Päätin viettää "mie-ite"-viikonlopun! Nii ku tarkotus olla kotona ja tekemättä juur yhtää mitää. Ei sit iha onnistunu, ku lauantain päätin lähtee elokuvii. Sää ol sitä luokkaa, et päätin lähtee autol. Ajelin Kuusaalle ja siel Studio 123 ja nam, Kuolleet lehdet, taattua Kaurismäkeä.
Jussi Vatanen ja Alma Pöysti tähdittivät tätä elokuvaa. Ol aika jännä, että elettiin nii ku jossaa entises, ku ol lankapuhelimet ja muutenkii sen olost ja näköst. Sit baarin keittiön seinäl ol vuuen 2024 seinäkalenteri ja välil niil on kännykätkii ja ratiost tul Ukrainan sotaa... Mut mite mie nii tykkäsin.
Seuraavaan päivään mie menin taas samaa paikkaa ja ny ol vuoros elokuva Toni Kurkimäen ohjaama Lapua! Mie hämäräst muistan sen, ku se tehas paukaht sillo vuon 1976, vaik olinkii siin iäs, et kiinnosti enemmä iha muut jutut. Tää elokuva ol kyl ihana ja kauhee. Ihana se, ku Konsta Laakson silmät ol nii namuset ja kauheeta se, ku se rähädys sattu sit siin silmie ees ja kui sitä alettii hoittaa, pelastaa se, mitä enää pelastettavis ol.
Linnea Leino ol se pääparin kauniimpi osapuoli, Kaisa ja Konsta ol Matti. Kyllä jäi mieleen tästä yhtä sun toista.
Vaa nii pääsin elokuvien makuu, et ku Lapua loppu, poistuin ja astelin takas Studio 123 sisää ja sit seuraavaan leffaan! Se olkii SPEDE! Vessas ehin käymää ja ostaa mässypussukan, sit taas istumaa ja nauttii leffast.
Spedest olinkii kuullu kaikkee ja olhaa se nähtävä, kui ihana Aleksi Delikouras ohjaa ja miten söpö Aki Sipola o Veskuun. Kaik men hyvi ja mie nii tykkäsin!
Ylipäätää mie ain tykkään kotimaisist elokuvist ja ny ku ol nää kolme nähny, nii ol niis semmosii yhtäläisyyksii, ku Kuolleis lehis ja Spedes ol kuvattu kohtauksii elokuvateatteri Ritz'n ees. Sit ol aika hauska ku Lapuas ol päähenkilöön Linnea Leino, jonka roolinnimi ol Kaisa, ni eikös vain Spedes ollu yks sivuhenkilö Kaisa, jota näytteli Linnea Leino.
Olipa taas se lauantai, kun päätin lähteä elokuviin. Kävelen assalle, hyppään bussiin ja hurautan sillä Kuusankoskelle, Studio 123-elokuvateatteriin. Katson elokuvan ja kävelen kotiin. Mainiota ajanvietettä. Mannaa sielulle ja ruumiille.
Nyt oli sitten katselmuksessa elokuva Pohjolan satoa, jota olinkin jo osanut odottaa. Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuukka Temonen!
Tarinassa on kolmen sukupolven miehet, jotka pakon sanelemina alkavat viljellä kannabista!!! Erkki-isä (Juha Laitela) asustelee poikansa Matin (Jussi Puhakka) kanssa landella ja vastustavat ohitustien rakentamista, jota kunnanjohtaja Leppälä (Jan Nyqvist) kiivaasti ajaa. Yks kaks paikalle pölähtää Ville, jonka bisnekset ovat menneet ihan ruvelle ja hän ikään kuin hakee turvapaikkaa kotikonnuilta. Ville (Miska Haakana) on Matin poika ja Matti ei suuremmin ilahdu poikansa tapaamisesta.
Takapiruina ovat Mehmed (Arman Alizad) kumppaneineen ja Jori (Roope Salminen). Ihan mutkattomasti kaikki ei suju ja se onkin koko leffan juoni, mitä kaikkea voikaan sattua, kun kesantopeltoa varjellaan. Kaiken kaikkiaan kelpo tarina ja leffana mainio.
Eritoten menin katsomaan tätä elokuvaa, bongatakseni tuttuja maisemia ja tuttuja näyttelijöitä ja niitähän riitti. Mutta - suuri yllätys oli Miska Haakana, joka on pääosassa, jota en ollut ennen nähnyt missään (olen siinä iässä, että just ja just hämärästi tiedän, mitä on tubetus), niin hän oli luonteva, uskottava nuori kasvo, tämän elokuvan tähti.
Muutenkin pidin siitä, että mentiin vähän niin kuin kieli poskessa. Oli vauhtia, oli ilmeitä, kiperiä tilanteita ja hauskoja hetkiä. Olin oikein tyytyväinen, jos en puutu pariin tekniseen juttuun. En kerro niitä, vaan menkääs kattoo elokuva!
Ihanat välipäivät ja loma, jolloin voi tosta noin vaan lähteä elokuviin vaikka keskellä päivää. Niin tein, menin Studio 123:een ja nousin yläsaliin, missä meni Hytti nro 6. Sain paikan nro 6.
Olen aikoinaan lukenut Rosa Liksomin kirjan Hytti nro 6 ja siitä jäi hyvä fiilis, koska se tarina ja sen aiheuttama tunnelma oli niin mahtava. Elokuvassa ohjaaja Juho Kuosmanen oli saanut vapaat kädet ja muuttanut monia asioita, mutta se tunnelma oli silti vahvasti läsnä ja se oli parasta.
Hytti nro 6 kertoo junamatkasta Venäjällä ja se matka on niin pitkä, että hytissä ollaan kauan. Samaan hyttiin on joutuneet opiskelija Laura ja kaivostyöläinen Ljoha. Ei ihan heti mikään helppo yhtälö.
Seidi Haarla tekee hienon työn Lauran roolissa. Hyvin tulee esille, millainen matka on edessä ja kuinka paljon voikaan riipiä se, että hyttikaveri on niin outo.
Juri Borisov näyttelee Ljohan osan niin valloittavasti, että vaikka alussa antaakin hiukan huonon kuvan, niin lähes heti on huomattavissa jotain ihanaa sympaattisuutta. Eli outous muuttuu ihan joksikin muuksi.
Kun kaksi ihmistä joutuu olemaan niinkin lähekkäin, väkisinkin syntyy jotain ja se onkin tässä elokuvassa niin hienoa. Mitään kliseemäistä ei ole, vaan kaikki etenee pienin sykäyksin ja niin, että vire säilyy. Muutamilla sanoilla ja ilmeillä kerrotaan paljon.
Kun juna pysähtyy Petroskoissa, niin on aikaa käydä vierailulla. Ljohan "ottoäiti" oli räväkkä ja viisas mummeli. Tupakkaa paloi, oli jollain lailla rujoa ja epäsiistiä, mutta silti niin lämmintä.
Tämä elokuva oli todella koskettava, mieleenpainuva ja sellainen, mikä jää mieleen.
Huolimatta siitä, että on kurja poikkeustilanne, niin menin elokuviin, koska - sinne otettiin vain 10 katsojaa. Varasin lipun etukäteen ja osasin sen jopa maksaa. Sitten vaan odottamaan H-hetkeä. Elokuva alkoi juuri siihen aikaan, kun minulla oli ruoka-aika, joten maximoin nautinnon ja otin evääksi pari Runebergin torttua. Sitten kohteeseen, missä minua odotti PERUNA! Sali oli loppuunmyyty, minkä saattoi arvatakkin.
Koska olen intohimoinen perunan ystävä ja voisin puhua perunasta vaikka viikon yhtä kyytiä, niin olinpa toden totta tätä leffaa varttunut. Oikeesti olisi pitänyt olla eväänä vaikkapa ranuja, mutta ei nyt ollut.
Peruna-leffa on hauska ja viihdyttävä katsaus perunan historiaan. Meille niin tuttu ruoka on joutunut käymään erinäiset taistelut selättääkseen nauriin, niin että kuka nyt enää nauriita syö... Käsikirjoitus on Pekko Pesosen ja ohjaus Joona Tenan.
