Pola Ivanka - Mitä nyt, Lea?

 Torstai on toivoa täynnä, sanotaan ja niinpä auton nokka kohti Porvoota! Porvoo, aina niin ihana ja kaunis kaupunki tarjoili viihtyisän illan Kulttuuritalo Grandissa, minne oli tullut esiintymään Pola Ivanka!

Kuka on Pola Ivanka, niin sehän on Mika Tepsa, drag-artisti, joka veti hemmetin keskiäkäsen shoyn. 

Kaverina hänen kanssaan tai kuinka hän sen nyt esitteli, että ihan vaan assarina, niin toimi erittäin mallikkaasti Iiro Ollila. Ammattimies, joka oli koko ajan sillai kupletin aallon harjalla. 

Biisejä kuultiin peräti 11 !!! Kun siinä välissä sitä läppää heitettiin, niin se oli kevyttä ja ajatuksia ravistelevaa. Jos luulisi heti, että siinä se Mika horisee omiaan, niin kyllä tällä oli ihan ohjaajakin, sillä Reetta Ristimäki on tämän koko spektaakkelin ohjannut. Mikan ääni oli kuitenkin ihan omaa luokkaansa ja sen käyttö hyvinkin moninaista.

Alusta asti odotin, että milloin Mika vetää mekon päälle, koska onhan se vaan niin hienoa, miten drag-artisti on taitava. Olin kyllä kuulevani heti sen kommentin, miten on komiat sääret. Oli se kyllä komiaa muutenkin. Lea Lavenin biisit nyt olivat kaikki tuttuja ja niiden parissa upposi kepeästi nostalgia-aallokkoon. 

Oli minulla ihan eka kerta, kun olin Pola Ivankaa nauttimassa ja oli kyllä kaunista ja ensihuuman kimallusta. 
Kun vielä luin käsiohjelmasta, miten hän, Mika on Tikkakosken varuskuntaympäristössä kasvanut, niin heti tunsin jotain hengenheimolaisuutta, koska niin on tärkeä paikka itsellekin Tikkakoski, kun  aikoinaan siellä paljon on aikaa viettänyt. 

Suositus Pola Ivanka-illoille ja tämän illan oli järkännyt Gretatuotanto!

Aina joku eksyy Joensuussa

 Tein ensivisiitin Joensuun teatteriin ja olihan elämys! Jo rakennus otti niin haltuun, että sitä vain katseli niska kenossa, miten on sellaista wanhaa ja arvokasta kauneutta. Teatterisali oli sitä samaa settiä, no tietenkin, kun koko talo värkätty kasaan reippaasti yli sata vuotta sitten. 

Esitys, jota menin katsomaan, oli Aina joku eksyy, mikä on Reko Lundanin (1969-2006) vuonna 1998 kehittelemä tarina. Monessa paikassa esitetty, kun itsekin olen nähnyt sen Kouvolan (2024) ja Anjalankosken (2018) teattereissa. Vaan miten olikin jännää, nyt nähdä tuttu tarina itselle aivan uudessa paikassa ja aivan uusilla näyttelijöillä.
Joensuun ohjauksen oli hoidellut kunniakkaasti Tuomo Aitta.

Ajallisesti tarinassa kuljetaan pitkä matka, lähes ihmisikä. Niin ollen pääosaa vetää Hanna, jonka nuoruus ei ole mitään kovin auvoista. Se tulee aika lailla selväksi ja sekö sitten selittää sen, miten käyttäytyy aikuisena ?  Nuorta Hannaa esittää Suvi-Maaria Virta, jolla onkin sitten oma tehtävänsä, kun saa riehua ja riekkua Hannan mielen mukaan. Anna Ojanne otti sitten Hannan nykytilassa osion suojiinsa. Sinänsä hauskaa, että hänen toinen roolinsa oli Suvi-tyttönen. Molemmille suorituksille nous naurua pintaan, huolimatta siitä, ettei Hannan nykytila millään lailla ollut hauska. 

Hannan lapset tai oikeastaan Ripan, ovat aika lailla keskiössä. Kun Hanna lähtee "toteuttamaan itseään" (allekirjoittaneen mielestä), niin lapset jää Ripalle, joka heistä huolehtii. Petteri Rantatalo suoriutuu isä-Ripana roolista kaikin puolin mallikkaasti, vaikka aluksi antaakin sellaisen vaikutelman, että ei onnistu.

