Salainen puutarha

 Kouvolan teatterissa on nyt mahdollisuus löytää ja päästä Salaiseen puutarhaan. Vanha nuorten kirja, minkä on kirjoittanut F.H. Burnet ja mikä julkaistiin jo vuonna 1911, on nyt hienosti näyttämöllä. Dramatisointi on Anna Krogeruksen ja ohjaus Iiris Rannion.

Itse luin kirjan joskus 1970-luvulla siinä samassa rytäkässä, kun kaikki muutkin nuorten kirjat. Sen verran oli unohduksiin jäänyt juonen kulku, että kuuntelinpa sitten äänikirjaversion ennen kuin pääsin näkemään tämän esityksen. Nuoruudesta muistan, että kirja oli hyvä, paikoitellen jännäkin, mutta nyt kun se kuuntelin, se tuntui ehkäpä hiukan lällyltä. Vaan kun pääsin näkemään, miten se on Kouvolaan tehty, niin olin aivan häkeltynyt, enkä ollut ainoa, sillä kuulin yleisön seasta välillä hyvinkin ihastuneita huokauksia ja kommentteja.

Päähenkilö on Meeri, joka joutuu vanhempiensa kuoltua, muuttamaan setänsä kartanoon Englannin nummille. Kukaan ei ole koskaan hänestä juurikaan välittänyt ja hänestä on kasvanut aika lailla kiukkuinen tyttö. Tiina Winter on niin osaansa sopiva, reipas ja särmikäs, notkea ja eläväinen. 

Kartanon taloudenhoitaja, rouva Medaljonki ottaa Meerin vastaan ja antaa heti kättelyssä ymmärtää, että on talossa se, joka määrää. Johanna Heimonen osaa sen näyttää, miten täynnä hän on... Vaan sitten on Martta, kotiapulainen, joka on ensimmäinen ihminen Meerin elämässä, joka näyttää välittävänsä. Satu Lemola on niin lämmin ja huokuu ystävällisyyttä. Siitä jotenkin alkaa koko kupletin juoni, kuinka suuri merkitys on sillä, kun joku välittää.

Öisin Meeri kuulee itkua ja koska on topakka tyttö, aikoo ottaa siitä selvän. Ne yölliset hetket voivat olla jännitystä täynnä, koska kaikenmoiset muotokuvataulut liikkuvat. Aivan upeaa meininkiä. Kun Meeri löytää Konstan, niin ne ovatkin sitten kaikki erittäin mieleenpainuvia kohtauksia. Panu Poutanen on "sairas lapsi", jota pidetään piilossa. Sitä ennen Meeri on jo tavannut Dinon, joka on Martan pikkuveli ja joka "osaa" eläinten kieltä". Markus Vaara on Dinon osassa yhtä kiltti kuin sisarensa Martta. 

Puutarhuri Ilmanen on henkilö, jota on sanottu jopa suosituimmaksi hahmoksi ja kun nyt sitä katselin, en ihmettele yhtään. Jos osallistuu lasten elämään ja on heidän mukana, niin onhan hänestä silloin pidettävä. Jarno Hyökyvaara on juuri sellainen kiva puutarhuri! Toki hänellä on toinenkin rooli, kun on Konstan isä, Herra Sysiluoto. 

Ei sovi unohtaa Punarintaa, joka on näytelmän aika lailla keskeisin hahmo. Annina Rubinstein saa vihellellä ihan mielin määrin. Vaikka hänellä on toinenkin rooli, niin sanaakaan hänen ei tarvitse sanoa - mielenkiintoinen replavihko.

Yllätyksenä, joskin erittäin mukavana tuli se, että saimme myös musiikkia! Kymmenisen biisiä siinä tuli ja sanoitus niissä on Anna Krogeruksen, sävellyksestä vastaa Arttu Takalo ja sovituksesta Ilja Kaskimaa. 
Lisäksi kaikki lavastukset, äänet ja valot ovat niin taidolla tehtyjä!

Kun toisiaan hakevat palikat löytävät paikansa, niin loppuhuipennus Salaisessa puutarhassa on riemastuttava. Ystävyyden voima, sellainen toisesta välittäminen on vaan niin tärkeää. Niin syvältä kosketti, että salaa vierähti, aivan huomaamatta, kuuma kyynel.

