Näin kaunista - Ryijyjä ja keramiikkaa Tuomas Sopasen kokoelmasta

 Kouvolassa, Kouvola-talolla on taidemuseo, Poikilo-museot ja siellä on aina kaikkea ja joka lähtöön. Tällä kertaa menin tutustumaan Ryijy-näyttelyyn. Ihan heti ajateltuna ei ole ryijyt mitenkään sydäntäni lähellä, mutta jos niistä on värkätty taidenäyttely, niin olihan se mentävä katsomaan.

Jos olenkin ollut sitä mieltä, että ne ryijyt ovat niitä langoista värkättyjä seinävaatteita tai rekipeitteitä, jotka keräävät pölyä, niin nyt ei ollut sellaisia. Toinen toistaan hienompia luomuksia ja kun miettii, että jokainen langanpätkä on sinne varta vasten solmittu, niin olin varsin vaikuttunut. 

Ryijy ei välttämättä ole se, mikä roikkuu seinällä, vaan se voi olla melko lailla nuodokas. Ja - olipa melko hyvä ohjeistus heti se, että teoksiin ei saa koskea! Koska - muutoin olisin hiplannut ihan jokaista, kun niin vaan tuli sellainen olo. 

Kaikki ryijyt ja keramiikka, jota oli ripoteltu sinne joukkoon (ja joita en sitten huomannut kuvata) ovat Tuomas Sopasen kokoelmista. Hänellä on aika lailla ryijyjä, koska on vaan alkanut keräilemään. (Ymmärrän oikein hyvin tämän) Siellä Kino-Poikilossa voi nähdä lyhyen videon siitä, kun hän kertoo harrastuksestaan. Olisin kyllä suonut sen olevan paljon pidempi kuin vajaat 4 min, koska niin oli mielenkiintoista tarinaa. 

Tuomas Sopanen on siis keränyt näitä ryijyjä, joiden tekijöinä/suunnittelijoina ovat olleet Eva Brummer, Kirsti Ilvessalo, Uhra-Beata Simberg-Ehrström, Irma Kukkasjärvi, Maija Lavonen ja Ritva Puotila. Nämä siis sitä vanhempaa kastia. 2000-luvun ryijytaiteilijoita ovat Leena Halme, Katri Haahti ja Melissa Sammalvaara. 

Keramiikka-alue onkin sitten jo ihan eri luokkaa, mutta menkääpäs katsomaan ja avartamaan omaa maailmaa, niin kun minä tein. 

Kuvat: Kini Laine

Sakset - kivi - paperi

 Eka kesäteatteri tänä vuonna ja sekin sisätiloissa, vähän nii ku piilossa, kun Mikä?teatteri vaikuttaa tätä nykyä entisen elokuvateatteri KuvaPortin tiloissa. No, ei haitannu paiste, ei hyttyset eikä kovat penkit.

Näimme Sakset - kivi- paperi -esityksen ensi-illan. Käsikirjoitus on Raila Leppäkosken ja ohjaus Heidi Koskinen-Järvisalo. Näyttelijöitä on viisi ja tarina etenee todella vauhdilla. 

Alkuasetelma on se, kun koko sakki saapuu mökille ja kaikki ovat pahalla tuulella, paitsi yksi. Perheen isän veli Jesse, joka taitaa olla niin päissään, että sammuu. Janne Järvisalo vetää kyllä niin täydellisen roolin, että tykkäsin ihan kauheesti. 

Se tilanne, kun kaikkia pännii ja kaikki kiroilevat, niin oisin suonut enemmän rämäkkyyttä. Kirosanat eivät ole vain sanoja, vaan ne vaatii ponnekasta tulkintaa, että osuvat maaliin. Nyt tuli vähän sellainen fiilis, että joidenkin osalta arvelutti kiroilla ja kiroilu jäi vähän pliisuksi, joten se hiukan korostui, että tässä nyt kiroillaan. Tämä vain minun tulkinta, koska olen itse niin kova kiroilemaan ja täräytän kyllä hyvinkin ponnekkaasti. 

Päivi Pollari Marja-äitinä ja Matti Olenius Joose-isänä olivat kyllä täynnä tempperamenttia. Kaksi liikkuvaa tähteä! Mietin heti, missä olin Päiviä nähnyt, niin Haminassa ja Elimäellä. Mattia nyt on nähty Kuusaalla ja Myllykoskella ja ties missä. Mutta - hauskaa aina nähä uudestaan. 
Heidän rooleissaan lähes tapetaan ja sitten taas fiilkset vaihtuu. 

Perheen Hanna-mummun roolissa Ulla Tiainen on ihan elementissään. Perheen nuorin, Saara-tyttären osan tulkitsee Alex Huttunen, Ihan uusi kasvo, vaan ihan luonneikkaasti hoidettu. 

Koko tarina oli jännän merkillinen, enkä saanut yhteyttä, miksi nimi on Sakset-kivi-paperi?
Sekin häiritsi, että jos näyttelijä kertoo vastanäyttelijälle tarinaa, niin miksi pitää nousta kertomaan se yleisölle? Kun me kuitenkin seuraamme silmä kovana, mitä siellä tapahtuu. Niin ja kun juodaan kahvia, siellä kupissa soisi olevan jotain, sillä se näkyy, että juodaan tyhjästä kupista - vähän niin kuin lasten leikeissä. 

Kiitos ja anteeksi! Tarina oli kuitenkin varsin jännä ja käänteikäs. 

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Reidar Särestöniemi 100 vuotta - osa 1

 Olen ollut aika lailla aina kiinnostunut taiteilijoista, heidän työskentelytavoistaan ja elämästä. Reidar Särestöniemen tiesin toki, mutta kun sain käsiini hänen tuoreen elämäkerran, jonka on kirjoittanut Noora Vaarala ja tutustuin siihen, niin alkoi kiinnostamaan vielä enemmän. Lappilaiset taiteilijat muutenkin ovat olleet erittäin mielenkiintoisia. 

Jo äitienpäivänä tyttäreni kanssa olisin halunut tutustua Helsingissä Didrichsenin taidemuseon Särestöniemi-näyttelyyn, mutta kun menimme paikalle, jono oli aikamoinen. Ja - en tykkää jonottaa, ja -  en jaksa olla näyttelyssä, missä on paljon ihmisiä. Ohitimme sen mahdollisuuden, koska olin jo seuraavaksi menossa poikani luokse Rovaniemelle. Sieltä käsin teimme matkan Kittilään ja Kaukosen kylän Särestöön. 

