Pikku vampyyri

 Pikku vampyyri on nyt Kouvolan teatterissa! Lukuisia kertoja on niitä Angela Sommer-Bodenburg'n Pikku vampyyri-kirjoja kulkenut käsieni kautta kirjastossa, mutta en ole lukenut, no en, koska ovat lapsille suunnattuja ja kauhukirjoja. Vaan tämä onkin näytelmä, KOKO PERHEEN esitys, jonka on ohjanut Tiina Luhtaniemi. Aina odotettuja nämä kaikille suunnatut näytelmät!
Sanna Halmeen ihanan omanlaisensa lavastus ja Janika Rikkolan hamp... maskeeraus.

Markus Vaara loistaa Anton-poikana, jonka vieraana alkaa käydä vampyyreja, etunenässä Rydiger, joka Satu Lemolan oloisena löytyy sängyn alta. Niinpä Antonia ei enää ollenkaan harmita, kun isä (Raimo Räty)jä äiti (Tiina Winter) lähtevät välillä tanssimaan. 

Tiina Winter tekee mahtavan kaksoisroolin, kun on iloinen ja ihana äiti ja seuraavassa hetkessä vampyyri-isoäiti, jolla saattaa olla hampaatkin hukassa. Vampyyriperhe on hauskan kamala. Satu Taalikainen on se vampyyrisisko, joka ei ole ihan niin kamala. Panu Poutanen on vampyyri-isoveli, mutta myös...

...hautausmaan valvoja. Miun lemppari, koska sillä on kissa. Paras kohtaus oli, kun kissa soitti hänelle 😁 

Siis koko näytelmä on ihana! Aivan upeat roolisuoritukset ja näissä koko perheen esityksissä on kyllä ihan hyvänä mausteena yleisön kommentit. Lapset ovat niin mukana tarinassa, että sieltä tulee sitten neuvoja yms. 

Eli - olitpa minkä ikäinen tahansa - tämä esitys sopii sinulle!

Kuvat: TAVATON media

Veijari, koijari ja korttihuijari

 Utin Kuivalassa on Uusi Teatteri Utti ja siellä saa nyt nähdä hauskan näytelmän: Veijari, koijari ja korttihuijari.
Ohjaajana on ollut Sami Sivonen ja käsikirjoitus on Henna Hännikäisen, joka myös on näytelmän Kipa-äitin roolissa. Näyttelijöitä sitten piisaakin ihan koko lavan täydeltä ja meno sen mukaista.

Näytelmässä eletään maalla, missä kolme sukupolvea asuvat saman katon alla. Kipa-äiti on tukevasti raskaana ja on saamassa jo kymmenettä lastaan. Perheen isä, Heka sen sijaan on sellainen koijari, että oikein ärsytti sen meno, mutta Teemu Kangas suoriutuu roolistaan ihan koijarimaisesti. 

Veijarina loistaa Veka, jonka roolin on haltuun ottanut Jaakko Pasi. Mutta sitten - muistan tämän lapsitähden jo vuosia sitten, miten oli sellainen, joka valloitti katsojat heti - niin nyt hän on sitten korttihuijari Lekan roolissa ja hän on Eino Pasi! En ollut uskoa, miten veti roolinsa, kuin olisi syntynyt lavalle, no ainakin syntynyt esiintymään. Jouduin monta kertaa itelleni vakuuttamaan, että näen jotain tosi mahtavaa, mikä ei ole unta!

Muutenkin, kaikki mukana olleet lapset olivat aivan huikeita. Niin luontevia ja kyllä - aikuiset jäävät sulavasti varjoon, koska lapset ja nuoret kiitävät ohi omalla luontevalla näyttämöolemuksellaan. 

Musiikki siivitti tarinaa ja taustalla säesti Mekka Q-bändi. Biisit olivat Yölinnun kappaleita, jotka eivät kaikki olleet minulle tuttuja, mutta hyvin sopivat näytelmään.

Kannattaa käydä katsomassa, millaisia ne veijarit, koijarit ja korttihuijarit ovat! Kiva seuratalon tunnelma ja yhdessä tekemisen meininki!

Kuvat: Ari Varima

Kirjailija Paula Nivukosken ajatuksia kirjastaan Pimeät päivät, valkeat yöt

Paula Nivukosken kirja Pimeät päivät, valkeat yöt (Otava 2025) on ihastuttava kirja, joka vaikutti minuun ja niinpä kysyin häneltä muutaman kysymyksen liittyen kirjaan. 

 1. Kirjasi käsittelee surua ja menetystä, surun käsittelyä. Miten päädyit tähän aiheeseen?

- Romaanin aiheen hiipiessä liki, vastustelin hetken, mutta annoin lopulta periksi, uskon, että aiheet valitsevat kirjoittajansa. 

Surusta kirjoittamisen ja surun tutkimisen pohjimmainen tarve nousee varmaankin lapsuudenperheeni kokemasta menetyksestä. Olin puolivuotias, kun vanhin isosiskoni kuoli. Olin surevan äidin kasvattama lapsi, olen pohtinut paljon pohjasurua ihmisessä, toisaalta myös elämänkipinää, valoa, joka kannattelee. 

2. Kirjan ajankohta sijoittuu sodanjälkeiseen aikaan - miksi juuri se aika?

- Edellinen romaanini Kerran valo katoaa sijoittui jatkosodan aikaan. Romaanin lopussa Kerttu suree sodassa kadonnutta rakastaan ja saa kylän tietäjän tuvassa näyn. Jos hän nauttisi tietäjän tarjoamaa väkevää teetä menettäisivät menneet merkityksensä ja tulevat jäisivät tapahtumatta. Viimeisillä editointikierroksilla tämä näky voimistui ja tiesin, että on kirjoitettava tästä aiheesta. 

