Hytti nro 6

 Ihanat välipäivät ja loma, jolloin voi tosta noin vaan lähteä elokuviin vaikka keskellä päivää. Niin tein, menin Studio 123:een ja nousin yläsaliin, missä meni Hytti nro 6. Sain paikan nro 6. 

Olen aikoinaan lukenut Rosa Liksomin kirjan Hytti nro 6 ja siitä jäi hyvä fiilis, koska se tarina ja sen aiheuttama tunnelma oli niin mahtava. Elokuvassa ohjaaja Juho Kuosmanen oli saanut vapaat kädet ja muuttanut monia asioita, mutta se tunnelma oli silti vahvasti läsnä ja se oli parasta. 

Hytti nro 6 kertoo junamatkasta Venäjällä ja se matka on niin pitkä, että hytissä ollaan kauan. Samaan hyttiin on joutuneet opiskelija Laura ja kaivostyöläinen Ljoha. Ei ihan heti mikään helppo yhtälö. 

Seidi Haarla tekee hienon työn Lauran roolissa. Hyvin tulee esille, millainen matka on edessä ja kuinka paljon voikaan riipiä se, että hyttikaveri on niin outo. 

Juri Borisov näyttelee Ljohan osan niin valloittavasti, että vaikka alussa antaakin hiukan huonon kuvan, niin lähes heti on huomattavissa jotain ihanaa sympaattisuutta. Eli outous muuttuu ihan joksikin muuksi. 

Kun kaksi ihmistä joutuu olemaan niinkin lähekkäin, väkisinkin syntyy jotain ja se onkin tässä elokuvassa niin hienoa. Mitään kliseemäistä ei ole, vaan kaikki etenee pienin sykäyksin ja niin, että vire säilyy. Muutamilla sanoilla ja ilmeillä kerrotaan paljon. 

Kun juna pysähtyy Petroskoissa, niin on aikaa käydä vierailulla. Ljohan "ottoäiti" oli räväkkä ja viisas mummeli. Tupakkaa paloi, oli jollain lailla rujoa ja epäsiistiä, mutta silti niin lämmintä.

Tämä elokuva oli todella koskettava, mieleenpainuva ja sellainen, mikä jää mieleen. 

Kuvat: Sami Kuokkanen, @elokuvayhtiö Aamu 2021

Kotkan ruusu

 Vuoden viimeinen teatterireissu tehtiin Kotkaan, koska siellä menee Kotkan ruusu. Onhan se laulu ollut aina tuttu, moneen kertaan kuultu ja joskus hoilattukin, mutta nyt kerrotaan tarina ihmisesta, naisesta, joka oli Kotkan ruusu. Käsikirjoituksesta vastaa Miko Jaakola ja Tarja Rantaruikka. He yhdessä kuroivat tarinan Rosalia Gurovitsch-nimisestä uskomattomasta naisesta. Ohjauksen takana on Miko Jaakola.

Rosalia syntyy Viipurissa juutalaiseen perheeseen, jonka säännöt ovat ankarat. Roosa rakastuu poliisiin, Lauri Mäkiseen (Kalle Kurikkala) ja suhde on tuhoon tuomittu, koska juutalaiset eivät seurustele kuin juutalaisten kanssa. Nuoren Roosan roolissa säteilee Marika Huomolin, jonka lauluääni on sellainen, että se osuu suoraan herkkään kohtaan. 
Roosan ystävättären, Anjan osassa on Miia Maaranen ja kun he yhdessä laulavat Ethän minua unhoita... niin kyllä oli nielemistä. Sellaisen ystävyyden välittäminen yleisölle oli järisyttävää. 

Kun Roosa Mäkinen sitten lähtee Viipurista ja saapuu Kotkaan, niin hienosti vaihtuu rooli Ella Mustajärvelle. Nyt on Roosasta tullut aikuinen nainen ja kaikesta huolimatta hän aikoo pärjätä. Hän on tyylikäs ja aikoo hankkia toimeentulonsa parturiliikkeen turvin. Mustajärvi on varsinainen Lady Like. 

