Tulipas taas vietettyä helmikuinen viikonloppuilta Kotkassa. Ensin syömään ja sitten teatteriin. Kotkan kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa vanha klassikko, Tennessee Williams'n näytelmä KISSA KUUMALLA KATOLLA. Suomennos on Juha Siltalan, joka oli antanut näyttelijöille ohjeeksi sen, että noudattakaa sanajärjestystä! Kotkaan sen taidolla sovitti ja ohjasi Pasi Lampela.
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, etten ollut aiemmin nähnyt yhtään tulkintaa, en edes elokuvaa. Vaan selvisinpä häpeästäni sillä, että tarina oli minulle tuore ja imin sitä suurella innolla. Tarjonta oli sitä luokkaa, että katsoja sai tarinaa ihan täyslaidallisen.
Kissa kuumalla katolla on näytelmä, missä on monta teemaa. Vaikka se alunperin sijoittui 1950-luvulle, niin on osin ihan tätä aikaakin. Puvustus oli hyvin amerikkalainen, mutta ei silti ihan 1950-lukua, silti hyvin edustava, kiitos lavastuksesta/pukusunnittelusta vastaava Lucie Kurapatová, jonka lavastus on hyvin minimalistinen, mutta äärimmäisen toimiva.
Teatterin sivuilla oli jo varoitettu sisältövaroituksesta ja oli aluksi sellainen fiilis, että mitähän sieltä tulee, mutta kiitos varoituksesta, ei silti ollut pahoja kohtauksia. Kun näytelmä alkaa asetelmalla, jossa on pariskunta ja joista se naispuolinen räpättää siihen malliin, että kohta tulee nokkaan, niin ei onneksi, vaikka läheltä piti.
Maggie ja Brick Pollitt ovat aviopari ja heti tulee selväksi, että ihan ei ole hyvä suhde. Emma Castrén vierailevana näyttelijänä onnistuu loistavasti olemaan niin ärsyttävä kälkätin, että tekisi mieli itsekin sanoa sille, että ole jo hetki hiljaa. Juho Markkanen on mahtava Brick, joka ryyppää, linkuttaa kainalosauvalla ja jota ei kiinnosta mikään. Haluaisi vaan olla rauhassa, mutta sehän ei onnistu ja niin hänenn tunneskaalansa pääsee esiin ja se on ihan huikeaa.
Koko tarina käydään läpi Big Daddyn plantaasilla, koska Big Daddy täyttää 65v. Hän taas on Brick'n ja hänen veljensä Gooperin isä. Antti Leskinen on niin herkullinen tässä osassa, kun laukoo totuuksia ja haluaa tietää syyn, miksi Brick juo. Isä-poika-keskustelut taitavat olla kautta aikojen jotenkin hankalia ja tässä se tulee hyvin esiin.
Mieleen jäi aika vahvasti sekin, että miten vanhemmat voivat luokitella lapsensa eri arvoisiksi? Miksi joku lapsi on tärkeämpi/rakkaampi kun toinen? Lisäksi se, että veljesten keskinäiset välit ovat huonot.
Gooper on esikoinen ja tehnyt kaikkensa, hoitanut isänsä asioita, kun Big Daddy on sairastanut. Mikkomarkus Ahtiainen on roolissaan niin liikuttava.
Jos veljekset eivät tule keskenään toimeen, niin eivät myöskään heidän vaimonsa. Niin Maggie kuin Mae, Gooperin vaimo, jonka roolin tulkitsee Miia Maaranen, suorastaan koomillisesti. Mae on hyvin hedelmällinen ja kuutonen on jo tulossa. Tulee vaikutelma, että he ovat vahvoja naisia, jotkä kärkkyvät enemmän Bid Daddyn perintöä, kuin veljekset itse.
Entäs sitten Big Mama!! Anne Niilola on niin mahtavan räväkkä, joka ei juurikaan kuuntele ketään, mutta laukoo totuuksia siihen malliin, että pois alta.
Kun kaikki haluavat sanansa sanoa, niin välillä huudetaan isoilla kirjaimilla ja ihan yhtä aikaa. Mitä kaikkea sitten paljastuu, niin tuleehan se selväksi.
Siis erittäin mielenkiintoinen näytelmä, mistä jää sellainen pitkäkestoinen jälkivaikutus.
Kun Big Daddyn synttäreillä ammuttiin ilmaan niitä kiiltäviä konfetteja, niin kyllä sitä vaan seurasi, kenen housuihin, hameisiin, jalkapohjiin niitä koko ajan jäi...
Menkää ihmeessä katsomaan, mikä on tämän tarinan monitahoinen kerronta!
Kuvat: Niklas Malinen
.jpg)
