lauantai 9. joulukuuta 2017

Työnumero 105

Nyt tul sit korkattuu Pato Areenan teatteri! Siel esitettii Työnumero 105, mikä kerto tehtaast ja tehtaalaisist, siit elämäst siel ja siit, kui se elo ylipäätää suju, siin tehtaan varjos ja sen takaa.

Juha Salmiin on tän tarinan isä, sen luoja ja kokoon saattaja. Iha murhan hyvin on siin onnistunu. Mie olin kovast paljo vaikuttunu. Mie viel luulen, etten mie oo ainoo, joka täst näytelmäst sai nii paljo!


Myö päästii iha eka kertaa Pato Areenal teatterii ja se ol melko lail mykistävä kokemus. Lavastus ol sitä luokkaa, et oikee joutu vetää syvää henkee, kui olkii osuvaa ja semmost mielee jäävää. Muutenkii kaik vaa jotenkii toimi, nii ku ois olt itekkii mukaan koko touhus.


Tarinalhaa ei oo sinänsä mitää juont, ihmiset vaa kertoilee, millast se ol olla tehtaal töis, värkätä niit kaikkii juttui siin sivus. Hyö juttelee ja muistelee, kuka mitäkii, kui siel tehtaal oltii töis vähä nii ku se ois olt perheen perinne. Erilaisii juttui siin kuul, hauskoi ja vähemmä hauskoi.


Jos aatellaa, et miehii ol suurin osa tehtaalaisist, ni ol siel naisiiki ja niitten tuntoi hyvi esil toivat Elina Perälä ja Anu Ruuhimäki. Jotenkii heit kuunnelles tul mielee, jot mite hyvi miun asiat onkii.


Sellain hieno yhteisöllisyys tul hyvi esil, iha nii ku tehtaalaiset ois olt kaik yhtä suurt perhettä! Nii ja ku ol kyse Työumero 105, nii mite paljo siel työn ohes värkättii kaikkii kästöit. Joku ois voint aatella, et se ol tehtaalt varastamist, mut suurin osa aattel, et se o työsuhe-etu.  Lahtisen Sami toi sellase ihmise osan tähän juttuu, jot miun käi nii sääliks. Toivottavast hää sit pärjäs.


Ville Viinikain anto osuutensa nii musiikillisest ku iha hianoon tarinan kertojaan. Iha siis uskomatont ihmisen elämää. Nii vaikuttavaa ja uskottavaa.


Toivo Kleimola toi sen nuoren tuulahuksen koko touhuu, aivan mahtava! Kännysä kans Topi oli sillai nii ku pikkase pihal ja just sillai oikeel taval.


Koko tehtaan historia ol tuotu esii nii hianost, et menneisyys haastel nykysyyen kans. Seinäl, sinne tiiliseinäl, ol heijastettu ammoin eläneet tehtaalaiset ja ne ol siin mukaan, nii ku myökii.
Aarni Ruuhimäki ja Jukka Antila olvat nii tehtaalaisii ku olla saatto ja hyö ku viel anto musiikillisen osaamisensakkii, ni paketti ol narutettu.

Tää näytelmä ol upee, mieleepainuva ja vaik siin ei olt väliaikaa, se ei haitant, koska tät tarinaa ois olt synti keskeyttää. Mie en oo tehtaalaisii, en ees jälkeläisii, mut nii pal kuullu kaikest, et mite tek syämmelle hyvää kuulla taas lissää.
Mie nii toivon, et tän näkis kaik, se on nii pala meit kaikkii, menneit aikoi, sitä ku oltii jotenkii enemmä yhes ku nyt.

Kuvat: Jari Heikkilä


maanantai 4. joulukuuta 2017

Tohvelisankarin Rouva

Kotkan kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa Tohvelisankarin Rouvan, mikä tuli tunnetuksi 1920-luvulla, kun  Maria Jotuni sen kirjoitti. Ihmisen ahneus on niin käsittämätöntä, että se saa jopa koomiset piirteet.

Sakari Hokkanen on tarttunut nyt niin hyvin tähän näytelmään, että siinä tohvelit löytävät paikkansa. Klassikkoteos on tuotu tähän päivään ja on melkein kuin saippuaooppera. Jotenkin tuli heti hyvä mieli siitä, että nuori ohjaaja on ohjannut vanhan näytelmän ja tuonut siihen jotain uutta ja piristävää.