Ennen Kittilän reissua, kävimme Rovaniemellä Korundissa, jossa myös on Särestöniemen näyttely, mutta vain 1.6 asti. 

Siellä oli paljon teoksia, joita oli haalittu kasaan myös yksityisistä kokoelmista. Kiersimme katsomassa kaikki ja toki osallistuimme Taide-Bingoon, missä sai rastia kuvia, joita on nähnyt ja katsoa, tuleeko Bingo - se on tosi kiva - kyllä, vaikka olisi minkä ikäinen. 

Moni ajattelee, että on ne Reidarin tyyliset taulut, mutta on paljon muutakin tyyliä, kuten esim. minun silmiini osunut piirros Timo K. Mukasta ja muutama muukin, 

Kun Korundi oli taputeltu, niin oli vuorossa Lapin Kamariorkesterin konsertti Reidar Särestöniemi 100 vuotta! Saimme hyvät paikat ja nautimme iltaa John Storgårds'n johtamana. 

Eipä ollut pelkkää sinfoniakonserttia, vaan väliajan jälkeen saatiin katsella, kun Karita Tikka taipui mitä moninaisimpiin asentoihin. 

Välillä olin ihan kauhuissani, että meneekö tyttö solmuun. Kun Karita taipui tanssin ja liikkeen muotoihin, niin sitten tuli klarinetisti Lauri Sallinen, joka luritteli niin kepeästi säveliä ilmoille, että olipa siistiä. Loppupeleissä hän soitti sitä soitintaan Karitan hartioilla. Esitys oli Cupido ja sen oli säveltänyt Sebastian Hilli. Eikä siinä vielä kaikki, sillä valot eli ja vaihtui niin, että oli kyllä aika lailla hienoa sitä esitystä seurata. Valojen liikkumisen oli suunnitellut Jukka Huitila. 

Vaan sitten oli se Kittilän reissu. Otettiin koira mukaan, koska se vaan oli mahdollista. Olin jo viime vuonna halunut nähdä Särestön, mutta ei ollut mahdollisuutta ja nyt oli. Koko paikka on ihana, olisin voinut melkein jäädä sinne ja yhtään en ihmettele, että Reidar syntyi siellä ja eli elämäänsä. 

Synnyinkodin ikkunat suurennettiin jossain vaiheessa, että Reidar sai enemmän valoa, kun maalasi. Sitten rakennettiin ateljee, mikä paloi ja sen jälkeen uusi ateljee, mikä on ihan hemmetin hiano. 

Se valmistui vuonna 1978 ja sen ovat suunnitelleet Reima ja Raili Pietilä. Joten kohde on jo ihan arkkitehtuurisestikin upea kohde. Olin aivan lääpälläni ja olisin heti voinut muuttaa sinne. Puu materiaalina on niin kaunista ja lämmintä. Talon hengästyttävin kohokohta on uima-allas, joka sijaitsee toisessa kerroksessa. Allas sijaitsee niin, että Reidar sai polskia takkatulen loisteessa, samalla kun ikkunoista näkyivät revontulet. 

Galleria-rakennus on vielä erikseen ja yhtä lailla sitä hirttä. Avaraa ja korkeaa, niin että on tilaa taiteelle ja ilmaa, jota hengittää. Taulut saavat olla omimmillaan tiloissa, missä ne ovat syntyneet. 

Ounasjoki virtaa siinä kaiken aikaa vieressä ja se oli se väylä, mitä Reidar käytti. Tie Särestöön rakennettiin vasta Reidarin kuoleman jälkeen. 

Voisin paasata ja kertoa loputtomiin aiheesta Reidar Särestöniemi, mutta en tee sitä. Toivon, että moni tutustuu tähän kaikkeen antiin, mitä hänestä on tarjolla, koska nyt sitä on. 

Palaan aiheeseen vielä....

Kuvat: Kini ja Kasimir Laine

OLIVER TWISTILLÄ

 Oli kyllä aivan pakahduttavaa päästä ensi-iltaan, joka nosti pintaan niin paljon erilaisia tunteita. Kouvolan teatterin näyttämöllä tapahtui niin paljon ihastuttavaa settiä, että siitä toipuminen ottaa aikansa. Esitys oli  OLIVER TWISTILLÄ ja se pohjautuu Charles Dickens'n tarinaan Oliver Twist. Heti tuli mieleen, että jos vaan Dickens jotenkin tietäisi, miten hänen 1800-luvulla kirjoittamansa jutut vielä elävät, niin voisipa hän olla iloinen. Tämän upean spektaakkelin on ohjannut aina taitava ja loistava Mari Kahri.
Mukana on paljon muitakin alansa ammattilaisia, sillä niin paljon on porukkaa mukana, että siinä on ollut todellista osaamista, että kaikki ovat osansa hoitaneet. Se juuri olikin yksi suuri ihmetyksen aihe. Niin paljon eri-ikäisiä nuoria ja jokainen hoiti pestinsä kuin ammattilaiset. 

Kaikki alkaa lastenkodista, missä hirmuinen johtaja, Herra Bample hallitsee ja lapset kärsivät nälkää ja joutuvat todella alistetuiksi. Herra Bable'n osaa vetää hyvin vakuuttavasti Elmeri Espo. Oliver ottaa hatkat - tykkäsin tästä nykyajan ilmaisusta. Koko Oliverin matka Lontooseen oli kuvattu upeasti, koska oli tanssiryhmät ja hienot koreografiat. 
Oliverin osassa vuorottelee neljä nuorta: Ronja Kuosmanen, Hulda Raanoja, Miksu Holopainen ja Ronja Mänttäri. Jokainen oman osansa oma Oliver 💓

Lontoossa Oliver ajautuu katujengiin, jossa on lapsia ja nuoria. Johtajanaan heillä on määrätietoinen ja hallitseva Fagin, jonka roolin tulkitsee erittäin luontevasti Väinö Rekki. Ihastuin heti!