Kolmas Roosa on Lise Holmberg. Roosa on edelleen miesten mieleen, koska on hauska ja iloinen, hyvä seuralainen. Kun hän laulaa Kotkan ruususta, niin se oli todella aitoa ja koskettavaa. Jotenkin ihan kamalasti vaan herkisti, se miten Roosa elämänsä eli, välittämättä juoruiluista ja yrittämällä unohtaa menneet. Tällaista tarinaa kun katsoo nykypäivänä, niin ei voi käsittää, miten on voitu ennen elää niin eri lailla. Toisaalta on onnellinen, että itse on saanut elää nyt, koska miten olisi käynyt Roosan aikana...

Koko joukko oli mukana myös muita esiintyjiä, kuten Kari Kukkonen Roosan veljen, Mikon roolissa. Ihan pahaa teki, kun veli olisi halunut olla ystävällisempi, mutta sitten se juutalaisuus velvoitti. Silti auttoi Roosaa. 

Mirka Mylläri oli tiukka isosisko Evgenia, joka oli kyllä oikea alkutarinan ketku. Onneksi Mirkalla oli muitakin rooleja, kuten juoru-Esteri, lääkintälotta yms.

Jarkko Sarjanen Roosan isän osassa oli kyllä varsinainen tyranni. Hänenkin ansiokseen on muutama muukin rooli. Jämäkkää upseeriainesta on hyvä esitellä. 

Osku Haavisto oli liikuttava Lauri Mäkisen kaveri, Arttuna, kun yritti ja uskoi, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Oskulla oli myös muutama muu osa. 

Juho Markkanen, suuri suosikkini, jolla oli peräti kuusi eri roolia. Hän oli mm. Johan, joka oli niin kovin tykästynyt Roosaan, että olisi jopa nainut hänet. Voi Johan-parkaa. 

Eeva Hautala oli paitsi Roosan veljen Mikon "juoksutyttö", niin myös Roosan tytär Noora. Glamouria nähtiin.

Lisäksi aivan mahtava bändi Ari Ismälän johtamana. Bändi säesti yhteensä 21 laulua!!! Kaikki ne laulut ja se tarina oli sellainen paketti, että kun siitä sai nauttia, niin kyllä, oli ihan pyörryksissä. 

Kun pääsi teatterista, oli ensimmäiseksi niistettävä itkuräkää. Niin oli monta kertaa noussut vettä silmiin ja oikein kurkkua kuristanut, kun oli ollut koskettavaa. Miksi juuri vaikkapa Muistatko Monrepos'n nostaa aina vaan vedet silmiin. Sitten kaikki näyttelijäsuoritukset ja se ihmisen kokoinen tarina. Kyllä riitti puhuttavaa kotimatkalla.

Niin ja jälkiseurauksena se, että vuoron perään milloin mikäkin kuulemani laulu soi minussa. Sitten olen ettinyt kaikkea mahdollista tietoa Kotkan ruususta, Roosan elämästä, katsonut dokkaria ja elänyt siinä hengessä. 

Iso ja lämmin kiitos Kotkan teatterille tästä näytelmästä, että miten hienosti se oli tehty, kunnioittaen Rosalia Gurovitsch'ä. Oli se upea elämys!

Kuvat: Tommi Mattila

Peter Pan menee pieleen

 Joulukuun neljäs oli hauska päivä, joka ei mennyt pieleen.  Ajelimme aurinkoisessa pakkassäässä Kotkaan ja siellä oli teatterissa päivänäytös: Peter Pan menee pieleen. Yleensä minusta ei ole hauskaa, jos joku mokaa, tössii, epäonnistuu, mutta kun siitä tehdään näytelmä, niin se on kutkuttavan hauska.

