Ari Wahlsten ja Kit Karisma

 

 Ari Wahlsten on kirjoittanut jo 10. Kit Karisma-dekkaria! Uusin on Häikäilemättömät, joka noudattaa sitä vankkaa ja jännittävää sarjaa ja on ihan pakko lukea!
Oli pakko kysyä Arilta muutama kysymys suhteesta Kit Karismaan ja näin hän kertoi:

 

 

1. Ari Wahlsten ja Kit Karisma - kuinka tapasitte? Mistä se kaikki alkoi?

 

Puhemiehenä toimi silloinen kustantajani Mikko Aarne, joka kehotti minua kirjoittamaan dekkarin, koska jonkin omituisen etiäisen saaneena hän uskoi minun pystyvän siihen. Sitten piti vain ottaa selvää, minkälainen tyyppi tuleva työparini oli luonteeltaan. Totesin Kit Karisman karskiksi mutta suoraselkäiseksi kaveriksi, jolla oli yllättävän chandlerilainen suhtautuminen maailmaan - ja pidin siitä.

2. Miksi teit Kit Karismasta tummaihoisen? 

 

Kovaksikeitetyn dekkarin juuret ovat Yhdysvalloissa, ja sitä kunnioittaakseni tein päähenkilöstäni puoliksi amerikkalaisen. Ja koska iso osa amerikkalaisista on perimältään tummaihoisia, miksei myös Kit Karisma? Äitinsä puolelta hän on kylläkin vankkaa suomalaista sukujuurta.

 

3. Luomasi yksityisetsivä on varsin mielenkiintoinen, älykäs ja hauska tyyppi. Kuinka paljon hänessä on itseäsi?

 

En kyllä ole käyttänyt itseäni mittapuuna vähäisimmässäkään määrin. Onneksi. Olisin nimittäin hitonmoisessa lirissä, jos joutuisin kulkemaan Kit Karisman nahoissa niissä ympyröissä, joissa hän tapaa ammattiaan harjoittaa.

 

Kuva: Ari Wahlsten

 

4. Miten ja mistä poimit juonet jokaiseen Kit Karisma-tarinaan, jotka kuitenkin kaikki ovat itsenäisesti luettavissa?

 

Todennäköisesti sitä lukee lehtiä ja kahlailee muutenkin uutisvirrassa sen kummempia juonikuvioita juuri sillä hetkellä miettimättä. Sitten aihe putkahtaa osin jalostettuna esiin jossain ihan arkisessa tilanteessa, kuten vaikka pesutuvassa, ja silloin se pitää kirjata ylös.

 

5. Kit Karisma-dekkarisarja on jo edennyt osaan 10. Kun aloitit, oliko silloin mielessä sarja, joka jatkuu....

 

Silloin oli mielessäni vain se yksi ainoa kirja. Sen jälkeen oli tavoitteena trilogia, ja nyt en ole varma mistään.

 

Kiitos haastattelusta ja kiitos kirjoista!!! 

Pajarit-kirjasarja ja sen luoja Kari Valto esittäytyy

 Kari Valtonen, kirjailijanimeltään Kari Valto on kirjoittanut jo neljä kirjaa, joissa hän kertoo sukunsa tarinaa romaanimuodossa. Kirjojen kieli on niin mukaansatempaavaa ja henkilöt niin "eläviä", että lukukokemukset ovat taattuja!

1. Pajarit  2. Keisari  3. Loiset  4. Okatie ja lisää tulossa !!!

Kirjojen vinkit löytyvät täältä!

Koska tämä Pajarit-sarja on vaan niin luokattoman hyvä, kysäsin Karilta muutaman kysymyksen ja näin vastasi:

1. Kerrotko, mikä on sinun roolisi tässä sukusaagassa?
- Romaanieni keskeiset henkilöt Tilda ja Emil Valto ovat isoisovanhempiani, ja Ilmari ja Hilma Valto vaarini ja mummoni. Olen Ilmarin ja Hilman nuorimman tyttären, Irjan, poika.
Tutustuttuani sukuni menneisyyteen aloin jossakin vaiheessa luonnostella tapahtumia juonikartaksi, jonka
pohjalta ryhdyin kirjoittaa niitä tarinaksi. Kun Reunan silloinen toimitusjohtaja Tarja Tornaeus hyväksyi
käsikirjoitukseni kustannusohjelmaan, esikoiseni julkaistiin vuotta myöhemmin nimellä Pajarit. Näin alkoi
romaanikirjailijan- ja sukutarinan kertojan urani.

2. Onko Pajareiden talo tms. paikkoja vielä olemassa?
- Pajarin talo seisoo tänä päivänä samalla paikalla kuin sata vuotta sitten ja on edelleen alenevassa polvessa suvun hallussa. Perilliset omistavat yhä osan tilan peltomaista ja metsistä. Naapuritilatkin ovat etupäässä samojen sukujen hallussa, jotka asuttivat niitä vuosisata sitten. Vaikka Elimäen järven kuivaaminen 1950-luvulla muutti maisemaa, vähän matkan päässä aikaa uhmaa edelleen Moision mahtava kartano.

3. Kun kirjoitit Pajarit ja Keisari-kirjan aikaa myötäillen, niin miksi päätit kirjoittaa Loiset-kirjan ajassa ennen näitä?
- Kaksi ensimmäistä kirjaani olivat taustatöineen minulle aikamoinen rutistus ja tarvitsin hieman etäisyyttä
niihin. Aloitin kyllä heti Okatien kirjoittamisen Keisarin jatkoksi, mutta vaihdoin sen sitten Loisiin, koska
Tildan ja Emilin selviämistarina suorastaan vaati tulla kirjoitetuksi. Ratkaisu oli sikälikin helppo, että myös kansalaissodan aikana heille tapahtui kiinnostavia asioita. Näin Loiset taustoittaa mainiosti myöhemmästä ajasta kertovia teoksiani.