Ajankohta määräytyy siis Kertun elämän mukaan, sodan jälkeen hän asuu punaisessa tuvassa rakkaan miehensä ja kolmen lapsen kanssa.

Kuva: Otava - Riikka Austen

3. Millaisia taustatöitä teit, sekä aiheen, että ajankuvauksen myötä?

- Historiallisen romaanin kirjoittajana olen tottunut tekemään taustatöitä, selvittämään milloin lintujen levinnäisyyskarttoja, milloin entisaikojen maatalouskoneita. Pimeät päivät, valkeat yöt -romaania kirjoittaessani tein paljon myös emotionaalista taustatyötä, tutkin surua ja sen kokemusta. Luin paljon haastatteluja ja kaunokirjallisuutta aiheesta. Kävin pitkiä keskusteluja äitini kanssa. Kirjoitan tunteen läpi ja siksi surusta kirjoittaminen oli hetkittäin hyvin kuluttavaa.

Entisajan kaupunkielämään ja Vaasaan tutustuminen sen sijaan oli hauskaa. Kuljin menneisyydessä tutun kaupungin kaduilla ja katselin ympärilleni ihastuneena ja pää pikkuisen pyörällä, aivan kuten Kerttukin. Kaupunkikuvan rakentamisessa käytin vanhoja valokuvia, historiikkeja ja haastatteluja.

4. Kielesi on äärimmäisen herkkää ja rikasta - mistä se juontaa?

- Olin lapsena runotyttö, istuin jokirannassa ja kuuntelin läheiseltä tanssilavalta kantautuvaa musiikkia. Kaihoisten valssien soidessa haaveilin rakkaudesta – ja kirjoitin runoja. Runot olivat siis ensimmäinen kieleni haaveilla paperilla, rakentaa kuvitteellisia maailmoja. Kenties jokin lyyrinen sävy tekstiini on jäänyt näistä haikeista illoista Kyrönjoen rannalla. 

5. Kuka on kirjassasi sinulle tärkein henkilö?

- Kaikki henkilöt ovat tietysti omalla tavallaan tärkeitä. Myös sivuhenkilöillä on oltava oma kokonainen elämänsä, vaikka kirjaan saattaisi päätyä vain muutama rivi.

Kiitos haastattelusta Paula!

Kirjavinkki kirjasta: Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

 Minua sitten lykästi, kun osuin kuuntelemaan kirjan Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt. Ihan vaan jotenkin intuitiivisesti ajattelin kokeilla ja kun vielä lukijana on Anna Saksman, niin mitä kävi???

Tarina tempaisi mukaansa niin, ettei voinut mitään, sitä mentiin alusta loppuun asti niin, että kun se oli ohi, oli pakko aloittaa uudestaan. 

Heti alussa tutustutaan Kerttuun ja hänen perheeseensä, mieheen ja kolmeen lapseen. Eletään sotien jälkeistä aikaa ja asutaan maalla ja kaikki on hyvin. Jo silloin aloin aavistaa, että kohta tapahtuu jotain... Kyllä - yksi lapsista menehtyy ja sitten se alkaa, se surun käsittely. Juuri silloin kirja otti minusta niskalenkin, eikä päästänyt, vaikka kuin kovin itketti. Kuljin sen kirjan pituisen matkan Kertun kanssa ja ymmärsin häntä ja uskomatonta, mutta tuntui, että Kerttukin ymmärsi minua. 

Nivukoski on aivan uskomattoman hyvin saanut kiinni siitä, miltä tuntuu lapsen menetys, se ääretön tuskan määrä, kun kaikki muuttuu, eikä mikään palaa enää ennalleen. Välillä Kerttu muistelee, kuinka oli joutunut hautaamaan miehensä, tyhjän arkun, kun mies ei sodasta palannut, kunnes palasikin, mutta Eino, lapsi ei palaa. 

Joki on pettänyt minut, ja Jumala. Joki on vienyt vanhimman poikani. Vienyt puolet minustakin mennessään, virrannut kylmänä Tuonelaan eikä valo palaisi enää koskaan.

Kerttu ei jaksa ja niin hän lähtee tätinsä, Sennin luokse Vaasaan. Oli päästävä pois ja Johannes jäi lasten kanssa. Suru sekottaa, Kerttu sairastuu. Pikkuhiljaa toipuu iloisen ja reippaan Sennin seurassa. 
Todella kivaa ja osuvaa kuvausta ihmisistä ja niiden tavoista. Kuten että mattoja ei voi tampata torstaisin!

Jään yksin. On kylmä enkä jaksa enää pidätellä kyyneleitäni. Suru tulvii sieluni syvyyksistä, liittyy tummaan syyssateeseen. Kukaan ei näe eikä käske lakata itkemästä. Kukaan ei sano, että mee ny kotias tai että jäihän sulle vielä ne kaks. Meri kuohuu ja iskee tummina aaltoina rantaan. Hetkeksi minäkin päästän irti, annan kuohun tulla, surun käydä ääriäni myöten ja yli.

Kirjan rikas ja kuvaileva kieli on niin antoisaa, että sitä on nautinnollista lukea. Kyllä - minä vielä tilasin kirjan itselleni ja kun avasin sen, aloin lukea ja näin ne kirjaimet, niin heti nousi vesi silmiin. Se, että tämän kirjan kanssa herkistyy, ei ole ollenkaan huono asia, päinvastoin, sitä on kuin olisi saanut uuden ystävän. Niin ja kirjassa on myös huumoria, niin että just kun on kyynelehtinyt, pääsee naurun hörähdys.
Lupsakkaa Pohjanmaan murretta haastellaan mausteeksi.

Kertun ei pitänyt olla Vaasassa kauaa, mutta kun hän ajatteleekin kotiinpaluuta, alkaa heti itkettää. Niinpä hän ottaa pestin kahvilaan ja saa tehdä siellä työtä ja siinä samalla kerätä itteään. 
Sitten koittaa se hetki, kun Kerttu on valmis palaamaan miehensä ja lastensa luokse. Sen kuvaaminen on niin kaunista, todella tunteikasta. 