Koko jengi on todella "katu-uskottava", sillä osaavavat olla kyllä todella taitavia. Onni Mannari on aivan ihana Charley Bates, Eve Korhonen Repolaisena todella vakuuttava ja Sonja Lehtinen on sellainen Nancy, jolle ei viittis alkaa uhitella. 

On vielä mainittavaa, että tämä esitys on varsin musiikkipitoinen ja siitäkin vastaavat nuoret. On kuoroa ja ne kaikki lukuisat soittajat!!! Niin ja tietysti heitä ohjanneet ammattilaiset. 

Tapahtuu aika paljon kaikkea ja lukuisat kohtaukset ovat äärimmäisen nautittavia, että sitä tuskin uskalsi henkeä vetää. Kun on paljon porukkaa ja kaikki silti sujui katsojan vinkkelistä ihan täydellisesti. 

Olin ihastuksissani kaiken aikaa, minua välillä naurattikin, sillä olihan sinne ympätty huumorin pilkettäkin, mutta ihan päällimmäisenä minulla oli herkkyys! Olin pala kurkussa ja vieläkin siitä, että mitä näin, se upposi suoraan jonnekin sieluun.
Kun on paljon eri-ikäsiä nuoria ja kaikki toimii todella saumattomasti. Se määrä niitä taitavia aikuisia, jotka ovat saaneet ohjatuksi näin ison määrän nuoria. Voin vaan kuvitella sitä työmäärää, mutta lopputulos on kyllä kaiken vaivan arvoinen. 
Se vielä, että nämä nuoret tulevat kuulluksi ja nähdyksi! Kun näki sen, millä innolla he tätä esittivät, niin se on jotain niin mahtavaa, joka jää ikuisesti mieleen. 
Iso ja Lämmin Kiitos ihan kaikille tekijöille!!! Mikäs meidän oli nauttia, valmiista paketista!

Näytelmä on osa Yli rajojen -hanketta, jossa mukana ovat Kouvolan Teatteri, Kouvolan kaupungin nuorisopalvelut, Pohjois-Kymen musiikkiopisto, Studio Dance Pit, Kouvolan tanssiopisto, Kouvolan Yhteislyseo, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu XAMK, Eduko ja TAVATON media. Yhteistuotantoa rahoittavat Suomen Kulttuurirahaston Kymenlaakson rahasto ja Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiö.

Kuvat: Timo Tuviala/TAVATON media

Pikku vampyyri

 Pikku vampyyri on nyt Kouvolan teatterissa! Lukuisia kertoja on niitä Angela Sommer-Bodenburg'n Pikku vampyyri-kirjoja kulkenut käsieni kautta kirjastossa, mutta en ole lukenut, no en, koska ovat lapsille suunnattuja ja kauhukirjoja. Vaan tämä onkin näytelmä, KOKO PERHEEN esitys, jonka on ohjanut Tiina Luhtaniemi. Aina odotettuja nämä kaikille suunnatut näytelmät!
Sanna Halmeen ihanan omanlaisensa lavastus ja Janika Rikkolan hamp... maskeeraus.

Markus Vaara loistaa Anton-poikana, jonka vieraana alkaa käydä vampyyreja, etunenässä Rydiger, joka Satu Lemolan oloisena löytyy sängyn alta. Niinpä Antonia ei enää ollenkaan harmita, kun isä (Raimo Räty)jä äiti (Tiina Winter) lähtevät välillä tanssimaan. 

Tiina Winter tekee mahtavan kaksoisroolin, kun on iloinen ja ihana äiti ja seuraavassa hetkessä vampyyri-isoäiti, jolla saattaa olla hampaatkin hukassa. Vampyyriperhe on hauskan kamala. Satu Taalikainen on se vampyyrisisko, joka ei ole ihan niin kamala. Panu Poutanen on vampyyri-isoveli, mutta myös...

...hautausmaan valvoja. Miun lemppari, koska sillä on kissa. Paras kohtaus oli, kun kissa soitti hänelle 😁 

Siis koko näytelmä on ihana! Aivan upeat roolisuoritukset ja näissä koko perheen esityksissä on kyllä ihan hyvänä mausteena yleisön kommentit. Lapset ovat niin mukana tarinassa, että sieltä tulee sitten neuvoja yms. 

Eli - olitpa minkä ikäinen tahansa - tämä esitys sopii sinulle!

Kuvat: TAVATON media

Veijari, koijari ja korttihuijari

 Utin Kuivalassa on Uusi Teatteri Utti ja siellä saa nyt nähdä hauskan näytelmän: Veijari, koijari ja korttihuijari.
Ohjaajana on ollut Sami Sivonen ja käsikirjoitus on Henna Hännikäisen, joka myös on näytelmän Kipa-äitin roolissa. Näyttelijöitä sitten piisaakin ihan koko lavan täydeltä ja meno sen mukaista.

Näytelmässä eletään maalla, missä kolme sukupolvea asuvat saman katon alla. Kipa-äiti on tukevasti raskaana ja on saamassa jo kymmenettä lastaan. Perheen isä, Heka sen sijaan on sellainen koijari, että oikein ärsytti sen meno, mutta Teemu Kangas suoriutuu roolistaan ihan koijarimaisesti. 

Veijarina loistaa Veka, jonka roolin on haltuun ottanut Jaakko Pasi. Mutta sitten - muistan tämän lapsitähden jo vuosia sitten, miten oli sellainen, joka valloitti katsojat heti - niin nyt hän on sitten korttihuijari Lekan roolissa ja hän on Eino Pasi! En ollut uskoa, miten veti roolinsa, kuin olisi syntynyt lavalle, no ainakin syntynyt esiintymään. Jouduin monta kertaa itelleni vakuuttamaan, että näen jotain tosi mahtavaa, mikä ei ole unta!

Muutenkin, kaikki mukana olleet lapset olivat aivan huikeita. Niin luontevia ja kyllä - aikuiset jäävät sulavasti varjoon, koska lapset ja nuoret kiitävät ohi omalla luontevalla näyttämöolemuksellaan. 

Musiikki siivitti tarinaa ja taustalla säesti Mekka Q-bändi. Biisit olivat Yölinnun kappaleita, jotka eivät kaikki olleet minulle tuttuja, mutta hyvin sopivat näytelmään.

