Loviisan Päällystakki

 Jo piti mennä kauan, että minulle selvisi Loviisan teatterin olemassaolo! Olen käynyt lukemattomia kertoja Loviisassa, mutta koska siellä ei ole varsinaista teatterirakennusta, niin eihän siellä voi olla teatteriakaan - Väärin! Kun sain vinkin, että siellä esitetään Päällystakki, niin ei kun kalenteri esiin ja sovittelemaan meno sinne. 
Loviisa on ihana, kaunis kaupunki ja täynnä silmän ruokaa rakennusten muodossa. Vaan missä on se teatteri? Loviisan teatteri on harrastelijateatteri, joka esiintyy milloin missäkin ja nyt areena on Kulttuurikeskus Marilynissa. Ohi olen kävellyt usein, että jaahas elokuvateatteri, mutta sisälle menin ensimmäistä kertaa ja on heti sanottava, että varsin viihtyisä ja toimiva tila, ihan kaikin puolin. Mikä ehkä jännää, niin siellä on myös anniskeluoikeudet ja ne ulottuvat katsomoon asti eli halutessaan voi viinilasin kanssa mennä nauttimaan esityksestä. Tässä kohdin minä tein "etikettivirheen" ja menin katsomoon "popkorni-poksin" kanssa! Se vaan tarttui mukaan, kun oli niin kivasti tarjolla. Lähes hävetti niitä napostella, kun jotenkin minusta tuntuu, että ne sopivat elokuviin, ei teatteriesitykseen.

Päällystakki on aluperin Nikolai Gogol`n novelli, joka on syntynyt jo 1842 eli tosi kauan sitten, mutta tarina ei kuole. Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä muokkasivat siitä näytelmäversion 2009 ja nyt Loviisaan tämän klassikkotarinan on ohjannut ja sovittanut Laura Järviluoma. (tähän kohtaan mittavat aploodit)
Olin aivan innoissani näkemään tämän esityksen, sillä onhan se tarina luettu ja olen kaksi versiota aiemmin muualla nähnyt. Jo näin heti alkuun on sanottava, että tämä Loviisan esitys on aivan loistava, se kaikki kekseliäisyys hämmästytti.
Jo se, kun pääsimme saliin, niin siellä 14 näyttelijää olivat jo lavalla ja "ottivat vastaan". En kerro miten, koska se pitää jokaisen itse kokea.

Päähenkilö on tietysti itse Akaki Akakijevits, jonka osaan on uppoutunut Oskari Orenius. Orenius on niin Akaki, että välillä oikein pahaa teki, säälitti ja herkisti. Akaki on reppana, sellainen hieman yksinkertainen, mutta silti niin sitkeä, joka yrittää jotenkin pärjätä muuttuvassa maailmassa ja sen ihmisten kanssa, ollen kuitenkin niin yksin. 

Näyttelijäkaarti oli mittava ja rooleja niin paljon, että osalla niitä oli ihan roppakaupalla. Pääosin puvustus oli mustaa. Tuli mieleen, että jokainen on kaivannut kaapistaan ne mustat vaatteet, joiden ei tarvitse olla millään lailla uusia. Muutakin puvustusta oli, että saatiin esiin hieman erikoisia tyyppejä. Puvustus ja tarpeiston valmistus on Leena Saul'n, joka myös toimi kuiskaajana. 

Tarina kulkee pääosin sillä, että Akakilla on päällystakki, joka on jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta se on hänelle tärkeä. Siitä huomautellaan, mutta Akaki ei välitä, kunnes hän sitten hankkii uuden takin... Sen jälkeen kaikki muuttuu ja mikään ei ole enää ennallaan.
Akaki tekee niin paljon töitä, että uupuu ja saa lääkityksen ja sen myötä taas lisää ongelmia. Tarinasta voisi kertoa kaikkea loputtomiin, mutta en kerro, koska tämä tarina puhuttelee kaikin tavoin, etenkin kun sen on päässyt näkemään.
En nosta jokaista esiintyjää erikseen, mutta haluan mainita pääkertojan, jonka osassa on Eila Diekman. Hän on sitten mielisairaalan johtaja, joka antaa Akakille ruiskeen, että pärjää sitten taas maailmassa, kun sairaala suljetaan. Roolista toiseen, hups vaan ja taas mennään.