Pimeät päivät, valkeat yöt on kirja, mikä meni niin tunteisiin kaikin tavoin. Halusin sen omaksi, että sain ottaa syliin ja olla iloinen, että sain sen tarinan ja että sain tutustua Kerttuun. En ole lukenut koskaan niin hyvin kirjoitettua surun ja tuskan kuvausta. 

Eino asuu taivaan kodissa, ehkä Jumalan poika pitää sitä kädestä. Ja minä aion elää siihen saakka, kunnes kuolen ja saan tarttua Einon toiseen käteen.

Otava 2025

378s.

Kesäinen näyttely Poikilossa

 Nyt se taas kannattaa mennä Poikilo-museoon, koska siellä on Ainainen kesä - Teoksia Viipurin Taiteenystävien kokoelmista ! Näyttely alkoi 6.2 ja loppuu 27.4.2025

Siellä saa katsella oikein sielunsa kyllyydestä niin kauniita ja mieltä hiveleviä teoksia ja niin tulee lämmin olo, kun jokaisessa on kesä!

Nautin joka hetki, kun jokaisen taulun edessä läikähti lämpimästi, koska tuli vaan niin sellainen lämmin olo. Miten ovat kauniita, vanhoja ja niin täynnä tunnelmaa kaikki kuvat. 

Jokaista taulua olisi voinut tuijottaa vaikka kuinka kauan, kun sitä vaan ihaili ja oli haltioissaan, miten sitä onkin ollut taitavia taiteilijoita. 

Näyttelyssä voi bongata aikansa tunnettujen taiteilijoiden teoksia, koska on Hugo Simberg, Eero Järnefelt, Hjalmar Munsterhjelm ja monia muita taitavia maalareita, joiden upeat taulut ovat siellä esillä. Huikea historian havina on läsnä kaiken aikaa. 

Eero Järnefeltin teos Heinäkuun päivä 1891 oli se ehkä mielenkiintoisin. Teos on iso ja siinä on se kohta, missä on poistettu tytön hahmo. Taulu tunnetaan myös nimellä Kaskimaa. Kuvassa on vain kohta siitä teoksesta.

Tämä näyttely on ehdottomasti nähtävä! Menkää katsomaan ja fiilistelemään, koska sen nähtyään, on taas niin paljon parempi olo, sellainen kesäisen lämmin.

Aili ja Antelias Anneli - monologit

 Mikä?teatterissa voi nyt käydä tutustumassa Ailiin ja Anneliin. Kaksi mahtavaa, mutta tyystin erilaista monologia, joiden käsikirjoittajat ovat Leena Tamminen ja Jukka Aaltonen. Ohjauksen on hoitanut Eero Hasu, hyvä ja kokenut ruorin käyttäjä. 
Mie näin tämän esityksen tyttäreni kanssa, joka eräässä paikassa mainitsi, että äiti on ottanut mukaan teatteriin jo siitä lähtien, kun on hädin tuskin osanut kävellä.... (kasvatus se olla pittää!)

Ensin me saatiin nähdä ja kuulla Allia. Voi Alli, miten sie olitkii niin lutune. 
Aija Kajama on vahva luottonäyttelijä, jolla on selkeä ääni ja luotettava esiintyminen. 
Alli on ikäihminen ja kyllä,  välillä vähän pätkii, no kelläpä ei. Käy omaa elämäänsä läpi ja muistettavaahan riittää. Kyllä sitä vanhat asiat muistaa, mutta sitten kun välillä palaa nykyhetkeen, niin meinaa olla kaikki hukassa. 

Valokuvat taustalla toivat tosi kivaa lisämaustetta. Ne ovatkin Aija Kajaman albumista. Alli voisi olla kenen tahansa mummu tai äiti tai jopa ite. Vaikka Alli rupattelee mukavasti, niin kyllä se päättyy niin, että naama on märkänä, siis katsojilla.
Miusta tosi hyvin koottu tarina, nostalgiaöverit pukkas päälle ja sitten se tunne!

-------- VÄLIAIKA - Kahvia ja pullaa -------------------------------------

Antelias Anneli olikin sitten ihan toisesta luokasta. Mentiin astetta rehvakkaampaan!

Mira Lukkari oli niin anteliaalla tuulella, että tarjoili meille sellasen Annelin, että pois alta ja päälle! Tässä monologissa on myös "sivuääni", kun Päivi Helkala taustalla musisoi ja ottaa pikkasen huikkaa.
Anneli on arvonsa tunteva nainen, jolla on erittäin korkea maku, niin vaatteiden kuin miestenkin suhteen. 

Annelin tyyli on sen verran räväkkä, että se naurattaa. Hän puhuu suunsa niin puhtaaksi, ettei kyllä tarvii enää hampaita pestä. Kaikki laulut olivat todella osuvia ja nappiin tulkittuja, että oli oikein korvakarkkia. 

Monologit on kyllä sellainen taiteen laji, mitä ei voi kuin ihmetellä, miten pysyy mukana, kuinka muistaa kaiken sen, mitä pitää sanoa? Vaan onhan se aina niin, että harva katsoja tietää käsikirjoitusta! 

Voin kyllä suositella tätä, käykää kattomassa, kummasta tykkäätte, Ailista vai Annelista? Mie tykkäsin niin kovasti molemmista, niin ja se miun tytär kans!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Berlin Berlin

 Taas tuli vietettyä KOTKA-päivää, jonka yksi kohokohta oli Berlin Berlin-esitys Kotkan kaupunginteatterissa. Esitys on agenttikomedia ja on Suomen ensiesitys. Käsikirjoitus on Patrick Haudecoeurin ja Gérald Sibleyrasin ja ohjauksesta vastaa Iiristiina Varilo.

