Hakasalmen huvilasta Musiikkimuseoon

Tähän aikaan vuodesta on piristävää piipahtaa pääkaupungissa. Pieni aarteeni matkassa takasi sen, että voin käydä aika monessa paikassa. Kyse on Museokortista, mikä on pieni suuri ja kovin tärkeä seuralainen. Sitä vilauttamalla avautuu monenlaisia näkymiä.

Kun juna toi minut asemalle, minua oltiin vastassa ja siitä sitten ihan ensimmäisenä Hakasalmen huvilaan. Haluan aina kuvitella, kuinka itse Aurora Karamzin ottaa minut siellä vastaan ja kun nousen portaita yläkertaan, voin ajatella, että niin hänkin on joskus tehnyt, kannatellut hameitaan ja noussut ne ikivanhat portaat ylös. 
Nyt siellä on ISMO HÖLTÖn kuvia ja ne olivat kyllä niin ihania ja saavat katsojan aivan nostalgiapöhinöihin. Kuvat ovat pääosin 1960-luvulta ja niin kiehtovaa ajankuvaa, että olisi katsellut niitä loputtomiin. 

Jokainen kuva kertoi omaa tarinaansa ja ne ovat pieniä katkelmia arjesta, ei sellaisia pönötyskuvia, vaan että ooppas nyt siinä, niin minä nappaan kuvan. Ei haittaa, vaikka yksi nappi on auki, päinvastoin.

Lapsikuvat olivat suloisia, mutta ei ollut muissakaan kuvissa moitteen sijaa. 
Suosittelen ehdottomasti, sillä omakin muistilokero alkaa tuottaa tavaraa, kun näitä kuvia katselee. 

Hakasalmen huvilasta menimme Tennispalatsiin HAMiin ja siellä vastassa oli ensimmäisenä TOVE JANSSON-näyttely, juuei muumeja vaan mm. freskoja ja PER OLOV JANSSONin siskostaan kuvaamia valokuvia. Todella upeita. Häkellyin niistä niin, että omat kuvat jäi ottamatta, mutta tässä yksi upea otos sivustolta.

Tove uimassa Bredskärin saaressa
Pellingissä, 1946 / Kuva: Per Olov Jansson

Siellä on pari muutakin näyttelyä, mutta en osaa sanoa niistä juuta enkä jaata, niin jätän sen kaikille muille. Jokainen voi käydä omat arvionsa tekemässä, mutta Toven kuvia kannattaa käydä katsomassa.

Seuraavaksi jäin itekseen jatkamaan kierrosta ja olisin mennyt kaupunginmuseoon ja kävinkin siellä, mutta vain todetakseni, että siellä oli juuri loppunut se sähkökaappinäyttely ja uusi oli rakenteilla. Niinpä sitten tepastelin Kallion ja Vallilan kautta hissun kissun Pasilaan. Siellä on Musiikkimuseo FAME!

Nyt oli niin nykyajan museo, että huhheijjaa! Kaikki tekniikka pelissä ja sai osallistua ja kuunnella musaa mielin määrin. Jo pelkästään se, kun meni hissillä toiseen kerrokseen, niin Niilo Sevänen (Insomnium) toivottaa tervetulleeks siellä hississä! Oikein hihkaisin riemusta! Siellä on sitten sellaisia "pöytiä", mistä voi klikkailla, ketä ja mitä haluaa nähdä ja kuulla ja sitten ei muuta kuin luurit korviin ja fiilaten ja höyläten. Jotenkin minua kiehtoi kaikki vanhat biisit, kuten vaikkapa Eila Pienimäen Vanhan veräjän luona jne. 

Tavaraa, esineitä on myös näytillä. Soittimia ja esim. Katri-Helenan pari kolttua. Olikohan se sitten ollut Helismaan työhuone, mikä on siellä lasin takana.
Vaan onpa sitten verhojen takana aina jotain jännää. On erilaisia huoneita, missä voi yhessä laulaa karaokea, toisessa tanssia valitsemansa "opettajan" kanssa. Olin voinut mennä hytkymään vaikkapa Aira Samulinin tahtiin, mutta jatkoin matkaa. Yhdessä huoneessa kävin kuuntelemassa sinfoniaorkkaa, jossa sain päättää, mitä soittimia korostetaan. Sitten piipahdin huoneessa, missä sai valita musan genren ja sitten esiintyjän. No, Sleepparit puree niin, että juuri kun klikkasin sen, niin koko huone oli sitä musaa ja olin tosi fiiliksissä. Sitten sinne tuli joku toinen asiakas ja turvaväliä naudattaen hävisin takavasemmalle, kun ehkä hänkin halusi kokeilla jotain mahdollisesti aivan erilaista musikkia.