Leffa on kuvattu Liettuassa ja siksi ei näkynyt tuttuja maisemia ja avustajistakin suurin osa oli paikallisia. Vaan varsinainen peruna-tiimi on melkoinen tähtikavalkaadi. Joonas Nordman on Untamo, ihana kakkapoika, joka siis aloittaa "puhtaanapitolaitoksen" hommissa, keräillen sitä itteään paikoista mihin sitä tippuu. Kukapa ei sellaisista hommista haluaisi nousta ja olla jollain lailla vaikuttamassa asioihin. Hänen paras ystävä on Pyöveli, jonka roolissa hienosti fyysisesti mahtailee Mikko Penttilä. Untamo hakee Turusta uuden tuttavansa Magnuksen, jonka osan ottaa haltuun Alex Anton, aivan käsittämätön sössöttäjä ja sanon tämän nyt täysin positiivissa hengessä, olin vaikuttunut. Vielä saavat joukkoonsa pahansisuisen kansleri Kalevin, jota esittää Kari Hietalahti, joka ei sanojaan säästele. Varsinainen perunateatteri voi alkaa.
Eletään 1600-lukua Hevonperässä ja siellä ollaa ihan landella. Turku on sitten se mekka, missä kaikki on niin kovin edistyksellistä. Siellä Untamo tapaa Magnuksen lisäksi myös suuren vaikuttajan ja yrittäjän (joka muistuttaa meitä nykyajan katsojia vahvasti Jari Sarasvuosta) ja hänen roolissan kekkaloi Antti Luusuaniemi. Tarpeeksi kun yrittää, niin kasvaa sarvi ottaan... Onko koskaan yrittäminen tai jonkun uuden asian lanseeraaminen ollut helppoa, ei ole! Peruna-teamia vastassa on se nauris-team, jota johtaa pitkäaikainen linnanvouti, joka laittaa kaikki kapulat rattaisiin. Kari Ketonen osaa olla nilkki, mutta kumpi voittaa? Nauris vai peruna? Hevonpers...eiku Hevonperän linnanherralla on kaksostytöt, voisi sanoa, että 1600-luvun pissaliisat, mutta heidän rooleissa kivasti kujertavat Mimosa Willamo ja Linda Manelius.
Kaiken kaikkiaan elokuva on mainio, tykkäsin erityisesti puvustuksesta, jonka suunnittelusta on vastannut Daiva Petrulyté. Tarina on kuitenkin juuri niin kiehtova ja se huumori, mikä kantaa koko matkan. Hauskaa läppää, kuten sellainen kohtaus, missä Pyövelin sisko ( Linnea Leino) hyppää kärryihin kohti Turkua ja sanoo: - Mä laitan sitten kyyhkyn!
Kyllä taas niijaan ja olen syvästi otettu, miten on osattu ja jaksettu näin iso elokuva tehdä. Voisin jopa suositella kouluille, että opettajat näyttäisivät tätä joskus oppilaille ja sitten siitä voisi keskustella. Miten joku asia aina vaan onkin niin so last season.
METSÄJÄTTI on paitsi Miika Nousiaisen hieno romaani, niin nyt myös upea elokuva! Koska säätila vaikutti niin huonolle, niin oli juuri oikea ilma mennä elokuviin. Auto piiloon kaatuvilta puilta yms, ja sitten nauttimaan elokuvasta.
Olin lukenut kirjan sen ilmestymisen aikoihin ja päässyt jopa haastattelemaan Miika Nousiaista kirjan aiheen tiimoilta. Silloin kaikki oli tapetilla Kouvolan seudulla, missä tehtaita pantiin nurin.
Elokuvan on ohjannut Ville Jankeri ja käsikirjoituksen laatinut Ville Jankeri ja Timo Turunen. Niin, että ihan kirjan tarinan mukaan ei mennä, mutta pääosin kyllä.
Metsäjätti kertoo siitä, kuinka Törmälässä sijaitseva Metsäjätti-tehdas halutaan ajaa alas ja siihen tehtävään asetetaan Pasi Kauppi. Hän kun on Törmälästä kotoisin. Pasin roolin vetää hyvin uskottavasti Jussi Vatanen. Tempauduin niin mukaan, että ihan unohdin kuinka kaikki päättyy ja vasta kun muistin, miten tulee käymään, uskalsin hengittää vapaammin.
Elokuvassa parasta oli se ystävyys, Pasin ja Jannen. Pasi on vähän kasvanut hienostelijaksi, Jannen sanoin hän on "pukupelle". Janne taas on se sama vanha Janne. Hannes Suominen on oiva valinta Jannen rooliin, joka vaan on niin oikeanlainen. Sen tajuaa Pasikin, jonkun ajan kuluttua.
Pasia kuitenkin vie kaksi naista! Lähin pomo Katariina, jonka piinkovaa bisnesnaisen roolia näyttelee Anu Sinisalo. Pasi on kuin talutusnuorassa ja sokeasti tekee mitä tehtäväksi annetaan. Vaimo Linda on raskaana ja haluaa uuden asunnon, kerrostalosta, eikä ihan mistä tahansa. Sara Soulié esittää lempeää, kilttiä ja mukautuvaista, kunnes saa tietää, ettei Pasi ole kertonut kaikkea. Menneisyys puskee esiin.
Tehtaalla Törmälässä tehtaanjohtaja Virtasalmen roolissa on Tommi Korpela ja luottamusmiehenä Iikka Fors. On pakko mainita, että hänen suuhunsa oli laitettu Voikkaan tehtaan luottamusmiehen sanat, jotka lausuttiin Voikkaan tehtaan sulkeuduttua. Legendaarinen repliikki, joka voisi tuottaa alkuperäiselle sanojalle melkoiset provikkat, jos se olisi mahdollista.
Oli erittäin hyvä, että kirjan lukemisesta oli jo vierähtänyt tovi, sen verran, etten muistanut kuin sen aiheen. Niin nautin koko elokuvasta ja sen tuomista pikkujiboista ihan nauruun saakka.
Todella pidin elokuvasta ja olisin katellut pidempäänkin.
Aika jonka sain. Elokuva, jota osasin odottaa ja kyllä, etukäteen tiesin, että jotain hyvää on tiedossa. Vaikka viihdynkin hyvin yksin kotona, niin siitäkin huolimatta lähdin elokuviin, yksin ja koronaa uhmaten ja otaksuen, että terveenä. Ilahduttavan moni muukin oli halunut nähdä tämän elokuvan, vaikka sainkin istua omalla penkkirivillä aivan itekseni.
Aika jonka sain kertoo siis Jaana Kivimäen tarinan, tositarinan naisesta, joka koskettaa. Tuukka Temonen on tarttunut hyvin ohjaksiin ja ohjannut elokuvan, jonka soisi niittävän mainetta ihan missä tahansa. Juha Kärkkäinen on leikkaajana tehnyt elokuvasta sen, mikä osuu. Kun katsoo elokuvan, ymmärtää miksi hän on palkitsemisen arvoinen.
Olga Temonen tekee upean roolin ollen Jaana Kivimäki. Varmasti helppoa ratsastusharrastuksen myötä, mutta onnettomuuden sattuessa ollaankin tositoimissa. Aivan käsittämättömän upeaa tulkintaa, missä monessa kohtaa ollaan siinä tilanteessa, että katsojat kyynelehtii.
Elokuvan varsinainen nilkki on Jaanan ex-mies, Marko. Sebastian Rejman tekee melko lailla uskottavan roolin, ollen muka se ihana, mutta sitten ihan kaikkea muuta.
Kun Jaanan onnettomuus tapahtuu, niin ihan parasta koko elokuvassa on se ystävien, taustojen tuki. Minua itketti eniten se, että miten ne lähimmät uskoivat Jaanaan, siihen että mennään eteenpäin ja kaikki vielä muuttuu hyväksi. Jaanan paras ystävä, Marjut, Pilvi Hämäläinen tekee roolin ystävänä niin, että kuka tahansa haluaisi sellaisen ystävän. Mikael Rejström, Jaanan valmentaja Andre ja sellainen "varaisä", johon vaan voi luottaa. Jaanan äiti on se, joka on aina saatavilla, Riitta Havukainen on ihana äiti! Tyttärensä tuki ja turva. Ville Myllyrinne tuo Teppona sen turvan, jota tekisi heti mieli halata!
