Antti Heikkinen - ELÄMÄ Kari Tapio 1945 - 2010

 Kari Tapio (Kari Jalkanen) on suomalaisten suorastaan ikoniksi noussut laulaja. Itse en ole koskaan ollut mikään erityinen fani, sillä jossain määrin olen seurannut vähän erilaista musiikkia. Muistan kuiten erään tapauksen 1980-luvulta, jolloin menin tapaamaan tulevaa muusikkomiestäni Ylivieskaan. Olin esitellyt miehelleni silloisen hittijuoman Prinssi Everstin (viskilikööri), mikä oli verraton juoma cokiksen kanssa. Kun menin Ylivieskaan, mieheni hotellihuoneen seinustalla oli piiiiitkä rivi Prinssi Eversti-pulloja, tyhjiä! Katsoin jokseenkin hämmästyneenä ja ihan pientä selitystä vailla. Mitä sain kuulla? No sen, että Kari Tapio oli ollut siellä "jatkoilla". Ei siitä sen enempää.

Miksi tartuin kirjaan, niin ensisijaisesti siksi, että sen on kirjoittanut Antti Heikkinen ja voin ihan näin julkisesti ja vieläpä käsi sydämellä myöntää, miten olen Antti-fani. Kaikki, mitä hän kirjoittaa, on niin herkullista luettavaa, enkä ollut tälläkään kerralla väärässä.

Kari Tapio esitellään niin avoimesti ja hyvällä tyylillä, että olin heti ihan myyty. Koko hänen elämänsä kerrotaan sellaisella asenteella, mitä voi vaan ihailla. Hän oli sielultaan niin taiteilija ja halusi tehdä sen, mitä esitti, aina hyvin. 
Minulle oli jäänyt hänestä mieleen lehtien lööpit, mitkä ovat lähes aina ihan silkkaa roskaa, joten kyllä, suodatan ne. Mutta mitä niistä varsinaisista lehtijutuista jäi parhaiten mieleen, oli juuri hänen ja vaimonsa Pian suhde. Kaikki se kesti, kaikki se kärsi. Olin ehkä aina enemmän Pian puolella, miten viisas vaimo. Kuinka jaksoi rinnalla kulkea ja uskoa mieheensä. Monesta ei siihen olisi. 

Antti Heikkinen osaa kuvata Kari Tapion elämää niin, että jokaisesta jutusta paistaa se työmäärä, mikä on tehty ja nähty sen eteen, että voidaan kertoa miehen lapsuudesta asti aina siihen asti kun kaikki on jo ohi. Kun kirjan on lukenut, niin on hyvä mieli siitä, miten hyvin siinä on yhden ihmisen elämä kurottu kasaan. Vähän syyllinen olo sen takia, etten ole osanut arvostaa tarpeeksi - ihmistä. Jos se ei ole vielä myöhäistä, niin teen sen nyt. 

Kuva: WSOY/Otto Virtanen

Tässä kirjassa on yksi ihmisen elämä, pähkinänkuoressa, mutta kuitenkin niin paljon. Ilot ja surut, se koko paketti, mikä elämään kuuluu. Perhe ja lapset, se kaikki, mikä siihen kuuluu, että se pysyy kasassa. Kari Tapio lauloi itsensä kansan sydämiin ja sai siitä elatuksensa. On kuitenkin aina hyvä tietää, että se on totista työtä, ei niin helppoa, kuin miltä se näyttää. 
Mieleen jäi sekin, miten yksinäiseksi Kari Tapio itsensä koki aina keikan jälkeen, oli pakko lähteä etsimään juttuseuraa, kun ei osanut yksin olla. Senhän sitten arvasi, mistä se juttuseura löytyi. 

Kuuntelin kirjan ja miksi, niin siksi, että se on Antti Heikkisen itsensä lukema eli suoranainen nautinto. Vaan äänikirjassa ei voi nähdä kuvia, niin sainpa käsiini oikean fyysisen kirjan, mitä olen hiplannut ja katsonut kaikki kuvat, joita on paljon ja jotka kertovat omaa tarinaansa.

