Humiseva harju

Humiseva harju on tarina, mihin tutustuin jo nuorena opiskelijana, 1970-luvulla sisäoppilaitoksessa. Oli tenttikausi ja olin itselleni luvannut, että heti kun on kaikki tentit tentitty, saan lukea jotain, mitä ei tarvitse tenttiä. Kun se hetki koitti, niin ensimmäinen kirja, minkä sain käsiini, oli Humiseva harju ja miten se maistui hyvältä. Upposin tarinaan ja se syöpyi minuun. Huolimatta siitä, että olin jo nähnyt muutamat elokuvaversiot, olin aivan onneni kukkuloilla, kun tämä mielenkiintoinen tarina tuli Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoon. Lauri Maijala on tehnyt humisevan ohjauksen!

Suosikkinäyttelijäni Oona Airola on Catherine ja miten, niin siten, että olin aivan mykistynyt. Oli niin upeaa seurata sitä taidokasta tulkintaa. Humisevan harjun naispääosa on vaativa ja miten se tarjoillaan, niin sellaisella kattauksella, että oli todella nautittavaa, joka pisara.
Heathcliff, se hurja Catherinen rakastettu, sen roolissa loistaa Markus Järvenpää. Aluksi lähes metsäläinen ja sitten ihan jotain muuta. En edes muistanut, millainen hän voi pahimmillaan tai parhaillaan olla. Uskomatonta heittäytymistä.

Hindley, Catherinen veli, mikä rooli, kun ensin ollaan niin lutuista veljeä ja sitten muututaan mustasukkaiseksi ja sen jälkeen aviopuolisoksi ja lopulta järkensä menettäneeksi. Melkoinen kaari, jonka toteuttaa äärimmäisen hyvin  Markku Haussila. Hänen vaimonsa Francesin osassa loistaa Vuokko Hovatta.

Kaikki näitä uskollisesti palvelee Nelly. Palvelija, joka näkee ja kuulee kaiken ja vaikuttaa olevan se järjen ääni, mutta kuunteleekö häntä kukaan. Leena Rapola on roolissaan uskottava, jopa niin, että kerää sympatiat. Hän on se, joka kutsuu tohtoria paikalle ja tohtori tulee. Vaan millainen on tohtori, kaikessa karmaisevuudessaan paikoin koominen, se roolihenkilö, johon on istutettu huumorin pilkkeet. Niin hyvin on maskeerattu, ettei tunnista, mutta hän on Rauno Ahonen ja onnistuu herättämään yleisössä hupaisaa tirskuntaa.

Herra Earnshaw, lasten isä on kiltti, kun ottaa Hetcliffiin, mutta onko muuten... Matti Olavi Ranin tekee isän roolin niin, että oikein pelotti, millä tuulella hän milloinkin oli. Vanheneva mies, jolla on huollettavia. Ei helppoa, mutta ainahan sitä voi kuolla pois.

Lintonien perhe onkin sitten ihan oma lukunsa, sillä ovathan he ihan eri luokkaa. Herra Linton, jonka roolissa taituroi Matti Rasila, on oikeudenmukainen vai onko? Tytär Isabella on pikku hepsankeikka. Sonja Pajunoja tekee hienon roolin ja osaa kertoa koko yleisölle, miltä näyttää rakastunut nainen. Hänen veljensä Edgarin osassa Martti Manninen panee parastaan. Upeaa työtä olla niin kiltti ja jälleen kiltti, kunnes ei vaan enää jaksa. Kohtaus, missä hän voi huonosti, oli mykistävä. Miten joku voi sillai heittäytyä?  Lähes pelästyin, että miten sitä niin voi kaatua, ensin eteen ja sitten taakse.

Muusikkona taustalla häärii Mikko Helenius, milloin minkäkin instrumentin kanssa. Kiintoisaa, että ilman muuta roolia ja silti sopivasti soluttautuneena tarinaan.

Koko näytelmä oli koskettava, ajatuksia herättävä, miten ihmismieli on kummallinen, kaikki tunteet liikkeelle paneva ja kuinka sitä voi käyttäytyä erilaisissa tilanteissa. Humiseva harju elää edelleen ja toivon, että mahdollisimman moni voisi sen nähdä, miten vanha klassikotarina elää ja kertoo edelleen meistä.
Helsingin kaupunginteatteri on kaikella taidollaan, sen loistavilla tekijöillä,  osanut kertoa meille vanhan tarinan erittäin ymmärrettävästi. Kiitos siitä ! Kannatti tulla sen takia vähän kauempaa. Kaikki puitteet olivat niin loppuun asti ajateltu!

Kuvat: Robert Seger