Tämä elokuva oli niitä, joita en kerennyt nähdä elokuvissa, joten se oli nähtävä kotona, koska pakkohan se oli nähdä! Kuulin niin paljon kehuja, että jonkin verran arvelutti, tokkopa tykkään, ihan niin paljon. Virittäydyin fiilikseen yksin kotona, lauantai-iltana, heti saksalaisen dekkarin jälkeen, soffalla viltin alla ja pari voikkoleipää kaverina.
Olin alusta asti mukana menossa. Olin mykistynyt, kuinka hyvin Colin Firth osansa veti. Hänen vaimonsa, (Helena Bonham Carter) oli niin ihana, miehensä tukija. Puheterapeutti(Geoffrey Rush) oli loistava.
Tarinasta teki kiehtovan se, että se perustui tositapahtumiin. Oli kaiken aikaa huikeaa ajatella, että joskus oli ollut niin, eikä se kaikki ollut vain keksittyä tarinaa. Oli kuningas Yrjö V, joka kuoltuaan jätti kruunun pojalleen Edward VIII:lle, jonka oli luovuttava kruunusta, koska halusi mennä naimisiin jo kertaalleen eronneen naisen kanssa. Kuninkaaksi nousi nuorempi poika Bertie, Yrjö VI, joka oli lapsesta asti kärsinyt änkytyksestä.
Mieleeni jäi vaimon Elisabethin sanat siitä, kuinka tykkäsi siitä miehensä ihanasta änkytyksestä ja että sen takia he saisivat olla rauhassa, julkisuudesta poissa, elää tavallisina ihmisinä... Vaan toisin kävi.
Mutkatonta ei ollut se, miten puheterapeutin ja kuninkaan suhde syntyi, mutta se tuotti hedelmää. Pakko myöntää, että olin ihan kyynelissä, useampaan kertaan. Vielä silloinkin kun lopputeksteissä kerrottiin, kuinka he pysyivät ystävinä loppuun asti. Sillä, kuningas ei edes tiennyt, millaista olisi, jos olisi ystävä. Minusta tämä elokuva oli ystävyyden ylistys ja pidin siitä tavattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oliskos jotain sanottavaa ;)