Kulttuurikissa kävi kirkossa kahteen kertaan

 Juhannussunnuntai valkeni aurinkoisena, ihan toisin, mitä oli luvattu. Pläräsin aamulla luurista uutiset ja sitten menin seurakunnan sivuille, että missäs on jumalanpalveluksia! Oon ennenkin bongannut niin, että on jossain sellaisessa kirkossa, missä en ole koskaan käynyt, niin kiva keino mennä tutustumaan. Kävi niin, että Kuusankosken kirkossa alkaa jumalanpalvelus klo 10 ja sinne siis. 

Olen siellä toki ennenkin käynyt, mutta vain urkukonsertissa, jolloin Kalevi Kiviniemi oli uruissa ja Ekku Peltomäki valoissa. Toinen kerta oli Samuli Edelmanin virsikeikka. Mutta nyt, ihan normi jumalanpalvelus, jota en ole siellä ennen kokenut. Tunkua ei ollut, joten ihan rauhassa sain paikkani valita. Tsekkasin heti alkuun, että ei ainuttakaan tuttua virttä, harmi, koska olisi niin mieli tehnyt veisata. 

Kun kaikki alkoi, siellä oli esittely, kuka kukin on ja mieleen ei jäänyt kaikkia nimiä, mutta pappina oli Matti Perälä ja kanttorina Ville Perkkiö. Kyseessä oli siis sanajumalanpalvelus. 

Kun siellä penkissä istuu, niin voi samalla tsekkailla kirkon rakenteita, alttaritaulua, valoja ja olla niistä hyvinkin ihastuksissaan. Kolehdin voi nykyaikana muuten hoitaa Mobilepay'lla ja se onkin kätevää, koska harvoin on enää käteistä mukana ja niinpä näppäilin luuria. 

Evankeliumiteksti oli Tuhlaajapojasta, juu, tuttu juttu jo lapsuudesta, sillä kyllä on Raamatun kertomuksia kuultu ja omaksuttu yheltä sun toiselta kantilta. Saarna ei ollenkaan ollut tylsä, pitkä ja pitkäveteinen vaan ihan sellainen lupsakka tarina, minkä kuunteli mielellään.

Kanttori oli mainio, lauloi kuin Caruso ja kun oli kanttorin loppusoitto, niin mietin, kenen sävellys ja olipa joku muukin miettinyt, koskapa Matti Perälä häneltä kysyi tätä ?! Kävi ilmi, että oli ihan improvisaatiota! Wau! Jäin sitten miettimään kanttorin ammattia, mitä kaikkea hänen kuuluu osata...
Mietinpä sitäkin, miksi kolehtia ei siunattu...

Kuusankosken kirkko on kaunis kivikirkko, jonka on suunnitellut Armas Lindgren ja se on rakennettu 1929. Suosittu paikka konserteille, enkä yhtää ihmettele. 
Kun jumalanpalvelus oli ohi, oli pakko jäädä kävelee ja ihmettelee Kuusankoskea ja tunti siinä vierähti, kun oli vaan niin nättiä.

Olin kuitenkin huomannut sieltä seurakunnan sivuilta sellaisenkin tapahtuman, että Anjalan kirkossa olisi messu  eli ehtoollisjumalanpalvelus illalla klo 18. Oon ennenkin halunut Anjalan kirkkoon, koska olen lukenut Tarja Jussilan kirjat, jotka käsittelevät sukua Anjalan Junkkarilta. Kirjojen henkilöitä on vihitty tässä kirkossa ja siunattukin haudan lepoon. Niinpä, kohti Anjalaa. Menin ajoissa paikalle ja otin kuvia...

Nyt on siis kyseessä puinen ristikirkko 1700-luvulta, joten sitä historian havinaa oli ilmassa. Katto on juur uusittu, joten se kiiltää jonkin aikaa. Äärimmäisen kaunis ja sellainen lämmin kirkko ja olin ihan pikkasen liekeissä, kun eka kertaa pääsin sisään.

Taaskaan ei ollut tunkua, joten jokainen sai paikkansa valita. Heti alkuun huomasin pari tuttua virttä ja sekös kohensi oloa, että nyt mie pääsen veisaamaan. Jumalanpalvelus alkoi Suvivirrellä - ihanaa ja miten mie veisasin mielin kirkkain. Esittelyä ei ollut, mutta kävin kurkkimassa seurakunnan sivuilta, että pappina olisi ollut Tanja Dahlström ja kanttorina Hanna Hoikkala. 

En sitten taas ollenkaan muistanut, että ne kirkolliset tekstit ovat aina joka palveluksessa samoja joka sunnuntai, joten nyt on kyllä se Tuhlaajapoika-juttu tullut tutuksi. Silti, joka papilla on se oma tyyli kertoa siitä, että olen nyt saanut kuulla parit hyvät versiot. 

Kolehti meni Anjalan kirkossa KÄPY'lle, lapsikuolemaperheet ry:lle. Hieno ele! Se kosketti ja myös se, että kolehti siunattiin. En tiedä miksi, mutta minua se aina koskettaa. 

Kun kanttori ilmoitusten jälkeen veti Täällä Pohjantähden alla ihan vaan ilman säestystä, niin kyllä meni ihan kylmät väreet ja tuli sellain olo, et täs kyläs kyl muistetaa edesmenneitä, kuten kaikkia muitakin.

Ehtoollinen nautittiin ja siinä ei kauaa mennyt, koska mahduimme melkein kaikki samaan aikaan sitä nauttimaan. Kun pappi lopuksi antoi ehtoollisen suntiolle, niin oletin, että suntio olisi tarjoillut sen papille - vaan ei - pappi nautti sen itse. Ensimmäistä kertaa näin tapahtuvan näin. 

Pidin molemmista palveluksista hyvin paljon, mutta eniten herkillä olin Anjalassa. On mainittavaa vielä sekin, että en kuulu kirkkoon, mutta siitä huolimatta käytän ehkä kirkon palveluksia enemmän kuin he, jotka siihen kuuluvat. 

Lämpimästi suosittelen, jos haluaa kokea rauhallisen elämyksen, niin kirkkoja on koko maa täynnä. Katsoo vaan ne paikalliset seurakunnan ilmoitukset ja lähtee tutustumaan. 

Siunattua kesää! Minut on siunattu tänään jo kahdesti ja ihan hyvä fiilis!

Aatosta jaloa ja alhaista mieltä

 Kuusankosken teatteri esittää nyt työelämäkomediaa näytelmässä Aatosta jaloa ja alhaista mieltä (melkein on aina pakko laulaa tämä). Käsikirjoituksen takana on Hanna Ryti, jonka olen oppinut tuntemaan lähinnä kirjoistaan, mutta hänpä onkin teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Ei siis ihme, että on saanut kasaan varsin mielenkiintoisen ja ryhdikkään tarinan. Karolina Eklund-Vuorela on tämän napakasti ohjannut.

Aatosta jaloa ja alhaista mieltä kertoo siitä, kuinka kaikki fuusioituvat, Kela, TE-palvelut ja sosiaalipalvelut. Oikea kauhuskenaario. Kuka voittaa ja kenen kustannuksella...

Anika Kumpulainen on ottanut haltuunsa Marjo Siltasen roolin hengästyttävän hyvin. Pääosa ja niin jouhevaa replikointia, että oli vaan pakko ihailla, vaikka Marjo Siltanen on ärsyttävä nilkki. 
Tanja Tarkka on Marjo Siltasen "persettä nuoleva" sihteeri, joka on valmis mihin tahansa, pitääkseen työpaikkansa. Anni Kylmälä onnistuu oikein hyvin olemaan se lipevän mairea ruskeakielinen. 
Leena Karhu ottaa toimittajan pestin vastaan ja joutuu monenmoisiin suorituksiin. Tämän roolin kuittaa Maija Kuntsi.