Ehdottoman suositeltava kirja, missä on monelle paljon tuttuja juttuja. Nostalgipöhinään pääsee oikein hyvin ja se tuntuu aika messevälle. 

Pelkkänä korvana

 Jälleen Kotkassa ja tällä kertaa Pelkkänä korvana. No, kyllä muutenkin, sillä onhan tämä hassunhauska komedia niin herkullinen, että sitä katsoo valppain mielin ja silmä tarkkana. 
Pelkkänä korvana on Larry Shue'n käsikirjoitus, minkä on suomentanut Teemu Kaskinen. Aikoinaan näin samaisen esityksen vain nimellä Ulkomaalainen ja nyt olin innoissani näkemään, mitäs tässä tulkinnassa tapahtuu. Kotkaan tämän on ohjannut Anna-Maria Klintrup.

Heti kun istahtaa omalle penkilleen, huomaa huikean hienon lavastuksen ja kun näytelmä käynnistyy, käsittää sen toimivuuden ja ei voi olla kuin ihastuksissaan. Lavastuksen on loihtinut Paula Koivunen.
Puvustus on myös sitä luokkaa, missä jokaisen persoonallisuus tuodaan niin hyvin esiin ja etenkin Osku Haaviston tulkitsemassa Ellard'ssa ne housun lahkeet. Pukusuunnittelu on Anne Hannulan.

Mutta - pääosassa on Kari Kukkonen, hän esittelee meille Charlie Baker'n, kiltin ja aran ihmisen. Hän on elämänsä vaiheessa, missä tuntee itsensä ei-miksikään ja vaikka olisi halunut olla jotain, ei ole eikä uskalla. Hän onnistuu ottamaan yleisönsä todella hyvin, vaikka aluksi ei juuri ole reploja. Loistava rooli. Hänellä on kuitenkin ystävä, hyvä ystävä, Froggy. Juho Markkanen vetelee reippaasti tämän roolin, missä tuo ystävänsä majataloon lepäämään. Froggy joutuu lähtemään omille asioilleen ja Charlie on hätää kärsimässä, miten pärjää, kun ei uskalla puhua. Niinpä he tai Froggy päättävät, ettei tarvitse puhua, että Charlie on ulkomaalainen, eikä ymmärrä sanaakaan. Jep, ja siitä lähtee!

Majatalon emäntänä häärii Betty Meeks. Anne Niilola on niin Betty, että piti katsoa oikein tarkkaan, kuka siellä huseeraa. Vauhtia ja tarinaa meinaan piisaa. Betty tulee ja menee, puhua pärpättää niin, ettei väliä, puhuuko joku muu. Sydämellinen ja kiltti ja niin kovin ihastuksissaan ulkomaalaisesta vieraastaan.

Majatalossa on myös Catherine Simms, seurapiirihempukka. Eeva Hautala tekee tämän roolin niin, että oikein huvittaa, kuinka sitä voikin olla niin uskottava, sellainen avoimesti ihan bimbo, rikas tyttörukka.
Hänen sulhasenaan päsmäröi pastori Davin Marshall Lee. Miikka Tuominen onnistuu olemaan lempeä ja hyvin itsensä kurissa pitävä, jopa niin, että häneen kyllä uskoisi, vaan lopussa kiitos seisoo.

Majatalossa asustaa ja häärii myös Ellard, Catherinen veli, jolla ei ihan kaikki valot pala. Osku Haavisto Ellard'na on sympaattinen ja niin ihana! Viimeistään tämän roolin kohdalla lähettää kiitoksia käsikirjoittajalle.
Näytelmän rämäpää ja sanoisko nilkki, on Owen Musser. Jarkko Sarjanen vetelee ihan täyden sarjan ja oikein järisyttävää katsoa, ku päreet palaa. Juuri sellainen vähän tyhmän tyypin rooli, joka ei osaa hillitä itseään ja on omasta mielestään oikeassa. 

