Riku Myller yllättää yleisön

Utiin Kuivalan Nuorisoseuran talolla nähdään hauska näytelmä Kylpylä Happy End. Uusi Teatteri Utti on löytänyt joukkoonsa ilahduttavan paljon nuoria. Yksi heistä on Riku Myller, jonka ajatuksia tässä:

1. Riku Myller - näyttelet Uusi Teatteri Utti näytelmässä Kylpylä Happy End omistan poikaa, Diegoa. Kuinka päädyit rooliin?
- Olen ollut kerran aiemmin mukana Uusi Teatteri Utin näytelmässä. Sen jälkeen oli aina aika ajoin kyselty uudestaan mukaan ja olin itsekin lupaillut, että jos vain on mahdollisuus, niin voisin kyllä lähteä taas Uttiin. Nyt sattui sopiva sauma, että ei ollut pahemmin muita prokkiksia päällekkäin ja oli sopiva rooli tarjolla, niin päätin sitten tarttua mahdollisuuteen ja pitää samalla lupauksestani kiinni.

2. Miten helppoa/vaikeata oli omaksua Diegon rooli?
- Melko helppoa. Diegon hahmo on suunnilleen minun ikäiseni ja muutenkin melko normaali nuori mies, joten roolin omaksumisessa ei ollut vaikeuksia.

3. Vedät esityksessä erään ihan parhaimman kohtauksen. Kuka teki koreografian?
- Yhdessä ohjaajan kanssa se tehtiin ja ideoitiin. Tarjosin Ilmolle jonkinlaista koreografiaa pohjalle, johon hän sitten ehdotti muutoksia ja korjauksia ja lisäyksiä. Iso kiitos kuuluu siis myös hänelle siitä, että koreografia on sellainen kuin on.

4. Miten valmistaudut esitykseen ja miten paljon jännittää?
- Ennen esitystä tarkistan yleensä kerran, joskus jopa useammin, että tarvittavat vaatteet ja rekvisiitta ovat siellä, missä niiden kuuluukin olla. Jos esityksessä on lauluja, kuten tällä kertaa on, avaan äänen ennen esitystä. Tällä kertaa on pitänyt myös venytellä ennen esityksiä tanssien takia. Aina jännittää. Joskus vähän enemmän ja joskus vähän vähemmän. Pieni jännitys on oikeastaan hyvä asia, se auttaa pysymään keskittyneenä. Parhaimmat esitykset ovatkin olleet sellaisia, joissa olen jännittänyt juuri sopivasti. Liikaa ei saa jännittää eikä myöskään liian vähän. Kokemuksen myötä olen oppinut ymmärtämään omaa jännitystäni ja hyödyntämään sitä.

5. Mitä näytteleminen sinulle merkitsee?
- Näytteleminen on minulle rakas ja tärkeä harrastus. Sen kautta olen saanut paljon onnistumisen kokemuksia. Näyttelemisestä ja erityisesti niistä onnistumista tulee yksinkertaisesti vaan niin mahtava fiilis! Tietysti välillä on vähän huonompiakin päiviä ja kaikki ei mene aina putkeen, mutta se kuuluu tähän harrastukseen niin kuin mihin tahansa muuhunkin harrastukseen, eikä vaikeuksista pidä lannistua. Tämän harrastuksen kautta olen myös saanut tavata paljon upeita ihmisiä ja kaikissa prokkiksissa on aina ollut lähes poikkeuksetta hyvä yhteishenki. Ja tietysti näyttelemisen kautta saan myös tarjota yleisölle mahdollisuuden nauttia teatterista. Toivon myös, että tulevaisuudessa saan näytellä ja tehdä teatteria entistäkin enemmän.

Kiitos haastattelusta, Riku!

Kuvat: Elina Winne

Kylpylä Happy End

Utin Kuivalan Nuorisoseuran puitteissa toimii Uusi Teatteri Utti, jonka viimeisin rutistus on näytelmä Kylpylä Happy End! Ilmo Ranteen ohjauksessa Markku Hyvösen alkuperäinen teksti on nyt Ilkka Juhani Rostedtin sovittamana melkoisen hulvaton tarina.

Ollaan kylpylässä, missä vaikuttaa ensi alkuun siltä, että loppu häämöttää. Ei ole tarpeeksi asiakkaita ja kaikki tavara on loppu. Omistaja Timo Savolainen (Antti Niemi) on melkein epätoivon partaalla, kunnes alkaa tapahtua.