Kuva: Henna Viren

4. Mistä kaivat kaikki tiedot ja tuleeko yllätyksiä vastaan?
- Olen perehtynyt yleiseen- ja paikallishistoriaan, lukenut kymmeniä eri alojen lähdeteoksia, kelannut
suunnattoman määrän vanhoja sanomalehtiä mikrofilmeiltä, istunut päiväkausia Mikkelin maakunta-
arkistossa tutkien mm. käräjäkirjoja, haastatellut ihmisiä ja tutkinut vanhoja valokuvia ja kirkonkirjoja.
Lisäksi olen tutustunut Pajarin vanhoihin papereihin, joissa on mm. kauppa- ja perukirjoja, lainhuutoja,
maakarttoja ja joitakin kirjeitäkin. Pidän tärkeänä, että historiallisissa romaaneissani faktat ovat kunnossa.
Viime aikoina ei suuria yllätyksiä ole enää tullut vastaan, mutta aineistoihin perehtyessäni niin tapahtui
montakin kertaa, ja ne olivat kyllä sellaisia ”vau”-hetkiä! Aivan kaikkea olemassa olevaa materiaalia en ole vieläkään kokonaan tutkinut, joten jokunen vau saattaa vielä odottaa minua.

5. Mitkä ovat omat fiiliksesi, kun uppoat näihin vanhoihin sukusi vaiheisiin?
- Keskeisin tunteeni on innostus. Mielikuvituksessani elän kuvailemissani paikoissa ja eläydyn jokaiseen
kirjoittamaani hahmoon. Ja monet heistäkin elävät edelleen minussa, koska olen alenevassa polvessa
heidän verisukulaisensa. Kirjani perustuvat tositapahtumiin, ja puhuttelen lukijoita aika rankoillakin aiheilla. Todellisten tapahtumien rinnalla joudun myös päättelemään, olettamaan ja kuvittelemaan, miten jotkut asiat ovat voineet tapahtua. Näin kudon fiktiot ja faktat tarinaksi.

Toinen tunteeni on arvostus ja kunnioitus sukulaisteni elämänmittaisia ponnistelujaan kohtaan.
Selviäminen tuohon aikaan vaati uskoa ja uutteruutta. Viinakauppaan liittynyttä rikollisuutta en kirjoissani
ihannoi, vaikka kuvaankin laittoman liiketoiminnan nostattamaa innostusta nuorissa miehissä, erityisesti
vaarissani Ilmarissa. Kolmas tunteeni on kiitollisuus. Ilman esivanhempiani en olisi olemassa, eikä minulla olisi kerrottavana äärimmäisen mielenkiintoisia sattumuksia ja tarinoita heistä.

Kiitos kirjoista ja kiitos haastattelusta, Kari!

Pari kirjavinkkiä ammateista

 Kun itse on toiminut useassakin ammatissa, niin kyllä aina kiinnostaa ne ammatit, mistä ei mitään tiedä. No, tietää ku tarvii, mutta mutta ei kuitenkaan tiedä kuin sen yhden näkökulman. Niinpä on hienoo, kun voi lukea tai kuunnella äänikirjana teoksia, missä valotetaan, mitä se oikeasti on. 

Niinpä kerron tässä nyt ihan vain pari kirjavinkkiä, vaikka niitä on vaikka kuinka paljon, mutta kukin voi sitten itse innostuessaan hakea lisää. 
Me siis ollaan nähty ja luettu, millaista on poliisin tai palomiehen ammatti, mutta mitä se on sieltä ammatin harjoittajan kannalta, niin ensin esittelen kirjan Sisko Koskimies: Pohjoisen poliisi kertoo. Myllylahti 2021.

Sisko Koskimies on toiminut Rovaniemen poliisilaitoksen sosiaalityöntekijänä ja kirjoittanut aiheesta pari fiktiivistä romaania. Niinpä innostuin tästä kirjasta, jonka hän kirjoitti Martti Karjulasta, joka toimi rikostutkijana Rovaniemellä. Sitä ennen suojelupoliisin etsivänä ja keskusrikospoliisina.  Koskimies on antannut äänen Karjulalle ja ne kaikki tarinat, tositarinat, ovat äärimmäisen mielenkiintoisia.  Miten poliisi toimii ja ne kaikki lukuisat tilanteet, mitkä meille on vain median kautta tuttuja. Mielenkiintoisia juttuja ja lisäksi se tunne, että asialla on ihminen, joka toimii sellaisessa ammatissa, mihin on se tietynlainen kutsumus. Aivan mahtavaa saada tietää se kaikki sieltä "toiselta puolelta". 

Toinen erittäin kiinnostava kirja on Reijo Salminen: Tulta, hikeä ja kyyneleitä. Siltala 2021

Tässä kirjassa pääsee sitten palomiesten maailmaan. Jos sitä luulee, että siellä ne vaan korttia pelaa ja odottelee tilanteita, niin kirja valottaa kyllä niin hyvin sen, mitä ei osaisi millään mielikuvituksella kuvitella. Aivan henkeäsalpaavia tilanteita ja niin hyvin kuvattu, että lukijallakin nousee hiki pintaan. Palomiehen on osattava jos ja vaikka mitä ja parhaiten nousi esille se, kun piti viedä Turusta kaksi sydäntä Helsinkiin, Se kerronta nosti kyllä sykkeen ihan tappiin. 

En kerro enempää, mutta suosittelen, On ihan mahtavaa tietää, mitä se kenenkin ammatti sisältää! Kunnioitus ja arvostus lisääntyy.
Niin ja näitä tämän tyylisiä kirjoja kun kaiken aikaa ilmestyy, niin lukekaa ja ihastukaa, ihmetelkää ja olkaa innoissaan, niin ku mie.

Joonatan Tola - Punainen planeetta

 Olinpa lukenut jostain, että Joonatan Tola on kirjoittanut kirjan, missä on minua kiinnostava aihe. Punainen planeetta kertoo oikeasta elämästä, ihmissuhteista ja vaikeista asioista. Oli otettava selvää, mistä oikein on kysymys ja niin minä sitten kuuntelin kirjan äänikirjana. Jonka jälkeen oli pakko saada näppeihin ihan fyysinen kirja. 

Heti ihan alkumetreiltä kirja tempaisee mukaansa ensinnäkin tekstin takia. Kieli on aivan loistavaa ja niin rikasta, että siihen uppoutuu ja siitä todella nauttii. Sitten se, että millaista se elämä on ollut päähenkilön kantilta katottuna, niin ei todellakaan mitään ruusuilla tanssimista. 

Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, jossa siis aihe ja taustat ovat totta, mutta kirjailija voi värittää tarinoita mielensä mukaan. Niinpä tarina koskettaa senkin takia, että se on tapahtunut, että näin on eletty. 

Joonatan kertoo isoisästään, joka oli arvostettu neurokirurgi, joka sairastui polioon ja oli vähällä kuolla, mutta ei todellakaan kuollut. Eli elämäänsä pyörätuolista käsin, muiden autettavana, mutta ei suinkaan toimettomana. Kirjoitteli eri julkaisuihin lääketieteellisiä artikkeleita ja mikä ihan hulluinta, otti eron vaimostaan, joka oli ollut hänen omaishoitajana vuosia ja meni uusiin naimisiin toisen hoitajan kanssa.