Elisa Heikkinen esittää Pirjo Perä-ahoa, joka on tehokas TE-toimiston virkailija ja jolla on elämässään hoidettavana poika ja äiti. Ihanan raivokasta toimintaa ja pirteää esitystä.
Finanssijohtaja Juhani Seppälä ei oikein tiedä menisikö kalaan vai...aika hukassa koko ihminen. Herkko Huttunen on ottanut roolinsa hyvin ja pelmahtaa esiin tämän tästä ja aina yhtä kivasti pihalla. 
Sisu Laitinen on lutunen Santtu, joka on työtön ja kiltisti alistuu tekemään sen, mitä pyydetään. Onneksi löytyy jotain valoa tunnelin päässä. 

Sitten on nippu pieniä rooleja, joissa loistavat Viivi Mauno, Nea Mannila ja Anu Ruuhimäki. Se on aina kivaa seurata, missä roolissa kukin esiin putkahtaa ja miten siitä selviytyy. 

Koko esitys on vaikuttava. Vakavaa asiaa komedian keinoin, se on minusta oiva tapa herättää. Työelämä on usein raakaa peliä ja siellä pärjäävät vain ne, jotka huutavat kovaa ja ovat kovia, polkevat jalkoihinsa kaiken, mikä on tiellä ja ihminen ei ole minkään arvoinen, vaikka olisi sukua. 

Toimiva lavastus on Elina Perälän, puvustus Mervi Suvelan.

Näytelmä on varsin onnistunut, loistavat roolit ja kaikki suoriutuvat tasapuolisesti hyvin eli kerrassaan mukava paketti. 

Kuvat: Heidi Koskinen- Järvisalo

Poliisin poika

 Poliisin poika on jo ihan legendaarinen Jari Tervon kirjoittama tarina 1990-luvun Rovaniemen pikkurikollisista, hulppeeta rökälehuumoria parhaaseen malliin. Hannu Tyhtilä on ollu osallisena käsikirjoitukseen, että alunperin kirjaksi kirjoitetusta tarinasta on saatu elokuvaversio ja ihan lukematon määrä teatteritulkintoja. Nyt tämä on nähtävissä Kuusankosken taeatterissa, Eero Hasun ohjaamana ja sehän tietää taattua tavaraa. 

Juttuhan menee niin, että pankkiryöstöä suunnitellaan ja osin se toteutuukin, mutta koko sakki on enemmän ja vähemmän sekopäistä. He kaikki ovat niin tosissaan, että se ilmenee aika lailla tragikoomisena. Ihmissuhteet ovat niin kummallisia ja silti tosia. 

Jari Lukkari on Trampas. Hyvin osuvasti vetelee roolin, missä päähenkilö luulee olevansa fiksu, mutta onko? Viinaan menevä pikkurikollinen, joka on vastikään päässyt vankilasta ja jo heti on suunnittelemassa pankkiryöstöä, ikään kuin se olisi hänen "työ".

Avovaimo on Marjaana. Tanja Tuomi on ihan tähti, sillä se Marjaanan rooli on niin räväkkä, että se vaatii jo luonnetta. Marjaana on viimeisillään raskaana, mutta vaikuttaa olevan se porukan aivot. Laukoo totuuksia siihen malliin, että naurattaa, vaikka tilanne olisi vakava.

Marjaanan velipuoli, Lepsu, pikkasen toispuoleinen, mutta miten Teemu Virsu saa sen näyttämään niin lutuselta. Innostuu omista älynväläyksistään ihailtavasti. Lepsun tehtävänä on hankkia autokuski ja sen hän tekee ja saa oikein Tukholmasta asti Jussen! Arto Käki on Jussena ihan aito, tässä tapauksessa puoliksi eritrealainen, joten rukousnauha on ihan passeli. 

Marjaanalla on sisko, Paula, jonka autokin pöllitään!? Sari Rajulin hyppii roolista toiseen ja se on ihailtavaa ja katsojalle aina ihan mahtavaa, ku näkee, miten sitä joku voi muuntautua eri rooleihin. Hän on se Paula, sitten hän on portsarin osassa aivan hervoton, hän on Eeva, hän on pankkineiti. Kaikki menee ja ihan nappiin. 

Toinen roolista toiseen hyppivä on Mira Helli. Hän on tarjoilija, Trampaksen äiti, Lyyti Porstua ja Luusua. Se käheä nauru oli hyytävää, nyt kyllä nauratti, mutta tuli mieleen, että sopisi hyvin vaikka johonkin kauhutarinaan. 

Jos on tarinassa pikkurikollisia, niin onhan oltava poliisejakin. Kiimalainen ja Jaakkola. Pasi Taavitsainen Kiimalaisen roolissa vetelee niin pitkiä reploja, että oikein sitä kaiken aikaa aatteli, miten se on oppinut ton kaiken ja miten sitä joku vaan osaa ja muistaa kaiken mitä pitää sanoa ja niin, että se on luontevaa. Markku Heino se vielä ihan Jaakkolana konttaa portaat, niin olipa settiä.

Kun tässä tarinassa käydään kaupassakin, niin siellä on kauppias Vähäkähkönen. Aulis Forssell siellä sitten häärää ja joutuu perunoitakin keräämään. Ei ollenkaa huono, sillä ei ole hyvä olla ruokaa lattialla.

Koko esitys on ihan hemmetin hyvä! Elina Perälän lavastus on niin toimiva, Mervi Suvelan puvustus kohillaan ja vielä Jyrki Kleimolan tekniikka kruunaa koko paketin, niin mikä oli olla katsomossa ja nauttia koko setistä!

Kuvat; Heidi Koskinen-Järvisalo

Kunnan koukkuja eli REVIISORI

 Pyhäpäivän ratoksi oli ohjelmassa Kunnan koukkuja eli Reviisori. Nikolai Gogol syntyi, eli ja vaikutti ja kuoli 1800-luvulla, mutta hänen näytelmänsä elävät edelleen ja ovat ajankohtaisia. Loistava klassikko on nyt nähtävissä Jukka Aaltosen sovittamana Kuusankosken kesäteatterissa Karoliina Eklund-Vuorelan ohjaamana. 
Ilma oli paras mahdollinen, sillä ei tarvinnut sadetakkia eikä aurinkolaseja, puitteet kohillaan.

Tilanne on se, että ollaan kaupungissa jossain ties missä, missä ei kuitenkaan kaikki asiat mene niin hyvin, etteikö tarkastajalla olisi jotain huomautettavaa. Kun tulee tieto, että sellainen tarkastaja saattaa jo olla paikalla, ehkä salaa,  niin mylly lähtee pyörimään. Kaupunginjohtaja Aila Kettunen aikoo varautua. Tiina Österberg-Huttunen kaupunginjohtajan roolissaan laukoo tekstiä ihailtavalla tavalla, sillä sitä riittää. Kutsuu alaisensa paikalle ja jakaa ohjeita. Linda Miettinen on sairaalan johtaja Taru Koskisena hyvinkin ilmeikäs ja uskottava. Matti Olenius lipevänä tuomari Gabriel Virtasena oikein onnistunut. Pilvi Puhakka on roolissaan koulutoimenjohtajana niin hillitty ja varuillaan, kunnes pääsee toiseen osaansa kirvesmies Sainiona - lähtee ja kuuluu!  Aino Forström on niin tiedotuspäällikkö Ursula Aaltoa, että siitä voisi olla joku oikea tiedotuspäällikkö kateellinen. 

Poliisipäällikkö Hyyryläinen se on aina päissään, eikä oikein tiedä itekkään miksi. Teemu Virsu kuitenkin hoitaa poliisin hommat, kaikesta huolimatta, eikä ollenkaan huonosti, pikemminkin hyvin. Koko lössi on kuitenkin haksahtanut siihen, että kaupungin hotellissa asustaa salaperäinen henkilö apurinsa kanssa, varsinainen tyhjäntoimittaja Henrika Erkka.  Anni Amberg suorastaan nauttii roolistaan, kun huomaa, miten kaikki luulevat hänen olevan ihan joku muu.