Tarinan lapset, kaksoset Aki ja Liisa. Otto Henriksson ja Aino Karlstedt nousevat kyllä aika lailla esiin, kun "sisko ja sen veli"-teema on niin tuttu. Uskoisin, että aika monelle on tuttua sisarusten välinen kannanotto. Vaikka en tykkää sellaisista riitatilanteista, niin miten se tässä hoidettin, oli ihan hemmetin herkullista seurattavaa. Kuinka he näyttelijöinä selviytyivät siitä sanasodasta ilman mitään takelluksia!

Akin ja Liisan lapsuus oli myös niin kuvattu, että se nosti nostalgiaövereiden kautta sen ihanan sisarusten välisen suhteen ja lapsekkuuden. 

Aina joku eksyy on näytelmä, missä käsitellään aika raskaita asioita, mutta huumoriakaan ei ole unohdettu. Aina on se opettajan rooli, mikä sitten naurattaa. Väkisinkin miettii, mitä se Reko Lundan on ajatellut tätä roolia kirjoittaessaan, että ihanko terveisiä lapsuuden opettajille... No, tässä näytelmässä opettajana saa huseerata Regina Launivuo ja aika lailla mallikkaasti. Kaikki koulupainajaiset ovat käytössä, kun hyppypukkikin oli lavalle roudattu! Jaakko Tohkanen yhtenä oppilaan suorittaa mainekkaan "hypyn".

Kaiken kaikkiaan koko esitys oli erittäin nautinnollinen ja sellainen, mitä voi käsi hyppypukin päällä suositella ihan kaikille, sillä kyllä tästä esityksestä jokainen sen oman juttunsa löytää.

Jäi sellainen fiilis, että voisin tulla uudestaankin! Kiitos Joensuun teatteri!

Kuvat:Riikka Hurri

Joensuun Botania ja Eliel

 Joensuussa saatiin päivä menemään ihan helposti. Kun heti saavuttuamme olimme käyneet ruokailemassa Rossossa - joo oli vain se eka paikka, mikä osu kohille. Vaan kun oltiin ravittuja, niin sitten menoksi. 

Botania oli nuorison toive, joten sinne siis. Takit autoon, koska sen vinkin sain ja silti jätin villatakin päälle...no, oli hiukkasen lämmin, kostea ja lopulta lähes hikinen se tunnelma, kun kukkia katselimme. 

Oli oikein mukava löytää kukkia, joita kotonakin on, mutta eivät niin vehreässä kunnossa. Pitäiskö kotonakin olla hieman enemmän lämpöä ja kosteutta... Oli kuitenkin niin kiva siellä kävellä ja katella, etenkin kun kroppa alko asennoituu siihen, ettei ihan justiinsa olla pois lähdössä.

Harmi vaan kun olimme kevätaikaan, jolloin pihalla käynti tarkoitti vain sitä, että olimme jäähyllä. Silti jäi tosi hyvä mieli ja miten kauneuden näkeminen kukkienkin muodossa virkistää mieltä.
Henkilökunta oli lupsakkaa, kun kyselimme, kuinka he siellä jaksavat puurtaa, kun meille hidas kävelykin tuotti hiet pintaan. 

Vaan takaisin  keskustaan ja sinne Elieliin, jonne fiksusti oltaisi voitu mennä ensin. Eliel-museo sijaitsee siis siinä Joensuun tosi keskustassa olevassa rakennuksessa, jonka jokaisen pitäisi tietää, kun se nyt on ihan joka kuvassa, mikä Joensuusta on otettu. Niin - ja samassa rakennuksessa toimii Joensuun kaupunginteatteri, josta enemmän seuraavassa postauksessa. 

Eliel on niin hieno museo, joka palasi lähtöpisteeseensä 2025, kun remppa saatiin valmiiksi. Pohjois-Karjalan museo toimi nimellä Hilma, jolloin olin käynyt siellä viimeeksi ja ihan eri rakennuksessa. 

Tarjolla 2. kerroksessa oli Joki - Liikettä ja luontoa Pielisjoella.  Tämmönen lähempänä Kymijokea asunut sai ihastella kaikkea todella turistina, joskin kiitettävän innostuneena. 

