Hautuumaa on hyvä kirjan aihe

 Olen aina tykännyt hautuumaista ja viihtynyt niissä, kuljeskellut yhellä sun toisella hautuumaalla. Pidän tavattomasti siitä rauhasta ja hiljaisesta tunnelmasta. Olen jopa kesken työpäivän pitänyt taukoa hautuumaalla ja saanut siitä virtaa. Voin kävellä siellä vaikka kuinka kauan, luetella nimiä, miettiä mikä on kunkin kiven tarina. "Oma" hautuumaani sijaitsee Kouvolassa, missä käyn lähes joka päivä ja hoidan hautojani. 

Niinpä on ollut aivan mahtavaa lukea pari kirjaa, joissa kerrotaan hautuumaista. Ensin luin Kai Sadinmaan kirjan Kuolleiden kirja eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista.  Kustantaja INTO 2019.
Kai Sadinmaa kertoo kirjassaan Malmin hautuumaasta, missä olen toki käynyt ja ollut jopa hautajaisissakin. Olen siellä etsinyt erästä hautaa ja ollut löytämättä sitä. Siellä voisin viikon kierrellä katsomassa kaikkea, sillä ihan tunniksi sinne ei kannata mennä. Malmin hautuumaalla on noin 50 000 hautaa. Sitten siellä on yli 250 erilajista puuvartista kasvia. Jos on siellä joskus käynyt, niin serbiankuusikuja on varmasti jäänyt mieleen.

Pidin tavattomasti kirjan tyylistä, missä paneudutaan siihen, ketä sinne on haudattu, mitä siellä kasvaa ja ihan kirsikkana kakun päällä oli osio, missä Sadinmaa oli käynyt krematoriossa ja jututtanut sen hoitajaa. Äärimmäisen mielenkiintoista tietoa tuhkauksesta.
Kirjasta löytyy myös muutama valokuva, joten ne tukevat hyvin tekstiä.
Kirjaa lukiessa tulee fiilis, että aivan kuin olisi itsekkin siellä ollut kulkemassa. Kun sinne seuraavan kerran satun menemään, nyt minulla on enemmän taustatietoja!

Toinen kirja on Katriina Huttusen Mustaa valoa - muistiinpanoja hautausmaalta. Kustantaja S & S 2020.
 Tämä kirja upposi minuun sitten eri tavalla, sillä pystyin lähes henkilökohtaisella tasolla samaistumaan kirjailijan fiiliksiin, miksi käy hautuumaalla ja sen oman lapsen haudalla. 
Hän käy siellä usein, päivittäin, niin että sitä on omaksunut hyvin jo sen kaiken käytännön, miten hautuumaalla eletään. Kyllä, sillä on siellä elämää ja paljon. Huolimatta siitä, että kirja on hyvin pitkälti surutyötä, niin se antoi tavattoman paljon. Se on vertaistukea parhaimmillaan. Vaan, jos on ihastunut hautuumaihin, niin nyt tulee taas paljon kaikkea sitä tietoa, tunnetta ja tunnelmaa, mitä siellä on. 

Tässä kirjassa ollaan Hietaniemen hautuumaalla, missä olen usein itsekkin käynyt ja kukapa ei olisi, koska se on sijainniltaan mitä parhain. Katriina Huttunen kertoo, miten siellä oleva henkilökunta käyttäytyy ja se pätee kyllä moneen hautuumaahan, he antavat ihmisen olla ja surra. Hän kertoo siitäkin, miten on vaan tärkeää käydä siellä ja tehdä surutyötä. Kukin suree tavallaan, mutta yksi surutyön muoto on se, että voi käydä haudalla ja se tuntuu hyvältä.