Pääosassa keimailee itsevarmana Juulian roolissa Ella Mustajärvi. Aluksi voisi aatella, että jo on vamppi ja se sellainen tarinan "pahis", kunnes ollaan niin keskellä kaikkea hauskaa, että Juuliakin on vain yksi tarinan komedienne.
Hänen aviomiehenään köpöttelee Aadolf, Kari Kukkonen, joka ei tunnu olevan moksiskaan mistään, mitä Juulia tekee. No, eipä tietenkään, sillä onhan hänellä omatkin sekaannuksensa.

 Juuliahan on Aadolfin kanssa vain sen takia, että saisi Aadolfin veljen kuoltua rahat! Justus (Osku Haavisto) sen sijaan elää ja on luvannut rahansa Karoliinalle (Lise Holmberg), joka on Justuksen emännöitsijä.  Mutta - Juulialla on rakastaja, Veijo, oikea herrasmies, jonka roolin ihan täysillä vetää Eeva Hautala!


Paitsi että, on ihan sellainen pikkujuttu, että Veijo onkin syrjällään  Piiaan, Juulian tytärpuoleen! Piiaa tulkitsee niin hersyvästi Juho Markkanen, että kyllä naurattaa. Ihan on vimpan päälle onnistuneet roolit, sillä ei ole aina vaan se jippo, että sekoitetaan rooleja, niin saadaan hauskuutta peliin, nyt se on erittäin onnistunutta!

Palveluskuntaa ovat emännöitsijä Riikka (Anne Niilola) ja sisäkkö Lempi (Miia Maaranen). Äärimmäisen herkullisia tapauksia, jotka vuorotellen nousevat tähdittämään tarinaa.
Tässä näytelmässä on muutenkin sekoitettu palveluskunta ja isäntäväki keskenään, mikä lisää komiikkaa. Lisäksi se erotiikka tai siveettömyys, joksi se oli koettu näytelmän syntyaikoina ja mikä kauhistutti sen ajan teatteriyleisöä, niin että osa poistui kesken esityksen, niin nykyihmisestä se on vain huvittavaa.

Vanha klassikko on elvytetty nykypäivään ja on edelleen niin totta. Ihmisen ahneus on ihan tätä päivää. Surullista, mutta fakta! Voisiko tämä näytelmä edes hieman puhutella sitä, mitä me olemme? Ahneita ja pettäviä ihmisiä!

Noniin, sainko kokoon sekavan sopan!? Kantsii mennä katsomaan, ottamaan selvää, millaisen keitoksen Kotkan teatteri on taas kokoon kasanut. Voin kyllä niin suositella, sillä niin oli ratkiriemukas ja sellainen, mistä jäi kiva olo.

Kuvat: Tommi Mattila

lauantai 25. marraskuuta 2017

Mikko Roiha ohjasi koskettavan Pesärikon

Mikko Roiha, olet ohjannut näytelmän Pesärikko (alunperin kirjailija Orvokki Aution kirjoista) niin, että se koostuu eri teattereiden näyttelijöistä ja sitä esitetään eri teattereissa. Nyt haluamme tietää:

1. Mistä tälläinen idea ja onko tälläistä ollut ennen?

On ollut, mutta ei tässä laajuudessa. Aikaisempi melkein yhtä mittava projekti oli kaksikielinen Sylvi. Siinäkin mukana oli Tiina Luhtaniemi, silloin Savonlinnan Teatterin johtajana. Haluan onnitella kouvolalaisia siitä, miten näkemyksellisen, luotettavan ja samalla rohkean johtajan olette valinneet. Luhtaniemi on ollut aina eturintamassa kun yhteistyöstä puhutaan ja kaikki muutkin hankkeet kuulostavat äärettömän kiinnostavilta.