Pelkkänä korvana on nautittava esitys, mikä ottaa katsojan haltuun ja antaa sille koko illan setin. Siinä tapahtuu koko ajan ja kun asiat mutkistuvat, niin voi vaan miettiä, kuinka ne oikenevat. No, hyvin kaikki menee, mutta miten, se on nähtävä!

Kiitos jälleen kivasta illasta, nautinnollisesta esityksestä!

Kuvat: Juha Lahtinen

Anjan lähes erinomainen elämä

 Anjan lähes erinomainen elämä oli alunperin Esko-Pekka Tiitisen kirja, minkä luin ja luinpa sitten toiseenkin kertaan ihmisille, jotka jaksoivat kuunnella niitä tarinoita. Anjan tarinoita, jotka olivat aika lailla hauskoja ja kyllähän mie niille nauroin tai ainakin huvituin suuresti. 

Kouvolan teatterin Klubille tämän harvinaisen oivaltavan näytelmän on ohjannut Tiina Luhtaniemi. Tiitisen kirjan pohjalta Kimmo Hirvenmäki on dramatisoinnut tämän Anjan elämän yhden naisen näytelmäksi. 

Anjan kolttuun on sonustautunut Johanna Heimonen. Kun hän astelee estraadille ja ottaa sen haltuun, on vain Anja. Mie mukamas tunsin Anjan, koska olin siis lukenut sen kirjan. Pidin Anjasta ja hänen tyylistään ja hänen lähes erinomaisesta elämästään. Vaan kuinkas kävi, kun Anja oli näyttämöllä, hänestä nousi esiin uusia puolia. Nyt en ollutkaan niin erinomaisen huvittunut tai olin välillä, mutta opin Anjasta lisää, miten hän oli välillä jopa vähän suruinen. Jos olin aiemmin naureskellut, tosin en niinkään Anjalle, vaan hänen sutkautuksilleen, niin nyt minun kävi häntä välillä jopa sääli. 

Anja pajattaa C-kasetille omaa elämäänsä, siskon pyynnöstä. Niitä "ruppeamia" sitten piisaa, niin ettei Anja itekkään pysy aina laskuissa mukana. Mahtuuhan sitä nyt yhen ihmisen elämään ruppeamia. Yks jos toinenkin asia on kertomisen arvoinen. 

Näytelmän lavastus on ohjaajan ja Sanna Halmeen yhteistyötä. Se on yksinkertainen, mutta toimiva, jopa yllättävä. Anjan mekot ja "kalsarit" ovat Leena Peipon luomuksia, äänet Jussi Mattssonin ja valot Esa Kurrin.

Anjan lähes erinomainen elämä on näytelmä, mikä nostattaa muistoja, herättää mielikuvia, tulee lähelle ja koskettaa. Mitä se on ihmisen elämä, mitä käy läpi ja kenen kanssa, vaiko yksinään. Lämminhenkinen näytelmä ihan jokaiselle. Anja on kuitenkin ihan tavallinen nainen, jossa on sankariainesta.

Kuvat: Kouvolan teatteri

KIRKA - Surun pyyhit silmistäni

 KIRKA, Kiril Babitzin on tullut Kouvolaan ja otimme hänet lämpimästi vastaan. Oli suuri ilo nähdä, miten karismaattinen hän on, ei kun oli. Voin hyvin kuvitella, että Kirka on "jossain" tyytyväinen siihen, kuinka Mikael Saari häntä esittää.
Kouvolan teatterissa menevä Kirka-musikaali on Matti Laineen käsikirjoittama ja juu, tässä vaiheessa on mainittava, että olen nähnyt samaisen esityksen Peacock-teatterissa ja kuitenkin ihan erilaisen. Kouvolassa tämän musikaalin on ohjannut Niko Taskinen.