Kannattaa käydä katsomassa, millaisia ne veijarit, koijarit ja korttihuijarit ovat! Kiva seuratalon tunnelma ja yhdessä tekemisen meininki!

Kuvat: Ari Varima

Kirjailija Paula Nivukosken ajatuksia kirjastaan Pimeät päivät, valkeat yöt

Paula Nivukosken kirja Pimeät päivät, valkeat yöt (Otava 2025) on ihastuttava kirja, joka vaikutti minuun ja niinpä kysyin häneltä muutaman kysymyksen liittyen kirjaan. 

 1. Kirjasi käsittelee surua ja menetystä, surun käsittelyä. Miten päädyit tähän aiheeseen?

- Romaanin aiheen hiipiessä liki, vastustelin hetken, mutta annoin lopulta periksi, uskon, että aiheet valitsevat kirjoittajansa. 

Surusta kirjoittamisen ja surun tutkimisen pohjimmainen tarve nousee varmaankin lapsuudenperheeni kokemasta menetyksestä. Olin puolivuotias, kun vanhin isosiskoni kuoli. Olin surevan äidin kasvattama lapsi, olen pohtinut paljon pohjasurua ihmisessä, toisaalta myös elämänkipinää, valoa, joka kannattelee. 

2. Kirjan ajankohta sijoittuu sodanjälkeiseen aikaan - miksi juuri se aika?

- Edellinen romaanini Kerran valo katoaa sijoittui jatkosodan aikaan. Romaanin lopussa Kerttu suree sodassa kadonnutta rakastaan ja saa kylän tietäjän tuvassa näyn. Jos hän nauttisi tietäjän tarjoamaa väkevää teetä menettäisivät menneet merkityksensä ja tulevat jäisivät tapahtumatta. Viimeisillä editointikierroksilla tämä näky voimistui ja tiesin, että on kirjoitettava tästä aiheesta. 

Ajankohta määräytyy siis Kertun elämän mukaan, sodan jälkeen hän asuu punaisessa tuvassa rakkaan miehensä ja kolmen lapsen kanssa.

Kuva: Otava - Riikka Austen

3. Millaisia taustatöitä teit, sekä aiheen, että ajankuvauksen myötä?

- Historiallisen romaanin kirjoittajana olen tottunut tekemään taustatöitä, selvittämään milloin lintujen levinnäisyyskarttoja, milloin entisaikojen maatalouskoneita. Pimeät päivät, valkeat yöt -romaania kirjoittaessani tein paljon myös emotionaalista taustatyötä, tutkin surua ja sen kokemusta. Luin paljon haastatteluja ja kaunokirjallisuutta aiheesta. Kävin pitkiä keskusteluja äitini kanssa. Kirjoitan tunteen läpi ja siksi surusta kirjoittaminen oli hetkittäin hyvin kuluttavaa.

Entisajan kaupunkielämään ja Vaasaan tutustuminen sen sijaan oli hauskaa. Kuljin menneisyydessä tutun kaupungin kaduilla ja katselin ympärilleni ihastuneena ja pää pikkuisen pyörällä, aivan kuten Kerttukin. Kaupunkikuvan rakentamisessa käytin vanhoja valokuvia, historiikkeja ja haastatteluja.

4. Kielesi on äärimmäisen herkkää ja rikasta - mistä se juontaa?

- Olin lapsena runotyttö, istuin jokirannassa ja kuuntelin läheiseltä tanssilavalta kantautuvaa musiikkia. Kaihoisten valssien soidessa haaveilin rakkaudesta – ja kirjoitin runoja. Runot olivat siis ensimmäinen kieleni haaveilla paperilla, rakentaa kuvitteellisia maailmoja. Kenties jokin lyyrinen sävy tekstiini on jäänyt näistä haikeista illoista Kyrönjoen rannalla. 

5. Kuka on kirjassasi sinulle tärkein henkilö?

- Kaikki henkilöt ovat tietysti omalla tavallaan tärkeitä. Myös sivuhenkilöillä on oltava oma kokonainen elämänsä, vaikka kirjaan saattaisi päätyä vain muutama rivi.

Kiitos haastattelusta Paula!

Kirjavinkki kirjasta: Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

 Minua sitten lykästi, kun osuin kuuntelemaan kirjan Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt. Ihan vaan jotenkin intuitiivisesti ajattelin kokeilla ja kun vielä lukijana on Anna Saksman, niin mitä kävi???

Tarina tempaisi mukaansa niin, ettei voinut mitään, sitä mentiin alusta loppuun asti niin, että kun se oli ohi, oli pakko aloittaa uudestaan. 

Heti alussa tutustutaan Kerttuun ja hänen perheeseensä, mieheen ja kolmeen lapseen. Eletään sotien jälkeistä aikaa ja asutaan maalla ja kaikki on hyvin. Jo silloin aloin aavistaa, että kohta tapahtuu jotain... Kyllä - yksi lapsista menehtyy ja sitten se alkaa, se surun käsittely. Juuri silloin kirja otti minusta niskalenkin, eikä päästänyt, vaikka kuin kovin itketti. Kuljin sen kirjan pituisen matkan Kertun kanssa ja ymmärsin häntä ja uskomatonta, mutta tuntui, että Kerttukin ymmärsi minua. 

Nivukoski on aivan uskomattoman hyvin saanut kiinni siitä, miltä tuntuu lapsen menetys, se ääretön tuskan määrä, kun kaikki muuttuu, eikä mikään palaa enää ennalleen. Välillä Kerttu muistelee, kuinka oli joutunut hautaamaan miehensä, tyhjän arkun, kun mies ei sodasta palannut, kunnes palasikin, mutta Eino, lapsi ei palaa. 

Joki on pettänyt minut, ja Jumala. Joki on vienyt vanhimman poikani. Vienyt puolet minustakin mennessään, virrannut kylmänä Tuonelaan eikä valo palaisi enää koskaan.

Kerttu ei jaksa ja niin hän lähtee tätinsä, Sennin luokse Vaasaan. Oli päästävä pois ja Johannes jäi lasten kanssa. Suru sekottaa, Kerttu sairastuu. Pikkuhiljaa toipuu iloisen ja reippaan Sennin seurassa. 
Todella kivaa ja osuvaa kuvausta ihmisistä ja niiden tavoista. Kuten että mattoja ei voi tampata torstaisin!

