- Onhan siinä ollu... Nyt kun sitä miettii niin erilaisia välähdyksiä tulee; soutuveneessä Villen kanssa Haminanlahdella marraskuussa, pimeällä merellä, Mouhussa autiotalon liiterin hämärässä penkomassa jotain, Hillosensalmen sillan kupeessa ratapenkalla istuskelemassa, kansallisarkistossa penkomassa vanhoja kellastuneita papereita, joissa oli Aleksein lyijykynyllä kirjoitettu nimikirjoitus alla, Kaisun kanssa puhelemassa ja tutkimassa Aleksin kirjeitä ja kortteja.
Sitten kirjoitusvaiheessa istuskelua ja tyhjää tuleen tuijottelua, varjojen kanssa seurustelua, autolla ajelua ja itsekseen höpöttämistä Ja lopuksi itse näytelmän kokoaminen muiden kanssa. Hienojen ihmisten ja heidän innostuksen voimalla saada se sitten kasaan. Sitten Ensi-ilta ja bang!
En suosittele kenellekään!
2. Aleksei Osipov - kuinka hyvin olet oppinut tuntemaan hänet?
- Välillä tässä viime keväänä ja kesällä tuntui, että Aleksei kulki koko ajan mukana. Levoton ja rauhaton jätkä se on. Ja vaikka olen sen ja Maijan kanssa menny monta kertaa Majasaareen ja istunu siellä niiden kanssa loppuun asti niin aina ne on sieltä takaisin minun kanssa tullu. Saksanahon suolla, siellä Kuusaanniemen radalla, käveltiin Aleksein kanssa yhtenä kesäyönä, silloin oltiin aika yhtenä miehenä tulossa. Mietittiin, että mitähän tästä tulee ja että tuleehan tästä. Eli kyllä Aleksi välillä on ollut pelottavankin elävä ja läsnäoleva.. Kun pitelet käsissä Aleksein 115 vuotta vanhaa todistusta ja tiedät että se on ollut ylpeän 12 vuotiaan Aleksein käsissä niin aika eläväksi kaikki muuttuu. Mutta sellasta se on on, ihmisen kuvittelu.
3. Mitä sinulle merkitsee paikallinen lähihistoria?
- Oman alueen lähihistoria on mulle aika paljon ihan fyysistä. Polkuja, vanhoja puita, kiviä, joku vanha hirsiseinä mihin isosedät ja enot ovat joskus nojailleet. Ne on näitä samoja paikkoja, joissa itse elää ja niistä aistii näitä ajallisia kerroksia, haamuja ja kummituksia mäet ja joenrannat täynnä.
Samalla tavalla kokee itsensä osaksi näitä kerrostumia. Mitään ei koskaan synny tyhjästä, kaikki mitä meillä on, on ollu aina, ajatukset, aine ja oleva. Kotiseutu on vahva osa ihmisen identiteettiä ja kaikki tarinat ovat aina jollain lailla paikallisia. Me unohdamme helposti, että meillä kaikilla on yhteinen sydän. Kun yksi lakkaa lyömästä, muut jatkavat. Sellasta paikallishistoriaa.
4. Koetko teatterin tekemisen keinoksi välittää ihmisille jotain?
– Kyllä teatteri on minulle nimenomaan hyvä ja hauskakin väline kertoa tarinoita. Se on taidemuotona aika lähellä ikiaikaista nuotion ympärillä istuskelua ja tarinoiden kertomista. Siksi varmaan tykkään käyttää elävää tulta esityksissä, nuotioita, sinolia, lyhtyjä, kynttilöitä.
Mutta olen nykyään aika tarkka siitä, että teen sellasia juttuja mitkä koen itselle merkityksellisiksi. Kai sitä on jo sen verran vanha, ettei ole aikaa eikä tarvetta enää miellyttää tai nuoleskella ketään tai mitään. Tekee niitä juttuja mitä huvittaa ja tekee nekin ite.
Teatteri on oiva foorumi nostaa esille tärkeiksi kokemiaan asioita tai kommentoida yhteiskunnan asioita tai maailman tilaa. Tällä hetkellä maailmassa totta tosiaan riittää kommentoitavaa.
5. Olisiko meillä jotain opittavaa Aleksei Osipovin elämästä?
– Aleksei ja Maija elivät suuren murroksen ja muutoksen aikakaudella. Ja se koitui myös heidän kohtalokseen. Aleksei ei suostunut jäämään sivustakatsojaksi vaan otti vastuun omasta elämästään ja teki isoja ratkaisuja elämänsä suhteen. Tämänhetkisessä pakolaiskriisissä on kyse samankaltaisesta asiasta. Kouvolaankin on tullut ihmisiä, jotka eivät ole suostuneet jäämään sivustakatsojaksi oman elämänsä suhteen vaan ovat tehneet rohkean ja ison päätöksen lähtiessään etsimään maailmasta paikkaa missä voisivat elää rauhassa ja turvassa. En voi ymmärtää tätä vihaa ja epäluuloa mitä he täällä kohtaavat. Kyseessä ovat kuitenkin rohkeimmat ja aktiivisimmat, joiden energiaa ja päättäväisyyttä Suomi ja Kouvola voisi nyt hyödyntää. Heidän joukossa me voimme nähdä nykyajan Aleksit ja Maijat.
Kuvat: Ville Viinikainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oliskos jotain sanottavaa ;)