Viimeisenä HEVI-HUONE! Siellä takoi seinällä joku konsertti ja sitten oli niit kuljetuskaappeja, joissa oli ruudut ja siellä joku stara kertoi aina jotain bändistään ja luurien kautta sai kuunnella. Paljon kaikkea roin...tavaraa oli nähtävillä.  Siellä on sitten oikein nahkasohva (varmasti jostain treenikämpältä) ja siinä sitten istuskelin tovin ja nautin atmosfääristä.

Musiikkimuseo FAME on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja sopii kaikenikäisille. 
Alakerrassa on museokauppa ja viihtyisä ravintola.

Tyttö ja varis

 Mikä?teatteri Kouvolassa on huoneteattereiden aatelia. Pieni ja pittoreski. Nyt tähän aikaan vielä kun saa ottaa vähemmän yleisöä, on olo vieläkin intiimimpi. Vaan esitys on Tyttö ja Varis ja niin kiva kuin vain olla saattaa, onhan käsikirjoitus Sirkku Peltolan. Tyttöa ja varista on ohjannut Heidi Koskinen-Järvisalo. Ensi-ilta oli 16.10.

Lavastus on aina uusi ja ihmeellinen ja niin oli tällä kertaakin ja se on koko työryhmän kimppakiva. Puvustus on Sirpa Serovuon.

Tilanne on heti sellainen, missä vähän kärtty ja hyvin yksinäinen vanhempi nainen istuskelee kotonaan television ääressä. Miten sitten rappukäytävästä kuuluu ääniä ja tupakkaa poltellaan. Onhan siihen nyt toki puututttava. Ei olisi pitänyt....

....sillä sisään pölähtää sellanen harakka, että hui-hai ja hyvästit yksinäisyydelle. Suorastaan raivostuttavuuteen asti tämä hara... Säde jaksaa kysellä ja jaarailla. Armi-rouva on ihan tekemättömisssä, millä saada hätistelyä mokoma räpättäjä pois kotoaan, että saisi rauhassa katsella tv:tä.

Aija Kajama esittää eläkkeellä olevaa Armia hyvin vakuuttavasti. Kaikki hyvin on motto, vaikka mikään ei ole hyvin. Pitää Sädettäkin ihan tomppelina. Pakosti jäi mieleen, miten paljon tällaisia yksinäisiä, arvonsa tuntevia vanhuksia keskuudessamme elää.

Iina Helander istuu rooliinsa erittäin hyvin. Säde on sellainen tavallinen ihminen ja miten on kuitenkin osaansa tyytyväinen. Loppujen lopuksi pidin tavattomasti tästä roolista. On ylpeä kun pääsi työelämään, puolipäiväiseksi siistijäksi. Säde kuitenkin laukoo kaikki oikean elämän repliikit. 

Säde on aika onnekas senkin vuoksi, että hänellä on työkaverina oikein ammattilainen, joka perehdyttää hänet. Jarde ei ole mikään suupaltti ja onkin osan ajasta kuullokkeet korvilla, mutta kun jotain lausahtaa, se on asiaa. Ihanaa nuorisokieltä, jota Säde ihan oitis ymmärtää. Jussi Kunttu on niin Jarde, luonteva ja kuin olisi oikeastikin Jarde, siivoilisi ja ottaisi kaiken ihan vaan relax. 

Esityksen ns. nilkki on Ipe! Ipe on pyrkyri, materialisti ja niin itseään täynnä, että aikauhia. Hänenlaisensa tyypit kiertäisi kaukaa. Janne Järvisalo osaa olla just sellanen päsmäröijä, mutta miksi? Minua jäi jotenkin härnäämään se, että miksi Ipestä oli tullut sellainen? Oliko äiti passannut pilalle?

Tämä näytelmä pistää miettimään, millaista on äidinrakkaus, ystävyys, arki ja yleensä se, miten ihminen mihinkin suhtautuu. 