Jään yksin. On kylmä enkä jaksa enää pidätellä kyyneleitäni. Suru tulvii sieluni syvyyksistä, liittyy tummaan syyssateeseen. Kukaan ei näe eikä käske lakata itkemästä. Kukaan ei sano, että mee ny kotias tai että jäihän sulle vielä ne kaks. Meri kuohuu ja iskee tummina aaltoina rantaan. Hetkeksi minäkin päästän irti, annan kuohun tulla, surun käydä ääriäni myöten ja yli.

Kirjan rikas ja kuvaileva kieli on niin antoisaa, että sitä on nautinnollista lukea. Kyllä - minä vielä tilasin kirjan itselleni ja kun avasin sen, aloin lukea ja näin ne kirjaimet, niin heti nousi vesi silmiin. Se, että tämän kirjan kanssa herkistyy, ei ole ollenkaan huono asia, päinvastoin, sitä on kuin olisi saanut uuden ystävän. Niin ja kirjassa on myös huumoria, niin että just kun on kyynelehtinyt, pääsee naurun hörähdys.
Lupsakkaa Pohjanmaan murretta haastellaan mausteeksi.

Kertun ei pitänyt olla Vaasassa kauaa, mutta kun hän ajatteleekin kotiinpaluuta, alkaa heti itkettää. Niinpä hän ottaa pestin kahvilaan ja saa tehdä siellä työtä ja siinä samalla kerätä itteään. 
Sitten koittaa se hetki, kun Kerttu on valmis palaamaan miehensä ja lastensa luokse. Sen kuvaaminen on niin kaunista, todella tunteikasta. 

Pimeät päivät, valkeat yöt on kirja, mikä meni niin tunteisiin kaikin tavoin. Halusin sen omaksi, että sain ottaa syliin ja olla iloinen, että sain sen tarinan ja että sain tutustua Kerttuun. En ole lukenut koskaan niin hyvin kirjoitettua surun ja tuskan kuvausta. 

Eino asuu taivaan kodissa, ehkä Jumalan poika pitää sitä kädestä. Ja minä aion elää siihen saakka, kunnes kuolen ja saan tarttua Einon toiseen käteen.

Otava 2025

378s.

Kesäinen näyttely Poikilossa

 Nyt se taas kannattaa mennä Poikilo-museoon, koska siellä on Ainainen kesä - Teoksia Viipurin Taiteenystävien kokoelmista ! Näyttely alkoi 6.2 ja loppuu 27.4.2025

Siellä saa katsella oikein sielunsa kyllyydestä niin kauniita ja mieltä hiveleviä teoksia ja niin tulee lämmin olo, kun jokaisessa on kesä!

Nautin joka hetki, kun jokaisen taulun edessä läikähti lämpimästi, koska tuli vaan niin sellainen lämmin olo. Miten ovat kauniita, vanhoja ja niin täynnä tunnelmaa kaikki kuvat. 

Jokaista taulua olisi voinut tuijottaa vaikka kuinka kauan, kun sitä vaan ihaili ja oli haltioissaan, miten sitä onkin ollut taitavia taiteilijoita. 

Näyttelyssä voi bongata aikansa tunnettujen taiteilijoiden teoksia, koska on Hugo Simberg, Eero Järnefelt, Hjalmar Munsterhjelm ja monia muita taitavia maalareita, joiden upeat taulut ovat siellä esillä. Huikea historian havina on läsnä kaiken aikaa. 

Eero Järnefeltin teos Heinäkuun päivä 1891 oli se ehkä mielenkiintoisin. Teos on iso ja siinä on se kohta, missä on poistettu tytön hahmo. Taulu tunnetaan myös nimellä Kaskimaa. Kuvassa on vain kohta siitä teoksesta.

Tämä näyttely on ehdottomasti nähtävä! Menkää katsomaan ja fiilistelemään, koska sen nähtyään, on taas niin paljon parempi olo, sellainen kesäisen lämmin.

Aili ja Antelias Anneli - monologit

 Mikä?teatterissa voi nyt käydä tutustumassa Ailiin ja Anneliin. Kaksi mahtavaa, mutta tyystin erilaista monologia, joiden käsikirjoittajat ovat Leena Tamminen ja Jukka Aaltonen. Ohjauksen on hoitanut Eero Hasu, hyvä ja kokenut ruorin käyttäjä. 
Mie näin tämän esityksen tyttäreni kanssa, joka eräässä paikassa mainitsi, että äiti on ottanut mukaan teatteriin jo siitä lähtien, kun on hädin tuskin osanut kävellä.... (kasvatus se olla pittää!)

Ensin me saatiin nähdä ja kuulla Allia. Voi Alli, miten sie olitkii niin lutune. 
Aija Kajama on vahva luottonäyttelijä, jolla on selkeä ääni ja luotettava esiintyminen. 
Alli on ikäihminen ja kyllä,  välillä vähän pätkii, no kelläpä ei. Käy omaa elämäänsä läpi ja muistettavaahan riittää. Kyllä sitä vanhat asiat muistaa, mutta sitten kun välillä palaa nykyhetkeen, niin meinaa olla kaikki hukassa. 

Valokuvat taustalla toivat tosi kivaa lisämaustetta. Ne ovatkin Aija Kajaman albumista. Alli voisi olla kenen tahansa mummu tai äiti tai jopa ite. Vaikka Alli rupattelee mukavasti, niin kyllä se päättyy niin, että naama on märkänä, siis katsojilla.
Miusta tosi hyvin koottu tarina, nostalgiaöverit pukkas päälle ja sitten se tunne!

-------- VÄLIAIKA - Kahvia ja pullaa -------------------------------------

Antelias Anneli olikin sitten ihan toisesta luokasta. Mentiin astetta rehvakkaampaan!

Mira Lukkari oli niin anteliaalla tuulella, että tarjoili meille sellasen Annelin, että pois alta ja päälle! Tässä monologissa on myös "sivuääni", kun Päivi Helkala taustalla musisoi ja ottaa pikkasen huikkaa.
Anneli on arvonsa tunteva nainen, jolla on erittäin korkea maku, niin vaatteiden kuin miestenkin suhteen. 

