Menin siis tänään ja kyllä, tiesin, ettei tää tuu olemaa mitää KatriHelenaa. Tiesin, että mie tuun näkemään jotain, mikä ei ole kaunista, ei hauskaa vaan ihan jotain muuta, enkä pettynyt. Heti ensireplat löi suoraan miun sydämeen ja alko vuotaa miun kasvoille...
Kuolleet puhuvat. Ne kaikki nuoret miehet, jotka kuolivat sodan melskeissä, he, joita meille on aina esitelty sankarivainajina, eivät haluneet olla sankareita vaan elää. Miten mie itkin sitä jokaisen kuolleen pojan kohtaloa, äidin kannalta. Kuinka kovin sattui se, miten he siellä, ihan viime hetkellä, ajattelivat äitiä.
Väliajalla oli mentävä pihalle. Oli niin surkea olo. Siellä oli muita samanlaisia. Olimme kuin jäähyllä. Että jaksaisimme vielä loput. Kukaan meistä ei olisi voinut kuvitellakaan lähtevänsä kotiin, ei vielä, ei ennen kuin kaikki on nähty.
Voi pojat! Olitte kaikki niin hyviä, osasitte olla niin uskottavia, jokainen kuolema, jokainen pamaus osui ja sattui. Voi vaan kuvitella, miten raskasta on ollut tehdä tätä, mutta te teitte sen. Mie oon niin vilpittömästi hyvilläni tästä näytelmästä! Siitäkin, että itkin - itku on elämää.
Jos mie kykenin tämän katsomaan, niin voin vaan ihmetellä niitä, jotka eivät? Ehkä menisin peilin eteen ja kysyisin Miksi? Kyllä tämä näytelmä on sellainen, minkä jokainen voisi katsoa ja käsittää sen sodan mielettömyyden, mikä ei vaan lopu koskaan.
Kiitos Jokiteatteri!!!
Kuusankosken teatteri
Kuvat: Johannes Wiehn
Mä kävin tänään.Aloin itkemään alussa ja lopetin joskus kotimatkalla. Viiden pojan äitinä meni lujaa ihon alle. Voi pojat miten minä olen onnellinen että menin. Tästä tilasta ei kyllä ihan heti päästä yli. T. Alakerran naapuri Tanja
VastaaPoista