Koko perheen ihastuttava näytelmä kannattaa käydä katsomassa!

Kuvat: TAVATON media

Sataman kapakan laulu

 Kotkan Kairo on Sataman kapakan laulun estradi! Kotkan kaupunginteatteri siellä esittää Kalle Kurikkalan mainion ohjauksen, ihanan musiikkinäytelmän, missä on vetävä tarina ja paljon upeita biisejä.

Sataman kapakan laulu kertoo Siirin tarinan. Köyhä tyttö, joka saa aluksi satamasta töitä, mutta kun ne loppuvat, saa hän vinkin laivatytön hommista, missä töitä riittää. Lopulta Siiri päätyy Kairoon töihin ja rakkauttakin on mukana.

Lise Holmberg on niin Siiri, koskettava ja tunteikas, reipas ja rehvakka. Vetelee Siirin biisit niin, että oikein sielua silittää. Siiristä on tehty varsin iloinen ja elämänmyönteinen, mikä kantaa koko esityksen läpi.

Holmbergin lisäksi on vain kaksi vahvaa näyttelijää, joista Kari Kukkonen on jo 40 vuotta aiemmin ottanut lavan haltuun Kairossa näytelmässä Maratontanssit. Kukkonen esiintyy edelleen niin vakuuttavasti, ollen useammassa roolissa. 
Vierailevana tähtenä loistaa Helena Puukka, jolta viulun soitto onnistuu siinä ohessa. Hänelläkin on useampi osa. 
Molempien lauluäänetkin hivelevät korvia!

Sataman kapakan laulu on tarinaa ajasta, mikä on jo historiaa. Näitä on kerrottu jo Kotkan Ruusussa, Keisarikunnassa ja itse luin viimeeksi kirjan Sataman kapakan Hilda. Ajan kuva on nykyihmiselle vähän ihmetyksenkin aika, koska naisen asema oli silloin erilainen. 

Tarina kulkee todella hyvin ja kun väliaika koitti, sitä oli ihan kummissaan, että nytkö? Ei ehdi miettimään ajan kulua, kun sitä niin uppoaa Siirin elämään. Biisilista on siis mittava ja elävä orkesteri oikeasti elää siinä mukana, Kalle Katz - piano, Jonas Mäki - basso ja Wiljami Salminen - kitara.

Meitä oli porukka Kouvolasta ja mikä hienoa, niin junalla pääsee oven eteen ja takaisin! Pidimme esityksestä tavattomasti ja lämmin suositus! Esitys on muuten niin suosittu, että kannattaa olla ajoissa lippujen suhteen!

Kuvat: Jukka Koskinen

Anna Karenina

 Anna Karenina on nyt Kotkassa, kaupunginteatterissa ja hänen elämänsä kulun voi siellä nähdä. Leo Tolstoin kaikkien tuntema tai vähintäänkin tietämä klassikko julkaistiin osissa 1875-77. Aivan uskomatonta, miten se tarina on edelleen toimiva. Kotkaan tämän on sovittanut ja ohjannut Pasi Lampela. 

Olen nähnyt Anna Kareninan aikaisemmin Tampereen Työväen Teatterissa, mutta siitä on niinkin paljon aikaa, että se oli joskus 1980-luvulla, joten niinpä oli hyvinkin raikasta nähdä Anna jälleen. 

Pääparina loistavat Ella Mustajärvi ja Juho Markkanen. Anna ja Vronski tapaavat hyvinkin alussa ja siitä se sitten lähtee, tunteiden vuoristorata. Anna yrittää olla kunniallinen perheellinen, vaimo ja äiti, mutta minkäs sille mahtaa, jos haluaa olla onnellinen. 

Tarinassa on kolme pariskuntaa, jotka ovat kaikki hyvinkin erilaisia ja Anna Kareninan veli Stiva ja hänen vaimonsa Dolly ovat varsin koominen paketti. Osku Haavisto ja Miia Maaranen ovat niin rooleihinsa loksahtaneet, että toisinaan oikein nauratti. 