Suosittelen menemään elokuviin katsomaan tämän elokuvan, mikä tulee syliin, missä kaikki kohtaukset tulevat niin lähelle ja kaikki sen tuoma tunne osuu ja miten se antaa niin paljon. Jouduin kaiken näkemäni jälkeen antamaan itselleni aikaa ja kävelemään pitkin Kymijoen rantaa, miettimään sitä, että vielä on suomalaisessa naisessa sisua ja tarmokkuutta. Ajattelin pala kurkussa, että kuinka voidaan tehdä hieno elokuva, missä nainen kaikesta huolimatta selviää ja jos siitä jotenkin olisi potkua jollekin, joka kamppailee oman elämänsä kanssa.
Kiitos Tuukka Temonen, kiitos Olga Temonen tästä elokuvasta, nautinnosta, jota sen katsominen tuotti.
Nyt on ollut niin haipakkata, ettei ole mukamas ehtinyt ja kun olis ehtinyt, ei ole tullut mieleenkään, että voisi kertoa edes siitä, mitkä leffat on käynyt istuksimassa elokuvateatterissa. Joten, nytpä kerron, että jo ennen joulua, sellaisena pimeänä lauantai-iltana sain puhuttua poikani ympäri, sillä juuri kun olimme ahtaneet itseemme pizzat, niin eikös sitä voi hyvin sulatella elokuvateatterissa ja koska olimme ihan nurkilla, niin ei kun toimeksi (ihan näin kivuttomasti se ei suinkaan käynyt, mutta se onkin jo toinen juttu). Halusin nähdä elokuvan TARHAPÄIVÄ! Miksi, niin sen takia, että olen lukenut ne kirjat, Eve Hietamiehen mahtavat kirjat ja niin, ollaanpa nähty se edellinenkin elokuva, Yösyöttö. Se oli se paras porkkana, millä sain poikani mukaan.
Petteri Summanen on niin Antti Pasanen ja kun katsoo elokuvaa, voi elää hänen kanssaan ihan täysillä sellaista vähän niin kuin vertaistukielämää. Sitä vaan sympatiseeraa kun toinen on pulassa ja sen jälkeen taas pulassa. Mutta - asioilla on tapana selkiytyä.
Antti Pasanen on siis Paavon yksinhuoltaja. Hän on tutustunut Enniin (Marja Salo), joka taas on Tertun yksinhuoltaja.
He kaikki ovat jopa yhteisellä matkalla ja miten se Antti pikkasen läähättää Ennin perään. Ennen kuin juuri mitään ennättää tapahtua, niin tapahtuu se, että Enni joutuu onnettomuuteen. Sen seurauksena Antilla on kaksi huollettavaa, Terttu ja Paavo. Jos on tähän asti pärjännyt pojan kanssa, niin nyt olisi sitten tyttökin ja tyttö, jolla on vielä pitkät hiukset!
Koko leffan juoni menee niin, että miten se mies pärjää kahden lapsen kanssa, kun vastaan tulee ihan mitä vaan. Minä vastaan, että hyvin! Enimmäkseen naurattaa ja mikäs on nauraessa, kun omat lapset ovat jo isoja, Vaan kyllä on paikkoja, missä nousee vesi silmiin.
Elokukuvan superstarat ova tietysti Olavi von Bagh Paavona ja Ellen Herler Terttuna. On vaan pakko olla ihan mykistynyt siitä, miten luontevasti he roolinsa hoitivat. Niin olivat Paavo ja Terttu.
Niin ja sitten sekin juttu vielä, että kun minä oikein eläydyin ja katselin, miten Antti Pasanen pääsi kaljalle, niin siinä samassa minä popcornien mukana nielasin hampaastani paikan. Juu-u, ei mikään kiva juttu lauantai-iltana, etenkään kun aamuyöstä olimme lähdössä lentokentälle. Vaan neuvokkaana piipahdimme naapurikaupungin sairaalan hammaslääkäripäivystyksessä ja homma saatiin paikatuksi.
***********************************************************************
Vaan pian joulun jälkeen oli vuorossa sellainen lauantai-ilta, jolloin liikenteessä oli Teräsleidejä. Meitä oli viisi vanhan liiton naista, jotka kurvasimme Studio 123:n pihaan ja ei kun sisään. Tätä oli odotettu. TERÄSLEIDIT voi alkaa.
Tämä kolmen naisen tähdittämä roadmovie on hauska ja elämänmakuinen.
Inkeri on huitaissut miestään paistinpannulla ja sen johdosta hakee sisarensa mukaan ja sitten lähdetään elämään ne viimeiset hetken ennen kuin mennään poliisin pakeille. Inkerin roolin vetelee hienosti Leena Uotila. Vanhempina siskoina pasteeraa Sylvi (Saara Pakkasvirta) ja Raili (Seela Sella).
Sylvi on se, joka ehkä on se vanhin tai ainakin vaikuttaa siltä, mutta tekee kyllä sitten mlkoiset temput. Saara Pakkasvirta on jotenkin vaan niin hellyyttävä mummeli, vaikka ruutiakin löytyy. Sillä ei olisi hänelle pitänyt pillimehun juomisesta kuittailla....
Seela Sella tekee kyllä tässä leffassa sellaisen Railin roolin, että syvä kunnioitus häntä kohtaan. Ihan voisin niiaten häntä kiittää ja vieläpä syvään niiaten. Hän on niin tyylikäs lady, mutta jutut ovatkin sitten niin eri luokkaa, että pois alta.
Naisten keskinäinen läpän heitto on sitä luokkaa, että jos aluksi on leuka rinnuksilla, niin sitten käsittää, että nyt on kyse sisaruksista, jotka ovat tunteneet toisensa aina ja niinhän se menee, että sisaruksille voi heittää mitä tahansa. Oikeesti se oli kyllä hauskaa.
Juu, me koko "Teräsleidien" joukko pidimme elokuvasta ja jatkokäsittelimme sitä pitkään, lähes seuraavan päivän puolelle.
Paniikki paukahti päälle, ku tajusin, että miulla se on vielä näkemättä Miehiä ja poikia - dokkari!
Vaan ku mie tajusin, että miehää voin kattoo sen oikein pyhäpäivän ratoksi, niinpä hurraa. Kaveria ei matkaan niin äkkistää löytynyt ja kun sitten käsitin, että voin mennä ihan itekseenkin, niin johan alko sykkii. Sit viel ku välähti, että oikein pyörällä, niin ihan parasta. Nii mie konkeloin 6 km lähimpää elokuvateatterii (Studio123) iha vaa siel sit käsittääkseni, et se pankkikortti on kotona. Pienen hien pukkas, ennen ku löysin elokuvalipun verran kolikoita laukusta. Joten, ei ku eläviin kuviin!
Miua pelkkä traileri jo herkisti.
7 tarinaa rakkaudesta ! Joonas Berghäll teki taas dokkarin, joka on viel parempi kuin se edelliin Miesten vuoro. Hän antaa äänen miehille, jotka eivät muuten puhuisi.
Kaikki seitsemän tarinaa ovat koskettavia. Suomalaisia miehiä, miehisiä miehiä, joilla jokaiselle on se jokin, mikä hiertää ja sattuu, välittyy katsojalle.
- On mies, joka on yksinäinen, työlleen omistautunut ja kun äitikin vielä kuolee, niin on se harmin paikka. Silti, hän oli tämän dokkarin huumoriveikko.
- Sitten hän, joka on alkoholisti, alkoholistin poika, pilannut osan elämästään, mutta miten lohdullista, että on saanut elämälleen suunnan ja miten onnellinen hän on ja miten onnellisia hänen lapset!
- Se vanhempi mies, jonka pumppu pettää, vaikka elämän halua vielä olisi. Surullista.
- Mies, joka johtaa yritystä ja palaa loppuun, ei jaksa, ei auta pieni loma, on pakko tehdä jotain.
- Toinen mies, joka jättää työnsä saadakseen olla lastensa kanssa.
- Murheellinen isä, joka on menettänyt poikansa - on yksi dokkarin herkimmistä kohdista.
- Vaikuttavaa oli sekin, kun mies kertoo eron tullessa menettäneensä lapsensa, kun mitään muuta ei olisi halunut, kuin olla omien lastensa kanssa.