Niitä roolista toiseen hyppimisiä siis piisasi muillakin ja toinen nosto on Päivi Pollari, jolla oli kuusi erilaista roolia. Masentunut lääkäri oli aivan huippu! Se, miten hän valuu näyttämöltä pois, oli ihan vertaansa vailla. Just se sellainen kohtaus, että kelataas taaksepäin ja otetaan vielä kerran. 

Jos Akaki oli se näytelmän rauhallisin, niin lähes kaikki muut olivatkin sitten vauhdikkaita, siis todella niin, että energiaa piisasi just niin, että katsojallakin sykkeet nousivat. Dunja Katz ottaa haltuun viisi roolia ja ollessaan Storbjörn, estraadi on todella hänen. Vaikuttavaa, miten sellainen johtaja juuri hallitsee - ihan kaiken! 

Voisin kehua retostella vaikka kuin tätä esitystä, sillä niin vaan se on Mahtava! Miten harrastelijaporukalla on saatu näin upea esitys aikaseksi!!! Aika lailla päällimmäisenä ajatuksen nousee raha! Kuinka se tässäkin tarinassa hallitsee ja sen myötä ihmisen käytöstä. Vielä sekin, että harrastelijoilla ei ole varoja lavastuksiin yms. mutta kekseliäisyyttä sitäkin enemmän. Minäkin sain käteeni arbuusin kuoren, joka minun piti heittää Akakia kohden. Oli se näppärästi askarreltu. Suihkupullot ja pahvilaatikot olivat hyvin käytetty ja sen ensimmäinen kännykkä tallentui pääni kuvatiedostoihin ikuisiksi ajoiksi. 

Loviisan teatterilaiset yllättivät minut kyllä niin täysin ja sellaisella otteella, ettei sitä hevillä unohda. Kiitos ja kummarrus ja nyt toive, että jos ette ole ennen käyneet Loviisan teatteria katsomassa, niin nyt olisi sen aika. Todella kokemisen arvoinen esitys, joten TAKKI niskaan ja menoksi!
Minä ja ystäväni hurautettiin Loviisaan Kouvolasta ja kyllä piisasi kotimatkalla tarinaa, kun kävimme tätä kokemaamme läpi.

Kuvat: Linda Varoma

ISÄ

 Anjalankosken teatterin tämän kevään ensi-illassa nähtiin koskettava näytelmä ISÄ. Alunperin ranskalainen Florian Zeller kirjoitti näytelmän, jonka oli Meidän isä, mutta sittemmin se muotoutui lyhyesti vain Isä. Tarina on niittänyt mainetta ja kirjailija teki siitä myös elokuvaversion, jonka ohjauksen myös otti haltuun. Pääosassa oli Anthony Hopkins. Muistan sen elokuvan, mutta en ole sitä nähnyt, joten kun nyt pääsin katsomaan esitystä, se oli minulle täysin tuore. En oikeastaan tiennyt siitä mitään, mutta kuin sen, että varmasti on hyvä, enkä pettynyt. Anjalankosken teatterille ohjauksen on tehnyt Kimmo Lavaste.

Heti alkuun, kun istuuduimme etupenkkiin, oli nautinto ihailla aivan upeaa ja tunnelmallista lavastusta. Sen on suunnitellut Seija Kiuru-Lavaste ja toteutuksesta on vastannut mm.Teatterin Paapparaiset. Valosuunnittelu on säväyttävän häikäisevä, mutta sen onkin suunnitellut Jyrki Kleimola.

Esitys alkaa, kun Isä ja tytär kohtaavat. Heti alkuunhan kaikki vaikuttaa olevan ihan hyvin, kunnes pikkuhiljaa selviää, että ei ole, ei todellakaan ole. Isä ei muista, eikä siinä kaikki, vaan näkee ja kokee myös sellaista, mitä ei oikeasti tapahdu. Tämä tällainen on aika lailla monelle tuttua, jopa lähipiiristä. 