Annelin tyyli on sen verran räväkkä, että se naurattaa. Hän puhuu suunsa niin puhtaaksi, ettei kyllä tarvii enää hampaita pestä. Kaikki laulut olivat todella osuvia ja nappiin tulkittuja, että oli oikein korvakarkkia. 

Monologit on kyllä sellainen taiteen laji, mitä ei voi kuin ihmetellä, miten pysyy mukana, kuinka muistaa kaiken sen, mitä pitää sanoa? Vaan onhan se aina niin, että harva katsoja tietää käsikirjoitusta! 

Voin kyllä suositella tätä, käykää kattomassa, kummasta tykkäätte, Ailista vai Annelista? Mie tykkäsin niin kovasti molemmista, niin ja se miun tytär kans!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Berlin Berlin

 Taas tuli vietettyä KOTKA-päivää, jonka yksi kohokohta oli Berlin Berlin-esitys Kotkan kaupunginteatterissa. Esitys on agenttikomedia ja on Suomen ensiesitys. Käsikirjoitus on Patrick Haudecoeurin ja Gérald Sibleyrasin ja ohjauksesta vastaa Iiristiina Varilo.

Berlin Berlin on esitys, mikä voitti vuonna 2022 Moliére-gaalassa palkinnot "Vuoden paras komedia" ja "Paras näyttelijä". No, en sanoisi ihan niin, että olisi vuoden paras komedia, mutta varsin ripeäotteinen ja kuulin, kun joku sieltä yleisöstä tuumasi: "Ei kyllä ääneen naurattanut, mutta hymy oli naamalla koko esityksen ajan." Kyllä minulta pääsi välillä sellainen tahaton pyrskähdys.

Sen sijaan, niin hyviä ja taitavia kuin kaikki Kotkan teatterilaiset ovatkin, niin tässä näytelmässä se piirun verran paras on Mikkomarkus Ahtiainen. Ahtiaisen ilmeikkyys ja se kaiken kattava olemus olla roolissa sisällä, se vaan on niin mukavaa katseltavaa. 
Tarinassa on pariskunta, joka haluaa "länteen", aikana jolloin se ei ollut ihan mutkatonta. Ella Mustajärvi esittää Emma Kelleriä, varsin topakkaa naista, jolla on kaiken aikaa tilanne hallinassa, toisin kuin muilla. Mikkomarkus on hänen sulhasensa Ludvig, sellainen ihana säheltäjä.

Jarkko Sarjanen on Werner Hoffman, joka on asialleen omistautunut Stasin virkamies. Emma menee hoitamaan Wernerin äitiä ja siihen on ihan omat syynsä. Werner sitten ihan pienesti hullaantuu Emmaan ja siinä onkin Emmalla oleminen. Eikä ole ainoa, sillä Wernerin äitiä käy lääkitsemässä myös Hans, lääkäri, jonka roolin hallitsee Osku Haavisto. Hans tykästyy myös Emmaan.

Meininkiä siis piisaa ihan alusta loppuun asti. Toisella puoliskolla ollaan jo Stasin päämajassa ja miksi kaikki ovat siellä ja pääseekö sieltä kukaan pois on aika jännittävää. Antti Leskinen on kenraali Munz. Sellainen lutunen herkkis, joka kuitenkin voi lähes sivulauseessa ilmiantaa jonkun tai mennä kiduttamaan. Vaikka oli kyseessä komedia, niin sille sai nauraa, mutta tulipa kuitenkin mieleen, miten monta tyyppiä historia tuntee, missä "lempeän" ensivaikutelman takana on jotain ihan muuta.

On mainittava vielä lavastus, mikä pisti heti silmään ja mikä oli niin upea ja oivaltava ja sen takana onkin Lucie Kuropatová.

Menkää katsomaan ja nauttimaan - sillä vauhtia ei puutu!

Kuvat: Jukka Koskinen

Elämää ja erotiikkaa

 Kerronpa heti tähän alkuun jutun! Ku mie kuulin tästä Anjalankosken teatterin esityksestä Elämää ja erotiikkaa, niin tokihan heti tiesin, että ihan pakko nähä, mutta kun hetki alkoi lähenee, niin sattui niin, että veljeni oli tulossa Kouvolaan. Heti ajattelin, että hän jos kuka, on se, joka haluaa nähdä tämän esityksen, koska ihan sillee pienesti tykkää Junnun biiseistä. Varasin liput ja oli sellain vakaa suunnitelma yllättää veljeni. Miten se sit meni, niin veljeni soitti ja alkoi kysellä, että onko minulla mitään menoa, kun hän haluaisi Anjalankosken teatteriin...hah, no se minun yllätys kuivui sitten siihen, että sain kerrottua, miten olen jo sinne liput varannut. Otettii vielä serkkupoika mukaan ja sit otettiin haltuun Elämää ja erotiikkaa. 

Junnu Vainion musiikki koskettaa aina ja se on tuttua, ei voi olla ketään, joka ei mitään biisiä tietäisi. Nyt niitä sitten saatiin kuunnella oikein roppakaupalla. Markku Kekki on ohjannut melkosen setin, minkä käsikirjoittajana ovat olleet Eppu Nuotio ja Tiina Brännare. Koreografiat olivat niin toimivat ja svengaavat ja niiden takana Irja Ahtovirta. 

Jos leikitää, et ois nii ku ihan pakko valita joku lemppari tästä esityksestä, niin Tero Turkia, joka esitti Poika Nessistä. Pidin hänen tyylistään liikehtiä niin sulavasti ja sitten se ääni oli niin samettinen. 
Isä Nessisen osassa oli Jukka Tiitola ja ei yhtään huonompi. Kaikki olivat niin osiinsa uponneet, että sitä oli ilo seurata. 

Mummut ovat parasta ja tässä esityksessä oli mummun roolissa Raijaliisa Laukkanen, joka kyllä osaa hommansa. Niin hauska ja miten laulu soi. Mummun repliikitkin olivat ihan parhaita.

Kun rakennetaan musiikin ympärille näytelmä, niin onhan se niin, että varsinainen käsikirjoitus ei kyllä juurikaan sijaa saa ja ei se haittaa, koska sitä vaan varttu, että mikä biisi soi seuraavaksi. 
Poliiseja piisas ja isä-poika-suhde on kyllä aihe, mistä riittää ammennettavaa. 
Terho Haimi oli poika Nessisen kaverina rehellinen ketku ja lauluhan raikasi. 