Mikää nyyhkytarina ei ole kyseessä, vaan erittäin koskettava, ravisteleva dokkari siitä, mitä kaikkea mies kokee, mistä ei osaa puhua. Naisena sitä katsoi ja oli välillä ymmällään, mikä miehistä teki puhumattomia. Toivoi jokaiselle sitä toivoa ja uskoa, että kyllä se siitä vielä lutviutuu.
Paljon kuvattiin sellaisia jotenkin miehisiä juttuja, kuten kalastusta, työkoneen käyttöä, Lapin maisemia, autolla cruisailua, niin että se sellainen maskuliinisuus oli läsnä. Ei mikään machoilu vaan sellainen ihan tavallinen miehinen olemus ja tunteminen. Jotenkin niin tavattoman herkkää ja koskettavaa.
Isänä oleminen oli tosi tärkeää ja se oli tuotu hienosti esiin. Miten miehelle on tärkeää olla isä ja viettää aikaa sen lapsen kanssa. Lohdullista oli sekin, että monella oli joku siinä lähellä, vaimo, lapsi, ystävä, "se ystävä on enkeli".
Kun ajelin kotii pyörälläni, mietin, että mite paljo niitä mieskohtaloita on, koko maailma täynnä ja tässä vain pintaa raapaistii ja silti se raapaisi miuakin.
Pitkän hiljaiselon jälkeen olen täällä! En ole suuresti laakereillani levännyt, pikemmin päinvastoin, mutta en ole kerinnyt/jaksanut/viitsinyt sillai paikoilleni istahtaa, että olisin saanut jotain aikaiseksi kirjoittamalla kertoa, mutta nyt muutama sana elokuvista, sillä olen nähnyt niitä nyt kolme.
Kerron nyt senkin, että minulla ei ole televisiota vaan tykkään käydä elokuvissa, koska silloin en ajattele muuta, en laita pausea ja lähde välillä tekemään muuta. Kun valot sammuvat, katson vain elokuvaa ja nautin siitä, kun se on siinä edessäni ja se fiilis on niin käsittämättömän hieno. Lisäksi - en lue ikinä arvosteluja, koska pääosin niistä ei tule kuin paha mieli. En liioin ota selvää muutenkaan etukäteen mistään, koska haluan nähdä aina elokuvan autenttisena, ilman minkäänlaisia etukäteisvaikuttimia. Mainos-traileri on minulle riittävä!
Bohemian Rhapsody on elokuva, joka oli ihan pakko nähdä. Queen on osa nuoruuttani ja nimenomaan Bohemian Rhapsody oli se biisi, mitä kuunneltiin levyautomaatista, koska siinä tuli koko rahalle vastinetta, siihen aikaan kun markalla sai kolme biisiä ja viidelläkymmenellä pennillä yhden. Elokuva on draamallinen elämänkerta-tarina, mutta minä näin sen hyvin pitkälti vain musiikin kannalta. Odotin aina joka biisiä ja olisi mieli tehnyt aina nousta seisomaan, taputtaa ja tanssia. Rami Malek vetää hienosti Mercuryn roolin ja toki tykkäsin tarinastakin, oli totta tai ei. Hampaat ja homous olivat minulle sivujuonteita.
Live Aid - konsertti 1985 elokuvan lopussa toi kyllä niin nostalgisia muistoja, että hetken aikaa olin nuori!
Kävin katsomassa tämän elokuvan omien nuorten lasteni kanssa ja hekin tykkäsivät!
Toinen musaan liittyvä leffa oli Juice. Juice kuuluu myös minun elämääni ja etenkin nuoruuteeni. Olen jopa kerran esittänyt Juicea "laulamalla" muunnellun Jyrki-boyn. Vakuutan, että se oli elämäni hikisimpiä paikkoja ja se osoitti, ettei minusta ole laulajaksi. Äkkisiltään ei uskois, että Riku Nieminen voisi olla Juice, mutta niin vaan oli ja ihan kiitettävä suoritus. Tässäkin elokuvassa parasta oli ne biisit, joiden mukana olisi tehnyt mieli itekkin laulaa, anteeksi.
Muuten kummastelin elokuvan värejä, koska ajoittain kuva oli niin oudon kellertävä, toki oltiin hämyisessä keikkapaikassa, mutta silti se oli jotenkin sellaista tuhrusta. Toinen, mikä osui silmään, niin ihmiset, jotka polttavat tupakkaa niinkin paljon kuin Juice ja kumpp. niin tupakkaa ei pidetä niin, että kaikki sormet ovat yhdessä. Se näytti juuri siltä kuin ihminen, joka ei polta, pitää röökiä sillai. No, ei se ole iso haitta. Harri Rinne oli elokuvan nilkki ja kuka häntä esitti? Vasta lopputeksteistä ymmärsin, että Pekka Strang (Tom of Finland-roolista tuttu), Wau!!!!
Sain tämän leffaelämyksen syntymäpäivälahjaksi ja oli se sen arvoinen!
Kolmas elokuva oli Ihmisen osa. Olen aina fanittanut Kari Hotakaista, lukenut kaikki hänen kirjansa ja vielä kuunnellut ne äänikirjoinakin. Niinpä Ihmisen osa oli tuttu, paitsi että elokuvaksi sitä oli muunneltu niin, että meni kotvanen, ennen kuin olin kärryillä. Elokuvassa Salme (Leena Uotila) ja Paavo Malmikunnas (Asko Sarkola) lähtevät pääkaupunkiseudulle tapaamaan aikuisia lapsiaan Pekkaa (Hannu-Pekka Björkman), Maijaa (Armi Toivanen) ja Helenaa (Ria Kataja). Lapset ovat eläneet omaa elämää ja kukaan ei tunnu tietävän toisistaan juuri mitään ja se tekeekin tästä elokuvasta hupaisain, kun ilmenee milloin mitäkin.
Loistavan pääosan tekee Hannu-Pekka Björkman Pekan roolissa. Pekka esittää olevansa varakas yrittäjä, kun totuus on taas ihan kaikkea muuta. Loputtomiin ei kykene huijaamaan, vaikka kaikkensa yrittääkin. Leena Uotila Salmena ja Asko Sarkola Paavona ovat ihana pariskunta, vaikka kieltämättä tuli välillä omat vanhemmat mieleen.
Ihmisen osa on todella hyvä elokuva, surkuhupaisa tarina ihan oikeista asioista juuri "hotakaismaiseen" tyyliin.
Oma maa on elokuva, josta tiesin jo heti trailerin nähtyäni, että haluan elokuvan nähdä, tiesin senkin, että naama kastuu, koska niin vahva oli se tunnelma. Markku Pölönen on ollut tämän elokuvan ohjaksissa ja lisäksi toisena käsikirjoittajana kun aisaparina on ollut Antti Heikkinen. Dramaturgina Paula Vesala. Hienoa settiä, replat kulkee!
Oma maa on rakkaustarina, mutta ei mikään liirumlaarum, vaan sellainen entisajan selviytymisen taidonnäyte. Sodan jälkeisestä jällenrakennusajasta on kyse. Kovia aikoja, joista meidän olisi hyvä tietää, kun nillitämme jonninjoutavista asioista. Kuvausmaisemat, kaikki lavastukset olivat niin sitä vanhaa aikaa, että nostalgian nälkä tyydyttyy.
Tähtiparina loistaa Konsta Laakso ja Oona Airola. Aivan uskomaton nykyajan Ansa ja Tauno, tässä elokuvassa rooleina Anni ja Veikko. Upposin heidän tarinaansa niin, etten hetkeäkään ajatellut, etteikö se olisi totta. Jännitin sitä, miten he nyt pärjäävät ja kuinka he jaksavat, ja kun ei jaksa, niin yrittäkää silti. Enkä ollut ainoa, kelle tarina tuntui olevan totta, sillä kun olimme siis koeyleisönä esityksessä, missä saimme lopuksi tavata ohjaajan ja tähtiparin ja kun meiltä kysyttiin, mitä tykkäsimme, niin kukaan ei pystynyt sanomaan mitään, liikutus oli niin pinnassa. Sitten joku kertoi takarivistä ääni vavisten, että kerroitte juuri isovanhempieni tarinan... Niin, monien isovanhempien tarina tulee esiin tässä elokuvassa.
