Otin poikani mukaan, kun menimme katsomaan Amadeusta. Olimme antaneet itsellemme kertoa, kuinka huonosta näytelmästä on kyse, niin että se poistuu ohjelmistosta ja siksi oli kiire päästä se näkemään.
Amadeus oli todella näkemisen arvoinen, varsinainen kokemus! Oli ihan uskomatonta, millainen lahjakkuus hän oli, aikansa nero. Se, miten se otettin vastaan, oli pöyristyttävää. Salierin kateus oli uskomatonta. Kaikki se tuotiin niin upeasti esille, että se kosketti, jätti miettimään.
Herkkä taiteilija, Amadeus(Tatu Mönttinen) oli niin oman alansa sankari, joka ei saanut ansaitsemaansa arvostusta. Jos hänelle olisi silloin kerrottu, kuinka hänen elämäänsä esitetään näytelmänä 2000-luvulla, tuskin olisi uskonut. Se oli niin koskettavaa, että melkein liikuttui, kun Amadeus hiipui pois...
Salierista oli se nuori(Jose Viitala) ja "tämän päivän" Salieri(Sirkka Seittu).
Salierin kateus ja juonittelu oli karmaisevaa. Kuinka hän luikerteli Amadeuksen elämään ja pikku hiljaa tuhosi hänet. Miten voi ihminen olla toiselle niin paha. Miten kateus voi tehdä ihmisestä niin tavattoman ilkeän. Se oli kyllä ihan loistavasti tuotu esiin.
Amadeuksen vaimo Constanze(Elina Yli-Suvanto) oli juuri se oikea! Heidän välinsä olivat hulvattomat, mutta toivat hyvin esiin sen muiden teenäisen pönötyksen ja sen, kuinka muut paheksuivat kaikkea, mikä näytti tai kuullosti ihan oikealta, hassun hauskalta todellisuudelta.
Lavastus ja puvustus olivat ilo silmälle. Mietin kaiken aikaa, miten mieletön metrimäärä oli mahtanut mennä kankaita. Kaikki puvut olivat niin kauniita ja yksityiskohtaisia, persoonallisia. Valot loivat tunnelmaa ja korostivat tunteita...
Jotenkin minulle jäi mieleen, että Amadeuksessa ja Aleksis Kivessä oli jotain samaa. Miksi ihminen ei voi saada ansaittua kunniaansa elinaikana?
- Ei ollenkaan paskempi näytelmä, tuumasi poikani, 13v, kun kävelimme kotiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oliskos jotain sanottavaa ;)