Kaiken kruunasi taas elävä orkesteri kapellimestarinaan Arto Karnaattu!

Elämää ja erotiikkaa on hyvän mielen esitys ja hyvällä mielellä se nähtiin ja se mieli säilyi sen jälkeenkin. Kannattaa varata liput etukäteen, että varmasti pääsee!

Kuvat: Pekka Kaatiala

Mahoton merkkipäivä - ohjaaja Miia Maarasen mietteet

 Miia Maaranen on Kotkan kaupunginteatterin näyttelijä ja nyt hän on ohjannut hulvattoman hauskan iloittelun Mahoton merkkipäivä, mikä menee Kotkan Ravintola Kairossa. 
Kyselin Miialta muutaman kysymyksen ja näin hän vastasi:

1. Olet näyttelijä – minkälainen juttu oli se, että sinusta tuli ohjaaja esitykselle Mahoton merkkipäivä? 

- Olen ohjannut sekä tehnyt koreografioita aiemminkin ja oman tekstin ohjaaminen tuntui luontevalta ajatukselta. Varsinkin kun teksti on varta vasten kirjoitettu Ravintola Kairoon.

2. Olet myös toinen käsikirjoittaja Mirka Myllärin kanssa. Voitko hieman valottaa, miten käsikirjoitus syntyi?

- Käsikirjoitus syntyi hyvässä vuorovaikutuksessa. Ideoimme paljon, kirjoitimme kohtauksia ja muokkasimme toistemme tekstiä. Tekstin hienosäätö jatkui pitkään ja se sai lopullisen muotonsa vasta työryhmän kanssa harjoitellessa. Lopullinen teksti oli ehkä 20. versio 

Kuva: Niklas Riihelä

3. Miten valikoitui roolitus?

- Roolitus tehtiin yhdessä silloisen johtajan Miko Jaakkolan kanssa ottaen huomioon myös vastakappaleena teatterilla pyörivän Berlin Berlinin. Minulla oli toiveita ja osa tekstistä on kirjoitettu suoraan tietyille näyttelijöille. Esimerkiksi oli selvää, että Aulikin rooli oli Anne Niilolan!

4. Esityksessä kuullaan paljon hienoja lauluja, kuinka ne tulivat mukaan? 

- Biisit tulivat mukaan joko hahmojen kanssa, niin että laulu jatkaa hahmon tarinaa tai sitten ne on valittu dramaturgisesti sopiviksi. Teemana oli iskelmä ja kappaleita löytyy monelta eri vuosi kymmeneltä. Lähdettiin hakemaan komediaa myös musiikkiin ja kapellimestari Jouni Bäckströmin sovitukset ovat minusta todella onnistuneita.

5. Mitä tämä Mahoton merkkipäivä merkitsee sinulle?

- Mahoton merkkipäivä on monen ihmisen taidonnäyte ja arvostan ihmisten ammattitaitoa valtavasti. Rakastan taitavasti tehtyä komiikkaa. Hyvin näytelty ja taitavasti laulettu kokonaisuus, joka onnistuu olemaan hauska, ei ole itsestäänselvyys. Kun kaikki osuu kohdalleen, katsoja kokee jotain virtuoottista.

Kiitos haastattelusta Miia!

Mahoton merkkipäivä

 Se oli vasta nyt tämän vuoden eka reissu Kotkaan ja siis teatteriin, mutta nyt on taas latu auki. Aloitimme Kairosta, mikä on kyllä niin naseva paikka! Siellä se menee nyt MAHOTON MERKKIPÄIVÄ.
-  Ol se kyl iha mahoton!

Meillä on sellainen tapa, että kun lähetään Kairoon, niin siellä myös syödään eli matkaan suoriuduimme ajoissa. Ruokaillessa on hyvä virittäytyä tunnelmaan ja ihanasti sillai jännitti, että mitä sieltä nyt tällä kertaa tulee.

Mahoton merkkipäivä on taattua kotkalaista teatteria, sillä käsikirjoituksesta vastaa Miia Maaranen ja Mirka Mylläri. Voin vaan kuvitella, miten hauskaa heillä on ollut tätä tekstiä laatiessaan. Miia Maaranen on myös koko merkkipäivän mahoton ohjaaja. 

Anne Niilola se voi näytellä ihan minkä ikäistä tahansa ja aina osuu ja uppoo. Nyt hän on päätähti Aulikki, joka täyttää 90v. Aulikki on suorastaan rakastettava vanha nainen, joka piut paut piittaa mistään ja antaa asioiden mennä niin kuin ne menee, vaikka pieleen. Niilola sai aika lailla istuskella hienolla tuolillaan, jos nyt heittäytyi välillä tanssimaan ja laulamaan. Muilla olikin sitten rooleja sitäkin enemmän.

Marika Huomolin oli niin topakka Marjatta, että pois alta. Aulikin tyttö, joka järjestää kaiken ja kaiken on mentävä just niin  kuin on kaavailtu. Takakireä perfektionisti! Vaan ku ei suju, niin Marjatan "raivari" oli niin mahtavaa settiä, että olisi halunut nähdä sen heti uudestaan. Lisäksi Marika esittää Marjatan Pihla-tyttöä, kuorolaista, vanhusta ja Teijaa. Ovesta ulos ja toisesta sisään ja aina toinen rooli. Hyvin pysyy koordinaatit kasassa. Ja se lauluääni - se vaan on niin suloista!

Kalle Kurikkala on saanut osakseen Reijon roolin. Reijo on Marjatan aviomies, pikkasen sellanen vässykkä, joka tekee kaiken, mitä Marjatta pyytää, ei kun käskee: Reijo...Reijo...Reijooo!!! Yrittää parastansa, mutta kuinkas sitten käy... Lisäksi Kalle on vanhus, kuorolainen ja kun vetää Kalle Tappisen osan, niin johan oli menoa, siis aivan huikee suoritus! 