Veikko Naskali on haavoittunut sodassa ja kun hän on hoitamassa hevosta, Liinua, tulee Liinun omistaja paikalle, Anni. He ovat eri yhteiskuntaluokista, mutta minkäs sille mahtaa, kun alkaa kipinöidä. Veikko on herkkä mies, kovia kokenut, mutta karjalaiseen tyyliin lupsakka ja tulevaisuuteen luottava. Kun Anni sanoo äidilleen: "Orpo se on ja yksinäinen ja rikkiammuttu, mutta paha se ei ole", niin kyllä naama kastuu, vaikka kuinka yrittäisi olla herkistymättä. Oli ihan pakko kaivaa se nenäliina esiin.Konsta Laakso teki hienon debyytin valkokankaalle, raikas ja komea uusi kasvo!
Oma maa tuo esiin vahvat naiset sillä lailla hyvällä tavalla esiin. Anni on juuri sellainen nainen, jollaisia tämä maa kaipasi ja joita ilman ei olisi tätä maata uudelleen rakennettu. Rohkeasti tarttui toimeen miehensä rinnalla, uskoen vahvasti siihen, että yhdessä selvitään. Oona Airola tekee sellaisen roolisuorituksen, että ei voi kuin ihmetellä.
Kuinka moni isä on pedannut tyttärelleen valmiin pedin ja ilmaissut, miten pitäisi elää ja toimia. Niin tässäkin elokuvassa. Annin isänä pasteeraa Antti Virmavirta. Sodasta palanneena haluaa omalle paikalleen, mitä Anni on hoitanut koko sodan ajan. Nokkapokkaa tulee ja Anni asettuu isäänsä vastaan - melkein nousin taputtamaan. Anni ei ole ainoastaan kapinallinen vaan viisas nuori nainen, joka tekee oman päänsä mukaan ja onpa muuten oikealla polulla.
Ihana kohtaus on sellainenkin, kun virkamiehet tulevat paukuttelemaan omia pikkusieluisia pykäliään Veikko Naskalille, niin naapurin Vertti (Arto Heikkilä) avaa sanaisen arkkunsa ja latoo oikein tuutin täydeltä. Vallan riemullinen tilanne. Ensinnäkin se, että asettuu puolustamaan Veikkoa, toiseksi se, että kertoo totuuden ja yhtään kiertelemättä. Sellaista kansanviisautta harvoin tapaa. Monta kertaa ajatteli, että onneksi on Vertti ja hänen vaimonsa Akuliina (Sanna-Kaisa Palo). Niitä vanhempia ihmisiä nuoret tarvitsee, olemaan tukena tarvittaessa.
Hieno elokuva, jonka soisi monen näkevän nimenomaan elokuvateatterissa, missä on niin omanlaisensa fiilis!
Nyt on tullut oikein ryppäänä kotimaisia elokuvia, joten minulla, joka niistä niin kovin tykkään, on menossa oikein kulta-aika. Kerron nyt Tuukka Temosen ohjaamasta elokuvasta Valmentaja, jonka näin jo ennen ensi-iltaa. Se on elokuva, jota osasin odottaa ja oli ihan äärimäisen jännittävää nähdä se.
Miksikö, niin sen takia, että se on pääosin kuvattu Kouvolassa, jonka nurkat ovat minulle niin kovin tuttuja. Lisäksi siinä mukana olleet avustajat ovat suurimmassa määrin myös Kouvolan seudulta, joten kyllä oli bongattavaa!
Valmentaja kertoo Jari Sarasvuosta. Noniin, en mennyt sen takia sitä katsomaan, vaan elokuvan takia ja koska Mikko Nousiainen on pääosassa. Olen jo sen ikäinen, että muistan ja tiedän, kuka on Jari Sarasvuo, joskaan en ole suuremmin seurannut hänen elämäänsä sen jälkeen kun Hyvät, pahat ja rumat -ohjelma päättyi. Elokuvaa katsellessa ei yhtään häirinnyt se, että se kertoo Jari Sarasvuosta. Katsoin kuin hyvää tarinaa katsotaan, mukaan eläytyen, nauttien siitä, mitä näkee ja kuulee. Mikko Nousiainen tekee niin hienon roolin, että olen kunnioituksesta ihan sekaisin. Miten hän osasikin olla niin "sarasvuomainen" - ihailtavaa ammattitaitoa!
Parasta elokuvassa oli ihan huikeat näyttelijäsuoritukset, joita riitti ihan koko matkan. Tuttuja kotimaisia näyttelijöitä vilisti silmien eessä vaikka kuin ja lisäksi niitä avustajia. Mikä jäi mieleen, niin Tatu Sinisalon esittämä Jussi Parviainen. Ihan kauhee, sitä vaan katsoi, että miten se osaa olla niin just ärsyttävä ja olisi tehnyt mieli huutaa, että Mikko, eiku Jari, älä!!!
Kun elokuva alkaa, se kertoo Jarin lapsuudesta ja kun sellaista esitetään, niin kyllä se on sitä, että pala nousee kurkkuun. Lapsuuden traumoja kukin elää uudelleen, jos ei ihan samoja, niin jotain nostattaa mieleen... Sitten kun Jari on aikuinen, niin omat kommervenkkinsä siinäkin tulee vastaan.
Valmentaja kertoo miehestä, joka haluaa hyväksyntää, puskee kaiken läpi ja kun epäonnistuu, puree hammasta, nousee ja yrittää uudelleen. Mielenkiintoista sekin, miten se on vaikea ottaa vastaan? Onko ihminen sellainen, että se haluaa vaan nyyhkytarinoita ja juttuja siitä, kuinka kaikki voikin mennä pieleen. Olisi aikamoinen asia, jos voisi olla onnellinen toisen hyvinvoinnista. Tässä elokuvassa on ihan kohtuullinen tempo ja sitä seurasi mielellään. Itse en edes välillä muistanut, että katsoisin elokuvaa Jari Sarasvuosta. Katsoin kotimaista elokuvaa ja hyvä niin. Suureksi harmikseni jouduin lukemaan mitä törkeimpiä "arvosteluja", koskien tätä elokuvaa. Lupasin itselleni, ettei minun enää tarvitse, että jatkan entiseen malliin, menen elokuviin elokuvan takia, en sen takia, mitä muut siitä sanovat. Enkä lue sen jälkeenkään mitään arvosteluja, koska jos on itse katsonut miellyttävän elokuvan ja joku sanoo siitä, että se oli paska, minulle saattaa tulla paha mieli. Saatan mennä katsomaan elokuvan jopa uudestaan. Kyllä suosittelen!
Olavi Virta - jumalainen ääni, jota kukaan ei voi olla ollut kuulematta. Olavi Virta on minulle tuttu, koska kuulin sitä jo lapsena. Olavi Virran aikakausi osui vanhempieni nuoruuteen ja osani sain minäkin. Niinpä nyt keski-ikäisenä fiilistelen ja miksipäs en, koska onhan Olavi Virta nostalgian kuningas ja hänen laulunsa elävät edelleen.
Tämän kauniin elokuvan on ohjannut Timo Koivusalo ja huolimatta siitä, mitä kriitikot sanovat, niin Koivusalon ohjaukset uppoavat tavalliseen kansaan, kiitos! Miksikö sitten sain tyttäreni mukaan, johtuu ihan muusta syystä kuin Olavi Virrasta. Hän lähti mukaan, koska Lauri Tilkanen oli pääosassa!
Lauri Tilkanen miellyttää vanhemmankin naisen silmää ja miten veti roolin, niin kertakaikkisen upeasti. Kuvaus ja ääni on toteutettu niin hyvin, että ei juuri huomaa, että Lauri ei itse laula. Kuka pystyisi laulamaan Olavi Virran äänellä? No, varmasti monikin, mutta ei niin täydellisesti.
Kun juuri olen lukenut kirjaa Isäni Olavi Virta, minkä on kirjoittanut Ilse Hammar, joka taas oli Olavi Virran tytär, jolle selvisi vasta teini-iässä, ettei olekkaan Oavi Virran biologinen tytär vaan adoptoitu, niin elokuvan näkeminen muutti kaiken lukemani kuviksi.