Kirkan elämä, sen julkisuus ja kaikki varjopuoletkin, ovat aika lailla tuttuja monelle. Tämä tarina Kirkasta kuitenkin tuo sen hyvin esille. Kirkan äitinä on Nina Petelius-Lehto ja isän roolissa pasteeraa Raimo Räty. Raimo Räty oli myös aivan ilmetty Vexi Salmi.
 

Itse olin aina enemmän Sammy-fani ja muistan kuinka se itketti se, kun Sammy niin äkkiä ja aivan liian nuorena menehtyi. Sammyn housuissa tässä musikaalissa loistaa Mikael Saaren veli Markus Waara. On kyllä ihan pakko myöntää, että nyt vetivät veljekset veljesten roolit aivan nappiin.

Sivuosia sitten piisasi ja Veli-Matti Karén oli mm. Remuna ja meinas olla parempi kuin Remu itte. Rumpupalikat lentelivät aika lailla tyylillä.
Danny oli myös mukana, sillä olipa mikä suomalaisen musiikin elokuva/teatteriesitys, niin Danny on jossain määrin taustalla. Tässä esityksessä Dannyn upeissa (!) housuissa oli Tommi Kekarainen.

Musiikkiosuudet olivat huikeita ja tanssiryhmä!!! Koreografioiden takana on Antti Lahti ja niitä oli ilo seurata. Oivaltavia liikkeitä musiikin tahtiin. Soitto soi takana ja siitä vastaa livebändi kapellimestari Iikka Kahrin johdolla. 

Kaiken kaikkiaan Kirkan elämä on kutistettu yhteen iltaan, niin on siinä ollut tekemistä. Parasta olivat juuri ne laulut ja tanssit, joita olisi voinut olla enemmänkin. Veljesten ääni oli niin samanoloinen kuin alkuperäisten. Entäs sitten Muska! Annina Rubinstein oli juuri oikea Muska, ihan kaikin puolin, ääni ja olemus.
Taidolla oli rakannettu kasaan tämä spektaakkeli ja vielä tällaisena poikkeusaikana. Voi vaan onnitella saavutusta, jota pääsee nyt seuraamaan. Sääli, ettei voi myydä täydelle salille, sillä se olisi varmasti helppoa. 

Kouvolan Kirka on niin suosittu, että esitys on lähes loppuunmyyty, mutta kannattaa silti kysellä peruutuspaikkoja ja tais siellä olla joku esitys, mihin olisi vielä hiukan tilaa.

Hyvät nostalgiapöhinät sai!

Kuvat: Tavaton Media

Juurihoito

 Syksyn pimenevään iltaan Juurihoito, mikäs sen mukavampaa. Miika Nousiaisen kirjoittaman kirjan pohjalta Aleksis Meaney'n dramatisointi ja Kimmo Lavasteen ohjaamana tämä Juurihoito on juuri oikeanlaista hoitoa tällaisena aikana, kun yleisö seurasi esitystä maskit kasvoillaan.

Minulla oli jo käsitys siitä, mikä on Juurihoidon juoni, sillä olinhan lukenut kirjan jo aikapäiviä sitten ja käynyt jopa Kansallisteatterissa katsomassa yhden hoidon. Oli siis suorastaan kutkuttavaa nähdä, kuinka se tällä kertaa minulle tarjoiltaisiin.

Pekka Kirnuvaaralla koskee hammasta ja hän on menossa hammaslääkäriin. Jarmo Pilli on vakuuttava Pekan roolissa, joka on nuori mies, jolla on perhe ja lapsia tai siis perheyhtälö oli hiukan vaiheessa, kun tilanne oli vähän muuttunut. Hän kipuilee muutakin kuin hammasta. Jarmo Pilli suoriutuu osastaan hengästyttävästi, sillä replat ovat pitkiä ja jos pari takkua oli joukossa, niin se meni ensi-illan piikkiin ja sen sai anteeksi. Niin hienosti hoidettu muutamalla rykäisyllä taas raiteille.