Joonatan kertoo myös isästään Mikosta, joka oli nuoresta asti kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa. Mikko, joka ei koskaan tehnyt normaaleja töitä, vaan eli kummallisilla taiteillaan, johon uskoi vain itse. Mikko kuitenkin rakastui, meni naimisiin ja syntyi lapsia, mm. Joonatan ja eriparisilmäinen sisko, näkijäsisko ja pikkuveli. 

Lapsille oli jotakuinkin normaalia elää sellaista elämää, kuin he elivät. Muuttivat jatkuvasti, isä ryyppäsi ja sekoili, äiti koitti pitää perheen koossa ja hengissä, kunnes sairastui MS-tautiin. He eivät oikein tienneet ns. normaalista elämästä.

Punainen planeetta on täynnä asioita, joille voi haukkoa henkeään, mutta parasta kuitenkin se, miten ne ovat kerrottu. Minusta tuli heittämällä Joonatan Tola-fani. 

Teksti ja tarina kulkevat niin eteenpäin, että heti aluksi kun oli siihen viehättynyt, toivoin, ettei kirja koskaan loppuisi. Onneksi tämä kirja on trilogian ensimmäinen osa. 

Pintaremontti

 Miika Nousiainen on minun yksi suurista suosikeistani, enkä varmasti ole ainoa, joka näin ajattelee, siis että on ihan pakko aina saada lukea kaikki, mitä hänen kynästään lähtee. Niinpä nytkin, PINTAREMONTTI!!!
Otava 2020, sivuja 365

Aluksi luin ihan fyysistä kirjaa, minkä olin saanut varattua kirjastosta ihan ensimmäisten joukossa. Lukeminen sujui hyvin, sillä Pintaremontti on jaettu osiin, seiniin ja kattoon, eikun siis henkilökuviin. Kaikki kirjan henkilöt pääsevät vuorollaan ääneen ja se on äärimmäisen mukavaa. Miksi, niin siksi, että jokainen on niin Persoona ja jokaisella on niin se oma, omituisen jännä elämä.

Ihan pikkasen esittelen heitä... Jos kirjassa on päähenkilö, niin se on Sami. Alkulehdillä Sami on isänsä hautajaisissa. Oli oikein helppo virittäytyä tunnelmaan, kun olin juuri haudannut oman isäni. Sami on kiltti ja oikein mukava, haluaa löytää naisen, jonka kanssa haluaa lapsia. Niin, että semmonen tapaus ja hei, paljon muutakin.

Sitten on Markus, kolmen pienen tyttären yksinhuoltajaisä, jonka vaimo vaan oli ottanut hatkat. Melkonen heppu, joka on ottanut töistä vapaata, hoitaakseen huushollia ja lapsia. Tässä kohtaa esittelen pienen lainauksen, mikä kertoo hyvin paljon Miika Nousiaisen huumorista, jota tähän kirjaan on sekoitettu tasaisesti, kuin vaniljasokeria.
"En haluaisi nostaa itseäni jalustalle, mutta kolmen lapsen yksinhuoltajaisän onnistunut aamulähtö kuuluisi Unescon maailmanperintölistalle. Mutta en ole Vanha Rauma. En ole Suomenlinna. En ole edes Kouvolan keskusta..." Tämä siis Markuksen tuumailuja.

Seija edustaa sitten vähän vanhempaa kastia, sillä hänestä on juuri tullut leski. Hän on Samin äiti, joka haluaisin niin mieluusti jo lapsenlapsia ja tuo sen julki lähes joka tilanteessa. Aluksi siis Seija on melko ärsyttävä, mutta loppupuolella jo oikein mukava ja siihen onkin oma syynsä.

Pesonen on äitinsä omaishoitaja. Pesosella vilkkuu pyllyvako, koska ei vaan osaa käyttää housuissa vyötä, joten kertoo hyvin, millainen Pesonen on. Vaan miten muuttuu Pesosenkin elämä ja alkaa pikkuhiljaa pysymään housut jalassa tai sitten ei. 

Henna on Samin sisko, joka on naimisissa Esan kanssa ja heillä ei ole lapsia, ei vaikka kaikki keinot on käytetty. Hennan kiukku tuntuu hyvältä, ihan oma olokin helpottuu, kun Henna laukoo ajatuksiaan. Henna on se, joka lukee Pintaremontti-blogia, missä kaikki on aina niin hyvin....

Puolessa välissä huomasin, että Pintaremontti on myös äänikirjana ja ei kun kuuntelemaan! (Lukijana Oskari Katajisto) Tulin jotenkin niin tutuiksi tämän kirjan porukan kanssa, että aloin nähdä kaiken jo elokuvana. Niin monta herkullista tilannetta, ihanaa ystävyyttä ja asiaa, mikä koskee aika monia. Ennakkoluulojen ravistelua, hurraa!

Kuva: Otava/Katja Lösönen

Pintaremontti on kirja, minkä seurassa olisin viihtynyt pitempääkin, sillä se oli just niin miun maun mukanen. Monta hienoa teemaa käsitelty tavalla, mikä on vaan niin hieno ja ajatuksia herättävä. Kirjasta tulee hyvä mieli, mikä kestää pitkään.

Kiitos kirjasta, Miika Nousiainen

Antti Heikkinen - ELÄMÄ Kari Tapio 1945 - 2010

 Kari Tapio (Kari Jalkanen) on suomalaisten suorastaan ikoniksi noussut laulaja. Itse en ole koskaan ollut mikään erityinen fani, sillä jossain määrin olen seurannut vähän erilaista musiikkia. Muistan kuiten erään tapauksen 1980-luvulta, jolloin menin tapaamaan tulevaa muusikkomiestäni Ylivieskaan. Olin esitellyt miehelleni silloisen hittijuoman Prinssi Everstin (viskilikööri), mikä oli verraton juoma cokiksen kanssa. Kun menin Ylivieskaan, mieheni hotellihuoneen seinustalla oli piiiiitkä rivi Prinssi Eversti-pulloja, tyhjiä! Katsoin jokseenkin hämmästyneenä ja ihan pientä selitystä vailla. Mitä sain kuulla? No sen, että Kari Tapio oli ollut siellä "jatkoilla". Ei siitä sen enempää.