Timo Kurittu tekee niin hienon roolin, että sitä ei voi kuin henkeä haukkoa. Hänen roolinsa Andréna on niin vakuuttava, että sitä välillä unohtaa olevansa teatterissa. Andrén tyttären osassa on Elli Onnensuo. Hän on Anne, joka huolehtii kaikesta ja yrittää saada isän elämän jotenkin järjestymään.
Muistisairas ei vaan ymmärrä tilaansa ja on ajanut kaikki edelliset hoitajansa pois. Sitten tulee Laura, joka ottaa tilanteen haltuun. Lauraa esittää Jaana Kurittu. 

Timo Kurittu vetää roolinsa niin hyvin, että on vaan ihan pakko välillä nauraa. Niin, nauran minä äitinikin jutuille, joissa ei ole päätä ei häntää, vaikka oikesti sen ei pitäisi naurattaa. 

Muissa rooleissa ovat Marko Partanen ja Jukka Sinkkonen. Markolla on parikin roolia, jotka ovat varsin mielenkiintoisia. Kiva nähdä teatterin tekniikkamiestä lavalla! Jukka Sinkkosen roolina on tytär Annen puoliso. Vielä on mainittava Minna Sipinen, jolla on vaan naisen rooli, mutta myös sairaanhoitajan. 

Tarina etenee niin, että on hetkiä, kun joutuu miettimään, missä mennään, mutta kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen, siitä oikein nauttii kahta enemmän. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa, sellaista se on muistisairaankin elämä. 

Näytelmän loppukohtaus, jossa on Isä ja sairaanhoitaja, on se, mikä viimeistään kirvoittaa vettä silmiin. Siinä on sellainen tunnelataus, että se kyllä hyppää syliin. 

Esitys on jälleen niin onnistunut toteutus, että menkää katsomaan ja huolehtikaa muististanne. Minulla se sakkas heti sen verran, että minun käsiohjelma unohtu penkille. 

Kuvat: Pekka Kaatiala

Pientä laittoa

 Mikä?teatterin kevään ensi-illassa nähtiin parisuhdekomedia Pientä laittoa. Käsikirjoituksen takana on Heikki Lund ja Kouvolaan tämän on ohjannut Eero Hasu. Käsiohjelmassa Eero mainitsee tämän näytelmän olevan hänen viimeinen ohjauksensa, mikä on harmillista, mutta ainahan voi toivoa, että mieli muuttuisi...

Lissu ja Masa ovat olleet naimisissa 25 vuotta ja suhde on jotenkin väljähtänyt. Masa on ihan tyytyväinen ja haluaa vaan olla, kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin. Lissu sen sijaan on eri mieltä. Kaipailee romantiikkaa ja läheisyyttä.

Lissun ja Masan rooleissa ovat Mira ja Jari Lukkari. Aviopari esittää avioparia ja hyvin uskottavasti vetävät. Sanan säilät sivaltavat niin, että oikein sattuu jo katsojaankin. 

Mira tulkitsee Lissua siihen malliin, että jos oisin Masa, niin millään ei jaksaisi kuunnella ja ottaa vastaan sitä määrää valitusta ja toiveita toisesta. Jari taas on sellainen Masa, joka mieluiten vaan istuisi tuolissaan, joisi kaljaa ja katselisi TV:tä. Jos oisin Lissu, olisin jo mennyt.
Ainiin, mut täähän olikin näytelmä ja komedia, joten ei nyt niin tosissaan saa ottaa. Masan ja Lissun läpän heitto oli napakkaa ja herutti naurua tämän tästä. 

Esitys eli hienosti ja herkät biisit rakensivat tunnelmaa kertoen samalla syvistä tunteista, joita heillä oli, mutta eivät saaneet sanotuksi. "Aulikki" oli myös hauska "terapeutti".
Videotekniikan käyttö tuo myös kivan piristävän lisän esitykseen. Jos vaikka luulisi, että koko esitys on kahden näyttelijän sanailua, niin ei se sitä ole, vaan erittäin hyvin koottu paketti elähtäneestä parisuhteesta. 

Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan. Muutama kirosana siellä singahtaa, joten jos joku niitä pelkää, niin olenpahan varoittanut. 

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Kosketuksissa

 Kouvola-talossa toimii Poikilo-museot ja siellä Taidemuseo Poikilossa on ihana näyttely, Kosketuksissa, jonka taiteilijoina ovat Tuuli Autio, Soile Hovila, Tiia Matikainen ja Melissa Sammalvaara.

He kaikki tekevät erilaista taidetta ja niin ollen koko näyttely on todella monipuolinen. Puuta, savea, ryijyjä, kuvakudoksia ja kaikki ovat ihastuttavan upeita. 

Kuvassa ryijyinstallaatio, minkä nimi on Piilo. Melkoinen hässäkkä. Kaikki Melissa Sammalvaaran työt olivat hienoja ja eniten pidin ryijyistä Pihka ja Hiillos. Ne täytyy nähdä ja kokea, millaiset fiilikset nousee pintaan.

Tuuli Autio veistää kirveellä ja kaikilla mahdollisilla työkaluilla ja saa puun pintaan kaikkea mahdollista. Hänen töitään saa hiplata, kosketella ja se onkin mukavaa. Tilassa on lattiallakin teos, jonka päälle voi mennä kävelemään, ilman kenkiä, niin jalkapohjat tuntevat sen erilaiset muodot. 

Tiia Matikaisen työt ovat oma lukunsa, sillä jos näet hiiltyneen Pökkelön, niin se ei ole sitä materiaalia, miltä se näyttää. Ne Pökkelöt olivat niin kertakaikkisen kivoja, jollaisen huolisi itellekin. 

Soile Hovilan alaa olivat kuvakudokset. Heti kun näin sen ensimmäisen, menin lähes sijoiltani, sillä niin se on kaunis. Saatoin vain ihmetellä, että kuinka se on voitu tehdä??

Moni asia selvisi, kun istuin noin 14 min. Kino Poikilossa ja uppouduin Olli Silvennoisen videoteokseen. Yhtä aikaa katselin neljää "ruutua",  joissa on kerrottu kunkin taiteilijan taiteen tekemisestä. Erittäin selkeä ja avartava, jonka jälkeen olikin mentävä katsomaan uudestaan kaikki teokset, kun oli "takataskussa" lisää taustoja. 

Laitoin vain muutaman kuva, sillä toivon mahdollisimman monen näkevän tämän hienon näyttelyn ja saavan hämmästyä aina uudelleen ja uudelleen.

https://www.poikilo.fi/

Päiväkirja Amerikasta

 Uusi Teatteri Utti antoi meille uuden esityksen Päiväkirja Amerikasta, jonka ensi-ilta oli 13. päivä ja perjantai. Tämän näytelmän on käsikirjoittanut Henna Hännikäinen ja ohjannut Sami Sivonen. 

Päiväkirja Amerikasta perustuu tapahtumiin, jotka ovat oikeasti tapahtuneet. Henna Hännikäinen on kirjoittanut oman sukunsa tarinaa ja se jos mikä, on hieno juttu. Kertoa nykypolville, kuinka ennen elettiin, mitä tapahtui ja yleensä todellisuus on tarua ihmeellisempää. 

Tässä näytelmässä on paljon rooleja ja niiden esittäjiä, mutta pääosaa, Viljo Hopeakoskea esittää Luukas Kaskimaa, joka tekee niin upean roolin, että menee ihan heittämällä "tähtikaartiin". Luukas on roolissaan uskottava ja sellainen, jonka tunteet tarttuvat katsojaan. Lauluääni jo hivelee niin sielujen sopukoita. Kun siis alunperin ajattelin, että Yölinnun musiikki ei ole ihan minun juttuni, niin kyllä toimii tässä näytelmässä, koska jokainen biisi oli niin persoonallisesti esitetty. 