Huttusen lapsi on haudattu kolumbaarioon, sisähautausmaalle. Se oli tämän kirjan mielenkiintoisin osuus, sillä se oli minulle uutta ja siksi kiinnostuin. Olin aivan otettu, kuinka hän kertoi;
"Kerään taas tyhjät hautakynttilät pois, irrotan alumiinihatut ja vien roskat. Lakaisen kolumbaarion lattian isolla harjalla."
Se oli jotenkin lohduttavaa, kun itse luon lunta, teen polkua rakkaani haudalle tai haravoin sen edustan, kerään kävyt pois ja katson, että on siistiä, istutan kukkia ja katson, että aina palaa kynttilä.

Nämä kirjat ovat tarpeellisia ja voimaannuttavia. Voin taas jatkaa hautuumaakävelyjä, sillä "omallani", mutta aina tilaisuuden tullessa myös muilla. 

PS. Käytän ihan tietoisesti sanaa hautuumaa, koska se tuntuu mukavammalta kuin hautausmaa. 

Kultainen vasikka

 Elämme aikoja, että emme pääse teatteriin, mutta Kouvolassapa olikin streamattu ensi-ilta. Suokaa anteeksi, että minulle kuitenkin järjestyi paikka seuraamaan kenraaliharjoitusta, sillä oli pakko tietää, mistä oikein on kysymys, koska pääsin ennen ensi-iltaa haastattelemaan näytelmän tekijöitä.  Niinpä nautin oikein täysin siemauksin näytelmästä Kultainen vasikka.

Alkuperäinen teksti on Maria Jotunin ja tämä versio, mikä alunperin on harjoiteltu Berliinissä, on tehty yhteistyössä monen teatterin kanssa. Ohjaajana toimi Mikko Roiha, joka on myöskin lavastuksen loihtinut. Pukusuunnittelu on Taina Sivosen.
Erittäin mielenkiintoista, että kerätään yksi näyttelijä aina teatterista ja heitä on tässä näytelmässä viisi. 

Eedit - Ella Mustajärvi - Kotkan kaupunginteatteri
Alvar ja Herman - Joonas Kääriäinen - Kouvolan teatteri
Lahja - Saara Jokiaho - Jyväskylän kaupunginteatteri/Teatteri Eurooppa Neljä
Katariina - Ritva Grönberg - Kuopion kaupunginteatteri
Jaakko ja Somero - Markus Ilkka Uolevi - Turun kaupunginteatteri

Kultainen vasikka on kirjoitettu jo 1918 ja edelleen aihe vaan on ajankohtainen, kun puhutaan rahasta ja miten ihminen siitä tykkää. Sitä haluaa olla vapaa ja ajattelee, että jos on rahaa, niin on vapaa, mutta onko? No, aihe voi panna miettimään monella tavalla. 

Tämä Kultainen vasikka on kuitenkin niin MikkoRoihamainen, että jos järjestettäisiin kilpailu, missä näyttettäisiin eri ohjaajien tuotoksia, niin tää olisi se, mistä saisi helpommat pinnat, koska Mikon oma tyyli on niin tunnistettavissa. 
Tykkäsin tavattomasti siitä, miten paljon tässä näytelmässä tanssittiin. Useimmat replat vaihdettiin samalla kun kroppa oli tanssin tahdissa. 

Kaikki näyttelijät olivat ihan hemmetin hyviä! Ella Mustajärvi oli hengästyttävän ihana ja hänen äänen soundi niin korvia hivelevä. Ritva Grönberg niin vakuuttava Katariina, että lähes pelotti. Vaan olipa lopputanssissa melkoista menoa. Saara Jokiaho vakuutti, miten haluaa naimisiin ja mikä tanssiosuus! Joonas Kääriäinen Alvarin jättäessä jäähyväisiä sai minut kyyneliiin, naurusta! Markus Ilkka Uolevi toi mieleen Someron osassaan Jorma Uotisen, ei huono.

Oli herkkua ja jäin miettimään paljon kaikkea, mutta miten ilahtunut olin, että sain tämän nähdä. Miten hyvältä tuntui istua penkissä ja nauttia ammatti-ihmisten esiintymisestä. Kiitos!