Miksi tartuin kirjaan, niin ensisijaisesti siksi, että sen on kirjoittanut Antti Heikkinen ja voin ihan näin julkisesti ja vieläpä käsi sydämellä myöntää, miten olen Antti-fani. Kaikki, mitä hän kirjoittaa, on niin herkullista luettavaa, enkä ollut tälläkään kerralla väärässä.

Kari Tapio esitellään niin avoimesti ja hyvällä tyylillä, että olin heti ihan myyty. Koko hänen elämänsä kerrotaan sellaisella asenteella, mitä voi vaan ihailla. Hän oli sielultaan niin taiteilija ja halusi tehdä sen, mitä esitti, aina hyvin. 
Minulle oli jäänyt hänestä mieleen lehtien lööpit, mitkä ovat lähes aina ihan silkkaa roskaa, joten kyllä, suodatan ne. Mutta mitä niistä varsinaisista lehtijutuista jäi parhaiten mieleen, oli juuri hänen ja vaimonsa Pian suhde. Kaikki se kesti, kaikki se kärsi. Olin ehkä aina enemmän Pian puolella, miten viisas vaimo. Kuinka jaksoi rinnalla kulkea ja uskoa mieheensä. Monesta ei siihen olisi. 

Antti Heikkinen osaa kuvata Kari Tapion elämää niin, että jokaisesta jutusta paistaa se työmäärä, mikä on tehty ja nähty sen eteen, että voidaan kertoa miehen lapsuudesta asti aina siihen asti kun kaikki on jo ohi. Kun kirjan on lukenut, niin on hyvä mieli siitä, miten hyvin siinä on yhden ihmisen elämä kurottu kasaan. Vähän syyllinen olo sen takia, etten ole osanut arvostaa tarpeeksi - ihmistä. Jos se ei ole vielä myöhäistä, niin teen sen nyt. 

Kuva: WSOY/Otto Virtanen

Tässä kirjassa on yksi ihmisen elämä, pähkinänkuoressa, mutta kuitenkin niin paljon. Ilot ja surut, se koko paketti, mikä elämään kuuluu. Perhe ja lapset, se kaikki, mikä siihen kuuluu, että se pysyy kasassa. Kari Tapio lauloi itsensä kansan sydämiin ja sai siitä elatuksensa. On kuitenkin aina hyvä tietää, että se on totista työtä, ei niin helppoa, kuin miltä se näyttää. 
Mieleen jäi sekin, miten yksinäiseksi Kari Tapio itsensä koki aina keikan jälkeen, oli pakko lähteä etsimään juttuseuraa, kun ei osanut yksin olla. Senhän sitten arvasi, mistä se juttuseura löytyi. 

Kuuntelin kirjan ja miksi, niin siksi, että se on Antti Heikkisen itsensä lukema eli suoranainen nautinto. Vaan äänikirjassa ei voi nähdä kuvia, niin sainpa käsiini oikean fyysisen kirjan, mitä olen hiplannut ja katsonut kaikki kuvat, joita on paljon ja jotka kertovat omaa tarinaansa.

Ehdottoman suositeltava kirja, missä on monelle paljon tuttuja juttuja. Nostalgipöhinään pääsee oikein hyvin ja se tuntuu aika messevälle. 

Äänikirjakirjailijat

 Johanna Tuomola ja Meritta Koivisto ovat kirjoittaneet Storytel'lle vain äänikirjoja. Molemmat kuuluvat todella hyviin kirjoittajiin, joiden kirjoja olen lukenut. Nyt oli ihan pakko kuunnella myös äänikirjat. Minulle se oli helppoa, koska äänikirjat ovat osa elämääni, mutta mitä se on kirjailijoille?

Näin vastasivat Meritta ja Johanna:

1. Kun te molemmat olette nyt kirjoittaneet kirjoja Storytelille vain äänikirjamuotoon, niin, mistä se sai alkunsa?

Meritta: Kiinnostuin äänikirjan suomista mahdollisuuksista. Minulta on julkaistu kolme painokirjaa, ja olen taustaltani elokuva- ja TV-käsikirjoittaja, joten myös uusi avaus innosti.

Johanna: Mari Värri, joka polkaisi Storytelin alkuun Suomessa, otti yhteyttä ja kysyi olisinko kiinnostunut kirjoittamaan 10-osaisen äänikirjasarjan. Konsepti oli minulle ennestään tuntematon, mutta vaikutti heti kiinnostavalta. Tapasimme käydäksemme tarkemmin läpi mitä tällainen projekti pitää sisällään, ja jo kotimatkalla pääni alkoi raksuttaa ideoita, joista moni sitten päätyi ensimmäiseen Oikeuden varjo -äänikirjaan. 

2. Tuleeko niistä kirjoista koskaan painettua versiota?

Meritta: Se riippuu ensisijaisesti siitä, miten Storytelin omistamassa Gummeruksessa suhtaudutaan äänikirjojen painattamiseen. Sukulaisesta on kovasti toivottu painokirjaversiota, ja toki kirjailijana toivon, että tuo toive toteutuu joko Gummeruksen tai jonkun muun kustantamon kautta.

Johanna:  On mahdollista, että näistä tulee myös printtiversiot. 

Kuvassa: Johanna Tuomola

3. Kirjoitatteko vielä painettuja kirjoja?

Meritta: Kyllä, olen kirjoittanut romaania jo usean vuoden ajan, mutta työ edistyy hitaasti vähäisten apurahojen turvin.  

Johanna: . Kirjailijalle ei ole juurikaan eroa kirjoittaako ääni- vai painettua kirjaa. Tarina on molemmissa pääroolissa, ja toivottavasti tulen vielä kirjoittamaan kumpaakin muotoa

4. Mikä on teidän oma suhtautumisenne äänikirjoihin?

Meritta: Toivon laaja-alaista kulttuurista näkemystä. Mielestäni kirjojen merkitys ei muutu, onko tarina otettu vastaan kuulo- tai näköaistin kautta. Kun kirjoitan äänikirjaa, suosin tiiviimpää ilmaisua, ja uskon, että ammattitaitoinen lukija saa esiin sävyt ja sanojen painotukset.

Johanna: Pakko myöntää, etten itse ole äänikirjafani. Se vaatisi totuttelua, johon olen toistaiseksi ollut melko laiska. Mutta useimmat Storytelin julkaisemat äänikirjat löytyy palvelusta myös e-kirjana, mikä on minulle kaikkein mieluisin tapa syventyä kirjaan. 