Tämän kevään vierailija Kotkan teatterissa on Henry "Henkka" Hanikka! Aivan mahtavaa! Anteeksi, jos tässä vaiheessa kerron vanhan muiston Lahden kaupunginteatterista, missä olin v. 2017 katsomassa yhtä lempimusikaaliani Housut pois ja siinä Henkka hyppää lattialta pöydälle, ihan tosta noin vaan. Se syöpyi minun muistiini niin, että aina kun nään kuvanki Henkasta, kerron sen tapauksen kaikille. 
Nyt hänen osanaan on olla Aimo, se Aulikin peräkammarin poika, pelle, sukulainen, kuorolainen, vanhus ja Kauko! Miten olikin kiva seurata roolista toiseen pomppimista. Ja kyllä- sitä notkeutta on vielä.

Kotkan kaupunginteatterin kapellimestari on Jouni Bäckström. Jotenkin sitä aina ihan erityisesti riemastuu, kun kapellimestari hyppää estraadille ja panee ranttaliksi. Bäcström on Aulikin sukulaispoika Antero, joka on saapunut bändinsä kanssa vastaamaan juhlien musiikista, mutta äityy sitten suorittamaan vähän muutakin. Bäckströmin ihan oman koreografiansa. 

Hyviä biisejä saatiin kuulla aikamoinen lista ja säestyksestä vastasi orkka, johon kuuluvat Bäckströmin lisäksi Jonas Mäki, Juho Roslakka ja Wiljami Salminen. Oli heillä kyllä lakisääteinen tauko, jolloin yleisö pääsi/joutui laulamaan. 

Mahoton merkkipäivä on hulvaton iloittelu, mutta kyllä se silti ajattelemaan pistää. Vanhusten kohtelu, vanhempien ja aikuisten lasten välit, suorittaminen ja se, miten saada itsensä tuntemaan tärkeäksi yms.  Kannattaa käydä katsomassa, mitä se kussakin herättää. Kairossa on hyvä fiilis ja siellä yleisö kyllä tykkäsi esityksestä, niin kuin minäkin!

Kuvat: Jukka Koskinen

Orfeus Manalassa

 Orfeus Manalassa on tämän vuoden Pohjois-Kymen Musiikkiopiston taidon näyte, mikä esitetään Kouvolan teatterissa ja jonka on ohjannut Kouvolan teatterin näyttelijä Satu Taalikainen. Minulla oli onni ja autuus päästä katsomaan tämä esitys toisessa kenraalissa. On siinä ollut ohjaajalla työmaa, mutta lopussa kyllä iso ja lämmin kiitos seisoo!!!
Orfeus Manalassa on alunperin Jacques Offenbach'n sävellys ja ensiesitys oli 21.10.1858 Pariisissa.
 
Tämä operetti on parodia ja heti alussa tähtipari Orfeus ja Euridice ovat herttaisen yhtä mieltä siitä, etteivät halua olla toistensa kanssa ja kuinka molempien tekee jo mieli maistaa ihan muuta. 

Roope Pelo on Orfeuksen osassa vallan mainio ja erinomaisen luonteva, kun viuluineen kiusaa vaimoaan. Maija Rautasuo Euridicena haaveilee vaan mielitietystään, eikä kestä miestään. Rautasuon kaunista sopraanoa saadaan kuulla tämän tästä ja se on toden totta kovin kaunista. He eivät kuitenkaan voi erota ja Orfeus tekee eräänlaisen pikkukillerin ja niinpä se onkin Euridice, joka sinne Manalaan ensin joutuu. Manalan valtias Pluto on aika lailla häikäilemätön ja hän roolissaan nähdään Pekka Enqvist, mikä onnistuukin olemaan juuri sellainen häh-häh-hää-tyyppi. 
Yleinen mielipide - häntä esittää ensin Eliina Aho ja sitten Heini Nikander. Tosi kiva, kun mitään ei voi tehdä, sillä aina Yleinen mielipide puuttuu asiaan. 

Ihan tosi paljon tapahtuu kaiken aikaa ja vauhtia piisaa. Kun ollaan Jupiterin luona, niin siellähän sitä sitten onkin kaikenmoista tohinaa, kun kaikki muut jumalat eivät oikein tykkää Jupiterin päsmäröinnistä. Jupiterin osassa esiintyy mainiosti Ville Perkkiö.

Kun Pluto halusi Euridicen ja vangitsi hänet Manalaan, niin siellä hänet halusi myös Jupiterin yleismies John Styx ja kun ei sekään saanut, niin vielä Jupiter rakensi kaavan, millä saisi Euridicen. Oli se kärpästen surinaa. 
John Styx'n roolissa velmuilee Sami Leino ja Heikki Kettunen. 
PS: Ylläolevassa kuvassa näkyy vasemmalla kontrabasso ja sitä piteli pystyssä ja joo, soitteli Matti Viitala, joka juuri valittiin vuoden 2025 KulttuuriKouvolalaiseksi !!!

Porukkaa on välillä lavan täydeltä, sillä niin on namusia joukkokohtauksia, lauletaan yhdessä ja erikseen ja Ambrosia-orkesteri siellä taustalla vetelee ihan upeesti. Kapellimestari Ville Koponen oli montussa, mutta orkka näki hänet screeniltä. Tanssikohtaukset olivat Johanna Timosen  hienoja koreografioita. Can-can riemastuttaa yleisöä oikein kunnolla ja joo, jäähän se sitten kivasti korvamadoksi.

Jos juoni olikin minulle välillä hieman haastava, niin tykkäsin kuitenkin kovasti, kun koko ajan tapahtui. Oli niin paljon katsottavaa ja kuultavaa, että piti olla oikein tarkkana, mutta sen kerron vielä, että vaikka kuinka yritin keskittyä kokonaisuuteen, niin eksyin seuraamaan erään henkilön toimintaa ja se oli Cupido, Venuksen lapsi, jota minun näkemässäni esityksessä esitti aivan mahtavasti Anna Leino. 

Lisäksi on mainittava erityisen kaunis puvustus, mikä on suunnitellut Seija Kiuru-Lavaste. Niin ja tietysti Elina Perälän lavastus! Kaikki oli niin hyvin tehty ja en voi kuin kiittää ja kumartaa, sellainen määrä porukkaa saatu jokainen toimimaan oikein. 

Kiitos!!! Nyt kaikki katsomaan, sillä vain KAKSI neljästä esityksestä enää jäljellä!!!!

Kuvat: Lotta Veijola