Kuvat: Moe Mustafa

Joonatan Tola - Punainen planeetta

 Olinpa lukenut jostain, että Joonatan Tola on kirjoittanut kirjan, missä on minua kiinnostava aihe. Punainen planeetta kertoo oikeasta elämästä, ihmissuhteista ja vaikeista asioista. Oli otettava selvää, mistä oikein on kysymys ja niin minä sitten kuuntelin kirjan äänikirjana. Jonka jälkeen oli pakko saada näppeihin ihan fyysinen kirja. 

Heti ihan alkumetreiltä kirja tempaisee mukaansa ensinnäkin tekstin takia. Kieli on aivan loistavaa ja niin rikasta, että siihen uppoutuu ja siitä todella nauttii. Sitten se, että millaista se elämä on ollut päähenkilön kantilta katottuna, niin ei todellakaan mitään ruusuilla tanssimista. 

Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, jossa siis aihe ja taustat ovat totta, mutta kirjailija voi värittää tarinoita mielensä mukaan. Niinpä tarina koskettaa senkin takia, että se on tapahtunut, että näin on eletty. 

Joonatan kertoo isoisästään, joka oli arvostettu neurokirurgi, joka sairastui polioon ja oli vähällä kuolla, mutta ei todellakaan kuollut. Eli elämäänsä pyörätuolista käsin, muiden autettavana, mutta ei suinkaan toimettomana. Kirjoitteli eri julkaisuihin lääketieteellisiä artikkeleita ja mikä ihan hulluinta, otti eron vaimostaan, joka oli ollut hänen omaishoitajana vuosia ja meni uusiin naimisiin toisen hoitajan kanssa.

Joonatan kertoo myös isästään Mikosta, joka oli nuoresta asti kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa. Mikko, joka ei koskaan tehnyt normaaleja töitä, vaan eli kummallisilla taiteillaan, johon uskoi vain itse. Mikko kuitenkin rakastui, meni naimisiin ja syntyi lapsia, mm. Joonatan ja eriparisilmäinen sisko, näkijäsisko ja pikkuveli. 

Lapsille oli jotakuinkin normaalia elää sellaista elämää, kuin he elivät. Muuttivat jatkuvasti, isä ryyppäsi ja sekoili, äiti koitti pitää perheen koossa ja hengissä, kunnes sairastui MS-tautiin. He eivät oikein tienneet ns. normaalista elämästä.

Punainen planeetta on täynnä asioita, joille voi haukkoa henkeään, mutta parasta kuitenkin se, miten ne ovat kerrottu. Minusta tuli heittämällä Joonatan Tola-fani. 

Teksti ja tarina kulkevat niin eteenpäin, että heti aluksi kun oli siihen viehättynyt, toivoin, ettei kirja koskaan loppuisi. Onneksi tämä kirja on trilogian ensimmäinen osa. 

Peruna tarjoaa elokuvaherkkua kaikille!

 Huolimatta siitä, että on kurja poikkeustilanne, niin menin elokuviin, koska - sinne otettiin vain 10 katsojaa. Varasin lipun etukäteen ja osasin sen jopa maksaa. Sitten vaan odottamaan H-hetkeä. Elokuva alkoi juuri siihen aikaan, kun  minulla oli ruoka-aika, joten maximoin nautinnon ja otin evääksi pari Runebergin torttua. Sitten kohteeseen, missä minua odotti PERUNA! Sali oli loppuunmyyty, minkä saattoi arvatakkin. 

Koska olen intohimoinen perunan ystävä ja voisin puhua perunasta vaikka viikon yhtä kyytiä, niin olinpa toden totta tätä leffaa varttunut. Oikeesti olisi pitänyt olla eväänä vaikkapa ranuja, mutta ei nyt ollut. 

Peruna-leffa on hauska ja viihdyttävä katsaus perunan historiaan. Meille niin tuttu ruoka on joutunut käymään erinäiset taistelut selättääkseen nauriin, niin että kuka nyt enää nauriita syö... Käsikirjoitus on Pekko Pesosen ja ohjaus Joona Tenan.