Kuinka kaikki mielistelevät ja työntävät rahaa, vain omaa selustaansa turvaten. Kaupunginjohtajan mies Mikko Kettunen (Kimmo Puhakka) ja poika Aleksi (Julius Lohman) vieläpä liehittevät Henrikaa, joka ottaa ilon irti. Henrikalla on apulainen, Daisy (Nea Mannila), joka yrittää pitää pakan kasassa. 

Liikkeenharjoittaja Maire Ankeroinen (Tanja Paakkulainen) ja somepersoona Mirkku Kiiski ( Taru Turpeinen) ovat lirissä, kun selviää, että heidän keksimänsä tyyppi  ei olekkaan se, miksi sitä olivat luulleet.

Koko kattaus on aivan loistava, hyvin keitetty kokoon ja tarjoilu mitä parhain! 
Vahva suositus - kannattaa mennä ottamaan nautinto irti!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Suurenmoinen kieltolaki

 Kesäteatteriin kun on alkuun päässyt, niin antaa mennä vaan...
Nyt ehin Kuusaalle katsomaan näytelmää Suurenmoinen kieltolaki. Sen on ohjannut Susanna Tiitinen ja käsikirjoitus on ohjaajan ja työryhmän, mikä käsittää senioriteatteriryhmä Koskirentukat.
Lavastus on Elina Perälän ja hyvin hoidettu. Pöytäliinatkin tais olla pöytiin liimattu. Ihanat puvut ovat Mervi Suvelan ja Koskirentukoiden. Tekniikasta vastaa Jyrki Kleimola ja olipa hauska, kun vaikka ei ollut ovea, niin sen avaaminen kuului.

Mistä näytelmä kertoo, niin se tulee ilmi jo nimestä. Eletään kylässä, missä pidetään hauskaa ja missä on erilaisia ihmisiä. Kohdataan usein Mandin kahvilassa. Jälleen on se hetki, kun istutaan siellä ja sitten tulee paikalle poliisi (Jukka Junnola), joka ilmoittaa, että kieltolaki astuu voimaan välittömästi ja kaikki alkoholi on kaadettava pois, tässä tapauksessa tynnyriin. Niin siinä sitten pitkin hampain käy omansa liruttamassa mm. leskiparonitar Hildegard von Rosenberg (Eija Vilminko). Myös Mandi (Hilkka Jämsä) itse joutuu tähän. Vaikka se kirpaisee, niin yritetään silti nähdä jotain plussaa ja tarjoilija Ella (Helena Heino) toivoo nyt löytävänsä raittiin miehen. 

Mitä se kieltolaki sitten sai aikaan? Erittäin hyvin ja hauskasti se tuodaan esille tässä näytelmässä. Sillä kun jokin on kielletty, niin silloin on kekseliäisyys huipussaan. Kaikin mahdollisin keinoin oli saatava alkoholia. Apteekki oli aika aarrearkku ja siellä tiukka farmaseutti Sigfried Rohtonen (Airi Pystynen) olisi mielellään tarjonut päänsärkypulveria ja muita lääkkeitä, mutta eiväthän ne tehneet kauppaansa. Jos oli lääkärin määräys, niin minkäs teet - iso karjakin oli "hyvin sairas". Apteekkari (Paavo Suomalainen) itse oli erittäin hyvän tuulinen (lääkitys kohdillaan).

Viinaa salakuljetettiin ulkomailta, jos vaikka miten ja missä. Jopa pieni Enni-tyttösen (Tuulikki Siven) pyörän tarakalta saattoi löytää sellasen korin, missä oli marjoja ja kananmunia, mutta myös jotain muuta.
Kieltolaki oli Suomessa 1919-32 ja siitähän aiheutui kaikennäköistä sivubisnestä, eikä siitä ollut sitä varsinaista hyötyä, mikä tulee tässä näytelmässä erittäin hyvin esitettynä esille. Niinpä se loppui "5-4-3-2-1-0", legendaariset numerot!

Palattiin ns. takaisin arkeen ja taas oli kaikki lähes ennallaan, joskin joku oli henkensäkin heittänyt.

Tätä näytelmää oli ilo katsoa ja kun välissä oli mahtavia musiikkipaloja laulajatar Lolan (Kirsti Sydänmaanlakka) esittämänä ja nuoren Iida Paakalan säestämänä, niin mikäs oli nauttiessa. Oisin vaan suonut sen, että Iida olisi ollut näkyvillä!

Nyt voi varata mukaan sadetakin, aurinkolasit ja hyvää mieltä ja ei kun katsomaan Kieltolakia.

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

EDIT: Satuin olemaan esityksessä, missä ihan poikkeuksellisesti Iida ei vaan ollutkaan paikalla, vaan säestys tuli nauhalta. Muissa esityksissä on, joten tosi hyvä!

Kansanooppera Paperimylläri

 Minua lykästi, kun pääsin ja ehdin esitykseen PAPERIMYLLÄRI, joka oli siis Kymin 100-vuotissäätiön kutsuvierasnäytös, mutta lavastajan avecina sain osallistua seuraamaan tätä niin kovin pirteää ja ihanaa kansanoopperaa.

Paikkana on Kouvolan Kuusankoskella vanha tehdas, Kymin Ruukkialue, eli puitteet ovat niin hienot, että kun näkee kansanoopperan, näkee paljon muutakin. Esityspaikkaa ei olisi voinut paremmin valita.

Tämä kansanooppera on suoraan kaikelle kansalle, sydämellä tehty, Jouni Sjöblomin säveltämä ja Kimmo Lavasteen ohjaama, myöskin heidän käsikirjoittama. On heti sanottava, että Jounin sävellykset ovat kauniita, hauskoja ja niissä on aina sellainen kertsi, mistä voi tulla korvamato. Nyt oli mukana kuitenkin sellainen biisi, josta minulla tuli kansakouluajat mieleen ja se oli Kiekkumarallalei! Sehän on vanha sävelmä, kansanlaulu, mitä allekirjoittanutkin jo lapsena rallateli. Lavastus oli Elina Winnen rakentama ja toimiva. Kun lavalla liikkuu paljon ihmisiä, niin siellä ei oikein voi olla mitään kiinteää. Niinpä oli varsinainen palikkaleikki, joka oli erittäin nokkela. Lisäksi yllätyin, että lavastaja oli maalannut myös Aarnikotkan!

Paperimylläri kertoo Robert Erolinista (1865-1953), joka teki pitkän uran tehtaan palveluksessa, sillä palveli Kymi-yhtiötä 71,5 vuotta. Robert aloitti jo lapsena, aikana jolloin lapsityövoima oli sallittua. Tarinan kertojana toimii kaiken aikaa vanha Robert, joka rauhalliseen ja selkeään tyyliin kertoo, mitä milloinkin on tulossa. Hänen osansa oli ottanut hyvin haltuun Terho Happonen. 

Kun Robert oli pieni, oli hänellä ikävä äitiä, Äiti oli mennyt Joensuuhun. Niin, että jo silloin saattoi äiti perheensä hylätä. Robert eli isänsä ja veljensä kanssa. Pikku-Robertin osassa loisti Onni Lahtinen. Aivan herkän ihana. 

Robert varttuu ja menettää isänsä (Jorma Liukkonen), painaa tehtaassa töitä ja hänellä on ystävä Eetu. Eetun roolissa on Olli-Pekka Lattu, joka ihan suvereenisti hoitelee myös papin ja rautatiekomitean  virkamiehen roolit ja on tämän kansanoopperan koomillisin esiintyjä!