2. Ensimmäinen esitys oli Berliinissä! Miksi siellä ja miten se otettiin vastaan?

Haluan toisinaan ohjata myös kotoani käsin, eli Berliinissä. Leikki sikseen, todellinen syy on halu tehdä kulttuuripolitiikkaa: yksi keino harjoittaa kulttuurivientiä on tehdä suomalaista teatteria ei-suomalaisessa ympäristössä. Ja Berliinissä alkaa olla yleisöä suomalaiselle teatterille. Pesärikko on kaikista siellä ohjaamistani esityksistä “suomalaisin”, tästä syystä hiukan jännitin sen vastaanottoa. Mutta tuntui että se lävisti katsomossa istuneet suomalaiset ja muutaman saksalaisenkin, vaikka tällä kertaa tekstitystä ei ollut.

3. Kuinka näyttelijät valikoituivat eli oliko roolitus helppo/vaikea?

Roolitus on aina vaikeaa koska se on esityksen selkäranka. Yhteistyöproduktion miehittämisen olettaisi olevan helppoa, mutta itse asiassa se on vaikempaa: teattereilla on myös muut esitykset ja on tarkkaan mietittävä mitä kautta jutun saa liikkeelle. Mutta aina näyttelijät jaksavat yllättää minut. Se on teatterissa mielenkiintoisinta.

4. Miten tärkeää sinulle on tässä näytelmässä pohjalaisuus/häpeä/mielenterveys?

Häpeä on suomalainen perustunne, sen tuntemiseen jopa kannustetaan, koska sillä on sosiaalisesti kontrolloiva luonne. Sillä myös varmistetaan suomalainen demokratiakäsitys, se että kaikilla on tasapuolisesti kurjaa. Monille häpeä on elämää rajoittava tekijä ja siitä vapautumiseen menee koko elämä. Teatterissa puhutaan paljon häpeän kynnyksen ylittämisestä, eli kun näyttelijä uskaltaa tehdä jotakin itselleen hävettävää, ollaan oleellisen äärellä. Yleisöhän katsoo näyttelijää roolihenkilön kautta, eli monasti tunne on vain näyttelijällä itsellään.

5. Mikä Pesärikon ohjauksessa oli antoisinta?

Tietenkin nautin Orvokki Aution niskavuorelaisia mittasuhteita saavasta dialogista, sen kielestä. Pesärikko on paitsi yhden perheen tarina, myös läpileikkaus Suomen lähihistoriaan. Edustan itse sitä sukupolvea, joka Armin kanssa Tampereelle muuttaa. Tämä teos lisää ymmärrystä edellisiä sukupolvia ja maailmaa kohtaan.


Kuvassa kirjailija Orvokki Autio ja ohjaaja Mikko Roiha. Kuva: Elina Winne

perjantai 24. marraskuuta 2017

Pesärikko

Pesärikko - näytelmä, jonka ensi-ilta oli Berliinissä ja jonka näyttelijät ovat Kouvolasta, Riihimäeltä, Kotkasta, Jyväskylästä ja Turusta. - näytelmä, jota esitetään näissä kaupungeissa. - näytelmä, mikä tulee meidän luo - ja iholle.

Tämä Etelä-Pohjanmaalle sijoittuva tarina on kirjailija Orvokki Aution romaanitrilogiasta dramatisoinut ja ohjannut Mikko Roiha. 
Monille Pesärikko voi olla juuri tuttu kirjoista tai Ylen draamasarjasta TV1:n Kotikatsomossa, joka on edelleen Areenassa nähtävänä. Olipa tuttu tai ei, niin nyt nähtävä esitys on sellainen, mikä ainakin omalla kohdallani meni ihon alle.

Ennen ensi-iltaa saimme Kouvolan kirjastossa kuulla, kun Taina West haastatteli kirjailija Orvokki Autiota, ohjaaja Mikko Roihaa ja Kouvolan teatterin näyttelijää Veli-Matti Karénia. Se antoi hyvän pohjan mennä kokemaan näytelmäelämys.

Kuva:Elina Winne

Pesärikko kertoo perheestä, missä on vahvat naishenkilöt, Ilmi ja Laimi, sisarukset. jotka pitävät kotitilaa tiukasti. Ilmi makaa halvaantuneena vuoteessa ja Laimi on se toinen aisa, että rattaat kulkee. Olavi on Laimin poika, jonka isä oli mennyt kuolemaan. Armi tulee taloon Olavin vaimoksi ja Masa on Olavin kaveri.