Leffa on kuvattu Liettuassa ja siksi ei näkynyt tuttuja maisemia ja avustajistakin suurin osa oli paikallisia. Vaan varsinainen peruna-tiimi on melkoinen tähtikavalkaadi. Joonas Nordman on Untamo, ihana kakkapoika, joka siis aloittaa "puhtaanapitolaitoksen" hommissa, keräillen sitä itteään paikoista mihin sitä tippuu. Kukapa ei sellaisista hommista haluaisi nousta ja olla jollain lailla vaikuttamassa asioihin.  Hänen paras ystävä on Pyöveli, jonka roolissa hienosti fyysisesti mahtailee Mikko Penttilä. Untamo hakee Turusta uuden tuttavansa Magnuksen, jonka osan ottaa haltuun Alex Anton, aivan käsittämätön sössöttäjä ja sanon tämän nyt täysin positiivissa hengessä, olin vaikuttunut. Vielä saavat joukkoonsa pahansisuisen kansleri Kalevin, jota esittää Kari Hietalahti, joka ei sanojaan säästele. 
Varsinainen perunateatteri voi alkaa. 

Eletään 1600-lukua Hevonperässä ja siellä ollaa ihan landella. Turku on sitten se mekka, missä kaikki on niin kovin edistyksellistä. Siellä Untamo tapaa Magnuksen lisäksi myös suuren vaikuttajan ja yrittäjän (joka muistuttaa meitä nykyajan katsojia vahvasti Jari Sarasvuosta) ja hänen roolissan kekkaloi Antti Luusuaniemi. Tarpeeksi kun yrittää, niin kasvaa sarvi ottaan...
Onko koskaan yrittäminen tai jonkun uuden asian lanseeraaminen ollut helppoa, ei ole! Peruna-teamia vastassa on se nauris-team, jota johtaa pitkäaikainen linnanvouti, joka laittaa kaikki kapulat rattaisiin. Kari Ketonen osaa olla nilkki, mutta kumpi voittaa? Nauris vai peruna?
Hevonpers...eiku Hevonperän linnanherralla on kaksostytöt, voisi sanoa, että 1600-luvun pissaliisat, mutta heidän rooleissa kivasti kujertavat Mimosa Willamo ja Linda Manelius.

Kaiken kaikkiaan elokuva on mainio, tykkäsin erityisesti puvustuksesta, jonka suunnittelusta on vastannut Daiva Petrulyté. Tarina on kuitenkin juuri niin kiehtova ja se huumori, mikä kantaa koko matkan. Hauskaa läppää, kuten sellainen kohtaus, missä Pyövelin sisko ( Linnea Leino) hyppää kärryihin kohti Turkua ja sanoo:  - Mä laitan sitten kyyhkyn!

Kyllä taas niijaan ja olen syvästi otettu, miten on osattu ja jaksettu näin iso elokuva tehdä. Voisin jopa suositella kouluille, että opettajat näyttäisivät tätä joskus oppilaille ja sitten siitä voisi keskustella. Miten joku asia aina vaan onkin niin so last season.

Peruna - se vaan on niin nam! Nyt myös elokuvana!

Ilmiöitä ja olioita

 Pyhäpäivän ratoksi vein itteni museoon ja tadaa, kiitos tämän poikkeustilan, niin sain olla siellä ihan itekseni. Jotenkii se tuntuu aika ainutlaatuiselta, että voi olla yksin museossa ja nauttia siitä.

Menin siis Kouvolan Poikilo-museoon, missä on juuri avattu näyttely Ilmiöitä ja olioita 4.2 -25.4.2021. Taiteilijoina Timo Heino, Jaakko Tornberg ja Timo P. Vartiainen.

 Upea näyttely, mikä on tehty roskista! Kyllä, aivan järisyttävän jännä ja monipuolinen näyttely.