Nuoren Robertin osassa säkenöi Matias Husgafvel ja samalla lailla loistaa hänen mielitiettynsä Vilhelmiina, Viivi Mauno. Olin ihan pala kurkussa, kun katsoin ja nautin heistä. Nuorta onnea ja lääpälläni siihen taitoon ja tyyliin, millä se näytettiin. Jotenkin sitä oikein häkeltyy ja jää miettimään, mitä heillä on vielä edessä, kun jo nyt ovat noin karimaattisia. 

Tässä tarinassa on myös reippaan sorttinen Pulla-Kaisa! Hän se huseeraa aina, kun jotain on jossain. Myy, povaa ja laulaa. Seija Jokela on just niin Pulla-Kaisa ja kaikki luonnistuu. 

Nyt näkemässäni esityksessä sattui niin, että hänen mikki oli pois päältä. Seurasi jännitysmomentti, koska yleisöllä on libretot, mistä voi seurata esitystä ja laulua olisi luvassa vielä lisää. Miten käy?

Äänimies  (Tero Tielinen) vaan hipsii paikalle, tulee esitykseen ja menee Pulla-Kaisan hameen alle! Oliko siistii! No oli, asiat on hoidettava ja juuri tällaiset tilanteet ovat niin extraa. Kaikki yllättävät tilanteet on jotenkin hoidettava ja kun se tapahtuu yleisön edessä, niin vielä jännempää - kaikkien kannalta.

Paljon hyviä rooleja on tässä esityksessä, joka muuten on sellainen historiapläjäys, että heikompia hirvittää. Hyvin on tuotu esiin se, mitä joskus tapahtui, kivasti yhden ihmisen elämän kautta. 

Kansanoopperassa on paljon ihmisiä ja he ovat, mitä suurimmassa määrin  kuorolaisia, ja kuorolaiset ovat markkinaväkeä, he ovat tehtaalaisia ja muuttuvat moneksi. Kyllä ihmettelin, mikä määrä harjoituksia onkaan voinut olla, että kaikkien kanssa kaikki toimii. 
Kaiken aikaa mukana on myös elävä orkesteri Sielulinnut!

Menkää katsomaan Kymijoen rannalle esitystä, mikä ei voi jättää kylmäksi.

Kuvat: Kimmo Karjalainen, paitsi viimeinen: Kini Laine

Valmennetaan varas

 Tämän vuoden Kuusankosken teatterin ensimmäinen ensi-ilta ja estraadilla Valmennetaan varas. Ranskalaisen rikoskomedian on kirjoittanut Maria Pacôme, kääntänyt Satu Milonoff ja Kuusaalle napakasti ohjannut Ilmo Ranne.

Esitys alkaa, kun ollaan kartanossa, on yö ja päähenkilö Celine herää ja päättää lähteä syöttämään kultakalaansa Joonasta. Tapaa sitten varsin tomppelin murtovarkaan ja siitähän se mielenkiintoinen ja nokkela sanailu alkaa. Minna Sipinen on ihanan räväkkä, selkeä ja hauska. Hän tekee Celines'stä niin ärsyttävän rakastettavan. Pikkurikollinen Guillaumen osassa temmeltää Pirkka Mäkelä ja osaa olla niin tomppeli, että ei voi kuin olla ihastunut. 

Hyvin pian käy ilmi, että miksi Celine on niin tilanteen tasalla ja jutuissaan ns. niskan päällä, niin hän on mestarivaras ja hänen omaisuutensa on kertynyt muilta. Hyvänä apurina hänellä on taloudenhoitaja, kodin hengetär Anna, jonka roolin sujuvasti tulkitsee Heli Nikula.  Pyörähtää käyntiin valmennusjakso. 

Celinellä on poika, Pierre, joka on ihan eri alalla kuin äitinsä. Pierre'nä on Ari Lahtinen, joka on vakuutustarkastajan roolissaan juuri niin jäykkä ja muodollinen kuin vain saattaa. Ei parane olla äidin vitsailuissa mukana. Hänellä on kuitenkin uutisia, että aikoo tuoda päivälliselle "Erään" ja äitihän saa heti järisyttävän päänsäryn. 

Hempsakka ja simpsakka Natacha yllättää kaikki ja sulosääri Mira Peussa korkkareissaan saa Natachan roolin hehkumaan. 

Valmennetaa varas on äärimäisen nokkela ja hauska näytelmä ja en tiedä mitä odotin, mutta olin kyllä ystäväni kanssa sitä mieltä, että olipa nautinnollinen. Esitys kulkee herkeemättä, kaiken aikaa tapahtuu, replat toimii ja kokonaisuus on herkullinen. 

Erityistä oli välispiikit, jotka olivat hyviä ja pitivät katsojan kartalla. Tuli ihan mieleen junamatka, kuinka alussa kuulutetaan tiedote, missä on ravintolavaunu, sitten seuraava pysähdyspaikka. Tämä matka kannattaa tehdä jo sen takia, että pääsee näkemään kuinka Jyrki Kleimolan valot saavat Celinen puvun vaihtamaan väriä. Mervi Suvela on loihtinut upean puvustuksen.  Elina Perälän lavastus on osuva, kaikkea juuri sopivasti ja oivaltavasti.

Nyt kaikki katsomaan ja saamaan hyvä fiilis!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Valkoinen kissa

 Valkoinen kissa! Oli ihan pakko päästä näkemään tämä mirri ja onneksi tähdet olivat suotuisia ja pääsin silittämään tätä kissaa. Missä, niin Kuusankosken teatterin Luolanäyttämöllä.

Jokiteatteri ja Juha Salminen - sellainen kombo, ettei ikinä jätä ketään vaille mitään. Juha Salminen oli kirjoittanut ja ohjannut sellaisen esityksen, että sitä katsoessa tuntui, että uskaltaako välillä edes hengittää, ettei yksikään sana mene ohi. 

Elämän ja kuoleman kysymys, mihin haetaan vastauksia. Onko niitä, niin se jää jokaisen omaksi mietittäväksi. Vaan miten kaikki esitetään... He ovat jo poissa, mutta miten he lähtivät ja millainen oli heidän elämänsä. 

Sami Lahtinen, Anu Ruuhimäki ja Sanni Seppä ovat estraadilla ja aivan luokattoman lumoavia. He jutustelevat toistensa kanssa, muistellen niitä edesmenneitä. Sieltä tulee ihan kaikki. Ollaan herkkiä ja nostalgisia, sitten taas sellainen surkuhupaisa inhorealismi nostaa päätään, niin että yleisö meinaa ihan naurahtaa, kunnes upotaan jälleen siihen, mistä on kysymys: kuolemasta, vai elämästä?

Kuva: Juha Salminen

Kahdella "taululla" näkyy vanhoja valokuvia, jotka todella vangitsevat katsomaan. Tuntui, että ihan hypnoottisesti katsoin kuvaa ja kuuntelin, mitä puhutaan tai kuinka musiikki soi. Kuinka luulin, että se Niko Saarisen musiikki tulee nauhalta, vaan eipä tullutkaan, koska hän oli itse paikalla. Olisin voinut lyödä itseäni otsaan, kun en heti sitä oivaltanut, mutta se myöhäinenkin oivallus tuntui hyvältä.

Sekä Sami, että Sanni ja Anu, he rupattelevat niin tuttavallisesti asioista, mitkä ovat joskus tapahtuneet, mutta Sanni myöskin laulaa. Ihan mieletöntä, ilman säestystä, ilman mitään taustamusiikkia ja se oli kaunista, niin herkkää ja osuvaa, niin kaunista. 

Valot ja kaikki se kuvien toiminta on Jyrki Kleimolan ansiota. 

Olen kuullut, että se joka pelkää kuolemaa, pelkää myös elää. 
Kannattaa tämä Valkoinen kissa nähdä, kuulla ja kokea ja ottaa se kaikki ajatustulva vastaan, mitä se aiheuttaa. Tällainen kuoleman ja elämän rakastaja sai kyllä sielulle mannaa. 

