Pinokkio

 Jälleen vietin ystäväni kanssa Kotka-painotteisen lauantain ja se huipentui Kotkan kaupungin teatterin PINOKKIO-ensi-iltaan. Olipa hienoa, sillä vaikka äkkiä luulisi, että ei vanha klassikkosatu voisi kiinnostaa aikuisia, niin väärin, sillä kylläpä hyvinkin. Oli siellä muitakin meitä ikä-ihmisiä ja ilman lapsia. Lapsia oli silti enemmistö ja se olikin parasta, koska siten oli juuri oikea tunnelma. Kun oli väliaika, kuulin, kuinka sellainen suloinen, parhaimpiinsa sonustautunu pikku-neiti kertoi äidillensä, miten rakastaa Pinokkiota!

Kyse on siis Carlo Collodi'n sadusta, mikä on kirjoitettu jo 1800-luvun loppupuolella. Kuten saduissa yleensä, niin on vääntöä hyvän ja pahan mittelöistä ja niin Pinokkiossakin. Vanha satu toimii edelleen. Tämän puunuken tarinan on ohjannut Pia Oinas. 

Köyhä puuseppä Geppeto on tehnyt puunuken, jolle antaa nimeksi Pinokkio. Samalla surkuttelee sitä, kun ei ole saanut omaa lasta. Kari Kukkonen on juuri oikea puuseppä ja laulava sellainen. Älä tyri nyt  lähti kyllä niin vakuuttavasti.
Keiju, se sellainen hyvä haltija saapuu paikalle Kalle Kurikkalan esittämänä ja hän se puhaltaa hengen Pinokkioon. Puunukesta tulee elävä. Nukelle on kuitenkin saatava omatunto ja siihen Keiju pestaa Simo Sirkan. Juho Markkanen on sellainen Simo Sirkka, jolla olisi ollut muutakin tekemistä, kuten treffit, mutta ei auta. Tehtävä otettu vastaan eikä se ole helppo.

Pinokkio - jos Keiju luo siihen hengen, niin Ella Mustajärvi hoitelee loput. Ollakseen jäykkä puunukke, niin Ella hallitsee varsin notkeasti nuken kulkemiset, istumiset ja nousut. Häkellyttävää ja valehtelusta johtuva nenän kasvaminenkin käy näppärästi. 

Tarina alkaa ja siihen sisältyy monia mielnkiintoisia kohtauksia teatteria, sirkusta, Karkkimaata, valaan vatsaa jne. Musiikkiosuudet ovat tätä päivää ja paitsi hyvin valittu, niin myöskin mahtavasti esitetty. Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy.... Siitä saa tahtomattaan hyvän korvamadon kotimatkalle. 

Muissa rooleissa seikkailivat Eeva Hautala ja Osku Haavisto. 
Pinokkio on erittäin oivaltavasti koottu näytelmä. Jos näyttelijäsuoritukset olivat taas vertaansa vailla, niin puvustus ja lavastus olivat niin hyviä, että sai nauttia silmän ruokaa oikein täys laidallisen. Eeva Hautalan Sergei ja Osku Haaviston Tonnikalapolitiikko olivat ihan huippuja. Lavastus on Anssi Uusinäkin ja puvustus Anne Hannulan. Musiikin toteutus Ari Ismälän.

Olipa esitys! Jotenkin oli ihana fiilis, kun sai olla hetken aikuisena ja lapsena yhtäaikaa. 

Kuvat: Niklas Malinen

Valkoinen kissa

 Valkoinen kissa! Oli ihan pakko päästä näkemään tämä mirri ja onneksi tähdet olivat suotuisia ja pääsin silittämään tätä kissaa. Missä, niin Kuusankosken teatterin Luolanäyttämöllä.

Jokiteatteri ja Juha Salminen - sellainen kombo, ettei ikinä jätä ketään vaille mitään. Juha Salminen oli kirjoittanut ja ohjannut sellaisen esityksen, että sitä katsoessa tuntui, että uskaltaako välillä edes hengittää, ettei yksikään sana mene ohi. 

Elämän ja kuoleman kysymys, mihin haetaan vastauksia. Onko niitä, niin se jää jokaisen omaksi mietittäväksi. Vaan miten kaikki esitetään... He ovat jo poissa, mutta miten he lähtivät ja millainen oli heidän elämänsä. 