Kylpylä Happy End on näytelmä, missä sattuu ja tapahtuu ihan kaikkea. Timo Savolainen on hyväuskoinen hölmö, joka järjestää vaimonsa Sirpan (Tiina Österberg-Huttunen) synttäriyllätystä ja onnistuuko siinäkään, no ei.

Kylpylään pelmahtaa Saara Harppu (Henna Hännikäinen), joka osoittautuu paitsi Diego Savolaisen (Riku Myller) nettideitiksi, niin myös Timo Savolaisen ex-heilaksi. Siitähän se soppa kuumaksi kiehahtaa, kun yks sun toinen käy kuumana.

Kylpylässä sählää niin henkilökunta kuin asiakkaat ja omistajaperhekin! Lisäväriä tuo Timon vanha kaveri Välly (Ari Hännikäinen), joka on juuri vapautunut vankilasta.
Sellainen palapeli on menossa, ettei tiedä, kuka löytää seuraavan palan. Vaan, niin hienoa on se, että Uusi Teatteri Utti on ottanut tähän kylpylään hienot saippuat, kaikki ne nuoret, jotka suorastaan tähdittävät koko estraadin!

Erityisen otettu olin Riku Mylleristä, joka veti Diegon osan ihan heittämällä maaliin. Lisäksi Topi Turkulainen ensikertalaisena otti Litin roolin haltuun kuin vanha tekijä. Riikka Rantala lauloi Rosanda Savolaisen roolissa pehmeällä äänellä monien ihan suoraan sydämeen.

Nyt kaikki ulkomaille Uttiin! Antti Niemen harteilla on koko kylpylä. Henna Hännikäisen osana näytelmän räväkkyys. Nuorten tuikkivien tähtien varassa koko esitys! Harrastajateatteria parhaimmillaan.

Kuvat: Ari Varima

Kaikki oikein

Kaikki oikein! Kyllä! Kaikki seitsemän:  Kirja luettu, teatteriversio nähty, vapaa ilta, hyvä seura, kolmas penkki vapaana, hieno fiilis ja ämpärillinen poppareita - Jii-haa!

Hyvä kun malttoi odottaa, että pääsee näkemään, miten tuttu tarina esiintyy elokuvana. Kyse on siis Anna-Leena Härkösen kirjoittamasta kirjasta, siitä, mitä tapahtuu, kun voittaakin lotossa täysosuman. Kaikki oikein on Lenka Hellstedtin ohjaus.

Elsa Saisio on niin tämän leffan tähti. Just niin kuin siinä kirjassa se Eevi ja mukana ripaus itseään kirjailija Anna-Leena Härköstä. Ihan loistava rooli ja sen tulkinta. Niin hyvin kuvattu se, kun voittaa lotossa, miten hienoa, mutta hajottavaa se on, kun kaikki muuttuu. Elsa Saisio veti Eevin roolin niin kympillä, ettei paremmasta väliä. Eevi on aika lailla sellainen naistyyppi, johon aika monen naisen on helppo samaistua, jos ei kaikkeen, niin ainakin osittain.

Antti Luusuanniemi on rokkarimies Kari. Odotin ehkä hieman enemmän rokahtavampaa, mutta joo, totuin tälläiseen pliisumpaan Kariin elokuvan myötä. Silti Kari jää kyllä aika lailla Eevin varjoon ja se kai on tarkoituskin. Eevihän sen loton teki.

Sivurooleissa vilahtelee sitten jos vaikka ketä ja tykkäsin eri toten Eevin isästä, jota esittää Juha Muje. Oikein perisuomalainen junttura, niin että väkisinkin huvittaa, kun töksäyttelee ihan mitä saattuu. Lotta Lindroos oli mahtava Eevin bestiksenä ja Jenni Kokander vanhana koulukiusaajana.

Kaikki oikein on hauska, mutta todella puhutteleva. Se kertoo ihmisen haaveista ja siitä kun ne muuttuu todeksi. Onko se sittenkään niin ihanaa? Onko sittenkin niin, että haaveet on vain haaveilua varten, ei niiden kuulukkaan toteutua?

Leffa on niin katsomisen väärtti, joten menkää katsomaan Kaikki oikein, niin on kaikki hyvin!

Viulisti

Lähdin katsomaan elokuvaa Viulisti oikein ensi-iltaan ja ensisijaisesti siksi, että siinä näyttelee Olavi Uusivirta. Jo se oli se pointti, ettei silloin voi olla kyse mistään huonosta elokuvasta. Niin sitä löysimme itsemme Studio123:sta ja ei ku popparit sylii ja menoksi.