Kiivettiin sitten vielä kerrosta ylemmäksi ja siellä se oli Karjalan neito-näyttely. Ihanan nostalginen ja sellainen jotenkin harmikin, kun suurin osa Karjalaa jäi rajan taa. Tykkäsin paljon, vaikka en osaakkaan karjalaa pagista. Kuitenkin olen aina ollut kallellaan karjalaisuuteen. Tuntu kovin kivalta. Näyttelyssä kävi aika lailla hyvin muuten entisaikoin naisen asema.

Millaset ol ennen vehkeet, niin työssä kun kotona. Löyty sieltä maitohinkkikin, vähä sellain, jollanen on on itelläkin viel tallessa, kun on pentuna hakenu maitoo sillä kaupasta, koska oon syntyny "keski-ajalla". Niin ne ajat muutuvat, että voi jo museossa käydä muistelemassa menneitä.

Viimeseksi me menimme kellariin, mikä on Folkloristin kellari. Melkosen jännä paikka. 

Siellä oli paikka, missä pääsimme totetuttamaan omaa taiteellista ja luovaa mieltä, koska värkkäsimme Karjalaiset suojelunuket. No, minun tekele ei ollut lähelläkään nukkea, mutta ajatus oli se tärkein. Muutama muukin oli jo siellä käynyt, joten sinne sekaan vaan ne omat tekeleet.

Lisäksi siellä oli kaikkea muuta sellaista, että unohdin vallan ottaa yhtään kuvaa, koska olin niin ihmetyksissäni. Kuriositeettikabinetti, Kaupunkitarinoiden arkisto, Pelkotila ja Musta teatteri... Oli kyllä varsin hauska kellarikokemus.

Joten - nyt kannattaa mennä tutustumaan, koska jo rakennus itsessään on niin Nam! Eliel Saarisen suunnittelema ja vuonna 2014 valmistunut taidonnäyte on kokemisen arvoinen. 

Rudolf Koivu Valamossa

 Olipa taas onni olla Valamossa näin kevään korvilla, kun pääsi näkemään upean Rudolf Koivu-näyttelyn.

Rudolf Koivu - Satumainen kuvittaja - näyttely avattiin maaliskuun 28. ja sitä voi käydä ihailemassa aina tammikuun 15. 20247 asti. 

Kiersin näyttelyn kolmeen kertaan. Jotenkin ei vaan kerrasta saanut tarpeekseen. Sellainen olo, että kaikkihan Rudolf Koivun tuntee ja tietää, mutta kun tämän näyttelyn käy läpi, niin on aivan ihmetyksissä siitä, miten laaja se tuotanto oli. 

Osa teoksista on kopioita ja moni ihan kokoelmista haalittuja. Vaan olipa tuttuja kuvia koulukirjoista, postikorteista ja niistä satukirjoista. 
Oli hauskaa katsoa, miten yksityiskohtaisesti niitä kuvia oli piirretty. Kiva sininen väri toistuu aika monessa teoksessa. 

Jokainen löytää varmasti ne omat lempparit tästä näyttelystä, jotka hivelevät silmää ja mieltä, saattaa jopa tuoda jotain muistoja. Eniten pidin lapsi- ja eläinaiheista.

Pöllön koulu-kuvitukset ovat Martti Lehtosen kirjoittamaan satuun ja ne ovat tehty vesiväreillä. Julkaistu Joulupukki-lehdessä 1940.
Kun teosta katsoi, niin se alkoi ikään kuin elää, sillä se tilanne kuvassa kaikkine ilmeineen ja asentoineen kertoi aika lailla. 

Paitsi Rudolf Koivun teoksia, niin näyttelyssä on pieni elämkertakin siitä, miten ankeasta lapsuudesta noussut kuvittaja nousi kaiken kansan tietoisuuteen. Se innosti kaivamaan tietoa lisää siitä, millainen oli Rudolf Koivu? 
Näyttelyn nimeä kantavana kirjan voi hankkia itselleen ja tutustua siten lähemmin kuvittaja Rudolf Koivuun, joka eli varsin vaatimattomasti, eikä koskaan mennyt naimisiin. Menehtyi sitten työnsä ääreen.