Koko tarina on niin uskomaton, että sellaista ei voisi keksiä. Kun Viljo Hopeakoski lähtee Amerikkaan "kultaa vuolemaan", jättää raskaana olevan vaimon ja tyttärensä Suomeen. Palaa sitten takaisin, kun aikaa on kulunut nelisenkymmentä vuotta. Mitä kaikkea siihen väliin on mahtunut, niin tämä esitys kertoo sen ja siinä on todella jos ja vaikka mitä. 

Kohtaukset etenevät sujuvasti toisesta toiseen ja aina saa yllättyä. Mitään ei ole arvattavissa. Porukka lavalla panee parastaan ja erityisesti pidin siitä, miten on lapsia ja nuoria mukana ja millaiset kyvyt ja taidot ovat esillä.

Päiväkirja Amerikasta on esitys, mikä kannattaa nähdä, sillä se on pala historiaa, se on koskettava näytelmä, mikä on harrastajaporukalta hienosti vedetty ja jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Kun paikalla on vielä elävä bändi, niin musiikki on sitäkin elävämpää. 

Kuvat: Sami Sivonen

Salainen puutarha

 Kouvolan teatterissa on nyt mahdollisuus löytää ja päästä Salaiseen puutarhaan. Vanha nuorten kirja, minkä on kirjoittanut F.H. Burnet ja mikä julkaistiin jo vuonna 1911, on nyt hienosti näyttämöllä. Dramatisointi on Anna Krogeruksen ja ohjaus Iiris Rannion.

Itse luin kirjan joskus 1970-luvulla siinä samassa rytäkässä, kun kaikki muutkin nuorten kirjat. Sen verran oli unohduksiin jäänyt juonen kulku, että kuuntelinpa sitten äänikirjaversion ennen kuin pääsin näkemään tämän esityksen. Nuoruudesta muistan, että kirja oli hyvä, paikoitellen jännäkin, mutta nyt kun se kuuntelin, se tuntui ehkäpä hiukan lällyltä. Vaan kun pääsin näkemään, miten se on Kouvolaan tehty, niin olin aivan häkeltynyt, enkä ollut ainoa, sillä kuulin yleisön seasta välillä hyvinkin ihastuneita huokauksia ja kommentteja.

Päähenkilö on Meeri, joka joutuu vanhempiensa kuoltua, muuttamaan setänsä kartanoon Englannin nummille. Kukaan ei ole koskaan hänestä juurikaan välittänyt ja hänestä on kasvanut aika lailla kiukkuinen tyttö. Tiina Winter on niin osaansa sopiva, reipas ja särmikäs, notkea ja eläväinen. 

Kartanon taloudenhoitaja, rouva Medaljonki ottaa Meerin vastaan ja antaa heti kättelyssä ymmärtää, että on talossa se, joka määrää. Johanna Heimonen osaa sen näyttää, miten täynnä hän on... Vaan sitten on Martta, kotiapulainen, joka on ensimmäinen ihminen Meerin elämässä, joka näyttää välittävänsä. Satu Lemola on niin lämmin ja huokuu ystävällisyyttä. Siitä jotenkin alkaa koko kupletin juoni, kuinka suuri merkitys on sillä, kun joku välittää.

Öisin Meeri kuulee itkua ja koska on topakka tyttö, aikoo ottaa siitä selvän. Ne yölliset hetket voivat olla jännitystä täynnä, koska kaikenmoiset muotokuvataulut liikkuvat. Aivan upeaa meininkiä. Kun Meeri löytää Konstan, niin ne ovatkin sitten kaikki erittäin mieleenpainuvia kohtauksia. Panu Poutanen on "sairas lapsi", jota pidetään piilossa. Sitä ennen Meeri on jo tavannut Dinon, joka on Martan pikkuveli ja joka "osaa" eläinten kieltä". Markus Vaara on Dinon osassa yhtä kiltti kuin sisarensa Martta. 