Eila Halonen (Turun kaupunginteatteri) makaa Ilmin osassa sängyssä ja säksättää sieltä käsin. Todella hyvä ja niin uskottava roolissa, missä ollaan niin vahvoja, että vielä sänkypotilaanakin pidetään omaisuudesta topakasti kiinni. Siitä huolimatta näin Ilmissä jotain herkkääkin. Halonen on myös Armin äidin roolissa.

Taina Reponen  (Jyväskylän kaupunginteatteri) Laimin osassa on Ilmin lailla omien asenteidensa vanki ja julkisivu on pidettävä puhtaana, kaikki lakaistaan maton alle. Koska "Hillitte ittes!" on niin vahva ohje, oli Laimin pakko pyyhkiä kyyneleensä. 


Armi rakastuu Olaviin, mutta omat ovat hänenkin lukkonsa. Olavi rakastaa Armia, mutta...niin, kun ei oikein osaa. Miten surullinen rakkaustarina.

Veli-Matti Karén (Kouvolan kaupunginteatteri) tekee Olavin roolista juuri sellaisen, että ainakin minun kävi sääliksi. Mitä Olavista muuta olisi voinut tulla sellaisissa olosuhteissa. "Älkää vihatko Olavia", sanoi Veli-Matti Karen meille ennen esitystä kirjastossa ja se jäi mieleen ja sen haluan tässäkin mainita.

Sara Melleri (Riihimäen teatteri) toi meille Armin niin vahvasti esiin, että itku kurkussa katseli sitä, miten Armi ei jaksa. Miten sitten on vaan pakko jaksaa. Toisenlaista vahvuutta kuin Ilmillä ja Laimilla.


Jarkko Sarjanen (Kotkan kaupunginteatteri) on tarinan Masa, Olavin kaveri. Se henkilö, joka katselee kaikkea vierestä, on se, jolle ei tarvitse sanoa "Hillitte ittes!" Jotenkin tuli sellainen olo, että Masa olisi se koko jutun turvallisin/tasapainoisin henkilö. 

Pesärikko on näytelmä, missä lähtee kaikki tunteet liikkeelle. Se on vahvaa ja väkevää draamaa, missä tulee esille ihmismielen syviä sopukoita. Siinä on huumoria, se siis naurattaa, mutta ei siksi, että henkilöt olisivat jotenkin hauskoja, vaan siksi, että se mitä he laukovat, on meille niin vierasta tai sitten jopa tuttua, että se panee naurattamaan. Hyvä niin, sillä paikka paikoin nousee kyllä vesi silmiin. Sääli on myös tunne, jota tunsin vahvasti, enkä ainoastaan Olavia kohtaan. 

Kun pääsin kotiin, vieläkin soi päässäni näytelmässä soiva biisi, hyräilin sitä iltapesulla, aamuun mennessä se oli kadonnut. Pesärikon tarina sen sijaan eli täysillä ja aika sekavana mielessäni. Nyt yritin sitä purkaa tähän. Menkää kokemaan jotain ainutlaatuista, mutta mikään pikkujoulunäytelmä tämä ei ole. 

Kuvat: Moe Mustafa

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Avioliittosimulaattori

Veera Niemisen kirja Avioliittosimulaattori ilmestyi vuonna 2013. Tommi Auvisen ja Seija Holman käsikirjoituksena kirjasta tuli messevä näytelmä. Nyt sen esittää Haminan teatteri Henri Saaraisen ohjaamana.
Myö ajettii Kouvolasta Haminaan ja eiku eturiviin ja katse estraadille!


Rakkaustarina leimahtaa hetkessä, kun itä ja länsi kohtaavat! Aino on Liperistä  ja Jussi Mynämäeltä. Ei ihan helpoin yhtälö, mutta se onkin kupletin juoni. Aino lähtee koeajalle Jussin kotitilalle. Auts, paha paikka!

Eveliina Arminen vetelee Ainon roolin sellaisella vauhdilla, että siinä liperiläisetkin haukkoisivat henkeään. Juu, ihan tuli sellainen vahva samaistumisen tunne. Etenkin kun Jussi verkkasesti mainitsee Ainolle, miten tää puhuu niin paljon ja nopeesti.
Jan Mykkänen osaa olla just niin loivaliikkeinen ku vois kuvitella mynämäkeläisen olevan.