Malla Malmivaara on ihana Irene. Elokuvan rakkaustarina, Olavi ja Irene. Vaikka Olavilla oli muita naisia, niinkuin niitä nyt oli kaiken aikaa kainaloon tunkemassa, niin loppupeleissä oli vain Irene ja Olavi. Vaikka Irene muutti lapsineen Ruotsiin.
Hyvin raadollisesti elokuva kertoo sen, mitä menestys tekee, kun on rahaa ja mainetta. Otetaan päivä kerrallaan, juhlitaan ja murehditaan sitten myöhemmin. Kaikki ne loiston ajat nähdään, kun on iso hieno asunto, auto ja rahaa tulee. Kunnes sitten koittaa se hetki, kun ei olekkaan enää juuri mitään, paitsi se ääni...
Vanhaa Olavi Virtaa näyttelee Raimo Grönberg. Kun hän keppinsä kanssa vielä astelee lavalle ja alkaa laulaa, se osui niin syvälle, että kyyneleet alkoivat valua. Lohduttava kuvakulma oli se, että kun kuvattiin ihmisiä, jotka olivat sitä kuuntelemassa, niin sielläkin kyyneleet valuivat.
“Te viette minulta kaiken, mutta ääntä ette vie!”
Olavi Virta -elokuva on todella koskettava ja suosittelen sitä ihan kaikille. Se on eräänlainen tarina siitä, mitä voi tapahtua, kun ihmiselle annetaan kaikki ja otetaan se sitten pois.
Liikuttavaa oli sekin, että lähes koko elokuvasali oli täynnä, hitaasti liikuvia ihmisiä, juuri niitä, jotka ovat eläneet sitä omaa nuoruuttaan yhtä aikaa Olavi Virran kanssa, rakastuneet ja tanssineet toistensa kanssa Olavi Virran laulujen tahtiin, ehkä jopa nähneet hänet. Liikuimme heidän perässä, annoimme heidän mennä ensin ja oli sellainen Hopeinen kuu -tunnelma.
Elokuvahetki lasteni kanssa ja eiku Kuusaalle ja Studio123, missä lippuluukulla oli jonoa!!! Kun pääsimme saliin, niin eipä päässytkään miettimään, mihin istuisi, kun oli istuttava sinne, missä oli vielä tilaa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on elokuva, mikä sykkii suomalaiselle mielelle. Tiina Lymin ohjaus on tunteisiin vetoavaa.
Jos välillä on tuntunut siltä, että Mielensäpahoittaja ja mielensäpahoittaminen menee yli ja tulee korvista, niin tämä elokuva on ihan kertakaikkisen hyvä! Heikki Kinnunen on juuri niin aito ja oikea, uskottava ja lutunen Mielensäpahoittaja, ettei paremmin voisi enää onnistua. Mieli on nyt sitten niin totaalisen pahoittunut, kun emäntä on kuollut, joten ei kun sorvaamaan arkkua itelle ja tähtäimenä kuolla pois.
Hautajaisiin saapuvat Mielensäpahoittajan pojat, joiden rooleissa mahtavat Jani Volanen ja Iikka Fors ovat oikein mallikappaleita. Jani Volanen on Pekka, se poika, joka tietää ja osaa kaiken, ylimielinen nilkki, jolle urajohteinen menestyminen on vain tärkeää. Niinpä tietenkin, aina Volaselle napsahtaa rooli, missä pääsee olemaan ärsyttävä. Iikka Fors on Hessu, se herkkä ja kiltti poika, joka tasoittelee tilanteita. Oli pojilla perheetkin mukana, Pekan vaimona Elina Knihtilä ja Hessun vaimona Mari Perankoski. Lapsenlapsista, Pekan tytär...
Elokuvan tähti on Satu Tuuli Karhu, joka Sofian osassa pehmittää papan! Sofian pitäisi olla ihan josain muualla, mutta pelmahtaa papan luo ja siitäkös on aihetta mieli pahoittaa. Satu Tuuli Karhu on ihana ja raikas uusi kasvo, joka otti roolinsa todella luontevasti, läpyt sille!
Tilanteet kehittyivät ja kun oikein naurattaa, niin sitten tuli niitä hetkiä, ettei naurattanut. Vaikka kuin yritti olla pokkana, niin silmät vaan kostuivat ja purona juoksi poskille. Ihan vaan ne elämän tosiasiat ovat joskus sellaisia, että panevat liikuttumaan.
Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on elokuva, mikä on täynnä tyyppejä, joita tapaamme päivittäin. Nyt ne on kuvattu niin, että ne naurattaa, jollei sitten kattele vesissä silmin.
Tää ol taas sellane elokuva, mist mie niin tykkäsin! Uskon, et siekii, mee kattomaa!
Mikä parempaa, kun paeta hell...hellettä elokuvateatteriin, missä on niin viileetä, että melkein paleli ja sekin tuntui ihanalta! Näin tehtiin monien muiden mukana, kun nautimme Kino123:n salissa elokuvamusikaalista Mamma Mia! Here we go again!
Nyt nähtävä elokuva on kakkososa jo aikaisemmin nähdylle ykkösosalle, minkä ensi-ilta oli 2008 (Herra varjele, vastahan se oli!).
Mikä on tämän ja sen aikaisemmankin leffan pointti, niin musa! Jos on kasvanut nuoruutensa ABBA:n musiikin siivittämänä, niin siitä ei hevillä (höh) irti pääse. Vaikka, ABBAn musiikissa on jotain muutakin, koska se siirtyy äidiltä tyttärelle. Suurin osa miehistä ei tunnusta, mutta kyllä hekin tykkäävät.
Lähdettiin siis elokuviin, koska ABBA! Käsikirjoituksesta viis, kunhan pääsee kuuntelee ABBAa. Niinpä tälläkin kertaa, paitsi että nyt oli kässäri hieno. Aluksi olin, että what, mutta ku vihdoinkin pääsin kärryille, niin Wauuuu! Huikea meno ja lisää iloa silmille, kun nättiä poikaa koko kankaan täydeltä. Kun vielä ne entisetkin jäärät tupsahtivat kuvioihin, niin kiva paketti. Hei niin, ja Cher !!!!
Pääosassa oli nyt Lily James, joka esitti Donnaa nuorena. Kaunis kuin kukka ja mikä ääni ja rooli oli niin kertakaikkisen reipas ja raikas. Vauhtia ja huumoria piisasi koko rahalla.
Jälleen oltiin Kreikassa, missä Sophie järjestää juhlia, uuden ja ehomman hotellin avajaisia. Hirveen ihana fiilis, mikä kulahtaa kun napsahtelee jos vaikka minkälaisia vastoinkäymisiä. Mutta - enempää en kerro kässäristä, joka vaan on jokaisen koettava itse! Biisejä tulee tuutin täydeltä ja joka kerran olisi mieli tehnyt nousta ylös, tanssia ja hoilata mukana, no edes tapauttaa, mutta tyydyin pidättyväiseen oloon ja olin hiljaa. Tanssin ja lauloin sisäänpäin ja sekin kyllä riitti, etenkin kun siellä oli siis muitakin ihmisiä.
Tämä elokuva on ihana, sellainen mistä tulee hyvä mieli pitkäksi aikaa. Sen aikana ei tarvinut ajatella mitään, sai vaan ihastella naama marrilla koko ajan, niin että ihan oli tulla posket kipeiksi.
Jälleen oli aika ilahduttaa itseään ja mennä elokuviin. Sain houkuteltua poikasen mukaan ja suuntana Studio123 ja hups, moni muu oli ajatellut samalla lailla. Suomen hauskin mies oli saanut väkeä liikkeelle, enkä ihmettele ollenkaan. Jos elokuvaa tähdittää Martti Suosalo, se ei voi olla huono. Hienoa, kun ihmiset käyvät elokuvissa, mutta se kännykkä - sen voisi jättää kotiin, jos sitä ei osaa sulkea. Kun siihen joku soittaa ja sen vaan hylkää, niin se soittajahan yrittää uudestaan.
Suomen hauskin mies on syntynyt Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan käsikirjoituksesta ja ohjauskin on Heikki Kujanpään. Tarinassa eletään synkkää aikaa, kun on vuosi 1918 ja paikkana punavankien teloitusleiri. Siellä ollaan kurjaakin kurjemmissa olotiloissa ja ihan vaan muistin virkistykseksi sekin, miten sitä ihmisiä täälläkin niitettiin.