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

BUSTER KEATON - elämä ja teot

 Kävin taas Kotkassa. Kotkan teatterin  Naapuri-näyttämöllä ja koska tykkään käydä siellä, niin tuli mieleen, millainen naapuri Kotka on kouvolalaiselle. Jos Kouvolan teatteri on minulle se "kotiteatteri", niin Kotka on se naapuri ja millainen naapuri - ei se, joka pärryyttää lehtipuhallinta klo 6 la-aamuna, vaan se, joka pyytää kahville juuri silloin, kun sitä eniten tarviit. Eli, vähänkö ihanaa piipahtaa aina nauttimassa Kotkan teatterin kattauksesta.

Nyt oli vuorossa Buster Keaton - elämä ja teot! Olin juuri jäänyt lomalle ja viime hetkellä vielä hyllytin työpaikassani kirjoja. Välähdyksenomaisesti tajusin vasta kotona, että ei-hemmetti, Kari Hotakainen ja Buster Keaton, niinhän se oli, siellä niitä oli hyllyssä kaksin kappalein, olisin voinut vaikka vilkasta. Jos sytyttää aina myöhään, niin siitä ei voi kuin kärsiä. Vaan ei oteta niin tosissaan. Kotkan teatteri petrasi koko tarinan niin täysillä, että vieläkin on hyvä mieli. 

Buster Keaton - minun lapsuuteni tv-ohjelmia, sillä kun elettiin aikaa ennen väritelevisiota, niin mustavalkoinen oli normaalia. Hahaa, se tyyppi, kun roikkui kellon viisareissa! Se nyt tuli mielee ja toki paljon muutakin, mutta miten se kaikki hänestä esitettiin Kotkassa ja Hotakaisen tekstin pohjalta, oli suuri elämys. Ohjauksen takana Miko Jaakkola, hiphei!

Vastassa oli sellainen triangeli, että kolmiloikkaa mentiin mennen tullen. Kolme heeboa vetää koko shown ja taustalla on Buster tai sen olonen tyyppi kuvissa. Skitta soi ja laulu raikasi, aina välillä. Sellaset piisit, että oikein sydämeen osui ja silmät hikosivat.

Mikkomarkus Ahtiainen on Buster ja paljon muuta, hän on talonmies, hän on valloittava ja ihastuttava, sellainen, jolla on karismaa ja saa katsojan ihastumaan ihan kaikkeen siihen, mitä hän esittää. Impro-osuus oli häkellyttävä! Laulu, soitto, olemus ja koko esiintyminen oli valloittavaa.

Mirka Mylläri, jonka ääntä olen aina ihaillut, miten ihanan matala ja hiukan käheä, mutta niin kaunis. Hänen osansa on olla mm. Buster Keatonin vaimo ja huh, mikä rooli. Kyllä lähtee! Jotenkin nautin siitä räväkkyydestä. Entäs sitten lauluääni, niin sekin oli juuri sitä, mikä imeytyi selkäytimeen. Niin ja ehkä sanomattakin selvää, että impro-osuus puri ku pakkanen!

Antti Leskinen - teatterin veteraani, joka on omimmillaan roolisssa kuin roolissa. Busterin isä ja Busterin poika ja ei tee heikkoakaan. Rimputelee kitaraa ja vetelee osansa, ne kaikki, ihan tosta noin vaan ja miten on katsomossa hauskaa ja viihdyttävää.

Buster Keaton -elämä ja teot, se on niin nauttittava esitys, että ylitti kaikki odotukseni. Ihanan sekavaa ja silti asiaa, mahtavaa musiikkia ja kaiken kaikkiaan sellainen kimara, mistä ei voi mitään puuttua, koska paikka paikoin se yllättääkin. 

Kuvat: Niklas Malinen

Pintaremontti

 Miika Nousiainen on minun yksi suurista suosikeistani, enkä varmasti ole ainoa, joka näin ajattelee, siis että on ihan pakko aina saada lukea kaikki, mitä hänen kynästään lähtee. Niinpä nytkin, PINTAREMONTTI!!!
Otava 2020, sivuja 365

Aluksi luin ihan fyysistä kirjaa, minkä olin saanut varattua kirjastosta ihan ensimmäisten joukossa. Lukeminen sujui hyvin, sillä Pintaremontti on jaettu osiin, seiniin ja kattoon, eikun siis henkilökuviin. Kaikki kirjan henkilöt pääsevät vuorollaan ääneen ja se on äärimmäisen mukavaa. Miksi, niin siksi, että jokainen on niin Persoona ja jokaisella on niin se oma, omituisen jännä elämä.