Kuvassa: Timo Hopponen (Esko) ja Jarmo Pilli (Pekka)

Ilman sen kummempia spoilauksia, niin heti käy selväksi tai ei nyt ihan heti, mutta hammaslääkärillä on sama sukunimi, Kirnuvaara, Esko Kirnuvaara. Timo Hopponen on roolissaan niin luonteva, että voisi kuvitella hänen hypänneen osaansa suoraan ammattiteatterista tai jostain hammasklinikalta. Esko Kirnuvaara on uponnut siihen, että maailmassa ei voi olla mitään tärkeämpää kuin hammaslääketiede. Pitkin hampain hän suostuu myöntämään sukulaisuussuhteen ja sitten he yhdessä lähtevät etsimään isää, joka on kadonnut heiltä molemmilta.

Kuvassa: Jarmo Pilli, Timo Hopponen ja Elli Harju (Sari)

Sisaruksia tulee vastaan matkalla ihan muutama. Ruotsista löytyi Sari, jonka rääväsuisen roolin Elli Harju ottaa niin haltuun, ettei voi kuin hämmästellä ja nauraa. Sarilla on elämä suhteellisen värikästä, on ollut miehiä ja on lapsia ja kokemuksia.

Kuvassa: Jaana Kurittu

Kun Esko ja Pekka ottavat sitten Sarin mukaan matkalle isää etsimään, niin kaikenlaista tulee vastaan, kun matkataan Thaimaahan ja lopulta Australiaan. 

Kaikki upeat sivuroolit, joita piisaa, ovat Jaana Kuritun, Ninni Partasen, Mirva Luoman, Minna Sipisen, Timo Kuritun ja Jorma Liukkosen harteilla. 

Kuvassa: Timo Kurittu ja Minna Sipinen

He kaikki olivat varsinaisen näytön paikassa, koska jokaisella oli 2-5 roolia.  
Ninni Partanen oli selväsanainen replikoija, joka osaisi vuorosanansa varmaan unissaankin. 
Mirva Luoma oli kyllä äitien äiti, puhumattakaan hammashoitajasta, joka sulatti jopa Esko Kirnuvaaran.
Minna Sipinen arvokkaasti rouva Stenius ja miten rempsakka Lieksan serkku.
Jaana Kurittu Pekan ex-vaimona, mutta niin monena muuna, että välillä joutui ihan tarkistamaan, että kuka kukin on. Miten se ulkomaan kieli taittuikin ja tyyli, ihan vaan makuultaan.
Jorma Liukkonen ajoi taksia ja veti siinä sivussa pari muutakin roolia ihan kuin hihasta. 
Timo Kurittu sai lopussa enemmän sijaa, kun oli sisarusten setä, joka kertoo kaiken. Joskin sitä ennen oli jo piipahtanut estraadilla parissa muussa roolissa.

Lavastus oli toimiva ja puvustus, noniin, se oli ihan juuri niin kuin olla pitää ja sen takana on Seija Kiuru-Lavaste. 

Tykkäsin siis ihan hirmu paljon koko näytelmästä. Nautin siitä, että sain olla teatterissa seuraamassa, miten harrastajateatteri voi esittää niin valmista näytelmää. Toki tiesin sen jo etukäteen, etten pety. Vedän lipun salkoon Anjalankosken teatterilaisille ja tanssin sen ympärillä hulabaloota, että teatteri saisi jatkaa. 
Niin, ja minulla oli avecina ystävä, joka ei juurikaan teatterissa käy, mutta tykkäsi!
Uskon, että sinäkin tykkäät!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

ARMI - Kaiken sulle antaa tahtoisin

 Armi Aavikko valittiin Miss Suomeksi vuonna 1977, siihen aikaan kun minua vielä kovasti kiinnosti missikisat. Armi oli niin herkän kaunis ja kun hän alkoi laulaa Dannyn kanssa, se oli aika lailla prinsessasatua. Muistan kyllä, miten Armin lauluääntä sanottiin hyvinkin lapsenomaiseksi, mutta miten vaan kansa tykkäsi niistä biiseistä.
Armin elämä ei kuitenkaan ollut helppoa ja siitä kertoo erittäin hyvin ja Armin muistoa kunnioittaen Kotkan teatterin esitys Ravintola Kairossa - ARMI - Kaiken sulle antaa tahtoisin. Katriina Honkasen ihan loistava käsikirjoitus ja ohjaus!