Kaikki oikein

 Anna-Leena Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani, koska hänen tekstinsä ovat niin hauskoja ja sen kaiken huumorin takana kantaa ottavia. Kaikki oikein kertoo siitä, kun yht'äkkiä ihan tavan talliainen voittaa päävoiton ja mitä sitten tapahtuu....
Näytelmäksi tämän tarinan on dramatisoinut Heikki Paavilainen ja Kuusankosken teatterille ohjannut Heidi Koskinen-Järvisalo. Valot ja äänitekniikka on Jyrki Kleimolan, puvustus Mervi Suvelan ja työryhmän, lavastuksesta on vastannut Elina Perälä.

Olen siis lukenut aikoinaan kirjan, käynyt katsomassa esityksen Turussa ja nähnyt elokuva, joten nyt oli vuorossa aika lailla erilainen versio.

Eevi on nainen, joka työskentelee kauneusalalla, on naimisissa Karin kanssa, häntä on joskus kiusattu ja tuntuu olevan tyyppi, joka ei ole tyytyväinen mihinkään. Hänen rooliaan tulkitsee Anni Kylmälä. 

Eevin mies on siis Kari, joka on taas ihan erilainen kuin Eevi. Kari on rokkari, käy keikoilla ja ryyppää. Ilmeisesti hänellä on jokin  muukin työ, mutta se jää epäselväksi. Karina humalassa heiluu ja kaatuilee Jussi Matsson, joka on koko näytelmän tähti. Kun hän kaatuu, niin se on jo esitys sinänsä. Entäs kun ottaa kitaran ja laulaa, niin sitä olisi kuunnellut pitempäänkin. Hyvin meni sekin kohtaus, missä Jallu-pullo vähän kuohahti....

Eevin isä ja äitikin saavat olla mukana ja heidän rooleissaan ovat Olli-Pekka Lattu, joka hyppää vähän muissakin rooleissa, kuten lottoarvonnassa ja kioskin pitäjänä.  Muistisairaana äitinä on Heini Nykänder, joka myös on Eevin ystävättären osassa ja toki huoneiston välittäjän roolissa. 

 

Lisäksi oli oli Henna Hovi, joka oli ihana Helvi siellä vanhainkodissa, missä Eevi kävi antamassa hoitoja. Muita rooleja oli Lottotyttö ja tarjoilija. 
Lottoarvonta olikin erityisen pirteä ja hyvin toteutettu kohtaus. 

Kaiken kaikkiaan esitys oli kuitenkin ihan liian pitkä. Olen kuullut siita aika monelta. Kun esitys pitkittyy, se pitkästyttää. Muutaman juomiskohatuksen olisi ehkä voinut jättää väliin, koska asia oli jo tullut selville. Tarinan Kaikki oikein kertoo sen oleellisen, että ei ole onnea se, että saa paljon rahaa. Miten ihminen muuttuu ja toivoo, että kaikki palaisi ennalleen, vai?

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Vain Bocelli puuttuu

 Kesäteatterirumba on käynnistynyt ja nyt oli vuorossa Kuusankoski ja siellä Vain Bocelli puuttuu. Näytelmä on Pasi Lampelan käsikirjoitus ja Karolina Eklund-Vuorelan ohjaus. 

Huolimatta siitä, että säätiedotteet lupasivat vettä, niin katsomossa oli kiitettävästi yleisöä. Kesäteatterivarusteisiin kuuluu aina sadeasusteet ja viltti. Kumpaakaan ei tarvinnut, vaikka meinas alkaa sataa, mutta meinaamisesta ei pidetä.

Vai Bocelli puuttuu on näytelmä kahdesta ravintola-alan työntekijästä, tarjoilija Mirkusta ja baarimikko Kaitsusta. Kaitsu tulee ensimmäistä päivää töihin uuteen paikkaan ja tapaa henkilökunnan tiloissa Mirkun. Itse aikoinaan olin Mirkkuna, jopa Kaitsuna, joten oli kiva katsoa, nautiskella heidän sanailustaan. 

Mikä vielä myös oli kiintoisaa, niin se, että näytelmän valloittavat näyttelijät ovat pariskunta, joita olen ennenkin nähnyt lavalla. Harrastajina aivan parasta A-ryhmää.

Irma Jäppinen oli niin retee Mirkku. Varsinainen sähäkkä, sanavalmis ja tilannevalmius kohillaan, tarttuen heti kiinni aiheeseen, olipa se sitten mikä hyvänsä. Läppä lentää ja heti on huomattavissa, että Mirkku on retkahtanut Kaitsuun. Aluksi se on vain läppä, juuri sitä, mitä ravintola-alalla on aina ollut.

Olli Korpela on hieman hillitympi Kaitsu ja yrittää pysyä Mirkun vauhdissa mukana, kunnes ei voi vastustaa ja kappas, kuinkas siinä sitten käykään. Ainahan Salainen Agentti lääpästyy kauniiseen naiseen.

 Reploja tulee tiuhaan ja vauhdilla, niin että, eipä aikaakaan, kuin oli väliaika! Mitä, vastahan tää alkoi... Väliajan jälkeen sama vauhti jatkuu niin, että sitten se oli loppu! Olisihan sitä katsellut pidempäänkin. Vaan olipa sellaista settiä, että tuntui mukavalta, suorastaan riemastuttavalta olla iloisena katsojana. Uskoisin kyllä monien nauttivan esityksestä, joten tohdin kehoittaa menemään Kuusankoskelle ja katsomaan Vain Bocelli puuttuu!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi

 Suosittu Jonas Jonasson'n kirja Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi on nyt nähtävissä näytelmäversiona Kuusankosken teatterissa. Pelkästään jo nimi aiheuttaa huvittavaa ajatuksen juoksua ja on jo tarina sinänsä. Alkuperäisestä tekstistä dramatisoinnin on tehnyt Raija Nokkala ja Kuusalla ohjausta on hoidellut Karolina Eklund-Vuorela.

Allan Karlsson on vanhainkodissa ja täyttää 100 vuotta. Asiasta ovat innoissaan enemmän kaikki muut, vaan ei Allan. Kukat - ei kiinnosta, kakku - ei kiinnosta, puheet - ei kiinnosta jne. Kaikki se kliseinen hömppä ei vaan kiinnosta ja niin Allan ottaa hatkat, karkaa ikkunasta ja katoaa. 
Allan lähtee ja joutuu erinomaisen eriskummallisiin juttuihin mukaan. Satavuotiaaksi Allan on harvinaisen virkeä käppänä, jonka rooliin on sukeltanut Arto Käki.

Kuvassa Jari Lukkari (Julius), Arto Käki (Allan) ja Aino Forsström (Pultti)

Heti aluksi Allan tapaa asemavirkailija Aimon ja jo se on niin hervoton, sillä Anu Ruuhimäki Aimona on aimo annos lystiä. Anulla on Aimon lisäksi kahdeksan muuta roolia! Aivan uskomattomia suorituksia.
Niin ja sitten Allan tapaa nuoren Pultin, jolla on vessahätä ja joka raahaa matkalaukkua. Aino Forsström on roolissaan, ihan kaikissa (7), niin huippu, että voi vaan ihailla sitä heittäytymistä ja kuinka kroppa taipuu. Jotenkin sitä aina ilahtuu ihan sydän sykkyrässä siitä, kun näkee uusia, nuoria lupauksia. Hän sai kertaheitolla nyt uusia faneja.

Julius on kuitenkin se, jonka Allan seuraavaksi tapaa. Pikkurikollisen seurassa viihtyy ja siitä pitää huolen Jari Lukkari. Kolmas pyörä (kyllä kolmas, sillä Pultti putoo) on Nynny, ikuinen melkein-mies joutuu vahingossa mukaan. Mikko Jyräs on niin ilmeikäs, että miten joku osaakin heittäytyä sellasen lapasen rooliin hyvin, aina neuletta myöten. 