Aino lähtee mielikseen Liperistä, kun ei jaksa vanhempiaan. Vanhemmat ovatkin jatkuvasti nokkapokkasilla ja sana on erittäin vapaa. Mirtsu ja Martti paukuttavat mennen tullen kaiken ulos, mitä mielessä liikkuu. Satu Kankala Mirjana on niin räväkkä, että ottaa lavan haltuun heti kun siihen on mahdollisuus ja Markku Lahti peesaa. Herkkähipiäisille paha paikka, mutta miusta kyllä niin herkullinen pari.

Ei ole Ainolle helppoa yrittää asettua Mynämäelle, taloon, missä Jussin lisäksi asustaa Jussin isä, setä ja veli. Jokaisella omat tapansa ja luonteensa. Ei edes pöytää osaa Aino kattaa oikein.


 Itä-länsi-ottelu on melkoinen. Kun itä lataa, niin länsi ihmettelee. Ohi menee ja sitä jää avuttomana suorastaan tyhjän päälle. Kannatusjoukkoja tulee Liperistä asti. Monien asioiden summana Aino päättää lähteä takaisin Liperiin.


Vaan lähteekö Aino Liperiin? Miten itä ja länsi kohtaavat ymmärryksessä? Tässä tarinassa on paljon kaikkea. Se on pääosin hauska, mutta on siinä aiheita, joita voisi jopa jäädä miettimään.
Murre tai murteet ovat parasta! Asioista tulee aina jotenkin lupsakkaampia kun ne kerrotaan murteella. Haminalaiset ovat hyvin tässä kärryillä, sillä niin tuli murretta ku luukusta.

Lavastuksessa oli kiva keino se, että valkokankaalle heijastui aina piirros, että tiesi, ollaanko sisällä vai ulkona. Hienot piirrokset ovat Minja Valkosen. Meidän esityksessä sello soi ja sitä soitteli Maria Urpalainen. Hänelläkin jopa omat replat!

Jos haluaa kokea jotain piristävää, kannattaa viedä ittensä ja ystävänsä Haminan teatteriin. Teatterirakennus on jo niin ihana. Vanha talo, joka ottaa vastaan niin kuin mummon syliin menisi. Lämmin tekemisen meininki kaikin puolin, josta jää hyvä mieli pitkäksi aikaa.

Kuvat: Sofia Virtanen

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Kymenlaaksolain rakkaus - anteeks mikä?

Nyt o paikallist, nii paikallist, et anteeks mikä? Nii-i, no rakkaus, Kymenlaaksolain rakkaus. Jaa et onko sitä, no kyl sit on, ainakii piipun varjos.
Kuusankoskel kannattaa mennä kattoo ja kokee, millast se rakkaus siel o. Teatteris ku menee ny sellain esitys, että siin o rakkautta kerraksee.
Tään jutun o käsikirjottanu ja ohjant kaks naista: Karoliina Eklund-Vuorela ja Maija Raikamo.


Rakkaudes tarvitaa noin nii ku yleensä kaks ja täs tapaukses naisen osan revittel Maija Raikamo. Ei oo rakkaus ja parisuhe mitää hymistelyy. "Etsin kunnes löydän sut..." ja siit se sit alkaa. Kaikki keinot ja temput o luvallisii. Kun se oikea löytyy, nii kyl o haaveit ja unelmis myllätää.

Miehen roolis ol Martti Reinikainen, joka muute hoitel musiikinkii. Uus kasvo meitin kylien teatterielämäs ja ei huono. Hoitel sit usiammankii miehen roolin, ku ol näppäräst Napakympin juontajakii. Mie olin ihan ihmeissää kui haitarin näköin soitin olkii syntikka. Perskutti, mite se soi! Nii ja mite sitä joku vaa osaa näppäillä hanuria.



Kaiken kaikkiaa koko rakkaus ol nii hupasa, et miua nauratti vähä vällee. Mut kyl mie oon yhtä mielt siit, ettei kantsi mennä kattoo, jos o herkkä mieltäsä pahottaa, ku täs näytelmäs ei kaunistella, vaa asiat sanotaa iha suoraa ja mikä iha "hirveint", nii muutama kiroilukii taitaa olla.