Menimme ajoissa paikalle, sillä olimme tilanneet ruokailun. Ravintola Kairon katkarapusalaatti on semmoinen annos, että sen turvin elää vaikka kuin pitkään. Se on hyvä keino nauttia Kairon atmosfääristä ja virittäytyä tunnelmaan. Niin, ja miten pakahduttavaa oli päästä pitkästä aikaa Kotkan teatterilaisten taidoista nauttimaan. Olisi tehnyt mieli hypätä halaamaan heitä kaikkia.

Marika Huomolin on astunut Armin kenkiin ja miten hyvin hän osaakin tulkita sitä, millaista niillä oli astella. Miten hän kuvaa sitä onnea ja rakkautta ja ennen kaikkea sitä tuskaa, mikä siitä seuraa. Kuinka yksin hän sitten loppujen lopuksi olikaan,

Tosin, Marika Huomolin laulaa sellaisella äänellä, että se jos mikä on parempi kuin Armin ja ihan vaan "harmi", ettei Johanna ole joutunut Dannyn viereen laulamaan.
Kuulimme pienen etukäteen heitetyn jutun, että Danny on sitten parempi kuin Danny ite. No, se oli kyllä aivan totta. Miikka Tuominen on ihan ilmetty Danny! Olemus ihan ilmeineen kaikkineen.

Vaikka Armi ja Danny- tarinassa Danny ei ansaitse mitään suitsutusta, niin Miikka Tuominen vetää roolinsa ihan vimpan päälle. Hän on suorastaan hellyyttävän ihana.

Muita rooleja onkin sitten rutkasti ja ne hoituvat neljän muun näyttelijän turvin ja ihan täydellisesti.
Lise Holmberg hoitelee neljä roolia ja yksi niistä on Armin äiti. 

Jarkko Sarjasella on myös neljä roolia, mm. Kari Tapio.
Eeva Hautala on ottanut haltuunsä peräti yhdeksän roolia! Yksi niistä on Armi sisko Arja.
Juho Markkanen esittää kahdeksan roolia ja sellaisella tyylillä, että varastaa aina hetkeksi koko show'n. Kun hän on Eino Makunen, niin se on sitten hän!
Jotenkin sitä on aina ihan liekeissä, kun näkee yhden esityksen aikana, miten näyttelijästä on vaan niin moneksi. 
Lavastus ja pukusuunnittelu on Iita Torvisen ja miten osuvaa. Pakko oli aina ihan vähän tyrmistyä siitä, millainen muoti se olikaan 1970-luvulla ja silloin joskus.

Sokerina pohjalla on kerrottava, että se musiikki, sen tuotto Ari Ismälän johdolla oleva bändi, oli vaan niin ihana. Kairossa yleisö näkee sen kaiken aikaa, kuinka siellä pleksin takana soitto soi. Mikä draivi siellä on käynnissä. Biisejä muuten piisaa ja niitä on sellainen repertuaari, että kyllä kelpaa. Neljä lauluista on ohjaaja Katriina Honkasen loihtimia.

Olin siis aivan innoissani, olin nostalgiapöhinässä ja siinä, miten ihanaa oli kokea tämäkin esitys, upeassa paikassa ja mahtavien esiintyjien esittämänä. Miten hyvä mieli tuli siitä, mitä näki, kuuli ja koki.

KIITOS!