Annan pikkusisko Kitty on varttunut aikuiseksi ja ns. naimaikään. Ronja Keiramo on vieraileva tähti ja ottaa Kittyn osan kyllä niin haltuun. Puoliso osuu kohille ja hän on Levin, jonka osassa Mikkomarkus Ahtiainen on ihanan liikuttava hömelö.

Jarkko Sarjanen tekee hienon roolin Annan aviomiehenä. Karenin on niin tiukka, suorastaan pelottavan järkähtämätön. Mikään ei saa hänen mieltään muuttumaan. 

Annan tilanne menee siihen pisteeseen, että kun hän alkaa oirehtia, se sattuu katsojaan. Ella Mustajärvi on niin vaikuttava osassaan, että sitä on kaiken aikaa ihan täysillä mukana. Annan tuska välittyy niin vahvasti ja vielä ihan lopussa niin, että lähes sokaistuu. 

Aivan huikeaa  työtä ja miten nautinnollista katsottavaa. Lisäksi Anne Niilola on Nikolain roolissa. Nikolai on Levinin sairas veli ja niin vaan Niilola osaa olla aika lailla räväkkä kuolemaa tekevä ihminen. 
Marika Huomolin on Lidia, jonkinmoinen Kareninin neuvonantaja, hymyssä suin antaa neuvoja, joita ei kyllä välttämättä tarvitsisi. 

On vielä mainittava aivan upea puvustus, sillä sitä sai kyllä ihailla oikein kunnolla, että millaisessa asussa Anna milloinkin tulee esiin. Puvustus, kuten pelkistetty lavastus on Lucie Kurapatován upeaa suunnittelua. Käsittämättömät valot ovat Petteri Pietiäisen.

Vahva suositus!

Kuvat: Jukka Koskinen

Stefan Bremer Hakasalmen huvilassa

 Hakasalmen huvila on minun yksi lempipaikoistani Helsingissä. On keskeisellä paikalla ja niin ollen helppo mennä ja käydä, vaikkapa junaa odotellessa.

Nyt kävin siellä joulun aatonaattona, heti kun se aukesi (klo 11:00), koska minulla oli sopivasti juuri sellaista aikaa. 

STEFAN BREMER - HELSINKI by NIGHT   24.10.2025 - 30.8.2026

Valokuvat kiinnostavat minua aina ja nyt oli aivan mahtavaa mennä katsomaan näitä tunnelmallisia kuvia. Kuvia nimittäin piisaa, koska niitä on koko rakennus täynnä. Aloitin yläkerrasta, missä oli paneuduttu enemmän siihen, kun Bremer kuvasi nuorisoa "Rautatieaseman diinareista Lepakon punkkareihin".

Siellä on myös "elokuvahuone", missä katselin ihan omassa rauhassa dokkarin, missä Meeri Koutaniemi jututtaa Stefan Bremeriä ja he tekevät siinä myös hienon valokujutun, mikä jäi kivasti mieleen. 

Musiikin ystäville siellä on paljon keikkakuvia. Ne ovat kyllä todella sellaisia, että niistä melkein "kuulee" sen meiningin. 

Bremer kuvasi paljon keikkoja ja enimmäkseen mustavalkoisina kuvina. Osasta niistä tehtiin LP-levyjen kansia käsin väritettyinä. Kun CD:t tulivat, hän ei niihin enää kansia tehnyt, koska koki ne liian pieniksi ja kuva ei olisi päässyt oikeuksiinsa. 

Minun lemppareita olivat siellä kuitenkin ne öiset Helsinki-kuvat!

Bremer on kertonut, että "Joo, kyllä mä sanoisin, että yö pilvisellä säällä on aina dramaattinen. Jokainen kunnon valokuvaaja tietää, että kuvatessa vuorokauden aika ja valon luonne ratkaisee. Kirkkaalla säällä on, myös yöllä, melkein turha mennä kuvaamaan. Se on niin kova kontrasti."

Niinpä, ymmärsin sen oikein hyvin, kun niitä kuvia katsoo, niin onhan niissä mahtava tunne mukana. Kuva Hakaniementorilta voisi olla mistä tahansa ja tulee olo, että jos sitä koskisi, käsi kastuisi.