Viulisti on Paavo Westerbergin ohjaama elokuva viulistista, naisesta, joka uransa huipulla loukkaa kätensä niin, ettei enää kykene koskaan soittamaan. Käsikirjoitus on Emmi Pesosen.

Viulistin osan vetää ihan täpöllä Matleena Kuusniemi, joka on itsekäs taiteilija Karin Nordström, joka loukkaannuttuaan joutuukin sitten vaan opettamaan. Koko elokuvan aikana mietin häntä, että miksi hän oli niin kylmä ja katkeroitunut? Millään en jaksanut häntä ymmärtää ja ihmettelin sitäkin, että hän oli pienen pojan äiti, eikä huomioinut poikaa juuri ollenkaan. Vain se musiikki ja hänen oma ura meni kaiken edelle.

Kuva: Viulistin facebook-sivusto

Olavi Uusivirta näytteli hänen oppilastaan Anttia intohimoisesti ja taidolla. Antti oli alusta asti opettajansa lumoissa. Suhdehan siitä syntyi, vaikka ei olisi pitänyt. Nuori mies heittäytyy mukaan kaikella innolla, niin että kaikesta huolimatta oikein pahaa tekee. Olisi tehnyt mieli huutaa, että varo!

Antilla on viulua soittava tyttöystävä, ihanan luonnollinen Sofia, Misa Lommi! Hän, joka ottaa viulun soiton vähemmän tosissaan, mutta on silti siinä todella hyvä. Tuntui, että hän oli ainoa, jolla oli elämä hallussa.

Samuli Edelman on Karinin aviomies, ymmärtäväinen ja kiltti, vaimoonsa rakastunut ja tekee kaikkensa, jotta kaikki olis hyvin, mutta sekään ei tunnu riittävän.

Kim Bodnia on Karinin entinen rakastaja, Björn Darren. Hänkin tuntuu olevan rakastunut Kareniin. Vanhempana ja viisaampana ei ole kuitenkaan vietävissä. Hoitaa hommansa ja on se tämän elokuvan viisaus ja tukipilari, joka lopuksi osaa auttaa Anttia.

Viulisti on upea elokuva, missä musiikki pääsee hyvin esille. Mendelssohnia viululla, sitä saadaan ja se tuntuu hyvältä. Mutta - jälkeenpäinkin vielä mietin, miten jotkut miehet vaan rakastuvat naiseen, joka on niin itseään täynnä??
Jotenkin sitä jäi toivomaan, että jos elokuvan tarina jatkuisi, toivoisi kaikille muille paljon parempaa elämää kuin päähenkilölle.
Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, joka antaa kaikkea monin eri tavoin.

Työnumero 105

Nyt tul sit korkattuu Pato Areenan teatteri! Siel esitettii Työnumero 105, mikä kerto tehtaast ja tehtaalaisist, siit elämäst siel ja siit, kui se elo ylipäätää suju, siin tehtaan varjos ja sen takaa.

Juha Salmiin on tän tarinan isä, sen luoja ja kokoon saattaja. Iha murhan hyvin on siin onnistunu. Mie olin kovast paljo vaikuttunu. Mie viel luulen, etten mie oo ainoo, joka täst näytelmäst sai nii paljo!

Myö päästii iha eka kertaa Pato Areenal teatterii ja se ol melko lail mykistävä kokemus. Lavastus ol sitä luokkaa, et oikee joutu vetää syvää henkee, kui olkii osuvaa ja semmost mielee jäävää. Muutenkii kaik vaa jotenkii toimi, nii ku ois olt itekkii mukaan koko touhus.

Tarinalhaa ei oo sinänsä mitää juont, ihmiset vaa kertoilee, millast se ol olla tehtaal töis, värkätä niit kaikkii juttui siin sivus. Hyö juttelee ja muistelee, kuka mitäkii, kui siel tehtaal oltii töis vähä nii ku se ois olt perheen perinne. Erilaisii juttui siin kuul, hauskoi ja vähemmä hauskoi.

Jos aatellaa, et miehii ol suurin osa tehtaalaisist, ni ol siel naisiiki ja niitten tuntoi hyvi esil toivat Elina Perälä ja Anu Ruuhimäki. Jotenkii heit kuunnelles tul mielee, jot mite hyvi miun asiat onkii.