Leirille joutui myös teatteriryhmä mukanaan Suomen hauskin mies, Toivo Parikka, minkä osan Martti Suosalo vetää sellaisella taidolla, että sitä saa vain nauttia näkemästään. Hän näyttelee näyttelijää ja tekee kumppaneineen hauskan näytelmän, säilyttääkseen heidän ja oman henkensä. Paavo Kinnunen (Heikinpoika) tekee jokseenkin sympaattisen roolin Alfred Nyborgina esimiehensä ja vangin välissä.
Jani Volanen on jälleen keljun roolissa. Kapteeni Kalm on niin jäätä ja kiveä, että se näkyy. Oikein pelottavaa, kun pelkällä katseella olisi voinut teloittaa. Hän opetti Nyborgille, että teloituskäskyn jälkeen vaan sulkee silmänsä, niin on helpompaa.
"Gunnar kysyi meiltä kerran, mikä on ruskea, viiksekäs ja pörröinen. Minä vastasin, että normaalioloissa sanoisin 'orava', mutta kun Gunnar sitä kysyy, niin sen täytyy olla Jeesus."
ELOKUVAN PÄÄHENKILÖ TOIVO PARIKKA TELOITUSKOHTAUKSESSA
Rouva Helen Kalm on se, jolla on sydän paikallaan. Leena Pöysti esittää ylvästä ja kunnioitettavaa naista todella ryhdikkäästi. Elokuvan ainoa naisrooli on loistava suoritus.
Elokuvaa katsoessa on jännä fiilis, kun kerrotaan ajasta, mikä on joskus ollut ja tietää, että tarina perustuu tositapahtumiin. Se on vakavaa, mutta sitten on Parikka, joka laskee leikkiä ja hauskuuttaa, on niin oikeamielinen. Kauhistuttaa ja silti naurattaa.
Kun saksalaiset tulivat leiriin, elokuvassa nähtiin hengästyttävän hieno kohtaus. Aivan mahtava. Oli kuin se olisi ollut taulu, mutta veneet lipuivat rantaan.
Kokonaisuudessaan Suomen hauskin mies on elokuva, mikä on antoisa kaikin mahdollisin tavoin. Mahtavat näyttelijät, huikea tarina, upea kuvaus!
Koska Varasto tuli nähtyä useaan kertaan, niin elokuvissa kuin teatterissakin, Varasto 2 oli oikeastaan ihan pakko nähdä. Suuntasimme taas sinne tuttuun ja turvalliseen Studio 123 hellään huomaan!
Heräsi mielenkiinto, että miten se voidaan tehdä, kun alkuperäisen Varaston idean isä Arto Salminen ei ole enää mukana? Uusi isä on V-P Hänninen. Ohjaus Taru Mäkelä.
Tyypit ovat niin hyviä, että pakkohan niistä oli tehdä se kuuluisa kakkososa, sillä miksi ei? No, sitä voi kukin tahollaan miettiä. Tuli kyllä kuitenkin mieleen, että Arto Salminen siellä jossakin tuumii, että OMG!
Rousku (Kari-Pekka Toivonen) ja Raninen (Aku Hirvisaari) ovat kavereita ja työttömiä. Jos viitattiin siihen ykkösosaan sillä, että Rouskun takia Raninen on työtön, niin miksi ei muistettu, että Raninen voitti lotossa? Eipä hätää, pojat perustavat oman firman, missä tietysti kaikki menee pieleen. Etenkin, kun Rouskun anopin (Hannele Lauri) pitää hoitaa paperityöt.
Vaan, kun tuli mentyä katsomaan, niin tottahan sitä tulee vertailua suoritettua siihen ensimmäiseen Varastoon. Pidän mölyt mahassani ja takerrun siihen, miten hyvä Minttu Mustakallio Karitan roolissaan jälleen oli! Jos tässä tähteä tarvitsee hakea, niin juuri hän. Kaikki ne ilmeet ja eleet olivat ihan timangia.
Toinen ihana ja uusi nuori tähti on Emilia Karilampi, jonka osaksi oli langennut Rouskun ja Karitan tyttären, Jessican rooli. Niin raikas kasvo ja miten veti teinin osan todella hyvin. Jo hänen takiaan kannatti leffa nähdä.
Elokuvassa nähtiin pari muutakin herkkupalaa ja ne olivat Ulla Tapaninen ja Leena Uotila! He ovat baarissa Rouskun anopin, Ritvan kavereita. Joten anteeksi vaan Rousku ja Raninen, vaikka olittekin niin symppiksiä, niin kyllä pisteitä ropisee muillekin.
Koulun vanhempien ilta vai mikä se nyt oli, kertoi juuri todella sen, miksi itse aina vältin niitä. Ihan huippukohtaus. Voisin kuvitella monien vanhempien ymmärtävän sen, mistä oli kysymys. *tirsk*
Varasto 2 on ihan kelpo katsottava. Elokuvan meikkaajalle peukku, sillä miten taidokkaasti oli käytetty kimallusta. Tälläinen harakka pani sen heti merkille, aina karaoke-emäntää (Outi Alanen) myöten. Niin ja ihan meidän kesken - ei ole Outi Alanen yhtään vanhentunut Häräntappoaseen (1989) jälkeen, ihan samalta näytti!
Kedi - pieni sana, mutta suuri elokuva! Elokuva Istanbulin kissoista, aivan ihana kissaelokuva, joka me nähtiin Studio 123:ssa Kuusankoskella, missä on ihan luokattaman hyvä palvelu!
"Istanbulin kaduilla kulkee täysin vapaasti satoja tuhansia kissoja. Tuhansien vuosien ajan ne ovat olleet osa yhteiskuntaa ja ihmisten elämää, jopa olennaisena osana sitä mikä Istanbulista tekee niin rikkaan ja viehättävän. Näillä eläimillä ei ole omistajia, eivätkä ne ole myöskään villejä – vaikka eivät kesyjäkään – ja ne tuovat suurta iloa ihmisille joiden kanssa ne katsovat parhaaksi elää. Istanbulissa kissat ovat ihmisten kuvajaisia, ja kertovat kaupungin asukkaiden elämästä tavalla johon kukaan muu ei pystyisi.
Pääosissa (kissat): Sari, Bengü, Aslan Parcasi, Psikopat, Deniz, Gamsiz, Duman"
Tässä elokuvassa ovat pääosissa siis kissat, Turkin Istanbulissa liikkuvat kissat, joita ihmiset rakastavat. Se tuntui niin hyvältä, miten ihmiset kohtelevat eläimiä. Elokuvassa sanottiin, että jollei ihminen rakasta eläimiä, ei se osaa rakastaa ihmistäkään.
Ne ihmiset, jotka tässä elokuvassa rakastivat kissoja, olivat jotenkin aivan ainutlaatuisia. He puhuivat niin pehmeästi ja lämmöllä. Ei ollenkaa mitään sellaista "turkkilaista" sanailua.
Kissasta, ihan eläimenä, tuli aivan mahtava persoonallinen kuva. Eritoten siitä, miten kissa on itsenäinen ja sitä kunnioitetaan.
Kuvakulmat olivat aivan mahtavia. Miten taiten tehty dokumentti kissojen elämästä. Voi vaan kuvitella, miten on kuvaajilla ollut sarkaa, kun ovat kissojen perässä olleet.
Tästä elokuvasta tuli hyvä mieli, paitsi kissojen takia, niin myös sen elämän filosofian vuoksi. Siitä, että ihminen on kiltti eläimelle ja saa siitä mielihyvää.
Jos tykkää kissoista, tykkää tästä elokuvasta. Jos ei tykkää, niin tykkää silti. Tämä on niin nähtävä!
Kaikki oikein! Kyllä! Kaikki seitsemän: Kirja luettu, teatteriversio nähty, vapaa ilta, hyvä seura, kolmas penkki vapaana, hieno fiilis ja ämpärillinen poppareita - Jii-haa!
Hyvä kun malttoi odottaa, että pääsee näkemään, miten tuttu tarina esiintyy elokuvana. Kyse on siis Anna-Leena Härkösen kirjoittamasta kirjasta, siitä, mitä tapahtuu, kun voittaakin lotossa täysosuman. Kaikki oikein on Lenka Hellstedtin ohjaus.
