Ikitie

Ikitielle lähdimme Kuusaalle, paikkaan elokuvateatteri Studio 123, joka olisi auliisti tarjoillut meille kahvia, sillä heille on tullut siihen mahdollisuus! Jäi kuitenkin juomatta, sillä minun kohdallani se olisi ollut virhe, en kykene juomaan juuri mitään ennen elokuvaa, sillä ne aineenvaihdunnalliset syyt... Mutta, menkää ja nauttikaa - elokuvista ja kahvista!

IKITIE on elokuva, joka oli pakko nähdä. En ollut lukenut Antti Tuurin kirjaa, enkä muutenkaan tiennyt juonesta paljon mitään. Mukaani sain teinipoikani, joka tiesi vielä vähemmän kuin minä. Ihan ykkössyy oli se, että pääosassa on Tommi Korpela ja silloin ei voi olla huono elokuva!

Tommi Korpela on Jussi Ketola, joka on jo käynyt Amerikassa ja sitten 1930-luvulla kesken kaiken napataan perheensä keskeltä Neuvostoliittoon. Hänestä tulee Jussi Kari. Sitä lähipitäen haukkoo henkeään, että ei noin voi olla. Silti takaraivossa takoo kaiken aikaa ajatus; Tämä tarina on tosi! Tommi Korpela tekee loistoroolin, sillä on sydäntäsärkevää seurata sitä tuskaa, kun menettää perheensä. Se välittyy niin iholle kaikki se, miten väärin ihmistä voidaan kohdella. Aivan mahtavaa oli se kuvaus, kuinka Jussi luhistuu ikävässään, mutta kuinka sitkeästi ottaa vastaan fyysiset lyönnit.

Sidse Babett Knudsen tähdittää naispääosaa ja on ottaa niin roolinsa haltuun, että sitä on ilo katsella. Se, että hän on tanskalainen ja niittänyt mainetta maailmalla, näkyy vahvasti vahvassa roolissa. Jussi joutuu amerikkalaisten siirtolaisten luokse rakentamaan työläisten paratiisia. Sara on sen paratiisin onni. Sara on leski ja hänellä on tytär Mary, jonka lapsena olon vetää Eedit Patrakka. Mary huomaa heti "isähahmon" Jussissa. Eedit on niin tyttö, joka on tähti!

Heidän kanssaan Jussilla on edes vähän aikaa hyvä olla. Porukan johtohahmona toimii Hill, Ville Virtanen, joka niin uskoo siihen idealismiin ja kun se murenee, murenee myös Hill.

Sampo Sarkola kujeilee ja pitää hauskaa Strangin roolissa, joka tuntui uskovan vaan siihen, miten kaikki muuttuu hyväksi. Suurin nilkki on kuitenkin Kallonen, jollaisia Neuvostoliitto oli varmaan sakeanaan. Hannu-Pekka Björkman tekee sellaisen roolin, että vaikka olikin se pahis ja teki Jussin elämästä sietämätöntä, niin jotenkin jää pieni usko siihen, että jossain määrin kunnioitti Jussia. Voi olla, että olen väärässä, mutta ajatus tuntuisi lohdulliselta.

Elokuva on tehty ihan hemmetin hyvin. Väkivaltaa on, koska sitä oli, mutta sillä ei mässäillä. Kiinnitin huomiota siihen, miten paljon kauniita kohtauksia oli ja millaiset kuvakulmat. Kaiken sen järjettömyyden keskellä se ihmisten toisistaan välittäminen oli niin syvälle uppoavaa.

Jussin Suomeen jäänyt vaimo, Sofia... Irina Björklund. Pieni rooli, mutta kaiken aikaa katsojan mielessä. Hän se ne kyyneleet viimeistään kirvoittaa elokuvan viimeisinä sanoina.

Kun tämän elokuvan jälkeen palaa kotiin, on pää täynnä historiaa ja sen mielettömyyksiä. Sydän täynnä iloa ja rauhaa siitä, että voi tietää, mitä on joskus tapahtunut, nauttiakseen siitä, että voi elää aikana, jolloin kaikki on kuitenkin jotakuinkin hyvin.

 Kuvat: Ikitie / The Eternal Road