Itse esitys muuten alkaa jo ennen esitystä ja minulla meni tovi, ennen kuin tajusin, mistä on kysymys ja sitten vasta olikin hupia. Uskon, että moni tykkää juuri siitä, että "jotain" tapahtuu jo ennen kuin ovet aukeavat katsomoon. 

Kyseessä on siis hassunhauska näytelmä, missä Kotkan teatterilaiset näyttelevät  paikallisen näytelmäseuran jäseniä, jotka näyttelevät näytelmää Peter Pan ja kun mikään ei tunnu onnistuvan. Huikea spektaakkeli ja sai olla olla silmät ja korvat tarkkana, että ehtisi kaiken huomata, kun niin paljon tapahtui. 

Käsikirjoituksen takana ovat Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shield. Kotkaan tämän pieleen menneen näytelmän varsin onnistuneesti on ohjannut Mika Eirtomaa. 

Peter Pan'n roolissa on Jonde, jota näyttelee Kalle Kurikkala. Eeva Hautala on mainio Sanna, joka esittää Wendy Darlingia. Sanna on näyttelijä, joka on opetellut replat hyvin ja artikuloi ne sanasta sanaan niin, että varmasti jokainen sana tulee loppuun asti lausuttua. 

Wendy'llä on kaksi veljeä: John Darling, jota esittää Henkka, jonka roolin näyttelee Kari Kukkonen. Henkka ei muista koskaan vuorosanoja, joten hänellä on luurit korvilla, mihin saa kulloinkin replat. Se jo aiheuttaa monta ihanaa koomillista tilannetta. Michael Darling on Matti, jota esittää Jarkko Sarjanen, jolla on myös krokotiilin osa. Kohtaus, missä Matti saa vahingossa kuulla olevansa joukon huonoin näyttelijä ja raahustaa krokotiilin roolissa pois lavalta, sai yleisön empatian valtaan.
Peter Panin varjo oli myös niin hupaisa. Juho Markkanen venyi moneen rooliin ja varjona oleminen oli vain yksi niistä.

Näytelmän pahishan on tietysti Kapteeni Koukku ja hänen tomppelit merirosvoalamaisensa. Koukkuna koukuttaa Risto, jonka roolissa on Osku Haavisto. Hänen psykedeelinen nauru, kun hän sekoittelee myrkkyjä, eikä saa edes korkkia auki. 

Anne Niilola se huvittaa sillä, että on näyttelijäseurueen Anne, jolla on neljä eri roolia. Kun hän vaihtelee rouva Darlingin osasta taloudenhoitaja Lisan osaan, niin siitä tuleekin varsinaista vekslaamista. Puhumattakaan sitten Helin-keijun ja Tiikerililjan tulkinnoista. 

Antti Leskinen on Anssi, jolla on osa olla tarinan satusetä, mutta tekniikan kanssa on hivenen ongelmia. Oivaltavaa saada tekniikka toimimaan niin, että se näyttää siltä kuin se ei toimisi.

Paljon muutakin on, mutta kun tämä on sellainen paketti, ettei sitä voi kertoa, vaikka kuin yrittäisi, sillä se on koettava. Väkisinkin välillä mietin, mikä homma on tehdä tällainen näytelmä, mikä on mieletön taidon näyte, ihan kaikilta osin! Lavastus, kaikki tehosteet, puvut ja varsinainen näytteleminen, että kaikki osuu kohdilleen, että näyttää siltä kuin kaikki menisi pieleen.  Tosin, kun yleisö ei tiedä käsikirjoitusta, niin jos joku menisi pieleen sillai vahingossa, niin menisi kyllä ihan samaan pakettiin. 

Peter Pan menee pieleen on näytelmä, joka jää positiivisesti mieleen. Siitä tulee hyvä mieli ja se on ihan koko perheen näytelmä, joskaan ei ihan pikkulasten. Oli ilahduttavaa, kun oli lapsia mukana katsomassa, koska he tuovat omalla eläytymisellään hienon fiiliksen. 

Kuvat: Niklas Malinen