitot käytössä, niin olipa oma shaali repussa mukana, vaan sitä ei tarvinnut. Siellä olikin lämmin ja lämmin kaikin tavoin, huomasi selkeästi, että niin henkilökunta kuin yleisökin oli niiiiin mielissään.

Kun esitys alkoi, sitä veti mielen ihan herkäksi, että nuo ihmiset ovat tehneet tämän näytelmän, nuo upeat, osaavat ihmiset ovat harjoitelleet ja saaneet kasaan sen, mitä me voimme ihan kaikessa rauhassa omalta penkiltä katsoa ja antaa tarinan viedä. 
Tämä Elling oli minulle entuudestaan tuttu, mutta Suomenlinnaan sen on ohjannut Juha Kukkonen. Alunperin tarina on norjalainen, kirjana ilmestynyt ja myös elokuvana, jonka moni on varmasti nähnytkin.

Tarina kertoo kahdesta mielenterveyskuntoutujasta, jotka ovat ystävystyneet hoitolaitoksessa ja muuttavat nyt yhdessä tukiasuntoon. Se ei ole helppoa, mutta yritystä on. 
Elling on ahdistunut, eikä mitenkään haluaisi poistua asunnosta, sillä miksi poistua kun on se asunto. Hänelle ajatuskin ulkomaailmasta on äärimmäisen vaikeaa. Hän on lähemmäs 50v ja asunut äitinsä kanssa ja kun äiti kuoli, Elling ei osanut tehdä elämälleen juuri mitään. Elling on pedantti ja katsoo asioita järkevästi, miettii kaikenlaista ja löytää itsestään pian runouden. Tätä roolia näyttelee niin omistautuneesti Robin Svartström.

Elling'n ystävä ja kämppis on Kjell Bjarne. Varsinainen sähläri, jonka pääasiallinen ajatus on naiset, joita hän ei ole koskaan päässyt kokeilemaan. Asian tiimoilta syntyy hupaisia kohtauksia. Taustalta ilmenee Kjell Bjarnen huono äitisuhde. Vaan miten on luonteeltaan niin kovin empaattinen. Santtu Karvonen on niin liikuttavan ihana ja ennen kaikkea uskottava.

Kaikki muut roolit, joita on kuusi, on hoitajaa, tarjoilijaa, runoilijaa... Nämä roolit hoitaa Minna Suuronen. Vain peruukilla, vaatetuksella, kävelytyylillä ja puheen nuotilla ilmenee, millaisesta henkilöstä on kyse. Pidän erityisesti tästä, koska siinä yksi näyttelijä kykenee näyttämään muuntautumiskykynsä.

Kaiken kaikkiaan Elling on näytelmä ystävyydestä. Kaksi täysin erilaista ihmistä ovat ystävystyneet. Ihan parhaita kohtia olivat ne, kun toinen oli heikoilla ja ahdistunut, niin miten se toinen tuli apuun, rauhoitti ja piti kiinni. Yhdessä, toinen toistaan tukien, he alkoivat pärjäämään siinä asunnossa.

Elling on liikuttava tarina, vaikka onkin paikka paikoin kovin hupaisa. Siinä ei naureta kenellekkään vaan ne koomiset kohtaukset ovat arkea ja nimenomaan näyttelijäsuorituksia. 

Ryhmäteatteri näytti, miten voidaan ja osataan. Kaikki toimi erinomaisesti. 

Olin niin iloinen, että pääsin näkemään tämän esityksen! Menkää tekin, vastahan se alkoi. Niin ja sellainen pieni vinkki teille, jotka ette tykkää isoista ihmispaljoudesta, niin nyt on vain se parisataa. On ihan helppo hengittää.

Kuvat: Mitro Härkönen