Berlin Berlin on esitys, mikä voitti vuonna 2022 Moliére-gaalassa palkinnot "Vuoden paras komedia" ja "Paras näyttelijä". No, en sanoisi ihan niin, että olisi vuoden paras komedia, mutta varsin ripeäotteinen ja kuulin, kun joku sieltä yleisöstä tuumasi: "Ei kyllä ääneen naurattanut, mutta hymy oli naamalla koko esityksen ajan." Kyllä minulta pääsi välillä sellainen tahaton pyrskähdys.

Sen sijaan, niin hyviä ja taitavia kuin kaikki Kotkan teatterilaiset ovatkin, niin tässä näytelmässä se piirun verran paras on Mikkomarkus Ahtiainen. Ahtiaisen ilmeikkyys ja se kaiken kattava olemus olla roolissa sisällä, se vaan on niin mukavaa katseltavaa. 
Tarinassa on pariskunta, joka haluaa "länteen", aikana jolloin se ei ollut ihan mutkatonta. Ella Mustajärvi esittää Emma Kelleriä, varsin topakkaa naista, jolla on kaiken aikaa tilanne hallinassa, toisin kuin muilla. Mikkomarkus on hänen sulhasensa Ludvig, sellainen ihana säheltäjä.

Jarkko Sarjanen on Werner Hoffman, joka on asialleen omistautunut Stasin virkamies. Emma menee hoitamaan Wernerin äitiä ja siihen on ihan omat syynsä. Werner sitten ihan pienesti hullaantuu Emmaan ja siinä onkin Emmalla oleminen. Eikä ole ainoa, sillä Wernerin äitiä käy lääkitsemässä myös Hans, lääkäri, jonka roolin hallitsee Osku Haavisto. Hans tykästyy myös Emmaan.

Meininkiä siis piisaa ihan alusta loppuun asti. Toisella puoliskolla ollaan jo Stasin päämajassa ja miksi kaikki ovat siellä ja pääseekö sieltä kukaan pois on aika jännittävää. Antti Leskinen on kenraali Munz. Sellainen lutunen herkkis, joka kuitenkin voi lähes sivulauseessa ilmiantaa jonkun tai mennä kiduttamaan. Vaikka oli kyseessä komedia, niin sille sai nauraa, mutta tulipa kuitenkin mieleen, miten monta tyyppiä historia tuntee, missä "lempeän" ensivaikutelman takana on jotain ihan muuta.

On mainittava vielä lavastus, mikä pisti heti silmään ja mikä oli niin upea ja oivaltava ja sen takana onkin Lucie Kuropatová.

Menkää katsomaan ja nauttimaan - sillä vauhtia ei puutu!

Kuvat: Jukka Koskinen

Elämää ja erotiikkaa

 Kerronpa heti tähän alkuun jutun! Ku mie kuulin tästä Anjalankosken teatterin esityksestä Elämää ja erotiikkaa, niin tokihan heti tiesin, että ihan pakko nähä, mutta kun hetki alkoi lähenee, niin sattui niin, että veljeni oli tulossa Kouvolaan. Heti ajattelin, että hän jos kuka, on se, joka haluaa nähdä tämän esityksen, koska ihan sillee pienesti tykkää Junnun biiseistä. Varasin liput ja oli sellain vakaa suunnitelma yllättää veljeni. Miten se sit meni, niin veljeni soitti ja alkoi kysellä, että onko minulla mitään menoa, kun hän haluaisi Anjalankosken teatteriin...hah, no se minun yllätys kuivui sitten siihen, että sain kerrottua, miten olen jo sinne liput varannut. Otettii vielä serkkupoika mukaan ja sit otettiin haltuun Elämää ja erotiikkaa. 

Junnu Vainion musiikki koskettaa aina ja se on tuttua, ei voi olla ketään, joka ei mitään biisiä tietäisi. Nyt niitä sitten saatiin kuunnella oikein roppakaupalla. Markku Kekki on ohjannut melkosen setin, minkä käsikirjoittajana ovat olleet Eppu Nuotio ja Tiina Brännare. Koreografiat olivat niin toimivat ja svengaavat ja niiden takana Irja Ahtovirta. 

Jos leikitää, et ois nii ku ihan pakko valita joku lemppari tästä esityksestä, niin Tero Turkia, joka esitti Poika Nessistä. Pidin hänen tyylistään liikehtiä niin sulavasti ja sitten se ääni oli niin samettinen. 
Isä Nessisen osassa oli Jukka Tiitola ja ei yhtään huonompi. Kaikki olivat niin osiinsa uponneet, että sitä oli ilo seurata. 

Mummut ovat parasta ja tässä esityksessä oli mummun roolissa Raijaliisa Laukkanen, joka kyllä osaa hommansa. Niin hauska ja miten laulu soi. Mummun repliikitkin olivat ihan parhaita.

Kun rakennetaan musiikin ympärille näytelmä, niin onhan se niin, että varsinainen käsikirjoitus ei kyllä juurikaan sijaa saa ja ei se haittaa, koska sitä vaan varttu, että mikä biisi soi seuraavaksi. 
Poliiseja piisas ja isä-poika-suhde on kyllä aihe, mistä riittää ammennettavaa. 
Terho Haimi oli poika Nessisen kaverina rehellinen ketku ja lauluhan raikasi. 

Kaiken kruunasi taas elävä orkesteri kapellimestarinaan Arto Karnaattu!

Elämää ja erotiikkaa on hyvän mielen esitys ja hyvällä mielellä se nähtiin ja se mieli säilyi sen jälkeenkin. Kannattaa varata liput etukäteen, että varmasti pääsee!

