Kätilö

Olen ennenkin nähnyt kätilön, mutta nyt oikein elokuvana! Osasin odottaa sitä hetkeä, että pääsen elokuviin ja valot sammuu. Oli muuten melko lailla muitakin samalla lailla ajattelevia kuin mie, sillä Studio 123:n sali oli täyttymisprosentiltaan aika lailla korkea.

Luin Katja Ketun kirjan, Kätilön, jo silloin sen synnyttyä, joten miulla oli pikkasen muistikuvaa siitä, mitä olin näkemässä. Silti tulee muistaa, ettei kirjaa ja elokuvaa saa vertailla, koska ne ovat ihan eri asioita. Kun kirjaa lukiessa "tekee oman elokuvan", niin oikean elokuvan tekeekin ihan joku muu ja siinä ei paljo auta murehtia. Ups, anteeks, nyt eksyin hiukan polulta.

Heti alkajaisiksi haluan mainita kuvauksen, mikä miun silmää hiveli. Kamera kiersi tuntureita, upposi veteen, näytti luontoa ja ihmistä, niin että sitä oli varsin kiva katella. Mie en osaa sanoiksi pukea sitä, mitä ajan takaa, mutta kun Kätilön näkee, ymmärtää varmasti mitä tarkoitan.

Sitten se murre - ihan uskomatonta! Mie niin vedän lippua salkoon, mikä työ on ollut opetella puhumaan niin kivaa murretta. Mie-kieli kun tuntuu muutenkin aina niin läheiseltä. Eikä ainoastaan murre, vaan olipa siellä jokunen joutunut saksaakin sokeltamaan.

Kätilöä tähdittää kelpo kaarti ja rankassa elokuvassa hyvin onnistuen. Krista Kosonen on Helena, Vikasilmä muille, mutta Johannekselle Villisilmä. Keskellä Lapin sotaa, Helena rakastuu suomalais-saksalaiseen SS-upseeriin, Lauri Tilkasen nahoissa olevaan Johannekseen. (Miekii oisin...)

Pirkka-Pekka Petelius on Jouni, Helenan veli! Aivan ihana, Lapin mies, trokari, joka koittaa olla niin kova ja jämerä, mutta silti sopivasti aina tulee apuun. Melkein väittäisin, että juuri Jouni on se tämän elokuvan symppis.

Natsiupseeri Gödel voisi olla sitten se pahis. Tommi Korpela on niin hillityn pelottava, että aina kun hän ilmestyy esiin, sitä tarttuu käsinojista tiukemmin kiinni. No, lopussa kiitos napsahtaa kohille.

Kaikki muutkin roolitukset olivat niin sitä luokkaa, että oikein ihmettelin, etteivät uniin ängenneet, vaikka vielähän sitä ehtii.

Pääosin ollaan Titovkan vankileirillä mikä siis ei todellakaan ole mikään kylpylä, vaikka siellä eräänlaisia kylpyjä saakin. Tapahtuu hirveitä ja sota on kamalaa. Se tuodaan esiin ja juuri sen rumuuden, kaiken sen järkytyksen keskellä on rakkautta. Ei kuitenkaan ihan mitään hunajaa, vaan niin karua ja koskettavaa, että kyllä se vaan siinä kauneudessaan on jotenkin lohduttavaa.

Parituntinen Kätilö on miun mielestä elokuva, mikä jää mieleen. Miten ihminen tekee pahoja asioita ja sitten siinä rinnalla on jotain kaunista. Niin ja se jostain sisältä pulppuva huumori, nauru, mikä auttaa ihmistä. Siitä mie pidin!
Mie oon vahvasti sitä mieltä, että mahottoman hyvin Antti J. Jokinen on tämän elokuvan ohjannu ja tarjoillu esille.