Minulla oli se onni, kun olin päivän ensimmäinen asiakas, niin sain aika lailla kiertää rauhassa, ennen kuin tuli muita ja se on jotenkin aina niin nautinnollista. 

Mutta - menkää ihmeessä katsomaan - siellä silmä lepää!

Amos Rex - sykähdyttävä kokemus

 Joulukuun alkupuolella tuli jo käytyä Amos Rex'ssä ja voin paljastaa, että oli eka kerta. Aiempina kertoina on ollut semmoiset jonot, ettei heikkohermoisella riitä puhti. Sinänsä hienoa, että museoihin jonotetaan. Toki se kertoo siitäkin, että museo on keskeisellä paikalla, mutta myöskin siitä, että sinne on järkätty erittäin kiinnostavia näyttelyjä.

Nyt siellä on esillä argentiinalaisen taiteilija Leandro Erlich'n aivan huikean hieno näyttely. Näin tästä esimakua useitten ihmisten somepostauksissa ja olin heti ihan myyty, pakko päästä näkemään ja kokeilemaan. Kohteita, missä pääsee myös itse mukaan, on useita ja ne ovat hämmästyttävän hauskoja. 

Bâtiment - rakennus on yksi niitä suosituimpia ja on saanut ensiesityksensä Pariisissa vuonna 2004. Me emme osallistuneet siihen, koska oli aika lailla yleisöä. Nappasin kuitenkin kuvan tilanteesta, mikä nauratti kaikkia, sillä isä ja pikkuvauva siellä menivät. Tuumasinkin, että siitä vaan nyt kuva isovanhemmille. 

Kohteita minun laskujeni mukaan on kahdeksan. Yksi hauska oli myös Lost Garden. Millään en ymmärtänyt, miten se on tehty, mutta peileillä on kikkailtu. En kerro niistä muista, koska jokaisen täytyy itse kokea, yllättyä ja ihastua ja löytää se oma lemppari. 

Viihdyimme tässä näyttelyssä hyvin ja sitten oli se Studio Rex, missä oli tulivuori! Sinne menimme köllimään, koska se oli sallittua, jopa suotavaa. Teoksen ÊTER, jonka ydinryhmään kuuluu useita.

Kengät pois ja leikkimieltä ja sinne teputtelemaan tulivuoren uumeniin. Olisi hyvin voinut vetää vaikka päikkärit. Matka kuitenkin jatkui. 

Amos Anderssonin taidekokoelmaan tallennettu Sigurd Frosterus-kokoelma on nyt nähtävissä Amos Rex'ssä. Sigurd Frosterus (1876-1956) oli suomalainen arkkitehti (mm. Helsingin Stockmanin arkkitehti) ja taidehistorioitsija. Hän keräsi taidetta ja hänen kuoltuaan tyttäret perustivat Sigurd Frosteruksen säätiön. Maalausten lisäksi on piirroksia, keramiikkaa ja grafiikkaa. 

Kokoelma on jälki-impressionistinen ja niitä oli todella kiva katsella. Se sellainen maalaustyyli, jota on ihan kuin pensselillä töpötelty. Valitettavasti unohdin ottaa kuvia niistä. Tämä kuvaus siksi, etten tunne tekniikoita ja tyylejä, mutta pidän tavattomasti taulujen katselemisesta. 
Kannattaa tämäkin näyttely nähdä - se on vähän kuin jälkiruoka päänäyttelylle. 

Kuvat: Kini ja Kasimir Laine

Elämänlankoja

 Eletään aikaa, kun on pimeää ja synkkää ja siitä saa kuulla tämän tästä. No, mie en oo valittanut, koska olenhan sen verran pimeä tyyppi, joskaan en myönnä olevani synkkä. Mitä tulee siihen, että säätilasta valitetaan, niin en sitä ymmärrä, koska ei se valittamalla parane. Joka tapauksessa Anjalankosken teatteri on värkännyt aivan ihanan esityksen - Elämänlankoja. Oli siis oikein kiva ylläri, koska näytelmä Elävän tarkoitus oli juuri saatu päätökseen, niin mitäpä vielä - kuin jälkiruuaksi tarjoillaan niin maukas esitys, mikä se maistuu pitkään. 