Kuvat: Tommi Mattila

Äänikirjakirjailijat

 Johanna Tuomola ja Meritta Koivisto ovat kirjoittaneet Storytel'lle vain äänikirjoja. Molemmat kuuluvat todella hyviin kirjoittajiin, joiden kirjoja olen lukenut. Nyt oli ihan pakko kuunnella myös äänikirjat. Minulle se oli helppoa, koska äänikirjat ovat osa elämääni, mutta mitä se on kirjailijoille?

Näin vastasivat Meritta ja Johanna:

1. Kun te molemmat olette nyt kirjoittaneet kirjoja Storytelille vain äänikirjamuotoon, niin, mistä se sai alkunsa?

Meritta: Kiinnostuin äänikirjan suomista mahdollisuuksista. Minulta on julkaistu kolme painokirjaa, ja olen taustaltani elokuva- ja TV-käsikirjoittaja, joten myös uusi avaus innosti.

Johanna: Mari Värri, joka polkaisi Storytelin alkuun Suomessa, otti yhteyttä ja kysyi olisinko kiinnostunut kirjoittamaan 10-osaisen äänikirjasarjan. Konsepti oli minulle ennestään tuntematon, mutta vaikutti heti kiinnostavalta. Tapasimme käydäksemme tarkemmin läpi mitä tällainen projekti pitää sisällään, ja jo kotimatkalla pääni alkoi raksuttaa ideoita, joista moni sitten päätyi ensimmäiseen Oikeuden varjo -äänikirjaan. 

2. Tuleeko niistä kirjoista koskaan painettua versiota?

Meritta: Se riippuu ensisijaisesti siitä, miten Storytelin omistamassa Gummeruksessa suhtaudutaan äänikirjojen painattamiseen. Sukulaisesta on kovasti toivottu painokirjaversiota, ja toki kirjailijana toivon, että tuo toive toteutuu joko Gummeruksen tai jonkun muun kustantamon kautta.

Johanna:  On mahdollista, että näistä tulee myös printtiversiot. 

Kuvassa: Johanna Tuomola

3. Kirjoitatteko vielä painettuja kirjoja?

Meritta: Kyllä, olen kirjoittanut romaania jo usean vuoden ajan, mutta työ edistyy hitaasti vähäisten apurahojen turvin.  

Johanna: . Kirjailijalle ei ole juurikaan eroa kirjoittaako ääni- vai painettua kirjaa. Tarina on molemmissa pääroolissa, ja toivottavasti tulen vielä kirjoittamaan kumpaakin muotoa

4. Mikä on teidän oma suhtautumisenne äänikirjoihin?

Meritta: Toivon laaja-alaista kulttuurista näkemystä. Mielestäni kirjojen merkitys ei muutu, onko tarina otettu vastaan kuulo- tai näköaistin kautta. Kun kirjoitan äänikirjaa, suosin tiiviimpää ilmaisua, ja uskon, että ammattitaitoinen lukija saa esiin sävyt ja sanojen painotukset.

Johanna: Pakko myöntää, etten itse ole äänikirjafani. Se vaatisi totuttelua, johon olen toistaiseksi ollut melko laiska. Mutta useimmat Storytelin julkaisemat äänikirjat löytyy palvelusta myös e-kirjana, mikä on minulle kaikkein mieluisin tapa syventyä kirjaan. 

Kuvassa Meritta Koivisto. Kuva: Ari Haimi

5. Kertokaa, miksi, miten ja missä kannattaa kuunnella äänikirjaa?

Meritta: Jokaisella on oma tapa kuunnella äänikirjaa – ja onhan se hienoa, että kirjojen maailma on avoinna olinpaikasta riippumatta.

Johanna: Äskeisestä vastauksesta voi päätellä, että olen jäävi vastaamaan miksi, miten ja missä kannattaa kuunnella äänikirjoja. Mutta jos kuuntelisin, vastaisin todennäköisesti lenkillä ja autossa. 

Kiitos haastatteluista, Meritta ja Johanna

https://www.storytel.com/