Sellain hieno yhteisöllisyys tul hyvi esil, iha nii ku tehtaalaiset ois olt kaik yhtä suurt perhettä! Nii ja ku ol kyse Työumero 105, nii mite paljo siel työn ohes värkättii kaikkii kästöit. Joku ois voint aatella, et se ol tehtaalt varastamist, mut suurin osa aattel, et se o työsuhe-etu.  Lahtisen Sami toi sellase ihmise osan tähän juttuu, jot miun käi nii sääliks. Toivottavast hää sit pärjäs.

Ville Viinikain anto osuutensa nii musiikillisest ku iha hianoon tarinan kertojaan. Iha siis uskomatont ihmisen elämää. Nii vaikuttavaa ja uskottavaa.

Toivo Kleimola toi sen nuoren tuulahuksen koko touhuu, aivan mahtava! Kännysä kans Topi oli sillai nii ku pikkase pihal ja just sillai oikeel taval.

Koko tehtaan historia ol tuotu esii nii hianost, et menneisyys haastel nykysyyen kans. Seinäl, sinne tiiliseinäl, ol heijastettu ammoin eläneet tehtaalaiset ja ne ol siin mukaan, nii ku myökii.
Aarni Ruuhimäki ja Jukka Antila olvat nii tehtaalaisii ku olla saatto ja hyö ku viel anto musiikillisen osaamisensakkii, ni paketti ol narutettu.

Tää näytelmä ol upee, mieleepainuva ja vaik siin ei olt väliaikaa, se ei haitant, koska tät tarinaa ois olt synti keskeyttää. Mie en oo tehtaalaisii, en ees jälkeläisii, mut nii pal kuullu kaikest, et mite tek syämmelle hyvää kuulla taas lissää.
Mie nii toivon, et tän näkis kaik, se on nii pala meit kaikkii, menneit aikoi, sitä ku oltii jotenkii enemmä yhes ku nyt.

Kuvat: Jari Heikkilä

Tohvelisankarin Rouva

Kotkan kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa Tohvelisankarin Rouvan, mikä tuli tunnetuksi 1920-luvulla, kun  Maria Jotuni sen kirjoitti. Ihmisen ahneus on niin käsittämätöntä, että se saa jopa koomiset piirteet.

Sakari Hokkanen on tarttunut nyt niin hyvin tähän näytelmään, että siinä tohvelit löytävät paikkansa. Klassikkoteos on tuotu tähän päivään ja on melkein kuin saippuaooppera. Jotenkin tuli heti hyvä mieli siitä, että nuori ohjaaja on ohjannut vanhan näytelmän ja tuonut siihen jotain uutta ja piristävää.

Pääosassa keimailee itsevarmana Juulian roolissa Ella Mustajärvi. Aluksi voisi aatella, että jo on vamppi ja se sellainen tarinan "pahis", kunnes ollaan niin keskellä kaikkea hauskaa, että Juuliakin on vain yksi tarinan komedienne.
Hänen aviomiehenään köpöttelee Aadolf, Kari Kukkonen, joka ei tunnu olevan moksiskaan mistään, mitä Juulia tekee. No, eipä tietenkään, sillä onhan hänellä omatkin sekaannuksensa.

 Juuliahan on Aadolfin kanssa vain sen takia, että saisi Aadolfin veljen kuoltua rahat! Justus (Osku Haavisto) sen sijaan elää ja on luvannut rahansa Karoliinalle (Lise Holmberg), joka on Justuksen emännöitsijä.  Mutta - Juulialla on rakastaja, Veijo, oikea herrasmies, jonka roolin ihan täysillä vetää Eeva Hautala!

Paitsi että, on ihan sellainen pikkujuttu, että Veijo onkin syrjällään  Piiaan, Juulian tytärpuoleen! Piiaa tulkitsee niin hersyvästi Juho Markkanen, että kyllä naurattaa. Ihan on vimpan päälle onnistuneet roolit, sillä ei ole aina vaan se jippo, että sekoitetaan rooleja, niin saadaan hauskuutta peliin, nyt se on erittäin onnistunutta!

Palveluskuntaa ovat emännöitsijä Riikka (Anne Niilola) ja sisäkkö Lempi (Miia Maaranen). Äärimmäisen herkullisia tapauksia, jotka vuorotellen nousevat tähdittämään tarinaa.
Tässä näytelmässä on muutenkin sekoitettu palveluskunta ja isäntäväki keskenään, mikä lisää komiikkaa. Lisäksi se erotiikka tai siveettömyys, joksi se oli koettu näytelmän syntyaikoina ja mikä kauhistutti sen ajan teatteriyleisöä, niin että osa poistui kesken esityksen, niin nykyihmisestä se on vain huvittavaa.