Kuvat: Pekka Kaatiala

Mahoton merkkipäivä - ohjaaja Miia Maarasen mietteet

 Miia Maaranen on Kotkan kaupunginteatterin näyttelijä ja nyt hän on ohjannut hulvattoman hauskan iloittelun Mahoton merkkipäivä, mikä menee Kotkan Ravintola Kairossa. 
Kyselin Miialta muutaman kysymyksen ja näin hän vastasi:

1. Olet näyttelijä – minkälainen juttu oli se, että sinusta tuli ohjaaja esitykselle Mahoton merkkipäivä? 

- Olen ohjannut sekä tehnyt koreografioita aiemminkin ja oman tekstin ohjaaminen tuntui luontevalta ajatukselta. Varsinkin kun teksti on varta vasten kirjoitettu Ravintola Kairoon.

2. Olet myös toinen käsikirjoittaja Mirka Myllärin kanssa. Voitko hieman valottaa, miten käsikirjoitus syntyi?

- Käsikirjoitus syntyi hyvässä vuorovaikutuksessa. Ideoimme paljon, kirjoitimme kohtauksia ja muokkasimme toistemme tekstiä. Tekstin hienosäätö jatkui pitkään ja se sai lopullisen muotonsa vasta työryhmän kanssa harjoitellessa. Lopullinen teksti oli ehkä 20. versio 

Kuva: Niklas Riihelä

3. Miten valikoitui roolitus?

- Roolitus tehtiin yhdessä silloisen johtajan Miko Jaakkolan kanssa ottaen huomioon myös vastakappaleena teatterilla pyörivän Berlin Berlinin. Minulla oli toiveita ja osa tekstistä on kirjoitettu suoraan tietyille näyttelijöille. Esimerkiksi oli selvää, että Aulikin rooli oli Anne Niilolan!

4. Esityksessä kuullaan paljon hienoja lauluja, kuinka ne tulivat mukaan? 

- Biisit tulivat mukaan joko hahmojen kanssa, niin että laulu jatkaa hahmon tarinaa tai sitten ne on valittu dramaturgisesti sopiviksi. Teemana oli iskelmä ja kappaleita löytyy monelta eri vuosi kymmeneltä. Lähdettiin hakemaan komediaa myös musiikkiin ja kapellimestari Jouni Bäckströmin sovitukset ovat minusta todella onnistuneita.

5. Mitä tämä Mahoton merkkipäivä merkitsee sinulle?

- Mahoton merkkipäivä on monen ihmisen taidonnäyte ja arvostan ihmisten ammattitaitoa valtavasti. Rakastan taitavasti tehtyä komiikkaa. Hyvin näytelty ja taitavasti laulettu kokonaisuus, joka onnistuu olemaan hauska, ei ole itsestäänselvyys. Kun kaikki osuu kohdalleen, katsoja kokee jotain virtuoottista.

Kiitos haastattelusta Miia!

Mahoton merkkipäivä

 Se oli vasta nyt tämän vuoden eka reissu Kotkaan ja siis teatteriin, mutta nyt on taas latu auki. Aloitimme Kairosta, mikä on kyllä niin naseva paikka! Siellä se menee nyt MAHOTON MERKKIPÄIVÄ.
-  Ol se kyl iha mahoton!

Meillä on sellainen tapa, että kun lähetään Kairoon, niin siellä myös syödään eli matkaan suoriuduimme ajoissa. Ruokaillessa on hyvä virittäytyä tunnelmaan ja ihanasti sillai jännitti, että mitä sieltä nyt tällä kertaa tulee.

Mahoton merkkipäivä on taattua kotkalaista teatteria, sillä käsikirjoituksesta vastaa Miia Maaranen ja Mirka Mylläri. Voin vaan kuvitella, miten hauskaa heillä on ollut tätä tekstiä laatiessaan. Miia Maaranen on myös koko merkkipäivän mahoton ohjaaja. 

Anne Niilola se voi näytellä ihan minkä ikäistä tahansa ja aina osuu ja uppoo. Nyt hän on päätähti Aulikki, joka täyttää 90v. Aulikki on suorastaan rakastettava vanha nainen, joka piut paut piittaa mistään ja antaa asioiden mennä niin kuin ne menee, vaikka pieleen. Niilola sai aika lailla istuskella hienolla tuolillaan, jos nyt heittäytyi välillä tanssimaan ja laulamaan. Muilla olikin sitten rooleja sitäkin enemmän.

Marika Huomolin oli niin topakka Marjatta, että pois alta. Aulikin tyttö, joka järjestää kaiken ja kaiken on mentävä just niin  kuin on kaavailtu. Takakireä perfektionisti! Vaan ku ei suju, niin Marjatan "raivari" oli niin mahtavaa settiä, että olisi halunut nähdä sen heti uudestaan. Lisäksi Marika esittää Marjatan Pihla-tyttöä, kuorolaista, vanhusta ja Teijaa. Ovesta ulos ja toisesta sisään ja aina toinen rooli. Hyvin pysyy koordinaatit kasassa. Ja se lauluääni - se vaan on niin suloista!

Kalle Kurikkala on saanut osakseen Reijon roolin. Reijo on Marjatan aviomies, pikkasen sellanen vässykkä, joka tekee kaiken, mitä Marjatta pyytää, ei kun käskee: Reijo...Reijo...Reijooo!!! Yrittää parastansa, mutta kuinkas sitten käy... Lisäksi Kalle on vanhus, kuorolainen ja kun vetää Kalle Tappisen osan, niin johan oli menoa, siis aivan huikee suoritus! 

Tämän kevään vierailija Kotkan teatterissa on Henry "Henkka" Hanikka! Aivan mahtavaa! Anteeksi, jos tässä vaiheessa kerron vanhan muiston Lahden kaupunginteatterista, missä olin v. 2017 katsomassa yhtä lempimusikaaliani Housut pois ja siinä Henkka hyppää lattialta pöydälle, ihan tosta noin vaan. Se syöpyi minun muistiini niin, että aina kun nään kuvanki Henkasta, kerron sen tapauksen kaikille. 
Nyt hänen osanaan on olla Aimo, se Aulikin peräkammarin poika, pelle, sukulainen, kuorolainen, vanhus ja Kauko! Miten olikin kiva seurata roolista toiseen pomppimista. Ja kyllä- sitä notkeutta on vielä.