Melkoinen porukka on ollut värkkäämässä melkoista settiä. Kolme pariskuntaa ja tottakai se yksi joukon jatko vielä, että kaikki toimii. Kyseessä on niin vaikuttava esitys, että olin aivan haltioissani. Onkohan koskaan esitetty runoja ja musiikkia niin kattavasti, että sitä vaan olisi halunut lisää!
Meille kerrottiin tarina erään talon asukkaista, joista jokainen jäi kyllä mieleen hyvinkin painavasti. 

Katri Valtonen on talonmies, joka kuljettaa tarinaa ja tavallaan esitteli meille aina kunkin talon asukkaan tai asukkaat. Jaana ja Timo Kurittu olivat sitten niitä asukkaita, aina pikkulapsesta vanhukseen. Joka kerta niin rooliinsa upoten, että se oli uskottavaa. Kaikki heidän repliikit olivat runoja, ihan tunnetuilta runoilijoilta. Eve Annele Forsman lauloi biisejä liittyen kuhunkin runoon. Aivan uskomatonta se, miten hienosti koko setti oli rakennettu - runo-biisi-runo-biisi-systeemillä, niin että me katsojat saimme kokea hienon kimaran erilaisista ihmisistä. 

Kun se musa vielä soi niin hienosti livenä, niin onhan se aina ihan parhautta. Bändissä ovat Japa Forsman - kitara, Mikko Halonen - kitara, Jukka Valtonen - basso ja kilkuttimet.

Tässä esityksessä on tunnetta ihan roppakaupalla. Esitys siis kestää vain kolme varttia ja se menee nopeasti, mutta miten hyvä mieli jää, sellainen mieli, joka jää vaikuttamaan aika pitkäksi aikaa. 

Mikä ihan siistiä, niin se, että tätä esitystä voi käydä nauttimassa vielä ensi vuonnakin, sillä tammikuussa on vielä kolme esitystä: 4.1, 7.1, ja 9.1

Käy ihmeessä kokemassa tää, niin et pety!

Kuvat: Tytti Latva

Turun taidemuseo ja pari muuta...

 Marraskuinen viikonloppu sujui varsin ratevasti Turussa ja siellä tulikin poikettua muutamassa museossa. 

Ensimmäinen kohde oli Turun Taidemuseo, sillä se on vaan kaikin puolin kiehtova. Niinpä heti sinne.

Puolalanmäellä sijaitsevan taidemuseon on suunnitellut arkkitehtiprofessori Gustaf Nyström (1846-1924) ja se oli avautuessaan Suomen toinen taidemuseoksi suunniteltu rakennus. Ensimmäinenhän oli tietysti Ateneum. Vanha kivilinna-tyyli viehättää.
 Tällä kertaa minulla oli kuitenkin painava syy tulla tähän museoon ja se oli Nelli Palomäen näyttely Otteita. Palomäki on kansainvälisestikin tunnettu valokuvataiteilija. Valokuvat ovat aina kiinnostaneet minua ja tässä näyttelyssä oli osin koteina olleet Valamon luostarin munkit, niin olihan se käytävä tuttuja naamoja bongaamassa.

Hienosti otetut kuvat ovat kauniita katsella. Kun siellä oli vielä sisaruksista kuvattuja teoksia, niin niistä nousi heti esiin erilaisia tunteita. Kuvat ovat kaikki mustavalkoisia, niin voi sitten ihan itse katsellessaan kuvitella värit, jos on tarve. 
Näyttely kestää vain 18.1.2026 asti, joten kannattaa käydä pian tutustumassa. 

Kun on jonkun verran kiertänyt taidemuseoita, niin on aina hauskaa tavata joku tuttu taulu. 

Ensinnäkin Turun taidemuseon kokoelmiin kuuluu Dora Wahlroos: Innoittaja. Ihastuin siihen heti ensimmäisellä kerralla ja sen jälkeen piti onkia kaikki mahdollinen tieto Dorasta (19.12.1870-21.3.1947) Kun näen sen taulun, niin heti tule sellainen hyvä mieli, kuin olisi vanhan tutun tavannut.
 