Yksi seinällinen oli täys kaikenlaisia örkkejä (Jaakko Tornberg), joita olisi voinut tutkia loputtomiin, sillä niiden luomiseen on käytetty kaikkea mahollista. Jokainen oli oma hauska "persoonansa". Tietty minua viehätti se kimallus, koska olen niin perso kaikelle kiiltävälle.

Sit on ihan pakko kertoa sellainen juttu, kun on yksin museossa ja sitten yht'äkkiä kaiken hiljaisuuden keskellä kuuluu ääntä ja huomaa, että ei hemmetti, hattu liikkuu pitkin lattiaa, eikä vain yksi hattu vaan vielä toinenkin hattu cruisailee ihan kaikessa rauhassa pitkin museon lattiaa. Oli ihan istuttava paikoilleen ja seurattava tilannetta. Totta se oli. Yritin jopa kuvata, mutta eihän siitä mitään tullut, kun hattu tuli aina kohti ja koitin väistellä. Tunneskaala oli aika lailla monitahoinen ja olin ihan innoissani. 

Ostoskärryistäkin voi tehdä teoksen (Timo Heino), joka oli minusta kyllä viehättävä. Siellä ne vaan olivat, roikkuivat ja olivat tehtäviensä tasalla. En oikein tiennyt, mistä kohtaa katsoa, kun aina oli eri näkökulma. Kiva sitten pyöriä ympyrää, niin kuin on varmasti tarkoituskin. 

Jatkoin matkaa ja sitten olikin esillä kaikkea roskiksista dyykattya (Timo P. Vartiainen). Eipä heti uskoisi, mutta olipa makeet setit. Niitä piti syynätä ja olla viehättynyt, koska joo, miten sitä heitetään niin paljon roskiin ihan vaikka mitä. Kaikki oli niin taidolla viritetty näytille, että kyllä oikein silmä lepäsi.  Dyykkarin päiväkirja oli seinällä ja sekin dyykatulle paperille tehty. Haluaisin sen jostain lukea, kun ei jaksa niin paljoa seinältä tavata.

Loppuhuipennus oli Kino-Poikilo! Siellä menee 45min elokuva, mitä menin kesken katsomaan. Kun olin jonkin aikaa katsonut, sain seuraa ja nuori nainen oli kerennyt painaa napista, jolloin leffa meni alkuun, Oli kovasti pahoillaan, kun ei huomannut minua. Ei haitannut, katsoin sitten alusta asti ja kun en itse edes huomannut, että siellä sellainen nappi oli ja kun en tietenkään lukenut "käyttöohjeita". Vaan se leffa oli hyvä! Aluksi kerrotaan Etelä-Korean nuorista, jotka ovat nettiriippuvaisia ja menevät sitten leirille vieroitukseen - uskomatonta! Sitten on vuorossa Turkkilaiset roskakuskit, jotka perustava kirjaston.  Niin ja sitten vielä Ghanasta, missä on hirveä kaatopaikka, missä lajitellaan elektroniikkaromua.  Jan Ijäs on tekijänä tässä leffassa, minkä nimi on How great. Ihan huikea!

Viikko sitten kävin kolmannen kerran Kartanoiden Kouvola-näyttelyssä ja miksi, niin sen takia, että nyt sielläkin pääsee kokeilemaan jotain uutta. Sielläkin menee elokuva...oikein kynttilän valossa.

Lisäksi kun lataa ARILYN-sovelluksen luuriin, niin pääsee näkee yhtä sun toista. Ei kun ettii jalanjäljet, niihin seisomaan ja luurilla skannaus ja johan oltiin tarinan ytimessä.

Olin sielläkin ihan omassa rauhassa eli yksin, joten sain kiukutella ihan omineni, ennenkuin osasin käyttää sovellusta ja kun vielä luin ohjeetkin, niin jopas oli lystiä.

Nyt jos koskaan, kannattaa käydä museossa, sillä ei ole tunkua, joten ei ole vaaraakaan!