Sitten tapahtuu ja paljon! Kolmikko jatkaa matkaa, tapaa uusia ihmisiä ja eläimiä, (psst. siellä oli NORSU). Välillä Allan päätyy kertomaan elämänsä kohokohdista, jolloin on matkannut maailmalla ja tavannut mahtimiehiä.

Kuva: Mira Helli (Juri Popov), Arto Käki (Allan), Anu Ruuhimäki (Stalin) ja Mikko Jyräs (Vladimir Karpov)

Juonta en kerro, mutta rikollista toimintaa se on ja rikolliset ovat pääasiassa naisia. Vauhtia piisaa ja kommelluksia. Sitten tapahtui se, mistä olen usein haaveillut. Kohtaus tapahtui hidastettuna ja niin upeasti valot toimivat siinä hetkessä, että sitä oikein häkeltyi. Hyvä Jyrki Kleimola (valosuunnittelu ja tekniikka) ja näyttelijät, jotka sen mahdollistivat. Se kohtaus oli upea nautinto.

Kuvassa: Sara Mäkinen, Sanna Mäkinen, Sinikka Vainio, Herkko Huttunen, Jari Lukkari, Maija Kuntsi, Arto Käki, Mira Peussa, Aino Forsström, Anu Ruuhimäki, Mira Helli, Mikko Jyräs

Tässä näytelmässä on iso porukka, mutta rooleja on niin moninkertainen määrä. Arto Käki pörrää vain Allanin roolissa, mutta muilla onkin sitten aina 3-9 roolia. Se on niin mahtavaa seurattavaa, että miten sitä kukin osaa, kuka tulee estraadille ja missä roolissa. Voi vaan kuvitella, millaista hulabaloota siellä takaritsillä on, että löytyy oikeat vaatteet. En erittele nyt sen kummemmin rooleja, muuta kuin että mahtava porukka ja jokainen oli niin kortensa kekoon kantanut. Tälläisena poikkeusaikana on uroteko järjestää näin ilakoivia esityksiä. Ystäväni kanssa vielä kotimatkallakin oli naama korvissa.

Iso suositus, tää on nähtävä, sillä koko ajan tapahtuu!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Myöhästynyt hääyö

 Mika Waltarista oli moneksi ja se tulee hyvin esiin näytelmässä Myöhästynyt hääyö, joka menee nyt Kuusankosken teatterissa. Tämän hääyön on ohjannut Kimmo Lavaste ja ei ollenkaan myöhässä, vaan erittäin otolliseen aikaan ja paikkaan. 
Olin ensi-illassa (16.10)  avecini kanssa ja kuinkas ollakkaan, niin otetaan toisellekin jalalle, joten minua ei suuresti tarvinnut ylipuhua, kun suostuin kaverille kaveriksi heti seuraavaankin näytökseen. Yhtään ei kyllästyttänyt, pikemminkin kutkutti, kun olin aina askeleen edellä.

Otto ja Kaija ovat pääpari ja hääpari. Naimissa, mutta se hääyö, se nyt ei kertakaikkiaan ota luonnistuakseen, sillä matkassa on ihan liian monta mutkaa. 
Teemu Virsu on niin Otto, joka on, miten niin vähän saamaton hömelö ja mikäs muu kuin diplomi-insinööri. Kiltti ja kultainen. Alistuu ja on aina vähän jäljessä, mutta kun rakastaa Kaijaa, vaikka ei voisi missään nimessä olla naimisissa, koska Amerikan eno.... Teemu Virsu on roolissaan kuin olisi aina ollut vähän pulassa.
Linda Miettinen onnistuu Kaijan roolissa ihan täysin. Ottaa tilanteen haltuun, vetelee kaikista naruista ja jos nyt vähän kiukuttelee, niin ei millään pahalla. - Ole sinä Otto nyt hiljaa. Mene ostamaan se pata ja heti!

Eno Amerikasta on se kaiken sopan pohjaan palamisen uhka. Suurin elkein eno porhaltaa paikalle juuri pahimpaan aikaan ja ripittää Ottoa kuin vierasta sikaa. Matti Olenius ottaa tilan haltuun ja leveilee juuri niin kuin voisi Ameriikan raharikkaan enon tekevän. 
Entäs sitten Siiri!!!! Kaijan äiti, joka osaa konstit jos toisetkin. Ikäisekseen hyvin säilynyt ja niin tyylitietoinen ja asioista kaiken tietävä, koska onhan elämän tuomaa kokemusta. Sari Rajulin kun astelee esiin, niin kyllä alkaa naurattaa. Astelma vaan on niin kovin hykerryttävä ja voin vakuuttaa, että en ole ainoa, joka näin ajattelee. Miten sitä voikin hihittää hauskasti ja keimaillen.

Asiaankuuluva hieno puvutus on Mervi Suvelan ja kaikki valot ja muu tekninen härpäke on Jyrki Kleimolan hyviä juttuja.

Kaiken kaikkiaan Myöhästynyt hääyö on ihan tomppeli tarina, mutta miten toimiva! Sen ei kuulukkaan olla mikään vakavasti otettava yltiökultturelli esitys, vaan juuri niin ihanan viihdyttävä ja mukaansatempaava näytelmä, minkä näkeminen on nautinto.

Suosittelen, että kukin tahollaan päättää mennä katsomaan, mistä oikein on kyse, koska en juuri kertonut mitään juonen kulusta - ai minkä juonen? Siitä kannattaa otta selvä.

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Aika jonka sain

Aika jonka sain. Elokuva, jota osasin odottaa ja kyllä, etukäteen tiesin, että jotain hyvää on tiedossa. Vaikka viihdynkin hyvin yksin kotona, niin siitäkin huolimatta lähdin elokuviin, yksin ja koronaa uhmaten ja otaksuen, että terveenä. Ilahduttavan moni muukin oli halunut nähdä tämän elokuvan, vaikka sainkin istua omalla penkkirivillä aivan itekseni.

Aika jonka sain kertoo siis Jaana Kivimäen tarinan, tositarinan naisesta, joka koskettaa. Tuukka Temonen on tarttunut hyvin ohjaksiin ja ohjannut elokuvan, jonka soisi niittävän mainetta ihan missä tahansa. Juha Kärkkäinen on leikkaajana tehnyt elokuvasta sen, mikä osuu. Kun katsoo elokuvan, ymmärtää miksi hän on palkitsemisen arvoinen.

Olga Temonen tekee upean roolin ollen Jaana Kivimäki. Varmasti helppoa ratsastusharrastuksen myötä, mutta onnettomuuden sattuessa ollaankin tositoimissa. Aivan käsittämättömän upeaa tulkintaa, missä monessa kohtaa ollaan siinä tilanteessa, että katsojat kyynelehtii.

Elokuvan varsinainen nilkki on Jaanan ex-mies, Marko. Sebastian Rejman tekee melko lailla uskottavan roolin, ollen muka se ihana, mutta sitten ihan kaikkea muuta.

Kun Jaanan onnettomuus tapahtuu, niin ihan parasta koko elokuvassa on se ystävien, taustojen tuki. Minua itketti eniten se, että miten ne lähimmät uskoivat Jaanaan, siihen että mennään eteenpäin ja kaikki vielä muuttuu hyväksi. Jaanan paras ystävä, Marjut, Pilvi Hämäläinen tekee roolin ystävänä niin, että kuka tahansa haluaisi sellaisen ystävän. Mikael Rejström, Jaanan valmentaja Andre ja sellainen "varaisä", johon vaan voi luottaa.  Jaanan äiti on se, joka on aina saatavilla, Riitta Havukainen on ihana äiti! Tyttärensä tuki ja turva. Ville Myllyrinne tuo  Teppona sen turvan, jota tekisi heti mieli halata!