Lavastus ol minimaalist, mut valkokangas ol taustal ja siin sitte tapahtu välil vaik mitä. Videot ol tutuist paikoist, jote ol kiva kattella ja se toteutus ol onnistunu. Heidi Koskinen-Järvisalo ol vidioinu ja jälki ol hulppeeta.

Valoi sammuttel ja sytyttel Kleimolan Jyrki. Ol sil jotaa tekniikkaaki. Melkosen kivast.

Näihi pimeisii iltoihi kantsii ny mennä Kuusaan teatterin luolanäyttämöl ihastumaa, tirskuu ja iha muute vaa kattoo, mitä se o, antteeks mikä? Kymenlaaksolain rakkaus!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

perjantai 10. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas

No ni, eka kerta miun elämässäin, ku näin Tuntemattoman Sotilaan elokuvan, sillai yhtäkyytii! Sillo ku olin pien, en saanu sit kattoo ja ku kasvoin, ei enää kiinnostanu. Jotenkii se sit vaa jäi, vaik toki pätkii tul ohimenne vilastuu. Teatteriversion näin ensimmäise kerra Suomenlinnan kesäteatteris ja se ol iha hemmetin hyvä! Ja mikä kummallisint, nii tuttu! Tuntemattoman sotilaan repliikit elää ihmisten mielis ja kieles.


Jotenki aika lail innoissain ootin tät elokuvaa. Miul ol kiireine päivä ja ku sain sen päivän hommat pulkkaa, hain poikain ja sit kohti Kuusaan elokuvateatterii, mis jotenkii vaa elokuvat näyttää iha parhailt. Myö saatii popcornit ja sit ei ku kattomaa...

Tartteeks joka sukupolvel tehä oma Tuntematon Sotilas? Juu, tarttee! Mie sen ny huomasin, ku miun laps nii tykkäs, et mite hyvä on nuorenkii tietää, mitä o tapahtunu ja se o sit historiaa. Aku Louhimies o ohjant iha mielettömän elokuvan, jota katteli nii mieliksee, et se kolme tuntii hujaht iha äkkiseltää.

Mie kerra tein jonkuu hiton testin, et kuka mie voisin olla, jos oisin joku Tuntemattoman sotilaan henkilöist. No perskutti, Rokkahaa mie ja iha het helpost viel. No, en mie yhtää ihmettele, mie olin nii sen puolel. Täs elokuvas Rokkaan ol Eero Aho, joka veti roolisa nii nappii, et miun silmis siit tul hetkes sankar!
Kariluotoon ol Johannes Holopainen. Mikä uus Suomi-Filmi-tähti! Maheton, ku ol kommee ja mite osas olla nii topakka, rakastunu, mut kuitenkii se sota vei.
Koskela, se kiltti ja ihana, voi et mite mie siit tykkäsi, Jussi Vatanen osas olla oikee sellain sotilas, joka ol ihminenkii.
Aku Hirviniemi Hietaseen näytti taas kykysä näyttelijään. Ai mite mie arvostan.
Entäs sit Paula Vesala, joka veti het sellase Rokan vaimon roolin, mis hyvi tul selväks se, millo kotirintama ei petä. Se sellain vahva naiskuva, mitä mie kyl... tai no jätetää sanomat, et jään viel henkii.

Mie en nyt enempii ala kertoo henkilöist, ku täst tulis muute eräänlain sotaromaani. Mutta sen mie sanon, jot mite mie olin vaikuttunu siit, mite hieno kaarti ol saatu tät elokuvaa tekemää. Jokaine ol tehny nii semmose roolin, mikä jäi mielee, jot viel pitkää miettii, mite se oikee menikää.

Kaikenlaisii arvotelijoi o liikkeel, mut kyl mie oon sit mielt, et on tää vaa iha vuuen elokuva. Mie en yleesäkää lähe elokuvii mitää huonoi kattoo. Koko sota ol kuvattu ny nii, et tälläin keski-ikäin kääkkäkii ymmärs, mitä se o ollu. Mikä viel, nii sekii, et ny tekee miel kattoo se alkuperäinkii elokuva, siis se eka.

Menkää ny kattoo ja sillai nauttii siit, mite ol hyvi panostettu!