Toinen yllättävä taulu oli Emma Sarpaniemen valokuvateos, jonka olin nähnyt Rovaniemen Korundissa, jolloin siellä oli Outo vetovoima - Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta. Nyt Sarpaniemen teos oli Mikä väri-näyttelyssä, mikä kestää 8.11.2026 asti! Siinä näyttelyssä on sitten 60 teosta 39 taiteilijalta ja riittää silmän iloa. 

Miellyttävä tapaaminen oli myös Rest Is Silence, minkä on taiteillut Petri Ala-Maunus. Hänen teoksiaan olin nähnyt Valamon luostarin näyttelyssä Taivaallista valoa. Ilahduttavaa.

Turun taidemuseo on aina käymisen arvoinen paikka, sillä kyllä löytyy nautittavaa joka lähtöön. Minä vain hiukan pintaa raapaisin. 

***********************************************************************************

Taidemuseosta sunnistimme Ett hem-museoon, kotimuseoon, missä oli juuri auennut Jouluinen museo-kattaus. Tämä kotimuseo oli saanut siis ihana jouluisen tunnelman ja siellä pääsi kyllä rauhalliseen joulumieleen. 

Oli joulukuusi ja hiljaa soi rauhalliset joululaulut. Hillitty meininki, koska olihan kaikki jotenkin muutenkin niin siistiä ja harrasta. Museo on alunperin ollut Alfred ja Helene Jakobssonin koti, joka jo v.1932 avattiin museoksi, tosin silloin Hämeenkadulla, missä se oli isompi. Nykyinen museo avattiin v.1965 Piispankadulla. 

Nähtävää riitti jokaisessa huoneessa runsaasti ja oli kiva tarkkailla kaikkea. Meidän siellä ollessa saimme olla aika lailla ominemme, sillä varmasti muu kansa olivat Turun joulutorilla yms. 
Meillä oli muuten kaiken aikaa kengän suojukset, sillä eihän sitä nyt kenenkään kotiin mennä lompsimaan ulkokengät jalassa. Koti on ihan oikea nimitys, sillä olimme kuin vieraisilla kodissa, jossa isäntäväki on vain jossain muualla. 

Suositeltava kohde ja ihan siinä Turun tuomiokirkon kupeessa. 

***********************************************************************************

Seuraavaksi menin ihan omineen Aboa Vetukseen. Sehän käsittää Argeologisen museon ja Nykytaiteen museon. Seuralaisellani oli jo siinä vaiheessa tapaaminen, niin minä kulutin sillä aikaa nykytaiteen parissa. 

Argeologinen puolihan käsittää keski-aikaista Turkua, mutta olen siellä aikasemmin jo aika lailla kierrellyt, mutta suosittelen sitä silti ja koko perheelle. Itsekseni kävin siellä vain Annan kappelissa ja sytytin siellä kynttilän. 

Nykytaiteeseen perehdyin lähinnä siellä rakennuksen yläkerrassa, missä en ollutkaan ennen käynyt. Nyt siellä on turkulaisen taiteilijan Matti Rag Paanasen (1939-2022) näyttely. Joka huoneessa hänen taulujaan, jotka kävin katsomassa. 

Kun olin aikani kierrellyt, osuin paikkaan, missä pyöri dokumentti hänestä. Hänen vaimonsa kertoi heidän elämästää, kodistaan ja siitä, miten Rag niitä taulujaan maalasi. Se oli todella hyvä ja sen jälkeen minun olikin kierrettävä koko näyttely uudestaan.

Vaikka en ole niinkään nykytaiteen ystävä, niin jollain lailla pääsin "yhteisymmärykseen" hänen kanssaan, kun sain tietää, miten koville taiteilijaa oli ottanut Notre Damen palo. Oli kuulemma maalannut niin siitä, että "savu oli noussut atelejeesta".

Paanasen näyttely kestää 22.3.2026 asti

Ikkuna ja siitä avautuva näkymäkin oli "taideteos".

Kuvat: Kini ja Kasimir Laine