Puutarhuri Ilmanen on henkilö, jota on sanottu jopa suosituimmaksi hahmoksi ja kun nyt sitä katselin, en ihmettele yhtään. Jos osallistuu lasten elämään ja on heidän mukana, niin onhan hänestä silloin pidettävä. Jarno Hyökyvaara on juuri sellainen kiva puutarhuri! Toki hänellä on toinenkin rooli, kun on Konstan isä, Herra Sysiluoto. 

Ei sovi unohtaa Punarintaa, joka on näytelmän aika lailla keskeisin hahmo. Annina Rubinstein saa vihellellä ihan mielin määrin. Vaikka hänellä on toinenkin rooli, niin sanaakaan hänen ei tarvitse sanoa - mielenkiintoinen replavihko.

Yllätyksenä, joskin erittäin mukavana tuli se, että saimme myös musiikkia! Kymmenisen biisiä siinä tuli ja sanoitus niissä on Anna Krogeruksen, sävellyksestä vastaa Arttu Takalo ja sovituksesta Ilja Kaskimaa. 
Lisäksi kaikki lavastukset, äänet ja valot ovat niin taidolla tehtyjä!

Kun toisiaan hakevat palikat löytävät paikansa, niin loppuhuipennus Salaisessa puutarhassa on riemastuttava. Ystävyyden voima, sellainen toisesta välittäminen on vaan niin tärkeää. Niin syvältä kosketti, että salaa vierähti, aivan huomaamatta, kuuma kyynel.

Koko perheen ihastuttava näytelmä kannattaa käydä katsomassa!

Kuvat: TAVATON media

Sataman kapakan laulu

 Kotkan Kairo on Sataman kapakan laulun estradi! Kotkan kaupunginteatteri siellä esittää Kalle Kurikkalan mainion ohjauksen, ihanan musiikkinäytelmän, missä on vetävä tarina ja paljon upeita biisejä.

Sataman kapakan laulu kertoo Siirin tarinan. Köyhä tyttö, joka saa aluksi satamasta töitä, mutta kun ne loppuvat, saa hän vinkin laivatytön hommista, missä töitä riittää. Lopulta Siiri päätyy Kairoon töihin ja rakkauttakin on mukana.

Lise Holmberg on niin Siiri, koskettava ja tunteikas, reipas ja rehvakka. Vetelee Siirin biisit niin, että oikein sielua silittää. Siiristä on tehty varsin iloinen ja elämänmyönteinen, mikä kantaa koko esityksen läpi.

Holmbergin lisäksi on vain kaksi vahvaa näyttelijää, joista Kari Kukkonen on jo 40 vuotta aiemmin ottanut lavan haltuun Kairossa näytelmässä Maratontanssit. Kukkonen esiintyy edelleen niin vakuuttavasti, ollen useammassa roolissa. 
Vierailevana tähtenä loistaa Helena Puukka, jolta viulun soitto onnistuu siinä ohessa. Hänelläkin on useampi osa. 
Molempien lauluäänetkin hivelevät korvia!

Sataman kapakan laulu on tarinaa ajasta, mikä on jo historiaa. Näitä on kerrottu jo Kotkan Ruusussa, Keisarikunnassa ja itse luin viimeeksi kirjan Sataman kapakan Hilda. Ajan kuva on nykyihmiselle vähän ihmetyksenkin aika, koska naisen asema oli silloin erilainen. 

Tarina kulkee todella hyvin ja kun väliaika koitti, sitä oli ihan kummissaan, että nytkö? Ei ehdi miettimään ajan kulua, kun sitä niin uppoaa Siirin elämään. Biisilista on siis mittava ja elävä orkesteri oikeasti elää siinä mukana, Kalle Katz - piano, Jonas Mäki - basso ja Wiljami Salminen - kitara.

Meitä oli porukka Kouvolasta ja mikä hienoa, niin junalla pääsee oven eteen ja takaisin! Pidimme esityksestä tavattomasti ja lämmin suositus! Esitys on muuten niin suosittu, että kannattaa olla ajoissa lippujen suhteen!

Kuvat: Jukka Koskinen