Ihan pikkasen esittelen heitä... Jos kirjassa on päähenkilö, niin se on Sami. Alkulehdillä Sami on isänsä hautajaisissa. Oli oikein helppo virittäytyä tunnelmaan, kun olin juuri haudannut oman isäni. Sami on kiltti ja oikein mukava, haluaa löytää naisen, jonka kanssa haluaa lapsia. Niin, että semmonen tapaus ja hei, paljon muutakin.

Sitten on Markus, kolmen pienen tyttären yksinhuoltajaisä, jonka vaimo vaan oli ottanut hatkat. Melkonen heppu, joka on ottanut töistä vapaata, hoitaakseen huushollia ja lapsia. Tässä kohtaa esittelen pienen lainauksen, mikä kertoo hyvin paljon Miika Nousiaisen huumorista, jota tähän kirjaan on sekoitettu tasaisesti, kuin vaniljasokeria.
"En haluaisi nostaa itseäni jalustalle, mutta kolmen lapsen yksinhuoltajaisän onnistunut aamulähtö kuuluisi Unescon maailmanperintölistalle. Mutta en ole Vanha Rauma. En ole Suomenlinna. En ole edes Kouvolan keskusta..." Tämä siis Markuksen tuumailuja.

Seija edustaa sitten vähän vanhempaa kastia, sillä hänestä on juuri tullut leski. Hän on Samin äiti, joka haluaisin niin mieluusti jo lapsenlapsia ja tuo sen julki lähes joka tilanteessa. Aluksi siis Seija on melko ärsyttävä, mutta loppupuolella jo oikein mukava ja siihen onkin oma syynsä.

Pesonen on äitinsä omaishoitaja. Pesosella vilkkuu pyllyvako, koska ei vaan osaa käyttää housuissa vyötä, joten kertoo hyvin, millainen Pesonen on. Vaan miten muuttuu Pesosenkin elämä ja alkaa pikkuhiljaa pysymään housut jalassa tai sitten ei. 

Henna on Samin sisko, joka on naimisissa Esan kanssa ja heillä ei ole lapsia, ei vaikka kaikki keinot on käytetty. Hennan kiukku tuntuu hyvältä, ihan oma olokin helpottuu, kun Henna laukoo ajatuksiaan. Henna on se, joka lukee Pintaremontti-blogia, missä kaikki on aina niin hyvin....

Puolessa välissä huomasin, että Pintaremontti on myös äänikirjana ja ei kun kuuntelemaan! (Lukijana Oskari Katajisto) Tulin jotenkin niin tutuiksi tämän kirjan porukan kanssa, että aloin nähdä kaiken jo elokuvana. Niin monta herkullista tilannetta, ihanaa ystävyyttä ja asiaa, mikä koskee aika monia. Ennakkoluulojen ravistelua, hurraa!

Kuva: Otava/Katja Lösönen

Pintaremontti on kirja, minkä seurassa olisin viihtynyt pitempääkin, sillä se oli just niin miun maun mukanen. Monta hienoa teemaa käsitelty tavalla, mikä on vaan niin hieno ja ajatuksia herättävä. Kirjasta tulee hyvä mieli, mikä kestää pitkään.

Kiitos kirjasta, Miika Nousiainen

Tämä on ryöstö !

 The Comedy about a bank robbery
by Henry Lewis, Jonathan Sayer and Henry Shields. Suomennos on Mikko Koivusalon, nii että Komedia pankkiryöstöstä.

Tämä on ryöstö! - esityksen on Kouvolan teatteriin ohjannut Mika Nuojua. Ensi-ilta 17.10.2020. Tässä näytelmässä tapahtuu ryöstö ja se tapahtuu niin, että kun esirippua aukeaa, esitys ryöstää katsojan niin mukaansa, että kun tulee väliaika, sitä on aivan pyörryksissä, että mikä aika - jaa väliaika!?