Kuvassa Meritta Koivisto. Kuva: Ari Haimi

5. Kertokaa, miksi, miten ja missä kannattaa kuunnella äänikirjaa?

Meritta: Jokaisella on oma tapa kuunnella äänikirjaa – ja onhan se hienoa, että kirjojen maailma on avoinna olinpaikasta riippumatta.

Johanna: Äskeisestä vastauksesta voi päätellä, että olen jäävi vastaamaan miksi, miten ja missä kannattaa kuunnella äänikirjoja. Mutta jos kuuntelisin, vastaisin todennäköisesti lenkillä ja autossa. 

Kiitos haastatteluista, Meritta ja Johanna

https://www.storytel.com/

Kari Hotakainen - TARINA

 Kari Hotakaiselta tuli uusi kirja, Tarina. 

Siltala 2020
268 s.

Miepä kerron teille tarinan, miten mie tän kirjan koin.

Miun ol ihan pakko saaha tää kirja, koska mie olen lukenu lähes tulkoo kaiken, mitä Kari Hotakaiselt on tullu. Mie jotenkii niin kovast tykkään siit tyylist, semmosest lakonisest huumorist. Mie oon hänet tavannu ja mie oon päässy oikee haastelee ja haastatteleekin. Mie nään hänes Ihmisen. 
Hänen huumori on älykäst ja jotenkii mie ain nään hänet sitä jotenkii sillai anteeks pyyellen kertovan. Hän ei naura, ei ainakaa omille jutuillee ja nii tule kirjaa lukiessakii sellanen olo, ku ois huumori jotenkin päässy lipsahtamaa mukaa.

Mie ku tän kirjan sain, aloin lukee sitä vessas. On muute hyvä paikka lukee kirjaa, mis ei oo sillai niin mukaansa tempaavaa juonta. Hihittelin sitä siel suljetun oven takaan ja aina ol kiva mennä vessaan, ku siel ol Tarina luettavaan. 
Miten sit kävikää, et se ilmesty myös äänikirjaversioon ja sepäs sattu. Mie lähin Tarinan kans mettää. Keräsin eräänkin puolukan ja mustikan, ku kuuntelin tätä Tarinaa, jonka muute hemmetin hianost lukee Antti Holma.

Tarina menee nii, jotta maaaseutu onkin viritetty virkistysalueeks ja ihmiset kaik kaupunkii. No, kaikil ei oo sijaa, joten tarttee raakata osa pois. Siihe sit värvätää sakkii hoitamaa ns. likanen homma. Asunnon saa parhaitten tarinoitten kertojat. Hitto ja sit alkaa tulla tarinaa. 
On monenmoista tarinan kertojaa ja lähes kaik ovat sitä mielt, ettei oo mitää tarinan aihetta heijän elämäs vaa onpa kuitenkii. 

Onneks olin mettäs iha isseksee, ku välil nii nauratti. No, silti aattelin, että siel se o Hotakain otta rullal kirjottanu tarinaa ja mite siit tulikii niin huvittavaa. Se äärimmäisen rikas kieli ja kielikuvat ovat nii parast antii, mistä toen teol nauttii, etenkii ku sen kuulee. 

@Laura Malmivaara

Miten Tarinas tulee käymää, nii se onkii sit jo toinen juttu. Ite asias mie olin ymmärtävinäni, et täs annetaa vähä palautetta niille, joille mikää ei merkitse mitää. Koko kirjan matkan, mie olin haistavinaa aika lail kaikkee kantaa ottavaa, viisait mielipiteit ja yhteiskuntaritiikkii. Mikä tietty ol hauskaa, nii olinpa hyvinkii usein sitä mielt, että Hurraa! En sentää mettäs huutanu, mut mite joutusaa kävi marjan poiminta.

Mie siis olen näit Hotakaisen opuksii paitti lukenu, nii ottanu revanssii äänikirjamuodos, koska sitenkii se sanalliin arkku aukenee viel helpommin. Ne ku kestää usiammankii luku/kuuntelukerran.
Joten iha vahva suositus! Lue tai kuuntele, Tarina on ain tarina!

Kirjailija Juha Mäntylä kertoo pienoisromaanien taustoista

Kirjailija Juha Mäntylä kertoo jazzin sävyttämistä pienoisromaanien syntyvaiheista.

1.   Olet kirjoittanut neljä ihanaa, pientä kirjaa, joissa on kaikissa jokin mystisyys mukana. Mistä se alkoi, mikä oli se lähtökohta näille kirjoille?

-         Audrey, rakkaani oli ensimmäinen ns. pienoisromaani. Se kulki alkujaan nimellä Tuorila, joka on kotikyläni Merikarvialla. Sinne myös sijoittuu tarinan alku ja lopulta myös päädytään takaisin Tuorilaan, aivan kuten muissakin näissä pienoisromaaneissa. Kirjoissa puhutaan kahdesta miehelle tärkeästä paikasta, ja niitä verrataan myös hyvin paljon toisiinsa. Toinen on Tuorila ja toinen on New Orleans, tarinassa molemmat erittäin suosittuja jazz -paikkoja. Aluksi kirjan tarkoitus oli kuvastaa pienessä kylässä asuvan miehen elämää ja sitä kun hän kohtaa naisen ja rakastuu tähän. Tarina jatkui tämän salaperäisen naisen katoamisella. Mies päätti lähteä etsimään tätä upeaan New Orleansiin, jossa hän tapasi myös toisen rakkautensa, jazzin. Mun tarinoissa mystisyys ja normaalisuus kulkevat käsikädessä. Mä voin yhtäkkiä tarinoissani kävelyttää, vaikka Miles Davisin tai Chet Bakerin mukaan tarinaan ja se on minusta normaalia, ehkä toisesta ei ole. Miles ja Chet voivat olla ihan normaaleita ihmisiä, jotka kulkevat meidän jokaisen kanssa keskellä pientä kylää. Mystisyys on paljon kiehtonut ja oon lapsesta asti jo katsonut esimerkiksi televisiosta kaikenlaisia U.F.O:hin liittyviä ohjelmia. Samoin myös nähnyt ja kuullut asioita jotka kaikki eivät näe tai kuule. Ehkä sitä voi sanoa kurkistukseksi näkymättömän maailman puoleen. On tullut vastaan asioita joista en ole tiennyt ja olen ne esimerkiksi kirjoittanut juurikin näihin tarinoihin.