Sami Lahtinen, Anu Ruuhimäki ja Sanni Seppä ovat estraadilla ja aivan luokattoman lumoavia. He jutustelevat toistensa kanssa, muistellen niitä edesmenneitä. Sieltä tulee ihan kaikki. Ollaan herkkiä ja nostalgisia, sitten taas sellainen surkuhupaisa inhorealismi nostaa päätään, niin että yleisö meinaa ihan naurahtaa, kunnes upotaan jälleen siihen, mistä on kysymys: kuolemasta, vai elämästä?

Kuva: Juha Salminen

Kahdella "taululla" näkyy vanhoja valokuvia, jotka todella vangitsevat katsomaan. Tuntui, että ihan hypnoottisesti katsoin kuvaa ja kuuntelin, mitä puhutaan tai kuinka musiikki soi. Kuinka luulin, että se Niko Saarisen musiikki tulee nauhalta, vaan eipä tullutkaan, koska hän oli itse paikalla. Olisin voinut lyödä itseäni otsaan, kun en heti sitä oivaltanut, mutta se myöhäinenkin oivallus tuntui hyvältä.

Sekä Sami, että Sanni ja Anu, he rupattelevat niin tuttavallisesti asioista, mitkä ovat joskus tapahtuneet, mutta Sanni myöskin laulaa. Ihan mieletöntä, ilman säestystä, ilman mitään taustamusiikkia ja se oli kaunista, niin herkkää ja osuvaa, niin kaunista. 

Valot ja kaikki se kuvien toiminta on Jyrki Kleimolan ansiota. 

Olen kuullut, että se joka pelkää kuolemaa, pelkää myös elää. 
Kannattaa tämä Valkoinen kissa nähdä, kuulla ja kokea ja ottaa se kaikki ajatustulva vastaan, mitä se aiheuttaa. Tällainen kuoleman ja elämän rakastaja sai kyllä sielulle mannaa. 

Viimeinen vuosi....

 ...potilas nro: CA15-3

Kotkapäivä ystäväni kanssa! Junalla Kouvolasta Kotkaan, ravintola Canttiiniin ruokailemaan ja jälkiruokahuipennuksena teatteri! Ensi-illassa Viimeinen vuosi, mikä on Mirka Myllärin käsikirjoittama ja perustuu tositapahtumiin. 

Miten hyvältä tuntui olla teatterissa, Kotkan teatterissa, tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Kokea se elämys, joka meni kyllä niin ihon alle, että vieläkin nousee vesi silmiin. 

Viimeinen potilas on Miko Jaakolan ohjaus ja Lucie Kuropatová'n lavastama ja puvustama. Lavastus toimi jälleen niin hyvin. Ei mitään liikaa, vaan sopivasti ja toimivasti. 

Oletimme, että esitys kertoo vaan siitä viimeisestä vuodesta, mutta siinä olikin koko perheen tarina, kivasti toteutettuina takaumina. Perheen vahvat naiset, heikompi isä ja sisar. Kuinka toinen pärjää mustalla huumorilla ja sitten joku ei ymmärrä sitä alkuunkaan.

Äidin osa on niin vahva ja voimakas, ettei siitä selviä yhdellä vaan on oltava kaksi näyttelijää.  Se Helmi Tuovinen on reipas, hiihtoa ja ruokaa rakastava. Miia Maaranen on osassaan varsin tomera tuulipukuineen ja karaokelaulajana. Potilaana olikin sitten Sirpa Tuovinen, kuolevaa naisen osaa tulkitsi hämmästyttävän hyvin ja tuskaa ilmaisten Anne Niilola, joka ei halua kuolla. 

Tyttären, sen omaishoitajan, joka vaan jaksaa ja pärjää, hoitaa kaiken, siinä osassa loistaa käsikirjoittaja itse, Mirka Mylläri. Ihmetellä saattaa, miten hän kykenee siihen, tuleeko ikävä vai onko osa surutyötä. Kaiken kaikkiaan hienoa työtä, koko tunteiden kirjo käytiin läpi.

Antti Leskinen lääkärinä oli kyllä huippu. Takelteva ja änkyttävä, äärimmäisen hienotunteinen, ettei vaan millään loukkaisi potilasta. Kun potilas on kuollut, niin puhuu ihan normaalisti, kun ei ole enää "vaaraa".

Jarkko Sarjanen isänä oli mahtava. Olla se perheen elättäjä, tuoda rahaa ja hoitaa niin, ettei puutu mitään, mutta ollen samalla se herkkä ja syvästi kokeva, se joka ei surun tullessa pärjää. 

