Ohjaajan tehtävät upeasti ensi kertaa Kouvolassa hoiti Sini Pesonen.
Ruokarouvan tytär kertoo tarinan äidistä ja tyttäristä. Ida-äidin roolissa Satu Taalikainen koskettaa jokaista, etenkin äitejä. Hän on kuin lintuemo, joka opastaa, että kyllä sinä pärjäät. Omat siivet kantavat.
Emma-Sofia Hautala tähdittää Kirstin roolia ja on kuin syntynyt siihen. Itsenäinen ja topakka, herkkä ja vahva, jotenkin sellainen naiskuva, mihin on helppo samaistua. Äidin ja tyttären laulu, Missä tytöt pienet, pani kaivamaan nessun esiin.
Kirstin sisko Alli on vastakohta sisarelleen. Elina Ylisuvanto on niin hykerryttävän villi ja rempsakka, että kirvoittaa yleisössä monet tirskahdukset, joskin kyyneliltäkään ei voi välttyä.
Mikä runon lausunta! Aivan viimeisen päälle eläytymistä.
Elina Ylisuvanto näyttää kykynsä vielä Pariisissa, missä hän kujertelee Madame Elisabethin hepenissä. Ei voi olla ihastumatta.
Rakkautta on ilmassa. Iivo on tarinan "ensirakastaja", hellyyttävä nuori mies, joka puhuu niin ihanasti karjalan murretta ja esittelee Mötin. Tästä lähin kutsun karhuja möteiksi. Petteri Hautala kerää kaikki pisteet olemalla niin aito. Lisäksi hänellä on muitakin rooleja ja mikä notkeus ja keveys.
Panu Poutanen pääsee näyttämään kykynsä, kun aloittaa Kirstiin rakastuneena Mauri Jaakkolana ja päätyy Coco Chaneliin ja siihen väliin mahtuu jos vaikka mitä. Ihan herkkua katsojille.
Rebecca Viitala kunnostautuu Havis Amandana ja Vapaudenpatsaana! Kyllä, totta se on ja niin uskottavan upeaa. Katariina Polén'n roolissa hän on ihan loistava, miten se nauru tuleekin niin, että se tarttuu.
Jaana Raski hyppää myös roolista toiseen. Ehkä parhaiten jäi mieleen pariisilainen taksikuski, jolla oli muutakin mielessä kuin autolla ajelu.
Avustajajoukko on mahtava. Ammattimaista ja sulavaa, mistä on helppo nauttia!
Musiikki on tässä näytelmässä ihan sieluun asti osuvaa. Ihana Iikka Kahri! Kaikki kappaleet ovat niin koskettavia, ei mitään lällyjä, vaan ihan oikeasti sellaisia, että kuunnellessa koskettaa sydäntä, kurkkua kuristaa, silmät vettyy.
Näytelmässä eletään 1920-lukua, ensin Helsingissä ja sitten Pariisissa. Hyvin onnistuneesti on tuotu esille se aikakausi ja paikat. Kuulin pois lähtiessä ihmisten puhuvan, että aivan kuin olisi ollut Pariisissa. Siitä on kiittäminen hienoa lavastusta, josta vastaa Camilla Nenonen.
Entäs puvut! Wau! Toinen toistaan kauniimpia ja mikä kenttä temmeltää, kun niin moneen erilaiseen kohtaukseen on saanut pukuja suunnitella. Hyvä Laura Dammert!
Koreografioita ei sovi unohtaa - etenkin se 1920-luvun meno on niin saatu hyvin esille. Maija Nurmio on osanut askeleet sovittaa.
Näin tämän näytelmän kahdesti, peräkkäisinä iltoina ja voin sanoa, etten vieläkään saanut tarpeekseni. Ehkä menen vielä katsomaan ja nauttimaan siitä fiiliksestä, minkä tämä kertakaikkisen loistava porukka on saanut aikaan.
Suosittelen tätä, koska Ruokarouvan tytär on sellainen paketti, missä on kaikkea. Se naurattaa, se herkistää, antaa ajattelemisen aihetta monesta, on iloa ja murhetta, riemua ja rakkautta! Niin, ja ei ollenkaan haittaa, jos ei ole lukenut Enni Mustosen kirjoja/kirjaa.
Kuvat: Timo Tuviala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oliskos jotain sanottavaa ;)