 

2.      JAZZ - kuuntelet jazzia kirjoittaessasi. Mikä merkitys sillä on?

-         Jazz on tärkeä osa mun kirjallisuutta. Esimerkiksi nyt syksyllä ilmestyvä Joulukalenteri kirjasarjan kuudes osa Hotelli Sylvia sisältää tarinan nimeltään Herra Davisin sininen puku, jossa hyvin vahvasti kuljetaan Miles Davisin jäljillä ja myös tarina on kirjoitettu kuunnellen mm. Davisin musiikkia. Samoin näillä neljällä pienoisromaanilla on jokaisella oma teemakappaleensa jotka seuraavat vahvasti tarinan mukana. Jazz musiikkina on monipuolista ja se antaa soittajalle vapauden tulkita. Parhainta jazzia on pienillä klubeilla, joihin on kerääntynyt liuta soittajia ja he mittelevät kilpaa keskenään ja nokittelevat toisiaan mitä uskomattomilla sooloillaan. Samoin kirjoittajana minulle, se antaa vapauden kirjoittaa. Jazzia ja kirjoittamista voi hyvin verrata toisiinsa, se on parhaimmillaan improvisaatiota ilman mitään ennakkoon sovittua säveltä tai tekstiä.

 

3.      Kirjasi ovat täynnä tunteita. Millaista niitä on kirjoittaa?

-         Kirjoittajia on monenlaisia, jotkut tekevät hyvin tarkkaan muistiinpanot mitä missäkin luvussa tapahtuu, mutta mulle se tyyli ei sovi. Saan kirjoitettua parempaa tekstiä niin, että annan oman ajatuksen kulkea vapaana ilman mitään pakonomaista tarvetta saada täyteen monta sataa liuskaa tekstiä. Ehkä näistäkin kirjoista tuli sen vuoksi niin hyviä ja täynnä sellaista mystistä latausta koska en ole kertaakaan ajatellut, että nyt pitää saada aikaa tekstiä sata liuskaa vaan olen vapaasti saanut päättää käsikirjoituksen silloin, kun olen halunnut lyödä sen viimeisen pilkun. Lyhimmillään näissä kirjoissa on yksi luku vain yhden lauseen pituinen ja se mielestäni kertoi silloin kaiken tarpeellisen siinä luvussa. Kappale löytyy Olet valoni, Audrey kirjasta: Luku 56 ja se kuuluu näin: Sydämeni sykki, kipua. Tuo hetki kuvastaa sitä, kun Audrey on kuollut ja kaipuu on kova. Luulen, että jos mulla olisi ollut jokin tavoite tekstin suhteen, niistä ei olisi tullut niin puhuttelevia lukijoille kuin ne nyt ovat.

Kuva: Suvi Siipola

 

4.      Kaikki se mystisyys ja unet, voitko kertoa, miten sait ne mukaan?

-         Mystisyys ja unet ovat kirjojen yksi kantava voima. Kun ne sekoittaa nykypäivään ja mukaan vielä aikaa, jota elettiin lähes sata vuotta sitten. Kun hämmentää tätä soppaa vielä vertailemalla omaa pientä kotikylää ja suurta New Orleansia keskenään, saadaan aikaan melkoinen soppa. Toi on mun maailma, missä mun pääni elää ja jos olisi mahdollista päästä aikakoneella jonnekin, se olisi mahdollisesti juuri New Orleans ja siellä olevat jazzklubit. Voisin hyvin kuvitella itseni istumassa kuuntelemassa kirjojen hahmon Milton ”Milt” Kingin esiintymistä. Varmaan ne parhaimmat tarinat lähtevät siitä, mitä itse haluaa kokea. Jos itse on kokenut ja nähnyt jotain mystistä, niin se on helppo tuoda mukaan tarinaan ja laajentaa sitä näkemystä, mitä kaikkea unet ja mystiset asiat voivat romaanissa tarjota.

 

5.      Osaatko itse soittaa, esim. trumpettia?

-         Trumpettia en osaa soittaa mutta jos saisin sormen napsautuksella jonkun soittimen soittotaidon itselleni, se olisi joko trumpetti tai saksofoni. Olisihan se mahtavaa päästä jonnekin jazz-klubille soittamaan yhdessä Miles Davisin, Chet Bakerin tai Charlie Hadenin kanssa, jos se olisi mahdollista tai oikeastaan miksei se olisi? Mun soittotaito on hyvin rajallista. Ala-asteella pakollinen nokkahuilu ja pianolla osaan soittaa jotain, mutta hyvin, hyvin vähän.

Kiitos haastattelusta Juha!

Juha Mäntylän neloset

Juha Mäntylä on loihtinut sarjan pieniä, mutta äärimmäisen koskettavia kirjoja, joita on ihana lukea ja joita ei voi unohtaa.

Kirjoista ensimmäinen on AUDREY, RAKKAANI (Reuna 2015) ja aloin lukea sitä Reunan kirjakaupassa ja olin aivan otettu. Siis kirja otti minut. Se oli käsittämätön tunne, johon en voinut vaikuttaa. Ei ollut niin, että minä olisin vain ottanut kirjan ja alkanut lukea tai kyllä, niin aluksi tein, mutta pian huomasin, että tilanne oli muuttunut. Kirja ja sen teksti vei minua, ei antanut tilaa millekkään muulle. 

Siinä mies on Tuorilassa, pienessä kylässä, jossa hän rakastaa jazzia. Kylään tulee nainen, joka on aivan Audrey Hepburn'n näköinen. He viettävät tovin, jos toisenkin yhdessä ja sitten nainen katoaa. Miehellä on kylässä vanha mies, ystävä, Nestori nimeltään, joka neuvoo hakemaan onnea New Orleansista. 

Kirjoista toinen on MILT (Reuna 2016) 

Oli Milt ja hänen elämänsä, hänen trumpetistin unelma esiintyä New Orleansin parhaalla jazzklubilla, jonka omistaa Lady Summertime. Milt tapaa vanhassa antikvariaatissa ystäväänsä, vanhaa miestä, joka neuvoo häntä. Sinnikkäästi hän taivaltaa kohti omaa, sitä unelmaa, mikä toteutuu. 

Taianomainen tarina vie, eikä jätä lukijaansa kylmäksi. Se vie omaan mystiseen maailmaansa.

Kolmas kirja on MILT JAZZIN KUNINGAS ( Reuna 2017)

Milt asuu Tuorilassa ja hän on vanha. Hän palaa synnyinseuduilleen ja selvittää lapsuuttaan ja menneisyyttään. On Jazzklubi, mihin hän menee soittamaan, mutta kukaan ei tiedä siitä. Jälleen kerran tämäkin pieni kirja ottaa ja lukijan omaan, salaiseen maailmaansa. Kiltisti olin mukana ja nautin joka hetkestä.