Vanha klassikko on elvytetty nykypäivään ja on edelleen niin totta. Ihmisen ahneus on ihan tätä päivää. Surullista, mutta fakta! Voisiko tämä näytelmä edes hieman puhutella sitä, mitä me olemme? Ahneita ja pettäviä ihmisiä!

Noniin, sainko kokoon sekavan sopan!? Kantsii mennä katsomaan, ottamaan selvää, millaisen keitoksen Kotkan teatteri on taas kokoon kasanut. Voin kyllä niin suositella, sillä niin oli ratkiriemukas ja sellainen, mistä jäi kiva olo.

Kuvat: Tommi Mattila

Mikko Roiha ohjasi koskettavan Pesärikon

Mikko Roiha, olet ohjannut näytelmän Pesärikko (alunperin kirjailija Orvokki Aution kirjoista) niin, että se koostuu eri teattereiden näyttelijöistä ja sitä esitetään eri teattereissa. Nyt haluamme tietää:

1. Mistä tälläinen idea ja onko tälläistä ollut ennen?

On ollut, mutta ei tässä laajuudessa. Aikaisempi melkein yhtä mittava projekti oli kaksikielinen Sylvi. Siinäkin mukana oli Tiina Luhtaniemi, silloin Savonlinnan Teatterin johtajana. Haluan onnitella kouvolalaisia siitä, miten näkemyksellisen, luotettavan ja samalla rohkean johtajan olette valinneet. Luhtaniemi on ollut aina eturintamassa kun yhteistyöstä puhutaan ja kaikki muutkin hankkeet kuulostavat äärettömän kiinnostavilta.

2. Ensimmäinen esitys oli Berliinissä! Miksi siellä ja miten se otettiin vastaan?

Haluan toisinaan ohjata myös kotoani käsin, eli Berliinissä. Leikki sikseen, todellinen syy on halu tehdä kulttuuripolitiikkaa: yksi keino harjoittaa kulttuurivientiä on tehdä suomalaista teatteria ei-suomalaisessa ympäristössä. Ja Berliinissä alkaa olla yleisöä suomalaiselle teatterille. Pesärikko on kaikista siellä ohjaamistani esityksistä “suomalaisin”, tästä syystä hiukan jännitin sen vastaanottoa. Mutta tuntui että se lävisti katsomossa istuneet suomalaiset ja muutaman saksalaisenkin, vaikka tällä kertaa tekstitystä ei ollut.

3. Kuinka näyttelijät valikoituivat eli oliko roolitus helppo/vaikea?

Roolitus on aina vaikeaa koska se on esityksen selkäranka. Yhteistyöproduktion miehittämisen olettaisi olevan helppoa, mutta itse asiassa se on vaikempaa: teattereilla on myös muut esitykset ja on tarkkaan mietittävä mitä kautta jutun saa liikkeelle. Mutta aina näyttelijät jaksavat yllättää minut. Se on teatterissa mielenkiintoisinta.

4. Miten tärkeää sinulle on tässä näytelmässä pohjalaisuus/häpeä/mielenterveys?

Häpeä on suomalainen perustunne, sen tuntemiseen jopa kannustetaan, koska sillä on sosiaalisesti kontrolloiva luonne. Sillä myös varmistetaan suomalainen demokratiakäsitys, se että kaikilla on tasapuolisesti kurjaa. Monille häpeä on elämää rajoittava tekijä ja siitä vapautumiseen menee koko elämä. Teatterissa puhutaan paljon häpeän kynnyksen ylittämisestä, eli kun näyttelijä uskaltaa tehdä jotakin itselleen hävettävää, ollaan oleellisen äärellä. Yleisöhän katsoo näyttelijää roolihenkilön kautta, eli monasti tunne on vain näyttelijällä itsellään.

5. Mikä Pesärikon ohjauksessa oli antoisinta?

Tietenkin nautin Orvokki Aution niskavuorelaisia mittasuhteita saavasta dialogista, sen kielestä. Pesärikko on paitsi yhden perheen tarina, myös läpileikkaus Suomen lähihistoriaan. Edustan itse sitä sukupolvea, joka Armin kanssa Tampereelle muuttaa. Tämä teos lisää ymmärrystä edellisiä sukupolvia ja maailmaa kohtaan.

Kuvassa kirjailija Orvokki Autio ja ohjaaja Mikko Roiha. Kuva: Elina Winne