Penkki näyttelee hiljaista, mutta keskeistä osaa tässä näytelmässä. Penkillä istutaan, myös selkänojalla, penkillä maataan, puhutaan, itketään, kosketetaan. Siinä istahtaa jokainen, kukin omalla matkallaan, omista syistään.
Kuusi erilaista tapausta, kuusi ongelmakimppua, jokaisella harminsa, pelkonsa ja niin, usko siihen, että kyllä sittenkin jotenkin selvitään vai selvitäänkö?
Arjen ihmisiä, keskellä meitä. Kun elämä kaatuu, eikä ole enää mitään. Miten sitä murenee. Kuka mistäkin syystä on keskellä tilannetta, missä ei toivoisi itse olevan. Juuri kun tekisi mieli kirkua, että tehkää jotain, ei saa antaa periksi, astuu estraadille nuori mies, joka alkaa sättiä siitä, kuinka vaan valitetaan ja palauttaa kaiken hetkiseksi sellaiseen arkeen, mikä ehkä oli minulle läheisempää. Oikeasti, jos tässä näytelmässä oli jotain hauskaa, se oli juuri se.
Jokainen tarina oli kuitenkin koskettava, ajatuksia herättävä, jopa ravistava. Kun sitä aluksi katsoi ja ajatteli keski-ikäisen kantilta ja oli vähän että joo, nuorena nyt on sellaista, niin se karisi hyvin nopeasti. Ymmärsi olla häpeissään ja käsittää, että meitä on niin paljon ja jokaisella on ne omat murheensa ja omat keinonsa käsitellä ja selviytyä niistä...
Parasta oli se, että tämä näytelmä on tehty, sillä siitä tuli sellainen olo, että "nuorissa on tulevaisuus". Nimenomaan siitä olin pala kurkussa, kuinka hienosti se oli nivottu kasaan. Siis ihan koko paketti, kaikkineen. Te nuorten porukka, teitte sen, kokositte kuin palapelin, tämän Penkin, mitä oli ilo katsoa ja kuunnella. Toivon mukaan jatkatte, sillä enemmän kuin mieluusti, jäisin odottamaan jatkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oliskos jotain sanottavaa ;)