Viimeinen kirja on OLET VALONI, Audrey (Reuna 2018

Tämä kirja on paljolti surun ja ikävän siivittämä, sillä Audrey on kuollut ja mies lähtee käymään New Orleansissa. Hotellissa on seinällä sudenkorento-aiheinen taulu, joka koskettaa. Jälleen kerran koko tarina kietoo lukijan niin mukaansa, että sitä liitelee sudenkorennon lailla koko matkan.

Nämä pienet kirjat ovat kooltaan pieniä, mutta suuria ajatuksia täynnä. Lukija pääsee mukaan matkalle, missä omat, henkilökohtaiset asiat saavat uutta näkökulmaa. Jokaisen luvun jälkeen oli aina hyvin reipas ja energinen olo. Monen luvun jälkeen huomasi muistelevansa jotain omassa elämässä sattunutta tapahtumaa. Usein oli ilahtunut siitä, että miten moni asia selkiytyi vain lukemalla pientä kirjaa. 

Käsi sydämellä suosittelen tutustumaan näihin kirjoihin, sillä harrasta iloa ja lohdullista toivoa niistä sai.  

Hae omasi kirjastosta tai jos haluat omaksesi, tilaa: Reunan kirjakaupasta.

Kari Lumikero: Uutismies

On aika vaikea kuvitella, että olisi joku, joka ei tietäisi, kuka on Kari Lumikero. No, jos ei nimi heti ehkä sanoisikaan mitään, niin kuva ja ääni kertoo loput ja heti lamppu syttyy. Jos olenkin kuullut hänen lukemiaan uutisia ja nähnyt kuvaa televisiosta, niin pääsinpä tapaamaan hänet ihan livenäkin. Loppuvuodesta 2019 Paasikivi-seura kutsui Kari Lumikeron vierailemaan Kouvolan pääkirjastossa ja siellä sitten saimme nauttia hänen seurastaan ja tarinoinnistaan Markku Laukkasen haastattelemana. Uutismies-kirjasta riitti jutusteltavaa.

Ilta oli mukava ja jäi todella mieleen mitä moninaisimmat uutismiehen seikkailut.

Tänä kesänä sitten osui silmiini, että Uutismies on äänikirjana ja hei, mikä ihan superluksusta, niin Kari Lumikeron itsensä lukemana. Juu, oli ihan pakko ja niin aloin kuunnella ja se rupeama kesti piirua vaille 15 tuntia! Sen taitoin äänikirjakävellen luonnossa. Matka taittui todella keveästi.

Lumikero on ollut niin monessa mukana, että ihan suorastaan välillä henkeä salpasi. Hän kertoo kronologisesti aloittaen lapsuudesta ja sitten nuoruudesta, Tukholmaan muutosta ja kaiesta siitä, mitä sitten tapahtui. Uutisia on tehty "aina", mutta hän ei ollut vain se, minkä näimme ja kuulimme ruudussa, vaan hän osasi tehdä kaiken sen taustatyön aina kuvaamisesta  editointiin saakka.
Hyvin  tulee kerrottua kaikki ne meidän muistamat katastrofitilanteet, mistä olemme saaneet tiedot mediasta. Nyt vain vieläkin perusteellisemmin sieltä toiselta kantilta.

Uutimies on huikea matka Kari Lumikeron mukana. Siinä on vakavuutta, mutta siinä on myös ihanaa huumoria, lämpöä perheen ja ystävien mukana. Kaiken matkaa kuunnellessani tätä kirjaa, kulki jossain pohjalla ajatus, että olisipa mukava ollut olla joskus mukana. Niinpä loppusanoissa Kari toivoo, miten lukijalle voisi tulla sellainen olo, että Oi, jospa oisin saanut olla mukana. Kun sen kuulin, olin keskellä metsää ja  suorastaan pala kurkussa hihkaisin, että Just niin!

Olli Sarpon sisarukset

Olli Sarpo on kirjailija, jonka kirjoitukset eivät pitkästytä lukijaa millään lailla, ei ainakaan pituuksillaan. Hän kirjoittaa napakoita, pieniä tarinoita, mutta ajatuksiltaan suuria.

Olemisen tapaluokkia on ilmestynyt 2018 ja kansien väliin mahtuu hyvin ne "olemisen tapaluokat".

Tuokiokuvia ja arkisia merkintöjä, yksipuolisia vuoropuheluja ja sikermä selviytymisiä. Tarinoita ihmisistä, joista ei muutoin puhuttaisi, joita kukaan ei mainitse, edes sivulauseessa. Heillä on pieni elämä Olli Sarpon kirjoissa, sillä..

....Olemisen tapaluokilla on sisar! Onko se sisko vai sen veli, mutta joka tapauksessa samaa sukua, sillä onhan molemmilla sama isä.
Sisäolennoista syntyi 2020 ja jatkaa samaa tyyliä, mutta silti erilaista. Kuten sisaruksilla, niin heissä on jotain samaa, mutta silti oma luonteensa. Niin on näilläkin.

Sisäolennot on myös täynnä niitä olentoja, joilla menee joten kuten. Ne kirjoittelevat kirjeitä, ne elävät tai ovat eläneet ja onpa tarina, mikä on kirjoitettu takaperin. Tarinat ovat kiinnostavia, ne hämmästyttävät, ne kummastuttavat, ne nostattavat hien silmiin, ne laittavat ajattelemaan ja jokaisessa on aina se jokin.

Olli Sarpolla on kieli, mitä on kiva lukea. Se on äärimmäisen selkeää ja se maistuu hyvälle.
Näissä kirjoissa tarinat ovat sellaisia, että niitä voi lukea ihan miten tahansa, vaikka lopusta alkuun tai siltä väliltä. Peräjälkeen, yhtä kyytiä tai vain silloin tällöin.
Kirjat ovat REUNAn kustantamia ja nähtäväksi jää, tuleeko muita sisaruksia!? Toivottavasti!

Jos tää juttu ei ole vinkki, niin sitten ei mikään!

Tässä vielä haastattelu:

Syrjästäkatsojan tarinoita

Enni Mustonen  eli Kirsti Manninen (s. 1952) on kirjoittanut itsensä suomalaisten mieliin, sillä Syrjästäkatsojan tarinoita-kirjasarja on sellainen kuningas-sarja, josta kukaan ei ole voinut olla kuulematta. On hän paljon muutakin kirjoittanut, mutta kerronpa nyt tästä sarjasta, jossa on tällä hetkellä ilmestynyt kahdeksan opusta ja sarja jatkuu....