Kotkan kaupunginteatterin kapellimestari on Jouni Bäckström. Jotenkin sitä aina ihan erityisesti riemastuu, kun kapellimestari hyppää estraadille ja panee ranttaliksi. Bäcström on Aulikin sukulaispoika Antero, joka on saapunut bändinsä kanssa vastaamaan juhlien musiikista, mutta äityy sitten suorittamaan vähän muutakin. Bäckströmin ihan oman koreografiansa. 

Hyviä biisejä saatiin kuulla aikamoinen lista ja säestyksestä vastasi orkka, johon kuuluvat Bäckströmin lisäksi Jonas Mäki, Juho Roslakka ja Wiljami Salminen. Oli heillä kyllä lakisääteinen tauko, jolloin yleisö pääsi/joutui laulamaan. 

Mahoton merkkipäivä on hulvaton iloittelu, mutta kyllä se silti ajattelemaan pistää. Vanhusten kohtelu, vanhempien ja aikuisten lasten välit, suorittaminen ja se, miten saada itsensä tuntemaan tärkeäksi yms.  Kannattaa käydä katsomassa, mitä se kussakin herättää. Kairossa on hyvä fiilis ja siellä yleisö kyllä tykkäsi esityksestä, niin kuin minäkin!

Kuvat: Jukka Koskinen

Orfeus Manalassa

 Orfeus Manalassa on tämän vuoden Pohjois-Kymen Musiikkiopiston taidon näyte, mikä esitetään Kouvolan teatterissa ja jonka on ohjannut Kouvolan teatterin näyttelijä Satu Taalikainen. Minulla oli onni ja autuus päästä katsomaan tämä esitys toisessa kenraalissa. On siinä ollut ohjaajalla työmaa, mutta lopussa kyllä iso ja lämmin kiitos seisoo!!!
Orfeus Manalassa on alunperin Jacques Offenbach'n sävellys ja ensiesitys oli 21.10.1858 Pariisissa.
 
Tämä operetti on parodia ja heti alussa tähtipari Orfeus ja Euridice ovat herttaisen yhtä mieltä siitä, etteivät halua olla toistensa kanssa ja kuinka molempien tekee jo mieli maistaa ihan muuta. 

Roope Pelo on Orfeuksen osassa vallan mainio ja erinomaisen luonteva, kun viuluineen kiusaa vaimoaan. Maija Rautasuo Euridicena haaveilee vaan mielitietystään, eikä kestä miestään. Rautasuon kaunista sopraanoa saadaan kuulla tämän tästä ja se on toden totta kovin kaunista. He eivät kuitenkaan voi erota ja Orfeus tekee eräänlaisen pikkukillerin ja niinpä se onkin Euridice, joka sinne Manalaan ensin joutuu. Manalan valtias Pluto on aika lailla häikäilemätön ja hän roolissaan nähdään Pekka Enqvist, mikä onnistuukin olemaan juuri sellainen häh-häh-hää-tyyppi. 
Yleinen mielipide - häntä esittää ensin Eliina Aho ja sitten Heini Nikander. Tosi kiva, kun mitään ei voi tehdä, sillä aina Yleinen mielipide puuttuu asiaan. 

Ihan tosi paljon tapahtuu kaiken aikaa ja vauhtia piisaa. Kun ollaan Jupiterin luona, niin siellähän sitä sitten onkin kaikenmoista tohinaa, kun kaikki muut jumalat eivät oikein tykkää Jupiterin päsmäröinnistä. Jupiterin osassa esiintyy mainiosti Ville Perkkiö.

Kun Pluto halusi Euridicen ja vangitsi hänet Manalaan, niin siellä hänet halusi myös Jupiterin yleismies John Styx ja kun ei sekään saanut, niin vielä Jupiter rakensi kaavan, millä saisi Euridicen. Oli se kärpästen surinaa. 
John Styx'n roolissa velmuilee Sami Leino ja Heikki Kettunen. 
PS: Ylläolevassa kuvassa näkyy vasemmalla kontrabasso ja sitä piteli pystyssä ja joo, soitteli Matti Viitala, joka juuri valittiin vuoden 2025 KulttuuriKouvolalaiseksi !!!

Porukkaa on välillä lavan täydeltä, sillä niin on namusia joukkokohtauksia, lauletaan yhdessä ja erikseen ja Ambrosia-orkesteri siellä taustalla vetelee ihan upeesti. Kapellimestari Ville Koponen oli montussa, mutta orkka näki hänet screeniltä. Tanssikohtaukset olivat Johanna Timosen  hienoja koreografioita. Can-can riemastuttaa yleisöä oikein kunnolla ja joo, jäähän se sitten kivasti korvamadoksi.

Jos juoni olikin minulle välillä hieman haastava, niin tykkäsin kuitenkin kovasti, kun koko ajan tapahtui. Oli niin paljon katsottavaa ja kuultavaa, että piti olla oikein tarkkana, mutta sen kerron vielä, että vaikka kuinka yritin keskittyä kokonaisuuteen, niin eksyin seuraamaan erään henkilön toimintaa ja se oli Cupido, Venuksen lapsi, jota minun näkemässäni esityksessä esitti aivan mahtavasti Anna Leino. 

Lisäksi on mainittava erityisen kaunis puvustus, mikä on suunnitellut Seija Kiuru-Lavaste. Niin ja tietysti Elina Perälän lavastus! Kaikki oli niin hyvin tehty ja en voi kuin kiittää ja kumartaa, sellainen määrä porukkaa saatu jokainen toimimaan oikein. 