Ihana ja piristävä ylläri oli Nadja Holopainen. Hän on sairaanhoitaja, pappi ja vaikka mitä, mutta kun hän oli kotihoidon lähihoitaja, niin se käytös oli sitä, että yleisöstä kuulin, miten monet huokailivat ja olivat samaa mieltä.

Erittäin hyvä juttu oli myös sisarusten välit. Isosisko Minna ja pikkusisko Kaisa (Marika Huomolin). Niin erilaiset ja välillä tuntui, että kaukana toisistaan, muttei kuitenkaan. Mahtavaa tulitusta ja tilistystä sisarusten välillä ja lopulta niin paljon rakkautta, että taas oli vettä silmissä. 

Viimeinen vuosi on tarina elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja miten sitä voi osoittaa. Surusta, suremisesta, luopumisesta ja tuskasta, elämästä ja siitä selviämisestä. Kaikki kerrottu niin, että se tulee lähelle, koskettaa, osuu sydämeen, nostattaa kyyneleitä, panee miettimään ja nostaa ajatuksia. Kuoleminen koskettaa eniten niitä, jotka jäävät. 

Tämä esitys ylitti ihan kaikki odotukset ja jättää todella pitkän jälkimaun. 
Esitys on hyvä, jos se naurattaa ja itkettää ja Viimein potilas teki molempia. Olo oli kaiken jälkeen ihan "kaikkensa antanut", mutta hyvällä tavalla. 

Kiitos Kotkan teatteri!!!

Kuvat: Jukka Koskinen

Muistojen virta

 Minua lykästi, kun olin niiden 50:n onnellisen joukkossa, jotkä pääsivät Kouvolan teatterin kantaesitykseen Muistojen virta. Tuntui äärimmäisen hienolle istahtaa teatterin katsomoon ja nauttia siitä, ihan elävästä teatterista. Meinas ihan herkistää.

Muistojen virralla matkattiin Olavi Virran elämässä, muistoissa. Mari Kahri on loihtinut käsikirjoituksen ja ohjannut koko mahtavan virran. Iikka Kahri on sovittanut kaikki esityksen laulut ja tietty hoitaa kapellimestarin pestiä. Sanna Halmeen lavastus on häkellyttävä. Esa Kurrin valot!!! Kokonaisuus on ilo silmälle, sielulle ja korvalle.

Eletään aikaa, jolloin Virta asui Huldan luona Tampereella. Vanhenevaa Olavi Virtaa esittää Veli-Matti Karén. Kaukana on loiston ajat ja nyt vain sairas olo ja ne muistot. Karén on onnistunut mainiosti lököttävissä pyjaman housuissaan käsi vapisten tuomaan esille sen Virran, josta pitää huolta paljon vanhempi ja reippaampi Hulda. Huldana huseeraa Johanna Heimonen, joka tekee roolistaan koko näytelmän positiivimman hahmon. Huldasta vaan ei voi olla pitämättä.

Muistojen virralla tulee kivoja pyörteitä vastaan, kun nuori Olavi Virta astuu estraadille ja rakastaa niin Ireneä. Markus Vaara on Olavina valovoimainen ja innokas. Satu Lemola on kaunis ja kiltti Irene, jonka elämä järkyttävän anopin kanssa on kamalaa. Annina Rubinstein on saanut Ida Virrasta niin tiukan ja topakan, että juoksisin karkuun sellaisen edestä.
Markus Vaara esittää myös "omaa poikaansa" Pauli Virtaa ja Ilse-siskona on Tiina Winter. 

Kun kerrotaan yhden ihmisen elämää, niin rooleja piisaa. Niitä on siunaantunut rutkasti ja mainitsempa niistä Sami Kosolan osan T.J.Särkkänä ja Tommi Kekaraisen roolin plastiikan opettaja. Olen aina ihastunut siihen, kun yhdellä näyttelijällä on monta roolia ja pääsee sen esityksen aikana esittelemään melkoisen kimaran.

Olavi Virran laulut soivat niin sydämeen osuvasti ja niitä on runsaasti. Aivan varmasti jokaiselle jokin tuttu ja nostalginen laulu tulee esitettyä. Täysikuu ja Katupoikien laulu ihan vain pari mainitakseni.

Muistojen virta on loistavasti toteutettu esitys, mikä antaa paljon. Itse olen lukenut kirjoja, nähnyt elokuvan, dokkarin ja teatteriesityksen, niin tarina on tuttu, mutta tulkinta uutta. Silti, vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan Olavi Virrasta (vaikea uskoa), niin esitys on antoisa ja siitä tulee hyvää virtaa!

Kuvat: TAVATON media