Koska kirjastotätinä nämä kirjat ovat niin usein käsieni välistä juosseet, niin oli pakko ottaa selvää, mikä on kupletin juoni. Viime vuonna aloitin sarjan 1.kirjasta, mikä on Paimentyttö (#1) ja siinä tutustuin Ida Erikssoniin, joka on syntynyt vuonna 1880. Kun isä kuolee, niin hän lähtee äitinsä mukana Sipooseen, missä äiti piikoo Östersundomin kartanossa. Ida on paimenessa. Hänestä tulee orpo 12-vuotiaana, kun äiti kuolee tuberkuloosiin. Hän pääsee karjapiiaksi kartanoon ja saa tukea karjakkoneiti Matilda Weckstömiltä. Pian hän pääsee piiaksi Topeliuksen perheeseen. Ajallisesti eletään 1890-lukua.
 Lapsenpiika (#2) onkin sitten jo eri perheessä, kun Ida ottaa pestin Sibeliusten perheeseen. Äärimmäisen mielenkiintoista saada tietää, mitä Sibeliuksille kuuluu ja kuinka siellä lapset voivat, kun säveltäjä-isä on viftaamassa. Eletään vuotta 1898.
Enni Mustonen kuvaa historiaa niin elävästi ja kansanomaisesti, että pakko jatkaa...

Emännöitsijä (#3) on ihana kirja. Siinä Ida pääsee emännöitsijäksi ja mihin, niin Albert Edelfeldtin perheeseen. Pääasiassa hän huoltaa taiteilijaa, mutta kun taiteilija on reissuillaan, mm. Pariisissa, niin Idan työllistää taiteilijan äiti ja siskot, niin ja vaimo Ellan. Vuosituhannen vaihdetta eletään.
Idalla on ateljeen yhteydessä pikkiriikkinen oma huone ja hän pitää huolta taiteilijasta lähes 24/7.... ja siitähän on seuraamuksensa. Taiteilija on kuitenkin jo hyvin sairas ja kun hän menehtyy, Ida lähtee ja muuttaa Ruotsiin ja siellä syntyy tytär Kirsti.
Ruokarouva (#4) on sitten kirja, missä on tilanteessa, että muuttaa tyttärensä Kirstin kanssa takaisin Suomeen ja Albergaan. Ruotsista saaneen pienen perinnön turvin ostaa ison talon, mihin perustaa täysihoitolan. Ajallisesti eletään vuosissa1914-1918, joten sisällissota aiheuttaa omat jännityksensä, mutta myös mielenkiintoiset asukkaat ja vieraat, mm. Eino Leino ja L. Onerva.
Tässä aviheessa on ihan innoissaa, että sarja onneksi jatkuu, sillä on ihan pakko tietää, kuinka tarina etenee!

Ruokarouvan tytär (#5) onkin sitten Kirstin tarinaa, sillä nuoreksi naiseksi varttunut neito lähtee Pariisiin. Ajallisesti ollaan 1920-luvulla. Ennen sitä Albergassa Ida on mennyt naimisiin Eliaksen kanssa ja he ovat saaneet kaksospojat. Kirsti ja ottotytär Alli opiskelevat ja osallistuvat nuorten rientoihin. Kun Alli kuolee, niin silloin Kirsti lähtee. Pariisiin hän pääsee opintorahan turvin, mutta päätyykin Chanelin muotitalolle töihin, koska osoittautuu niin hyväksi piirtäjäksi. Iivokin astuu kuvioihin!
Taiteilijan vaimo (#6) jatkuu sillä, että Kirsti ja Iivo asuvat yhdessä Pariisissa, Kirsti hoitaa Elsa Schiaparellin muotisalonkia. Pariisissa kirja alkaa, mutta pian Kirsti ja Iivo muuttavat Suomeen ja  Albergan täysihoitolaan. He menevät naimisiin. Iivo toimii Ville Vallgrenin apulaisena. Kirsti perustaa ystävänsä Miilin kanssa Bulevardille muotihuoneen. Viena-tytär syntyy ja jää Ida-mummon hoiviin, kun Kirsti-äiti rientää töihin. Tässä kirjassa tulee tilanne, missä Ida paljastaa Kirstille tytön oikean isän. Nyt ollaan jo 1920-luvun lopussa.

Sotaleski (#7) jo nimellään kertoo, että joku kaatuu ja jostain tulee leski. Sotavuodet ovat hyvin esillä tässä osassa. Niin monta tarinaa kulkee tässä kirjassa, mutta hyvin pysyy kärryillä. Pommitus tuohoaa Kirstin perustaman ompelimon. Kirstin veljet Voitto ja Veikko ovat rintamalla. Karjalaisperhe tulee evakkona Albergaan. Kirstin ja Iivon tarina päättyy.
Pukija (#8) kertoo jo Kirstin ja Iivon tyttären, Vienan elämästä. Eletään sodanjälkeistä aikaa ja Viena on ollut Skotlannissa au-pairina ja kokeut siellä kiihkeän suhteen. Hän palaa Suomeen ja pääsee pukijaksi elokuvastudioon, mikä on mielenkiintoista osiota kaikille vanhojen kotimaisten elokuvien ystäville. Sitten hän on pukemassa Armi Kuuselaa Miss Universum-kilpailuissa ja sen myötä saa pestin Hollywoodiin, elokuvatähtien pukijaksi. Vauhtia piisaa, mutta hyvällä tavalla.

Kuuntelin koko sarjan äänikirjoina ja en yhtä kyytiä. Välissä luin/kuuntelin jotain muuta ja sitten taas palasin suurella innolla Syrjästäkatsojan tarinaan. On kehuttava Erja Mantoa, joka osaa hyvin lukea ja lausua. Kaikki murteet ja vieraskieliset sanat suorastaan soljuvat. Kun hän Taiteilijan vaimossa luki Kirstin venäläistaustaisen apulaisen reploja, olisi välillä tehnyt mieli kuunnella uudestaan, sillä niin hyvin oli se toteutettu.
Olen kyllä ihan koukussa ja onneksi sarja jatkuu ja varmasti ensi keväänä on meillä taas uusi osa! Sitä ennen voi käydä fiilistelemässä sarjan Facebook-sivuilla.