Kuvassa Nina Petelius-Lehto (Raija), Sami Kosola (Kaitsu Rundqvist), ohjaaja Mika Nuojua ja Tiina Winter (Oikku)

Tarina nivoutuu vankikarkureiden, viranomaisportaan ja pankin ympärille. Vankikarkuri Kaitsu Runqvistia roolia tähdittää Sami Kosola. Hänen einiinkovinfiksua karkurikaveri Isto Kauppista esittää Tommi Kekarainen. Joskin Isto Kauppinen yrittää näytellä pankinjohtajaa...
Itse asiassa pankinjohtaja Putz A. Kulmikko on Veli-Matti Karén, johon siirtyy kätevästi vartijan roolista. 

Kuvassa Nina Petelius-Lehto, Veli-Matti Karén (pankinjohtaja) ja Annina Rubinstein (Aarne)

Pankissa onkin sitten melkoinen kattaus. Raija Mononen, kassa ja Sami-pojan äiti on hulvaton. Nina Petelius-Lehto hurmaa viekoittelevasti ja melko lailla hauskasti topattuna ollen niin huvittava Raija, ettei paremmasta väliä. Entäs sitten Aarne, vanha pankkivirkailija! Annina Rubinstein tekee niin valloittavan roolin, että kyllä panee nauruhermoja kutkuttamaan. Kaunis Annina sukeltaa vanhan käppänän rooliin erittäin uskottavasti.

Kuvassa Markus Vaara (Sami), Sami Kosola ja Tiina Winter

Varsinainen päätähti on Tiina Winter, joka oikkuaa Oikun roolissa, pyörittäen tarinaa mennen tullen milloin kenenkin kautta ja ah, kuinka hän laulaa kehtolaulun, vaikka ilmassa roikkuen.
Akrobatiaa saadaan ja miten se keikkuu, roikkuu, hyppii, pomppii, luisuu ja kaiken niin hallitusti, että huh. Hän on Markus Waara, joka Samin osassa varastaa kaikilta kaiken, mm. yleisön huomion.

Lisäksi on vielä mainittava Raimo Räty, joka pasteeraa tarkastaja Sokkana. Joutuu sinne ja tänne ja etenkin "sinne". Sitten Satu Lemola, joka on Kuka ehtii ja sekin on nähtävä, miten monessa roolissa ehtii piipahtaa.

Erityistä, siis korostan, todella erityisen mahtava lavastus saa haukkomaan henkeä, että miten päin tässä nyt ollaan ja missä ne nyt menee. Lavastus ja pukusuunnittelu onkin Jyrki Sepän luomus ja sen toteutuksen takana on iso porukka. 

Kaiken kaikkiaan Tämä on ryöstö! on niin hauska ja vauhdikas näytelmä, että vielä ulkonakin vetää ilmaa sisäänsä ja miettii, että mitä hittoa oikein tapahtui??? Jos olisi mahdollisuus, niin voisi haluta aina nähdä jonkin kohtauksen uudelleen ja vieläpä hidastettuna. Vaan kun ei, niin menen kyllä katsomaan tämän uudestaan jonkin ajan kuluttua.

Kuvat: TAVATON media

Myöhästynyt hääyö

 Mika Waltarista oli moneksi ja se tulee hyvin esiin näytelmässä Myöhästynyt hääyö, joka menee nyt Kuusankosken teatterissa. Tämän hääyön on ohjannut Kimmo Lavaste ja ei ollenkaan myöhässä, vaan erittäin otolliseen aikaan ja paikkaan. 
Olin ensi-illassa (16.10)  avecini kanssa ja kuinkas ollakkaan, niin otetaan toisellekin jalalle, joten minua ei suuresti tarvinnut ylipuhua, kun suostuin kaverille kaveriksi heti seuraavaankin näytökseen. Yhtään ei kyllästyttänyt, pikemminkin kutkutti, kun olin aina askeleen edellä.

Otto ja Kaija ovat pääpari ja hääpari. Naimissa, mutta se hääyö, se nyt ei kertakaikkiaan ota luonnistuakseen, sillä matkassa on ihan liian monta mutkaa. 
Teemu Virsu on niin Otto, joka on, miten niin vähän saamaton hömelö ja mikäs muu kuin diplomi-insinööri. Kiltti ja kultainen. Alistuu ja on aina vähän jäljessä, mutta kun rakastaa Kaijaa, vaikka ei voisi missään nimessä olla naimisissa, koska Amerikan eno.... Teemu Virsu on roolissaan kuin olisi aina ollut vähän pulassa.
Linda Miettinen onnistuu Kaijan roolissa ihan täysin. Ottaa tilanteen haltuun, vetelee kaikista naruista ja jos nyt vähän kiukuttelee, niin ei millään pahalla. - Ole sinä Otto nyt hiljaa. Mene ostamaan se pata ja heti!