Kiitos!!! Nyt kaikki katsomaan, sillä vain KAKSI neljästä esityksestä enää jäljellä!!!!

Kuvat: Lotta Veijola

Next to Normal - Melkein normaali

 Vuoden 2025 eka ensi-ilta Kouvolan teatterissa oli Next to Normal - Melkein normaali. 
Yhtään en tutustunut etukäteen eli en ottanut selvää, mistä oikein on kysymys, vaan lähdin sillai soitellen sotaan ja jessus, mikä esitys!!!

Alunperin tämä musikaali on saanut kantaesityksen Yhdysvalloissa, missä se otettiin hyvin vastaan. Teksti on Brian Yorkey'n ja musiikki Tom Kitt'n. Kouvolaan tämän spektaakkelin ohjasi Olka Horila.

Mistä sitten on oikein kysymys, niin sitä ei halua isommin avata, koska se pitää käydä paikan päällä kokemassa. Vaan on kuitenkin perhe, jossa äiti sairastaa pahenevaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tämän Dianan osan on niin ottanut haltuun Annina Rubinstein, että sitä vaan tempautui mukaan ihan väkisin. Pojan, Gaben roolissa loistaa vieraileva tähti Petja Pulkkinen, joka upposi sakkiin, kuin olisi aina ollut mukana. 

Hyvin on kuvattu se, miten perheessä mielenterveys on asia, että jos yksi on sairas, se vaikuttaa kaikkiin. Tytär Natalie kokee, ettei äiti ole ollut hänelle läsnä ja silti on hänestä niin huolissaan. Tiina Winter osaa esittää sen tuskan, mitä on kun kokee olevansa arvoton. Isä Dan tekee kaikkensa, että äiti jaksaisi, että kaikki palautuisi normaaliin. Sami Kosola on se kiltti isä, joka myöskin kärsii, kun ei yrityksistä huolimatta kykene auttamaan. 

Kun Natalie oireilee, hänen ystävänsä Henry jaksaa tukea. Olla mukana koko ajan, olla luovuttamatta. Markus Vaara on osassaan niin vakuuttava ja turvallisen oloinen. 
Jotenkin ajattelin, että koko tässä tarinassa oli erittäin kiltit ja mukana olevat miehet.

Tohtorien osat seikkaa ja sakkaa Veli-Matti Karen! Upeaa venymistä ja kyllä, hauskaakin vaikka totta toinen puoli. 

Vaan, kyseessä on draamamusikaali ja upeat laulut ja se elävä orkka siellä taustalla, niin kyllä oli vauhtia. Kun se hetki koitti, että selviää kupletin juoni, niin lähes tunsin täyden salin yleisön kysymysmerkin, että mitä hittoa??? 
Sen jälkeen sitä sitten olikin itkukello käynnissä. Vaikka kuinka yritin, että kerää ittes, en itke, katson ihan rauhassa, niin kyllä vaan tunsin, kuinka kuumia kyyneleitä valui poskia pitkin ja oliko nessua, ei ollut, onneksi avecilla oli. 

Oli aivan pakahduttavaa, mitä kaikkea tämä setti tarjoili, koko elämän kirjon, järisyttävän määrän tunteita, muistoja, mitä vaan voi perheeseen liittyä. Vielä kotonakin olin itku kurkussa.

Next to normal on niin vaikuttava, niin koskettava ja vaikka kuin annan nyt kuvaa siitä, miten rankka ja herkistävä, niin olihan siinä kohtia, että nauratti. Sellasta ohimennen heitettyä läppää, että kyllähän sellaselle tirskahti. 

Suosittelen kyllä ihan käsi sydämellä, että kannattaa käydä katsomassa ja saada vähän ajattelemisen aihetta ja omaan mieleen ikimuistettavan teatterikokemuksen. 

Kuvat: TAVATON media

Kimallus ja kumarrus Hakasalmen huvilassa

 Helsingissä sijaitseva Hakasalmen huvila on yksi lempikohteistani, koska se rakennus oli Aurora Karamzin'n kaupunkikoti. Aurora taas on minun historian lempihenkilöni, joka tuli tutuksi aikoinaan, kun työskentelin Hotelli Aurorassa. Tätä hotellia ei enää ole, mutta se sijaitsi Diakonnissalaitoksen kupeessa ja miksi, niin Aurora Karamzin perusti Diakonissalaitoksen. 

Kun astun Hakasalmen huvilaan, kuvittelen aina meneväni vierailulle Auroran luokse. Nyt olikin sitten oikein painava syy, sillä siellä on näyttely, jota en ollut vielä nähnyt!
Kimallus ja kumarrus - kartanoväen kaksi maailmaa 25.10. 2024 - 31.8.2025

Ketäpä ei kiinnostaisi, miten sitä ennen elettiin, etenkin kartanoissa. Tämä näyttely valottaa sitä molemmin puolin, vähän niin kuin "kahden kerroksen väkeä".  Puitteita piisaa ja miten on hyvin kerrottu myös se, millaista palvelusväki oli ja mitä heidän hommiin kuului. Ei ihan ehkä nykyajan ihminen moiseen vevyisi. 

Näyttelyssä on esillä paljon tietoa monin eri tavoin ja erityisesti ne taulut, mitkä "elivät" olivat minusta viehättäviä. Koko näyttely on osattu rakentaa niin, että siellä riittää katsottavaa ja koettavaa kaiken ikäisille ja aika lailla monin eri tavoin. 

Meille, joille se vesivessa on arkea ja niin normaalia, on hauskaa saada lukea, mitä se on joskus ollut. Ja vaikka moni ulkovessat tietää ja on ehkä kokenutkin, niin mitäs sitä ennen....

Puhumattakaan vessapaperista! Jaa, että mihinkäs sitä pyyhittiin ennen vessapaperia???