Suosittelen menemään elokuviin katsomaan tämän elokuvan, mikä tulee syliin, missä kaikki kohtaukset tulevat niin lähelle ja kaikki sen tuoma tunne osuu ja miten se antaa niin paljon. Jouduin kaiken näkemäni jälkeen antamaan itselleni aikaa ja kävelemään pitkin Kymijoen rantaa, miettimään sitä, että vielä on suomalaisessa naisessa sisua ja tarmokkuutta. Ajattelin pala kurkussa, että kuinka voidaan tehdä hieno elokuva, missä nainen kaikesta huolimatta selviää ja jos siitä jotenkin olisi potkua jollekin, joka kamppailee oman elämänsä kanssa.

Kiitos Tuukka Temonen, kiitos Olga Temonen tästä elokuvasta, nautinnosta, jota sen katsominen tuotti.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Melkoiseksi käsitteeksi muodostunut Mielensäpahoittaja ja ylipäätään mielensä pahoittaminen kerää mielipiteitä. Onko se hauskaa vai ei ja mikä on hauskaa, sekö, että joku laukoo totuuksia...
Kuusankosken teatteri otti käsiinsä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajan, mikä siis on Tuomas Kyrön tekstistä dramatisoinnut Mika Myllyaho ja Kuusaan version ohjasi Milja Marttila. Hyvin muuten olikin ohjannut, sillä esityksessä oli jotain sellaista, mitä ei osanut odottaa.

Itse Mielensäpahoittaja, äreä ukko (jonka kanssa olen hyvin pitkälti samaa mieltä) on mies, vanha mies, jonka vaimo on hoitokodissa ja aikuinen poika aika kaukana. Mira Helli !!! juu - kyllä nainen, vetelee tämän karvahatturoolin kuin olisi syntynyt siihen. Äkäilee ja laukoo totuuksia, kuin kuka tahansa vanha mies, joka rakentaa arkkua itselleen ja haluaa tehdä testamentin. Järkyttävän pitkiä ja huikeita reploja, joten jos minulla olisi se karvahattu, niin nostaisin sitä!

Poika hättyytellään apuun, koska testamentin tekoon tarvittava muste on loppu ja Mielensäpahoittaja ei saa enää Escorttiaan ajaa. Siitä se sit lähtee, lähes päätähuimaavat seikkailut. Pojan roolin tulkitsee uskottavasti Kimmo Puhakka. Osaa olla juuri sellainen isänsä alapuolella oleva herkkis.

Eetu Pesu hoitelee neljä roolia, ollen mm. Lättähattu, jonka Mielensäpahoittaja hyväksyy ja etenkin kun saa television syliin.  Hyvin onnistuu roolista toiseen hyppääminen ja ehkä olin eniten innoissani hotellivirkailijan osasta.

Miia Jyräs on huikea. Hän on pääasiassa se Mielensäpahoittajan vaimo, se joka nähtiin ajassa ennen tätä hetkeä ja sitten tässä hetkessä, wau! Lisäksi hän oli miniä ja melko lailla sporttinen kirkkoherra. Aina niin mielenkiintoista se, miten roolista toiseen loikkaaminen onnistuu. Hyvin!

Kotoisa ja toimiva lavastus on Eija Perälän ja toimivat valot ja kaikki muu tekniikka Jyrki Kleimolan. Niin ja kyllä kerkesin välillä miettiä, mikä suuri merkitys on valoilla, äänillä ja niillä musiikkipätkillä ja missä järjestyksessä se hoidetaan!

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on esitys, mikä kannattaa nähdä, sillä se ei ole pelkästään läpeensä naurettava juttu, vaan ennen kaikkea sellainen, mikä laittaa ajattelemaan.

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

PUHDISTUS

Puhdistus - Sofi Oksasen tuotantoa, joka lähes kaikki tuntevat tai tietävät. Työni puolesta kirja on kulkenut lukuisia kertoja kätteni välistä, mutta en ole lukenut sitä, juuri niin ja - en ole myöskään nähnyt elokuvaa, joten astelin Kuusankosken teatteriin hyvin avoimin mielin. En aio valottaa millään lailla juonta, vaan kerron vain siitä, mitä näin.

Kuusankoskelle tämän koskettavan näytelmän on ohjannut Karolina Eklund-Vuorela. Hän on onnistunut repimään näyttelijöistä irti todella upeita suorituksia.

 Ensimmäinen vartti minulla meni seuratessa näytelmää pienessä etukenossa, niin vaikuttuneena, että olin ihan jännittynyt. Kun huomasin tilanteeni, lupasin itselleni, että saan hengittää ja nojata, ei se esitys karkaa ja yritin rentoutua. Zaran roolissa Milja Marttila oli vaan niin kertakaikkisen vakuuttava, että melkein oisin tarvinut lisähappea.

Aliiden osassa Heli Nikula oli kuin olisi syntynyt siihen. Olen nähnyt hänet ennenkin näyttämöllä, mutta miten oli rooliinsa sukeltanut, että oli vaan Aliide. Niin täydellisen uskottava, että melkein pelotti.
Markku Heino oli Lavrenti ja taisi olla koko näytelmän sympaattisin henkilö. Kerran yleisö jopa naurahti hänelle, muutenhan tässä näytelmässä ei naureskeltu.
Uusi kasvo Mikko Jyräs lunasti paikkansa oitis. Miten uskottavasti esitti täydellisen nilkin roolia. Olin suorastaan hämmentynyt ja ihastunut siihen, millaista osaamista voi olla.

Aliide oli nuorena mennyt naimisiin Martinin kanssa. Jälleen tuore kasvo Elisa Heikkinen on osassaan nuorena Aliidena niin loistava, että ihastelin sitä läpi koko näytelmän. Sellaista luontevaa esiintymistä ja kaikki replat hallussa. Matti Olenius Martinin osassa esiintyi juuri niin, että oli se Aliiden mies, joka ei huomannut, kuinka Aliide "näytteli" hänelle. Välillä melkein säälitti.

Aliida oli melkoinen hahmo. Hänellä oli mies myös piilossa, siskonsa mies Hans, johon tuntui olevan niin lääpällään, että pahaa teki. Jyri Turunen tekee hienon roolin ollen Hans, joka nousee esiin piilostaan ja kaipaa Ingeliä.

Tämä näytelmä on ihan huikea, siinä on kaikki kohdallaan, se on rakennettu niin hyvin kasaan, että se kestää. Niin ja hei, lavastus on ihan huippuluokkaa, se kiinnittää katsojan ja ottaa haltuun. Elina Perälä on osanut rakentaa sellaiset puitteet, mitkä toimivat. Tekniikka ja valot toimivat niin, että koko paketti on koossa, yleisössä voi vaan huokaista. Jyrki Kleimola osaa hommansa.
Puvustus on Mervi Suvelan ja miten se oli onnistunut. Kyllä vaan, niitä vermeitä tuli katseltua ja aateltua, miten on tyyli muuttunut.

Toivon, että tätä käydään katsomassa, sillä se vetää lähes sanattomaksi, jää mieleen ja sitä vatvoo vielä kotona. Jälleen kerran oli ihanaa olla yleisössä, kun voi nauttia niin loppuun asti hiotusta esityksestä.

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Tarhapäivän jälkeen Teräsleidit

Nyt on ollut niin haipakkata, ettei ole mukamas ehtinyt ja kun olis ehtinyt, ei ole tullut mieleenkään, että voisi kertoa edes siitä, mitkä leffat on käynyt istuksimassa elokuvateatterissa. Joten, nytpä kerron, että jo ennen joulua, sellaisena pimeänä lauantai-iltana sain puhuttua poikani ympäri, sillä juuri kun olimme ahtaneet itseemme pizzat, niin eikös sitä voi hyvin sulatella elokuvateatterissa ja koska olimme ihan nurkilla, niin ei kun toimeksi (ihan näin kivuttomasti se ei suinkaan käynyt, mutta se onkin jo toinen juttu). Halusin nähdä elokuvan TARHAPÄIVÄ! Miksi, niin sen takia, että olen lukenut ne kirjat, Eve Hietamiehen mahtavat kirjat ja niin, ollaanpa nähty se edellinenkin elokuva, Yösyöttö. Se oli se paras porkkana, millä sain poikani mukaan.