Eno Amerikasta on se kaiken sopan pohjaan palamisen uhka. Suurin elkein eno porhaltaa paikalle juuri pahimpaan aikaan ja ripittää Ottoa kuin vierasta sikaa. Matti Olenius ottaa tilan haltuun ja leveilee juuri niin kuin voisi Ameriikan raharikkaan enon tekevän. 
Entäs sitten Siiri!!!! Kaijan äiti, joka osaa konstit jos toisetkin. Ikäisekseen hyvin säilynyt ja niin tyylitietoinen ja asioista kaiken tietävä, koska onhan elämän tuomaa kokemusta. Sari Rajulin kun astelee esiin, niin kyllä alkaa naurattaa. Astelma vaan on niin kovin hykerryttävä ja voin vakuuttaa, että en ole ainoa, joka näin ajattelee. Miten sitä voikin hihittää hauskasti ja keimaillen.

Asiaankuuluva hieno puvutus on Mervi Suvelan ja kaikki valot ja muu tekninen härpäke on Jyrki Kleimolan hyviä juttuja.

Kaiken kaikkiaan Myöhästynyt hääyö on ihan tomppeli tarina, mutta miten toimiva! Sen ei kuulukkaan olla mikään vakavasti otettava yltiökultturelli esitys, vaan juuri niin ihanan viihdyttävä ja mukaansatempaava näytelmä, minkä näkeminen on nautinto.

Suosittelen, että kukin tahollaan päättää mennä katsomaan, mistä oikein on kyse, koska en juuri kertonut mitään juonen kulusta - ai minkä juonen? Siitä kannattaa otta selvä.

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Antti Heikkinen - ELÄMÄ Kari Tapio 1945 - 2010

 Kari Tapio (Kari Jalkanen) on suomalaisten suorastaan ikoniksi noussut laulaja. Itse en ole koskaan ollut mikään erityinen fani, sillä jossain määrin olen seurannut vähän erilaista musiikkia. Muistan kuiten erään tapauksen 1980-luvulta, jolloin menin tapaamaan tulevaa muusikkomiestäni Ylivieskaan. Olin esitellyt miehelleni silloisen hittijuoman Prinssi Everstin (viskilikööri), mikä oli verraton juoma cokiksen kanssa. Kun menin Ylivieskaan, mieheni hotellihuoneen seinustalla oli piiiiitkä rivi Prinssi Eversti-pulloja, tyhjiä! Katsoin jokseenkin hämmästyneenä ja ihan pientä selitystä vailla. Mitä sain kuulla? No sen, että Kari Tapio oli ollut siellä "jatkoilla". Ei siitä sen enempää.

Miksi tartuin kirjaan, niin ensisijaisesti siksi, että sen on kirjoittanut Antti Heikkinen ja voin ihan näin julkisesti ja vieläpä käsi sydämellä myöntää, miten olen Antti-fani. Kaikki, mitä hän kirjoittaa, on niin herkullista luettavaa, enkä ollut tälläkään kerralla väärässä.

Kari Tapio esitellään niin avoimesti ja hyvällä tyylillä, että olin heti ihan myyty. Koko hänen elämänsä kerrotaan sellaisella asenteella, mitä voi vaan ihailla. Hän oli sielultaan niin taiteilija ja halusi tehdä sen, mitä esitti, aina hyvin. 
Minulle oli jäänyt hänestä mieleen lehtien lööpit, mitkä ovat lähes aina ihan silkkaa roskaa, joten kyllä, suodatan ne. Mutta mitä niistä varsinaisista lehtijutuista jäi parhaiten mieleen, oli juuri hänen ja vaimonsa Pian suhde. Kaikki se kesti, kaikki se kärsi. Olin ehkä aina enemmän Pian puolella, miten viisas vaimo. Kuinka jaksoi rinnalla kulkea ja uskoa mieheensä. Monesta ei siihen olisi. 

Antti Heikkinen osaa kuvata Kari Tapion elämää niin, että jokaisesta jutusta paistaa se työmäärä, mikä on tehty ja nähty sen eteen, että voidaan kertoa miehen lapsuudesta asti aina siihen asti kun kaikki on jo ohi. Kun kirjan on lukenut, niin on hyvä mieli siitä, miten hyvin siinä on yhden ihmisen elämä kurottu kasaan. Vähän syyllinen olo sen takia, etten ole osanut arvostaa tarpeeksi - ihmistä. Jos se ei ole vielä myöhäistä, niin teen sen nyt. 

Kuva: WSOY/Otto Virtanen

Tässä kirjassa on yksi ihmisen elämä, pähkinänkuoressa, mutta kuitenkin niin paljon. Ilot ja surut, se koko paketti, mikä elämään kuuluu. Perhe ja lapset, se kaikki, mikä siihen kuuluu, että se pysyy kasassa. Kari Tapio lauloi itsensä kansan sydämiin ja sai siitä elatuksensa. On kuitenkin aina hyvä tietää, että se on totista työtä, ei niin helppoa, kuin miltä se näyttää. 
Mieleen jäi sekin, miten yksinäiseksi Kari Tapio itsensä koki aina keikan jälkeen, oli pakko lähteä etsimään juttuseuraa, kun ei osanut yksin olla. Senhän sitten arvasi, mistä se juttuseura löytyi. 

Kuuntelin kirjan ja miksi, niin siksi, että se on Antti Heikkisen itsensä lukema eli suoranainen nautinto. Vaan äänikirjassa ei voi nähdä kuvia, niin sainpa käsiini oikean fyysisen kirjan, mitä olen hiplannut ja katsonut kaikki kuvat, joita on paljon ja jotka kertovat omaa tarinaansa.

Ehdottoman suositeltava kirja, missä on monelle paljon tuttuja juttuja. Nostalgipöhinään pääsee oikein hyvin ja se tuntuu aika messevälle. 

Pelkkänä korvana

 Jälleen Kotkassa ja tällä kertaa Pelkkänä korvana. No, kyllä muutenkin, sillä onhan tämä hassunhauska komedia niin herkullinen, että sitä katsoo valppain mielin ja silmä tarkkana. 
Pelkkänä korvana on Larry Shue'n käsikirjoitus, minkä on suomentanut Teemu Kaskinen. Aikoinaan näin samaisen esityksen vain nimellä Ulkomaalainen ja nyt olin innoissani näkemään, mitäs tässä tulkinnassa tapahtuu. Kotkaan tämän on ohjannut Anna-Maria Klintrup.

Heti kun istahtaa omalle penkilleen, huomaa huikean hienon lavastuksen ja kun näytelmä käynnistyy, käsittää sen toimivuuden ja ei voi olla kuin ihastuksissaan. Lavastuksen on loihtinut Paula Koivunen.
Puvustus on myös sitä luokkaa, missä jokaisen persoonallisuus tuodaan niin hyvin esiin ja etenkin Osku Haaviston tulkitsemassa Ellard'ssa ne housun lahkeet. Pukusuunnittelu on Anne Hannulan.

Mutta - pääosassa on Kari Kukkonen, hän esittelee meille Charlie Baker'n, kiltin ja aran ihmisen. Hän on elämänsä vaiheessa, missä tuntee itsensä ei-miksikään ja vaikka olisi halunut olla jotain, ei ole eikä uskalla. Hän onnistuu ottamaan yleisönsä todella hyvin, vaikka aluksi ei juuri ole reploja. Loistava rooli. Hänellä on kuitenkin ystävä, hyvä ystävä, Froggy. Juho Markkanen vetelee reippaasti tämän roolin, missä tuo ystävänsä majataloon lepäämään. Froggy joutuu lähtemään omille asioilleen ja Charlie on hätää kärsimässä, miten pärjää, kun ei uskalla puhua. Niinpä he tai Froggy päättävät, ettei tarvitse puhua, että Charlie on ulkomaalainen, eikä ymmärrä sanaakaan. Jep, ja siitä lähtee!

Majatalon emäntänä häärii Betty Meeks. Anne Niilola on niin Betty, että piti katsoa oikein tarkkaan, kuka siellä huseeraa. Vauhtia ja tarinaa meinaan piisaa. Betty tulee ja menee, puhua pärpättää niin, ettei väliä, puhuuko joku muu. Sydämellinen ja kiltti ja niin kovin ihastuksissaan ulkomaalaisesta vieraastaan.

Majatalossa on myös Catherine Simms, seurapiirihempukka. Eeva Hautala tekee tämän roolin niin, että oikein huvittaa, kuinka sitä voikin olla niin uskottava, sellainen avoimesti ihan bimbo, rikas tyttörukka.
Hänen sulhasenaan päsmäröi pastori Davin Marshall Lee. Miikka Tuominen onnistuu olemaan lempeä ja hyvin itsensä kurissa pitävä, jopa niin, että häneen kyllä uskoisi, vaan lopussa kiitos seisoo.

Majatalossa asustaa ja häärii myös Ellard, Catherinen veli, jolla ei ihan kaikki valot pala. Osku Haavisto Ellard'na on sympaattinen ja niin ihana! Viimeistään tämän roolin kohdalla lähettää kiitoksia käsikirjoittajalle.
Näytelmän rämäpää ja sanoisko nilkki, on Owen Musser. Jarkko Sarjanen vetelee ihan täyden sarjan ja oikein järisyttävää katsoa, ku päreet palaa. Juuri sellainen vähän tyhmän tyypin rooli, joka ei osaa hillitä itseään ja on omasta mielestään oikeassa. 

Pelkkänä korvana on nautittava esitys, mikä ottaa katsojan haltuun ja antaa sille koko illan setin. Siinä tapahtuu koko ajan ja kun asiat mutkistuvat, niin voi vaan miettiä, kuinka ne oikenevat. No, hyvin kaikki menee, mutta miten, se on nähtävä!

Kiitos jälleen kivasta illasta, nautinnollisesta esityksestä!

Kuvat: Juha Lahtinen

Anjan lähes erinomainen elämä

 Anjan lähes erinomainen elämä oli alunperin Esko-Pekka Tiitisen kirja, minkä luin ja luinpa sitten toiseenkin kertaan ihmisille, jotka jaksoivat kuunnella niitä tarinoita. Anjan tarinoita, jotka olivat aika lailla hauskoja ja kyllähän mie niille nauroin tai ainakin huvituin suuresti. 

Kouvolan teatterin Klubille tämän harvinaisen oivaltavan näytelmän on ohjannut Tiina Luhtaniemi. Tiitisen kirjan pohjalta Kimmo Hirvenmäki on dramatisoinnut tämän Anjan elämän yhden naisen näytelmäksi. 

Anjan kolttuun on sonustautunut Johanna Heimonen. Kun hän astelee estraadille ja ottaa sen haltuun, on vain Anja. Mie mukamas tunsin Anjan, koska olin siis lukenut sen kirjan. Pidin Anjasta ja hänen tyylistään ja hänen lähes erinomaisesta elämästään. Vaan kuinkas kävi, kun Anja oli näyttämöllä, hänestä nousi esiin uusia puolia. Nyt en ollutkaan niin erinomaisen huvittunut tai olin välillä, mutta opin Anjasta lisää, miten hän oli välillä jopa vähän suruinen. Jos olin aiemmin naureskellut, tosin en niinkään Anjalle, vaan hänen sutkautuksilleen, niin nyt minun kävi häntä välillä jopa sääli. 

Anja pajattaa C-kasetille omaa elämäänsä, siskon pyynnöstä. Niitä "ruppeamia" sitten piisaa, niin ettei Anja itekkään pysy aina laskuissa mukana. Mahtuuhan sitä nyt yhen ihmisen elämään ruppeamia. Yks jos toinenkin asia on kertomisen arvoinen. 

Näytelmän lavastus on ohjaajan ja Sanna Halmeen yhteistyötä. Se on yksinkertainen, mutta toimiva, jopa yllättävä. Anjan mekot ja "kalsarit" ovat Leena Peipon luomuksia, äänet Jussi Mattssonin ja valot Esa Kurrin.

Anjan lähes erinomainen elämä on näytelmä, mikä nostattaa muistoja, herättää mielikuvia, tulee lähelle ja koskettaa. Mitä se on ihmisen elämä, mitä käy läpi ja kenen kanssa, vaiko yksinään. Lämminhenkinen näytelmä ihan jokaiselle. Anja on kuitenkin ihan tavallinen nainen, jossa on sankariainesta.

Kuvat: Kouvolan teatteri