Elsa Saisio on niin tämän leffan tähti. Just niin kuin siinä kirjassa se Eevi ja mukana ripaus itseään kirjailija Anna-Leena Härköstä. Ihan loistava rooli ja sen tulkinta. Niin hyvin kuvattu se, kun voittaa lotossa, miten hienoa, mutta hajottavaa se on, kun kaikki muuttuu. Elsa Saisio veti Eevin roolin niin kympillä, ettei paremmasta väliä. Eevi on aika lailla sellainen naistyyppi, johon aika monen naisen on helppo samaistua, jos ei kaikkeen, niin ainakin osittain.
Antti Luusuanniemi on rokkarimies Kari. Odotin ehkä hieman enemmän rokahtavampaa, mutta joo, totuin tälläiseen pliisumpaan Kariin elokuvan myötä. Silti Kari jää kyllä aika lailla Eevin varjoon ja se kai on tarkoituskin. Eevihän sen loton teki.
Sivurooleissa vilahtelee sitten jos vaikka ketä ja tykkäsin eri toten Eevin isästä, jota esittää JuhaMuje. Oikein perisuomalainen junttura, niin että väkisinkin huvittaa, kun töksäyttelee ihan mitä saattuu. Lotta Lindroos oli mahtava Eevin bestiksenä ja Jenni Kokander vanhana koulukiusaajana.
Kaikki oikein on hauska, mutta todella puhutteleva. Se kertoo ihmisen haaveista ja siitä kun ne muuttuu todeksi. Onko se sittenkään niin ihanaa? Onko sittenkin niin, että haaveet on vain haaveilua varten, ei niiden kuulukkaan toteutua?
Leffa on niin katsomisen väärtti, joten menkää katsomaan Kaikki oikein, niin on kaikki hyvin!
Lähdin katsomaan elokuvaa Viulisti oikein ensi-iltaan ja ensisijaisesti siksi, että siinä näyttelee Olavi Uusivirta. Jo se oli se pointti, ettei silloin voi olla kyse mistään huonosta elokuvasta. Niin sitä löysimme itsemme Studio123:sta ja ei ku popparit sylii ja menoksi.
Viulisti on Paavo Westerbergin ohjaama elokuva viulistista, naisesta, joka uransa huipulla loukkaa kätensä niin, ettei enää kykene koskaan soittamaan. Käsikirjoitus on Emmi Pesosen.
Viulistin osan vetää ihan täpöllä Matleena Kuusniemi, joka on itsekäs taiteilija Karin Nordström, joka loukkaannuttuaan joutuukin sitten vaan opettamaan. Koko elokuvan aikana mietin häntä, että miksi hän oli niin kylmä ja katkeroitunut? Millään en jaksanut häntä ymmärtää ja ihmettelin sitäkin, että hän oli pienen pojan äiti, eikä huomioinut poikaa juuri ollenkaan. Vain se musiikki ja hänen oma ura meni kaiken edelle.
Kuva: Viulistin facebook-sivusto
Olavi Uusivirta näytteli hänen oppilastaan Anttia intohimoisesti ja taidolla. Antti oli alusta asti opettajansa lumoissa. Suhdehan siitä syntyi, vaikka ei olisi pitänyt. Nuori mies heittäytyy mukaan kaikella innolla, niin että kaikesta huolimatta oikein pahaa tekee. Olisi tehnyt mieli huutaa, että varo!
Antilla on viulua soittava tyttöystävä, ihanan luonnollinen Sofia, Misa Lommi! Hän, joka ottaa viulun soiton vähemmän tosissaan, mutta on silti siinä todella hyvä. Tuntui, että hän oli ainoa, jolla oli elämä hallussa.
Samuli Edelman on Karinin aviomies, ymmärtäväinen ja kiltti, vaimoonsa rakastunut ja tekee kaikkensa, jotta kaikki olis hyvin, mutta sekään ei tunnu riittävän.
Kim Bodnia on Karinin entinen rakastaja, Björn Darren. Hänkin tuntuu olevan rakastunut Kareniin. Vanhempana ja viisaampana ei ole kuitenkaan vietävissä. Hoitaa hommansa ja on se tämän elokuvan viisaus ja tukipilari, joka lopuksi osaa auttaa Anttia.
Viulisti on upea elokuva, missä musiikki pääsee hyvin esille. Mendelssohnia viululla, sitä saadaan ja se tuntuu hyvältä. Mutta - jälkeenpäinkin vielä mietin, miten jotkut miehet vaan rakastuvat naiseen, joka on niin itseään täynnä??
Jotenkin sitä jäi toivomaan, että jos elokuvan tarina jatkuisi, toivoisi kaikille muille paljon parempaa elämää kuin päähenkilölle.
Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, joka antaa kaikkea monin eri tavoin.
No ni, eka kerta miun elämässäin, ku näin Tuntemattoman Sotilaan elokuvan, sillai yhtäkyytii! Sillo ku olin pien, en saanu sit kattoo ja ku kasvoin, ei enää kiinnostanu. Jotenkii se sit vaa jäi, vaik toki pätkii tul ohimenne vilastuu. Teatteriversion näin ensimmäise kerra Suomenlinnan kesäteatteris ja se ol iha hemmetin hyvä! Ja mikä kummallisint, nii tuttu! Tuntemattoman sotilaan repliikit elää ihmisten mielis ja kieles.
Jotenki aika lail innoissain ootin tät elokuvaa. Miul ol kiireine päivä ja ku sain sen päivän hommat pulkkaa, hain poikain ja sit kohti Kuusaan elokuvateatterii, mis jotenkii vaa elokuvat näyttää iha parhailt. Myö saatii popcornit ja sit ei ku kattomaa...
Tartteeks joka sukupolvel tehä oma Tuntematon Sotilas? Juu, tarttee! Mie sen ny huomasin, ku miun laps nii tykkäs, et mite hyvä on nuorenkii tietää, mitä o tapahtunu ja se o sit historiaa. Aku Louhimies o ohjant iha mielettömän elokuvan, jota katteli nii mieliksee, et se kolme tuntii hujaht iha äkkiseltää.
Mie kerra tein jonkuu hiton testin, et kuka mie voisin olla, jos oisin joku Tuntemattoman sotilaan henkilöist. No perskutti, Rokkahaa mie ja iha het helpost viel. No, en mie yhtää ihmettele, mie olin nii sen puolel. Täs elokuvas Rokkaan ol Eero Aho, joka veti roolisa nii nappii, et miun silmis siit tul hetkes sankar!
Kariluotoon ol Johannes Holopainen. Mikä uus Suomi-Filmi-tähti! Maheton, ku ol kommee ja mite osas olla nii topakka, rakastunu, mut kuitenkii se sota vei.
Koskela, se kiltti ja ihana, voi et mite mie siit tykkäsi, Jussi Vatanen osas olla oikee sellain sotilas, joka ol ihminenkii. Aku Hirviniemi Hietaseen näytti taas kykysä näyttelijään. Ai mite mie arvostan.
Entäs sit Paula Vesala, joka veti het sellase Rokan vaimon roolin, mis hyvi tul selväks se, millo kotirintama ei petä. Se sellain vahva naiskuva, mitä mie kyl... tai no jätetää sanomat, et jään viel henkii.
Mie en nyt enempii ala kertoo henkilöist, ku täst tulis muute eräänlain sotaromaani. Mutta sen mie sanon, jot mite mie olin vaikuttunu siit, mite hieno kaarti ol saatu tät elokuvaa tekemää. Jokaine ol tehny nii semmose roolin, mikä jäi mielee, jot viel pitkää miettii, mite se oikee menikää.
Kaikenlaisii arvotelijoi o liikkeel, mut kyl mie oon sit mielt, et on tää vaa iha vuuen elokuva. Mie en yleesäkää lähe elokuvii mitää huonoi kattoo. Koko sota ol kuvattu ny nii, et tälläin keski-ikäin kääkkäkii ymmärs, mitä se o ollu. Mikä viel, nii sekii, et ny tekee miel kattoo se alkuperäinkii elokuva, siis se eka.
Menkää ny kattoo ja sillai nauttii siit, mite ol hyvi panostettu!