Petteri Summanen on niin Antti Pasanen ja kun katsoo elokuvaa, voi elää hänen kanssaan ihan täysillä sellaista vähän niin kuin vertaistukielämää. Sitä vaan sympatiseeraa kun toinen on pulassa ja sen jälkeen taas pulassa. Mutta - asioilla on tapana selkiytyä.
Antti Pasanen on siis Paavon yksinhuoltaja. Hän on tutustunut Enniin (Marja Salo), joka taas on Tertun yksinhuoltaja.

He kaikki ovat jopa yhteisellä matkalla ja miten se Antti pikkasen läähättää Ennin perään. Ennen kuin juuri mitään ennättää tapahtua, niin tapahtuu se, että Enni joutuu onnettomuuteen. Sen seurauksena Antilla on kaksi huollettavaa, Terttu ja Paavo. Jos on tähän asti pärjännyt pojan kanssa, niin nyt olisi sitten tyttökin ja tyttö, jolla on vielä pitkät hiukset!

Koko leffan juoni menee niin, että miten se mies pärjää kahden lapsen kanssa, kun vastaan tulee ihan mitä vaan. Minä vastaan, että hyvin! Enimmäkseen naurattaa ja mikäs on nauraessa, kun omat lapset ovat jo isoja, Vaan kyllä on paikkoja, missä nousee vesi silmiin.

Elokukuvan superstarat ova tietysti Olavi von Bagh Paavona ja Ellen Herler Terttuna. On vaan pakko olla ihan mykistynyt siitä, miten luontevasti he roolinsa hoitivat. Niin olivat Paavo ja Terttu.

Niin ja sitten sekin juttu vielä, että kun minä oikein eläydyin ja katselin, miten Antti Pasanen pääsi kaljalle, niin siinä samassa minä popcornien mukana nielasin hampaastani paikan. Juu-u, ei mikään kiva juttu lauantai-iltana, etenkään kun aamuyöstä olimme lähdössä lentokentälle. Vaan neuvokkaana piipahdimme naapurikaupungin sairaalan hammaslääkäripäivystyksessä ja homma saatiin paikatuksi.

***********************************************************************
Vaan pian joulun jälkeen oli vuorossa sellainen lauantai-ilta, jolloin liikenteessä oli Teräsleidejä. Meitä oli viisi vanhan liiton naista, jotka kurvasimme Studio 123:n pihaan ja ei kun sisään. Tätä oli odotettu. TERÄSLEIDIT voi alkaa.

Tämä kolmen naisen tähdittämä roadmovie on hauska ja elämänmakuinen.
Inkeri on huitaissut miestään paistinpannulla ja sen johdosta hakee sisarensa mukaan ja sitten lähdetään elämään ne viimeiset hetken ennen kuin mennään poliisin pakeille. Inkerin roolin vetelee hienosti Leena Uotila. Vanhempina siskoina pasteeraa Sylvi (Saara Pakkasvirta) ja Raili (Seela Sella).
Sylvi on se, joka ehkä on se vanhin tai ainakin vaikuttaa siltä, mutta tekee kyllä sitten mlkoiset temput. Saara Pakkasvirta on jotenkin vaan niin hellyyttävä mummeli, vaikka ruutiakin löytyy. Sillä ei olisi hänelle pitänyt pillimehun juomisesta kuittailla....

Seela Sella tekee kyllä tässä leffassa sellaisen Railin roolin, että syvä kunnioitus häntä kohtaan. Ihan voisin niiaten  häntä kiittää ja vieläpä syvään niiaten. Hän on niin tyylikäs lady, mutta jutut ovatkin sitten niin eri luokkaa, että pois alta.

Naisten keskinäinen läpän heitto on sitä luokkaa, että jos aluksi on leuka rinnuksilla, niin sitten käsittää, että nyt on kyse sisaruksista, jotka ovat tunteneet toisensa aina ja niinhän se menee, että sisaruksille voi heittää mitä tahansa. Oikeesti se oli kyllä hauskaa.

Juu, me koko "Teräsleidien" joukko pidimme elokuvasta ja jatkokäsittelimme sitä pitkään, lähes seuraavan päivän puolelle.

Eikä yksikään pelastunut

Agatha Christie oli aikansa ja aikamme jännityskuningatar. Tarinat olivat sitä luokkaa, että elävät edelleen. Niinpä Kuusankosken teatteri on tarttunut toimeen ja ottanut jännitysnäytelmästä kiinni. Huisin jännittävä Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa) sai ensi-iltansa 11.10.2019 Karolina Eklund-Vuorelan taidokkaassa ohjauksessa.

Kuva: Seisomassa: Linda Miettinen, Matti Olenius, Eetu Pesu, Jari Lukkari, Teemu Virsu, Aulis Forssell, Minna Ollikainen, sohvalla: Touko Lehto, Sari Rajulin, Mira Helli

Onnekseni oma kokemus tästä tarinasta oli niin kaukana menneisyydessä, etten muistanut mitään, joten pääsin ihan täysin puskista nauttimaan suurta murhatarinaa, missä yksi toisensa jälkeen heittää henkensä.
Ryhmä tapaa toisensa saarella, johon heidät on kutsuttu ja kukaan heistä ei tunne heitä. On vain herra ja rouva Owen, joiden huvilaan he ovat saanet kutsun tulla. Kaksi henkilökuntaan kuuluvaa ja kahdeksan vierasta. No, missä ovat Owen't ja miten tarina etenee - no, ihan suurella jännityksellä, jopa niin, että seuralaiseni hädin tuskin uskalsi hengittää.

Linda Miettinen on Vera Claythorne, Owen'ien sihteeri ja koko esityksen päähenkilö ja hommat hoituu niin, että silkkaa sihteeriainesta.  Matti Olenius teki  Philip Lombard'sta juuri niin nilkin, että oisi tehny mieli heittää jollain. Sari Rajulin on uskottava ja näpsäkkä taloudenhoitaja, rouva Rogers jonka suurin murhe oli se, että aputyttö tulee vasta huomenna! Hänen miehensä on hovimestari Rogers, minkä housuihin Mira Helli on erinomaisesti sovittanut itsensä.

Minna Ollikainen on Emily Brent, se uskovainen henkilö, joka kuuluu Christien ihmistyyppeihin ja miten juuri hän onkin se koomisin hahmo. Tyyli oli niin huolella hiottu ja silti, kaikesta huolimatta antoi pientä kevennystä jännittävään tilanteeseen. Teemu Virsu keekoilee Davis/Henry Blore'n osassa hyvin luontevasti.

Touko Lehto, hermoilee tohtori Armstrong'n takissa ihan suvereenisti. Niin ja Jari Lukkari tuomari Sir Lawrence Wargrave, on hyvinkin vakuuttava. Lisäksi Eetu Pesu vekkulina Anthony Marston'na ja Aulis Forssell kenraali Mackenzie'n osassa kantavat todella kortensa kekoon.

Koko porukka vetää sellaisen setin, että oli vaikea pysyä nahoissaan, kun kaiken aikaa laski, montako on näyttämöllä, kuka kuolee seuraavaksi? Montako lamppua on palamassa ja kun taas sammui, niin miksi sammui, kenen takia, kuka poistui ja miten? Jännitys alkaa alusta ja jatkuu ihan koko näytelmän ajan, loppuun asti. Ihan huikeaa esitystä koko matkan!

Elina Perälä on hienon lavastuksen loihtinut, missä on osattu käyttää Kuusankosken teatterin korkeutta hyvin hyväksi. Valot ja tekniikka, joilla on suuri osuus tunnelman luomisessa, on Jyrki Kleimolan.

Menkää jännittämään! Se on sen arvoista!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo