maanantai 2. lokakuuta 2017

Ikitie

Ikitielle lähdimme Kuusaalle, paikkaan elokuvateatteri Studio 123, joka olisi auliisti tarjoillut meille kahvia, sillä heille on tullut siihen mahdollisuus! Jäi kuitenkin juomatta, sillä minun kohdallani se olisi ollut virhe, en kykene juomaan juuri mitään ennen elokuvaa, sillä ne aineenvaihdunnalliset syyt... Mutta, menkää ja nauttikaa - elokuvista ja kahvista!

IKITIE on elokuva, joka oli pakko nähdä. En ollut lukenut Antti Tuurin kirjaa, enkä muutenkaan tiennyt juonesta paljon mitään. Mukaani sain teinipoikani, joka tiesi vielä vähemmän kuin minä. Ihan ykkössyy oli se, että pääosassa on Tommi Korpela ja silloin ei voi olla huono elokuva!


Tommi Korpela on Jussi Ketola, joka on jo käynyt Amerikassa ja sitten 1930-luvulla kesken kaiken napataan perheensä keskeltä Neuvostoliittoon. Hänestä tulee Jussi Kari. Sitä lähipitäen haukkoo henkeään, että ei noin voi olla. Silti takaraivossa takoo kaiken aikaa ajatus; Tämä tarina on tosi! Tommi Korpela tekee loistoroolin, sillä on sydäntäsärkevää seurata sitä tuskaa, kun menettää perheensä. Se välittyy niin iholle kaikki se, miten väärin ihmistä voidaan kohdella. Aivan mahtavaa oli se kuvaus, kuinka Jussi luhistuu ikävässään, mutta kuinka sitkeästi ottaa vastaan fyysiset lyönnit.

Sidse Babett Knudsen tähdittää naispääosaa ja on ottaa niin roolinsa haltuun, että sitä on ilo katsella. Se, että hän on tanskalainen ja niittänyt mainetta maailmalla, näkyy vahvasti vahvassa roolissa. Jussi joutuu amerikkalaisten siirtolaisten luokse rakentamaan työläisten paratiisia. Sara on sen paratiisin onni. Sara on leski ja hänellä on tytär Mary, jonka lapsena olon vetää Eedit Patrakka. Mary huomaa heti "isähahmon" Jussissa. Eedit on niin tyttö, joka on tähti!
Heidän kanssaan Jussilla on edes vähän aikaa hyvä olla. Porukan johtohahmona toimii Hill, Ville Virtanen, joka niin uskoo siihen idealismiin ja kun se murenee, murenee myös Hill.

Sampo Sarkola kujeilee ja pitää hauskaa Strangin roolissa, joka tuntui uskovan vaan siihen, miten kaikki muuttuu hyväksi. Suurin nilkki on kuitenkin Kallonen, jollaisia Neuvostoliitto oli varmaan sakeanaan. Hannu-Pekka Björkman tekee sellaisen roolin, että vaikka olikin se pahis ja teki Jussin elämästä sietämätöntä, niin jotenkin jää pieni usko siihen, että jossain määrin kunnioitti Jussia. Voi olla, että olen väärässä, mutta ajatus tuntuisi lohdulliselta.

Elokuva on tehty ihan hemmetin hyvin. Väkivaltaa on, koska sitä oli, mutta sillä ei mässäillä. Kiinnitin huomiota siihen, miten paljon kauniita kohtauksia oli ja millaiset kuvakulmat. Kaiken sen järjettömyyden keskellä se ihmisten toisistaan välittäminen oli niin syvälle uppoavaa.

Jussin Suomeen jäänyt vaimo, Sofia... Irina Björklund. Pieni rooli, mutta kaiken aikaa katsojan mielessä. Hän se ne kyyneleet viimeistään kirvoittaa elokuvan viimeisinä sanoina.

Kun tämän elokuvan jälkeen palaa kotiin, on pää täynnä historiaa ja sen mielettömyyksiä. Sydän täynnä iloa ja rauhaa siitä, että voi tietää, mitä on joskus tapahtunut, nauttiakseen siitä, että voi elää aikana, jolloin kaikki on kuitenkin jotakuinkin hyvin.

 Kuvat: Ikitie / The Eternal Road

maanantai 25. syyskuuta 2017

Jussi Puhakan mietteitä Unto Monosena

Näyttelijä Jussi Puhakka vierailee Kouvolan teatterin Satumaa-musikaalissa Unto Monosen roolissa. Näin hän vastasi kysymyksiini:

1.    Jussi Puhakka - mikä on sinun suhteesi Unto Monoseen?

-    Lapinmaa- ravintola Rovaniemellä, jonne Mononen Lapin tangossaan eksyi, alkoholismi taiteen tiellä sekä itsemurha vaiko vahinkolaukaus, olivat tarinoita Monosesta, joita olin kuullut jo ennen näytelmään ryhtymistä. Mononen oli minulle kiehtova hahmo myös underground-taiteilija M.A. Nummisen kautta; olihan Numminen soittanut Monosen bändissä ja Mononen oli säveltänyt Nummisen loistavan "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa"-kappaleen. Kunniatohtori ja viimeinen anarkisti M.A. Numminen on elävä linkki edesmenneeseen legendaan.
2.    Olet nuori ja roolihenkilösi on elänyt ennen sinun syntymääsi, miten osasit ottaa haltuun sen?

-    Näyttelijälle näytelmän teksti on se ensisijainen materiaali, jonka pohjalta rooli luodaan. Yritin ymmärtää tuota näytelmään kirjoitettua Monosta parhaani mukaan. Jokaisen roolihenkilön ja näyttelijäntyöllisen ratkaisun tulee palvella näytelmän todellisuutta. Monoseni ei siis varmasti ole lähelläkään todellista Monosta, mutta istuu näytelmään toivon mukaan paremmin kuin oikea historiallinen henkilö. Teatteri on valintoja ja kärjistämistä, kontrasteja ja pahimpia mahdollisia vaihtoehtoja.

3.    Millä lailla uppouduit rooliin, joka on aika vaikea? Tässä se pointti ehkä se, miten pääset roolista eroon, kun suljet teatterin oven?

-    Näytteleminen on vaikuttamista. Katsoja pitää saada tuntemaan tiettyjä tunteita tietyissä hetkissä. Valot, musiikki ja liike, se mitä puhutaan ja ilmaistaan, kaikki tämä on harkittua ja harjoiteltua. Näyttelijän tehtävä ei ole tuntea tai sukeltaa rooliin. Näyttelijän tehtävä on saada katsoja sukeltamaan, joten roolista eroon pääseminen ei ole minulle tai yleensäkään näyttelijälle ongelma. Ei ainakaan saisi olla. Näyttelijän pitää olla tietoinen jokaisesta eleestään ja äänenpainostaan, mutta se tietoisuus ei saa näkyä katsomoon. Pitää valehdella hyvin.

4.    Satumaa-musikaalissa on mukana harrastelijoita, millaista on tehdä heidän kanssaan teatteria?

-    En sen kummemmin ajattele, onko vastanäyttelijä harrastaja vai ammattilainen. Teemme töitä ammattiteatterissa, joten vaatimustaso, lainalaisuudet ja pelisäännöt ovat sen mukaiset. Jokaiselle. Ainoa asia, joka meitä erottaa, on se, että iltanäyttelijät ovat töissä pääsääntöisesti vain iltaisin, joten he pääsevät harjoituksiin harvemmin kuin kokopäiväiset näyttelijät. Perustehtävä ammattiteatterissa on kaikille selvä: Jokainen teatterin työntekijä palvelee yleisöä eli pyrkii tekemään mahdollisimman hyvän taideteoksen ja toistamaan sen joka ilta parhaalla mahdollisella tavalla.
5.    Mikä oli parasta tämän musikaalin työstämisessä?

-    Parasta Satumaassa oli kuunteleva ja tinkimätön yhdessäluomisen ilmapiiri. Siitä se työnilo ja hyvinvointi kumpuaa.



Kiitos haastattelusta, Jussi!

Kuva: Nadi Hammouda



sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Satumaa

Kouvolan teatterissa on mahdollisuus kokea Satumaa! Se yksi ilta ja se hetki, niin kyllä se on harppaus eräänlaiseen satumaahan, kun pääsee seuraamaan Unto Monosen, säveltäjän maailmaa, katsomaan elämää, joka oli ihan kaikkea muuta kuin satumaata. Kouvolan teatterin uusi johtaja Tiina Luhtaniemi paljastaa kykynsä meille ohjaamalla meidät Satumaahan, mahtavaa! Käsikirjoituksesta vastaa Heikit, Paavilainen ja Salo!


Äiti! Tässä tapauksessa Unto Monosen äiti on aika vahvoilla, eläessään ja sen jälkeen. Johanna Heimonen tekee kaikkia äitejä sykähdyttävän roolin. Pakko tuoda hänet heti ensin esiin, koska se vaan tuntui niin oikealta vai eikö? Topakka ja vahva äiti, oikea huolehtiva emo, joka joutuu yksin lapsensa kasvattamaan kun mies kaatui talvisodassa. Niin voimakas, että vielä haudan takaakin ohjaa nuorintaan, Uunoa josta tulee säveltäjä Unto Mononen.


Jussi Puhakka vetää Unto Monosen hatun päähänsä ja siitä se lähtee. Säveltäjän nousu ja lasku. Puhakka uppoaa niin Monoseksi, että välillä oli todella pala kurkussa kun sitä katsoi. Se tuska kyllä välittyi niin sydämeen käyvästi. Ne humalakohtaukset olivat niin jollain lailla järisyttäviä, kaikesta huolimatta.
Satu Taalikainen Hilinä, Hilkka Suomisena, Unton orkesterin solistina ja Unton vaimona lunastaa niin paikkansa. Kun se laulu alkoi, ihan lähdin herkistelemään aikamatkalle kauas lapsuuteen, kun niitä lauluja kuulin.

Satumaa-musikaalissa on kiva toteutus. Lavastus on yksinkertainen ja toimiva (Esa Kurri). Koreografia on piristävä ja hupaisa, siitä kiitos Riikka-Liisa Hannikaiselle. 

Petteri Hautala oli niin ihana nuori Uuno. Lisäksi kaikki avustajat!!! Heistä kiinnitin huomioni heti Tuukka Kauppiseen, joka monissa pikkuosissaan loisti kuin olisi syntynyt estaraadille.
Orkesteri oli piilossa, joten sen soitannan sai vain kuulla ja se oli satumaista. Iikka Kahri on sovitellut ja johtanut musan niin, että kyllä siinä illan varjot himmenee.
Koko Kouvolan teatterin porukka on jälleen antanut kaikkensa, yhdessä ja erikseen ja olen hemmetin ylpeä, että  se polttava liekki aina vain löytyy ja hehkuu.

Minä nautin illasta Satumaassa niin, että hätkähdin vain kaksi kertaa: Väliaika - nyt jo??? Esityksen loppu - nytkö se loppui??? Mihin se aika meni? Olisin mieluusti halunut lisää! Satumaa on kuin tähdet meren yllä, kattaa kaiken.

Kuvat: Nadi Hammouda


maanantai 18. syyskuuta 2017

Kai Hyttinen - maitomies Tevje

Viulunsoittaja katolla-musikaali Kuopion kaupunginteatterissa. Maitomies Tevjen roolissa "Kuju" Kai Hyttinen ja tässä hänen aatoksiaan:

1. Kai Hyttinen, olet toistamiseen Tevjen roolissa, mikä sinua kiehtoo Viulunsoittaja katolla - musikaalissa?
- Ihmiset ovat sinnikkäitä, eivät menetä uskoaan tulevaisuuteen suurienkaan vastoinkäymisten ja muutosten edessä.

2. Vuonna 1999 olit samaisessa roolissa Kouvolan teatterissa. Miten vuodet ovat tässä välissä vaikuttaneet?
- Tasoja ja sävyjä löytyy nyt enemmän.

3. Viulunsoittaja katolla - musikaalin ensi-esitys oli 1964 ja edelleen se kuuluu suosituimpiin musikaaleihin. Osaatko sanoa, miksi?
- Sen musiikissa sykkii eksoottinen juutalainen kansanmusiikki, siinä on pari maailmanhittiä, ja tarina sinänsä on ajankohtainen tänäänkin.

4. Millainen fiilis on esityksen jälkeen?
- Esitys on kolmetuntinen tunnetilojen tulitus, ja olo on "hakattu" ja uupunut, mutta myös kiitollinen.  


5. Kerro meille jokin sattumus harjoitusten ajoilta?
- Mitään mainittavaa hauskuutta ei tule mieleen, mutta kapellimestari, koreografi assistentteineen ja ohjaaja, kukin yhdessä ja erikseen, uupumatta ja sinnikkäästi jaksoivat ensi-iltaan saakka hioa, vaatia, kannustaa ja innostaa koko ryhmää maksimisuoritukseen.

 Kiitos Kuju vastauksista ja erityisesti esityksestä, mikä oli niin koskettavan karismaattinen!

Kuva: Sami Tirkkonen
Kuvankäsittely: Antti Voutilainen

Viulunsoittaja katolla

Viulunsoittaja katolla on musikaali, mikä on nähtävä aina silloin tällöin, koska se nyt vaan kuuluu musikaalien parhaimmistoon. Minulle niin rakas, että sitä varten oli lähdettävä Kuopioon. Suorastaan laskin päiviä, että pääsen sen kokemaan ja saamaan sen nautinnon, millä elää pitkään. Tämän musikaalin ensiesitys oli 1964 ja Suomessa se oli 1965, jolloin maitomies Tevjen osan esitti Uljas Kandolin. Kuopiossa Tevjenä on Kai "Kuju" Hyttinen. Ohjauksesta vastaa Priit Pedajas.

Kuopion kaupunginteatteri on pannut parastaan! Kun esitys alkaa, huomaa heti, että nyt on orkesterissa mittaa ja ei ihme, sillä musiikista vastaa Kuopion kaupunginorkesteri, kapellimestarinaan Mika Paasivaara. Kertakaikkiaan - mikä meininki!

Maitomies Tevjen roolissa "Kuju", Kai Hyttinen tuo kaiken karisman lavalle. Hän ei ole ensi kertaa Tevjenä, sillä hän oli maitomiehenä jo vuonna 1999 Kouvolassa. Olen vakaasti sitä mieltä, ettei voi löytyä ketään, joka ei hurmioituisi tästä hänen roolistaan, sillä siinä vaan on Jotain! Hyttinen tekee Tevjestä ihanan isä-hahmon, joka ottaa lavan ja yleisönsä haltuun. Rakastavana isänä, mikä ilmenee erityisesti tyttärien suhtautumisessa häneen, on jotain niin koskettavaa. Tevje on niin lupsakka ja välillä ihanasti haaveileva: Rikas mies jos oisin.... Niin ja ne hetket, kun hän juttelee Jumalansa kanssa - sykähdyttäviä.

Golde, Tevjen vaimo on topakka, joka pitää kaikki langat käsissään. Hänen roolinsa ansiokkaasti vetää Lina Patrikainen. Tevje ja Golde, toisiaan täydentävä pari, missä joutuu jopa unia näkemään, että asiat lutviutuisi. Heidän yksi koskettavimmista kohtauksistaan on Mua rakastatko?

Anatevkan kylässä eletään arkea, missä noudatetaan perinteitä. Perinteet auttavat jokaista tietämään, mitä hän on ja mitä Jumala häneltä odottaa. Näin sanoi Tevje. Vaan, siinä saa perinteet huutia, kun Tevjen tyttäret eivät haluakkaan naida vanhempiensa valitsemaa miestä. Jente, puhemies välittää miehiä, saa niistä oikein palkkionkin, kun katsoo kuka kullekin sopii. Oikeasti hän vaikuttaa olevan kylän juoruämmä.  Jentenä suheeraa taitavasti Riina Björkbacka.

Tyttäristä kolme vanhinta on naimaiässä.. Tzeitel (Johanna Kuuva, joka nähtiin Kotkan kaupunginteatterin Sugar-musikaalin pääosassa 2015)) esikoisena on vuorossa ensin ja häntä meinataan varakkaalle teurastajalle, mutta Tzeitel'n sydän sykkii köyhälle räätälille, Motel'lle (Mikko Rantaniva).  Tyttäret rikkovat perinteitä, kun halutaan mennä naimisiin, mutta rakkaudesta. Niin myös Hodel (Jenny Liedkind) ja Chava (Anna Kuusamo) tekevät, kukin omin tavoin. Tyttärien tanssiosuudet ovat upeita ja silloin miettii, että terveisiä puvustajalle (Liina Unt), joka on osanut tehdä pitkät hameet niin, että tanssi niissä onnistuu.

Motel'n ja Tzeitel'n häissä laulettava häälaulu, Nousee päivä, laskee päivä on niin järistyttävän kaunis, että kyllä se juuri nostattaa niin vettä silmiin, joka kerran. Häät ovat melkoinen juhla ja kyllä tanssitaan! Mielenkiintoista on se, ettei ole saanut tanssia nainen miehen kanssa ja näissä häissä sekin tapahtuu.

Koreografia on Jorma Uotisen ja se on herkullinen. Erityisesti pidin siitä, missä miehet vetävät "polvipolkkaa". Katsoin niin ihastuneena, että heti olisi tehnyt mieli ite kokeilla, mutta ikä ja ne polvet panevat vastaan. Se vaan näytti niin sulavalta ja hienolta, että sitä suu auki ihmetteli, kuinka se oikein tapahtuu.
Kaikki joukkokohtaukset olivat niin loppuun asti hiottuja, että se oli iso ilo silmälle ja sielulle. Se musiikki, se rytmi ja kun kaikki yhdessä sulautuu sellaiseksi nautinnon kimaraksi, että voi vaan huokailla.

Pelkkää iloa ja riemua tämä musikaali ei ole. Sen yksi johtava teema on juutalaisuus. Kaikki tietävät, kuinka juutalaisia on aina vainottu. Niin nytkin ja lopussa heidän on lähdettävä, pois omasta kylästään. Lohdullista on se, että he uskovat huomiseen ja elämä jatkuu...

Kuopion Viulunsoittaja katolla on toteutettu niin hyvin, ettei sitä riitä sanat kertomaan. Niin isolla porukalla vedetty juttu niin onnistuneesti on parasta mitä yleisölle voi tarjota. Yleisö on ottanut sen omakseen, sillä tämä musikaali ei soi vajaille saleille. Koita päästä mukaan tähän!!!

Kiitos Kuopion kaupunginteatteri - kannatti ajaa Kouvolasta asti!

Kuvat: Sami Tirkkonen






sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Huojuva talo

Kuusankosken teatterissa, jykevässä Kuusankoski-talossa esitetään nyt Huojuva talo. Kun tukevasti istuu penkkiin, voi nauttia Maria Jotunin näytelmästä, jonka on ohjannut Maija Raikamo. Näytelmä on 1930-luvulla kirjoitettu, mutta ilmestyi vasta Jotunin kuoleman jälkeen vuonna 1963. Sen jälkeen tarina onkin ollut suosittu ja aina vaan niin ajankohtainen, koskettava ja ajatuksia nostattava.

Lea ja Eero ovat nuoria, rakastuvat ja menevät pian naimisiin, perustavat perheen ja siitä se alkaa, suoranainen helvetti. Eero paljastuu mieleltään häilyväiseksi ja kohtelee Leaa väkivaltaisesti, niin henkisesti kuin fyysisesti. Kaksi ihmistä, joista toinen alistaa ja se toinen alistuu. Ikiaikainen kysymys, miksi siinä ollaan? Voiko rakkaus olla niin voimakasta?

Sonja Vainonen on Lea, nuori Lea, joka kestää ja kärsii ja rakastaa. Kaiken keskellä kuitenkin vahva, sitkeä ja kestävä. Tekee parhaansa ollakseen hyvä aviovaimo ja äiti. Hyvin tulkittu ja omaksuttu vaikea ja runsas teksti.

Riku Myller  Eerona, iloinen ja suloinen mies, muuttuu ja osaa olla kaikkea muuta kuin miellyttävä. Raivoaminen ja epätasapaino tulee hyvin esille.

Puhtaat valkeat lakanat ovat lavastusta. Niiden kanssa jaetaan tiloja, peitellään ja levitellään, viikataan ja puetaan. Voi vaan tuumata, miten lakanasta on moneksi. Erittäin hyvä oivallus.

Lean ja Eeron roolit ovat niin mittavat, että heitä on kaksin kappalein, mikä oli mielenkiintoinen rinnakaisasetelma. Kun toinen pari on pääosassa, toinen on takana sivuosassa.
Heidi Koskinen-Järvisalo on vanhempi Lea ja jotenkin se kärsimys tulee hänen kauttaan tuskallisemmin esiin. Hyvä, ettei sitä sännänyt katsomaan, onko kaikki hyvin, selviääkö Lea.
Matti Olenius vanhempana Eerona oli paikoin suorastaan pelottava. Onneksi en ollut yksin katsomassa. Tässä kohdin alkoi olla viimeistäänkin hyvin selvää, että Eero oli henkisesti sairas.

Sonja Vainonen ja Riku Myller olivat myös lapsia, he olivat Lean ja Eeron Pia ja Poju. Lapset, jotka leikkivät, mutta kärsivät tilanteesta. Pelkäsivät isää ja halusivat suojella äitiä. Tilanne, mikä on varmasti niin totta joissain perheissä, valitettavasti.

Muita rooleja olivat Aulis (Mika Vainio), joka oli Lean ystävä, Toini (Elli Nieminen), Lean sisko ja sitten niitä monia kotiapulaisia, jotka tässä näytelmässä ovat aupaireja. Muutenkin on tuotu nykyaikaan tämä tarina, sillä kännyköillä leikkiminen on kaiken aikaa läsnä. Puvustus on mukavaa, aivan kuin se vähän pehmentäisi muuten niin kovaa ja rankkaa tunnelmaa.

Huojuva talo on näytelmä, mistä jää sellainen vahva jälkimaku. Se ei hevillä unohdu, vaan mietityttää pitkään. Tämä Kuusankosken versio on hyvin mielenkiintoisesti toteutettu ja tykkäsin tyylistä. Joten, jos kuvitellaan, että paljastin jo liikaa, niin en tehnyt sitä, sillä toivon monen näkevän ja kokevan tämän esityksen, sen juonen ja kaikkien pienienkin juttujen takia.

Kuvat: Elina Winne



sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Vallaton Valamossa

Jo toistamiseen järjestin itseni Valamoon. Aikoinani kävin siellä ohimennen ja aistin jotain lämmintä siinä maaperässä, mikä säteilee siellä pitkin maita ja mantuja. Keväällä pidin lomaa ja lähdin kohti Valamoa. Niin oli mieluista, että uudelleen oli päästävä ja nyt on jälleen reipas ja antoisa kahden viikon rupeama takana.
Miksi lähden sinne, niin siihen on monta syytä. Joskus vaan tarvitsee aikaa ja rauhaa olla oman itsensä kanssa. Olen kiltti itselleni ja teen sitä mistä tykkään. Valamossa olen saanut asua vanhassa Munkkilassa. Siellä olen saanut olla ja lukea, kirjoittaa päiväkirjaa käsin. Pieni soma ja askeettinen huone on kaikki mitä silloin tarvitsen. On sänky, missä uni maittaa ja pöytä, jonka ääressä kirjoittaa, ikkuna, mistä voi katsella Luojan luomaa.
Valamo itsessään on kiehtova paikka. Koko se alue on kuin syliin menisi. Lisäksi ympäröivä luonto ottaa haltuun ja antaa voimaa. Miten oli antoisaa, kun menin metsään eikä siellä ollut ketään muita kuin minä ja ajatukseni, se luonto kaikessa rikkaudessaan levitteli minulle aarteitaan. Kävelin ja katselin, kuuntelin ja taas katselin, haistelin maisemaa ja maistelin mättäiltä mustikoita.
Nyt metsä kirkkoni olla saa....
Toinen rauhoittumisen paikka on hautausmaa.
Valamon hautausmaa on KOHDE ja kaikki tuntuvat käyvän siellä kuvaamassa Pentti Saarikosken hautaa. No, mikäs siinä, onhan se kivannäköinen, kun se on täynnä kyniä. Ei kuitenkaan niin täynnä, ettei omani olisi mahtunut joukkoon. Minulla oli matkassa hyvä kynä, josta loppui muste ja niin minä vein sen sitten Penalle. Ajattelin, että jos siitä olisi jotain iloa siellä ja Penttihän ei enää mustetta tarvitse.
Ihan hiljaisuuden ja rauhallisuuden kanssa leikittelyksi ei tämä kaksiviikkoinen mennyt, sillä olinhan pestautunut Valamoon talkoolaiseksi. Meitä käy siellä vuosittain hyvinkin reippaasti ja Valamo tarvitsee meitä ja se tuntuu hyvältä. Olla hyödyksi, kantaa kortensa kekoon niin hyvin kuin parhaaksi saattaa, se on kupletin juoni. Minä annoin oman osuuteni Ravintola Trapesassa. Ai, miten mie tiskasin, oikein sydämeni kyllyydestä. Kun oli hetkiä, ettei tiskiä tullut, ruinasin keittiöstä lisää hommia. Ah, kuinka sydäntäni lämmitti, että sain siellä huseerata ja aika kului kuin siivillä.
Kuvassa Ravintola Trapesa takaa päin eikä aina vaan edestä. Minun oli siellä niin hyvä olla. Vanhana ravintolatyöntekijänä tunsin oloni hyvinkin kotoisaksi. Ihmiset, joiden kanssa sain työskennellä, olivat aitoja ja sellaisia, joihin kahden viikon aikana tuli ihan selvä suhde - niin, että meinasi olla haikeutta ilmassa, kun oli kotiin lähdön aika.
Viinin valmistukseenkin pääsin hiukan perehtymään tai kuulemaan sen salaisuuksia, kuinka sitä Jumalten juomaa valmistetaan. Viinin lisäksi myös viskiä, joka on uutuustuote, jonka valmistus kestää ja kestää...
Valamo on munkkiluostari ja kaikesta kunnioituksesta johtuen, en ole kuvannut munkkeja. He ovat osa Valamoa ja sen henkeä. Olen onnellinen saadessani olla joskus osa heidän miljöötä, työskennellä heidän hyödyksi ja avuksi. Olen myös onnellinen jokaisesta keskusteluhetkestä, jonka sain Valamossa kokea.
Valamossa on jollain lailla lähempänä taivasta ja tiedän, että palaan takaisin! Voin suoitella paikkaa kaikille, jotka haluavat kokea hetken jossain muualla, arjen ulkopuolella, käydä lataamassa akkuja oman elämänsä moottoriin. Niin minä teen ja tiedän, että se ainakin minulle ihan oikein!

https://valamo.fi/