Kannattaa siis käydä Hakasalmen huvilassa, mikä ei uuvuta ihmisparkaa loppumattomilla tiloilla, sillä kaikki on katottu niin nopeasti, että voi heittää perään vaikka uuden rinksan. 

Pihalla on sitten koira haudattuna! Voi olla, että olin asiasta tietoinen, mutta autuaasti sen unohtanut, kunnes sain siitä muistin virkistystä ja niinpä kävimme ottamassa paikan haltuun. 
Kyse on siis Aurora Karamzin'n koiran haudasta, joka sijaitsee siinä kahvilarakennuksen takana. 

Kuva siitä koirasta löytyy Hakasalmen huvilasta, joten menkää tutustumaan!
Helppo ja lähellä, Musiikkitalon ja Finlandia-talon välissä!

Mitä voi nähdä Kulttuuripassilla Rovaniemellä osa 3

 Kulttuuripassin kolmas ruksi haettiin Arktikumista. Se on tiedekeskus ja museo. Siis tarkoittaa sitä, että tarjontaa piisaa ihan jokaiselle sielulle. 

Upee laitos ja innolla paukahdimme sisään tutkimaan, mitä sieltä löytyy ja olihan siellä katseltavaa. Heillä on esite, missä lukee Kohokohdat - 10 asiaa Arktikumissa, jotka täytyy nähdä:

Niin kun vaikka nää:

* Arktinen alue pähkinänkuoressa

* Merijään alla
* Arktinen arki
* Aurora Borealis
* Rovaniemen pienoismallit
- Se oli varsin koskettavaa, miten sotien aikana Rovaniemi painettiin alas, mitään ei paljoa jäänyt. Voi sitten bongailla ne harvat rakennukset, mitkä säästyivät. 

* Kadonnut lohenpyynti - todella upeita katsella, aivan kuin olisivat eläviä, vaan kun eivät. 

* Myyttinen karhu - aina yhtä ihana, kun näkee noin ja tekisi mieli mennä silittämään. 

* Saamelaiskulttuuri - erittäin mielenkiintoisesti tuotu esiin.

Saamelaisnaisen hääpäähine oli niin kaunis ja sellainen, että melkein pystyin kuulemaan sen "helinän", mikä tuosta kuului. 

* Suomalaiset jäämeren rannalla 1920-1944 - Suomi menetti Petsamon alueen....

Siis koko laitos on kokemisen arvoinen! Katsomista ja ihmeteltävää riittää yllin kyllin, joten kannattaa varata aikaa ja sen jälkee olo on kyllä paljon viisaampi.

Mitä voi nähdä Kulttuuripassilla Rovaniemellä - osa 2

 Toinen rasti Rovaniemen Kulttuuripassiin haettiin Tiedekeskus Pilkkeestä. Vois heti aatella, että joku tiedekeskus, ei kiitos, mitään en tiedä, mutta hei, aivan mahtava paikka. 

Heti päästiin osallistumaan, kun oli kiva "pallopeli", missä neljä palloa piti saada omille paikoilleen liikuttelemalla sitä alustaa. Vois ajatella, että ihan pala kakkua, mutta eipä ollut. Silti, tosi kiva, ainakin kun jännitti vierestä. 
Sen jälkeen oli aika jännä, kun lattia oli sellainen, että siinä olevat puupalat olivat irti, mikä siis näin vaan ohimennen mainittakoon. 

Meillä oli vielä siellä käydessä niin otollinen ajankohta, että siellä ei ollut tunkua, mitä kyllä hiukan ihmettelin, mutta en ollenkaan harmitellut. Meillä oli siellä mukavasti tilaa liikkua ja kokeilla kaikkea. 

Mettässä liikkuvia härpäkkeitä päästii koklaa ja olihan se aika messevää, vaikka eihän niillä liikkeelle päässy, mut olihan se hauskaa ottaa vähän perstuntumaa. 

Palikkatesti ei mennyt ihan niin ku piti, vaikka yritystä kyllä oli. Se olikin parasta!

Sitten siellä oli sellainen paikka, missä oli karaoke...ei sentään menty laulamaan, mutta ne biisit olivat kaikki metsä/puu-aiheisia ja ei kun pantiin soimaan Apinamies, koska onhan se sillee aika vetävä. 
Vaan kun siirryimme siihen viereiseen kohteeseen, niin sieltä sitten tulikin jo seuraava, äiti lapsen kanssa ja heille meidän musavalinta ei ollut ihan niin sopiva, koska laittoivat Me käymme joulun viettohon....

Teimme siinä sitten "Mettä-testin" ja saatiin koko härpäke jumiin ja meitin kuvat jäi sinne. Nauratti kyllä niin paljon, että saatiin iloa ihan koko "rahan" eestä. Etenkin kun sitten lähtiessä mainitsimme henkilökunnalle, että meijän pärstät jäi sinne ja kukaan muu ei nyt pääse testiin. Saimme kuulla, että "Kiva, ootte nyt meidän mannekiineja". Uskon kuitenkin vakaasti, että tilanne on korjattu ja joku muu voi jatkaa siellä "mannekiini-uraa".

Lisäksi siellä oli paikka, missä pääsi ampumaan riistaa! Juuei, ollu meijän juttu ja sitäpaitsi siellä riitti kyllä niitä "metsästäjiä". Sen sijaan oli paikka, missä sai kaataa puita. Katselin taas sujuvasti vierestä, kun puu kaatui tai katkaistiin. 

Jos ei laulettu karaokea, niin siellä oli myös lintutorni, missä oli linnun laulu-karaoke. Siihen osallistuin ja siitä jäi videomateriaalia ihan vaan omaan käyttöön. Vaan olipa sekin varsin mukava ja ennenkaikkea hupaisa. 

Vaan siis kaiken kaikkiaan, ihan tosi mahtava paikka! Sopii siis ihan kaiken ikäisille, kun niin paljon oli kaikkea tosi kivaa ja mielenkiintoista.