Syrjästäkatsojan tarinoita

Enni Mustonen  eli Kirsti Manninen (s. 1952) on kirjoittanut itsensä suomalaisten mieliin, sillä Syrjästäkatsojan tarinoita-kirjasarja on sellainen kuningas-sarja, josta kukaan ei ole voinut olla kuulematta. On hän paljon muutakin kirjoittanut, mutta kerronpa nyt tästä sarjasta, jossa on tällä hetkellä ilmestynyt kahdeksan opusta ja sarja jatkuu....

Koska kirjastotätinä nämä kirjat ovat niin usein käsieni välistä juosseet, niin oli pakko ottaa selvää, mikä on kupletin juoni. Viime vuonna aloitin sarjan 1.kirjasta, mikä on Paimentyttö (#1) ja siinä tutustuin Ida Erikssoniin, joka on syntynyt vuonna 1880. Kun isä kuolee, niin hän lähtee äitinsä mukana Sipooseen, missä äiti piikoo Östersundomin kartanossa. Ida on paimenessa. Hänestä tulee orpo 12-vuotiaana, kun äiti kuolee tuberkuloosiin. Hän pääsee karjapiiaksi kartanoon ja saa tukea karjakkoneiti Matilda Weckstömiltä. Pian hän pääsee piiaksi Topeliuksen perheeseen. Ajallisesti eletään 1890-lukua.
 Lapsenpiika (#2) onkin sitten jo eri perheessä, kun Ida ottaa pestin Sibeliusten perheeseen. Äärimmäisen mielenkiintoista saada tietää, mitä Sibeliuksille kuuluu ja kuinka siellä lapset voivat, kun säveltäjä-isä on viftaamassa. Eletään vuotta 1898.
Enni Mustonen kuvaa historiaa niin elävästi ja kansanomaisesti, että pakko jatkaa...

Emännöitsijä (#3) on ihana kirja. Siinä Ida pääsee emännöitsijäksi ja mihin, niin Albert Edelfeldtin perheeseen. Pääasiassa hän huoltaa taiteilijaa, mutta kun taiteilija on reissuillaan, mm. Pariisissa, niin Idan työllistää taiteilijan äiti ja siskot, niin ja vaimo Ellan. Vuosituhannen vaihdetta eletään.
Idalla on ateljeen yhteydessä pikkiriikkinen oma huone ja hän pitää huolta taiteilijasta lähes 24/7.... ja siitähän on seuraamuksensa. Taiteilija on kuitenkin jo hyvin sairas ja kun hän menehtyy, Ida lähtee ja muuttaa Ruotsiin ja siellä syntyy tytär Kirsti.
Ruokarouva (#4) on sitten kirja, missä on tilanteessa, että muuttaa tyttärensä Kirstin kanssa takaisin Suomeen ja Albergaan. Ruotsista saaneen pienen perinnön turvin ostaa ison talon, mihin perustaa täysihoitolan. Ajallisesti eletään vuosissa1914-1918, joten sisällissota aiheuttaa omat jännityksensä, mutta myös mielenkiintoiset asukkaat ja vieraat, mm. Eino Leino ja L. Onerva.
Tässä aviheessa on ihan innoissaa, että sarja onneksi jatkuu, sillä on ihan pakko tietää, kuinka tarina etenee!

Ruokarouvan tytär (#5) onkin sitten Kirstin tarinaa, sillä nuoreksi naiseksi varttunut neito lähtee Pariisiin. Ajallisesti ollaan 1920-luvulla. Ennen sitä Albergassa Ida on mennyt naimisiin Eliaksen kanssa ja he ovat saaneet kaksospojat. Kirsti ja ottotytär Alli opiskelevat ja osallistuvat nuorten rientoihin. Kun Alli kuolee, niin silloin Kirsti lähtee. Pariisiin hän pääsee opintorahan turvin, mutta päätyykin Chanelin muotitalolle töihin, koska osoittautuu niin hyväksi piirtäjäksi. Iivokin astuu kuvioihin!
Taiteilijan vaimo (#6) jatkuu sillä, että Kirsti ja Iivo asuvat yhdessä Pariisissa, Kirsti hoitaa Elsa Schiaparellin muotisalonkia. Pariisissa kirja alkaa, mutta pian Kirsti ja Iivo muuttavat Suomeen ja  Albergan täysihoitolaan. He menevät naimisiin. Iivo toimii Ville Vallgrenin apulaisena. Kirsti perustaa ystävänsä Miilin kanssa Bulevardille muotihuoneen. Viena-tytär syntyy ja jää Ida-mummon hoiviin, kun Kirsti-äiti rientää töihin. Tässä kirjassa tulee tilanne, missä Ida paljastaa Kirstille tytön oikean isän. Nyt ollaan jo 1920-luvun lopussa.

Sotaleski (#7) jo nimellään kertoo, että joku kaatuu ja jostain tulee leski. Sotavuodet ovat hyvin esillä tässä osassa. Niin monta tarinaa kulkee tässä kirjassa, mutta hyvin pysyy kärryillä. Pommitus tuohoaa Kirstin perustaman ompelimon. Kirstin veljet Voitto ja Veikko ovat rintamalla. Karjalaisperhe tulee evakkona Albergaan. Kirstin ja Iivon tarina päättyy.
Pukija (#8) kertoo jo Kirstin ja Iivon tyttären, Vienan elämästä. Eletään sodanjälkeistä aikaa ja Viena on ollut Skotlannissa au-pairina ja kokeut siellä kiihkeän suhteen. Hän palaa Suomeen ja pääsee pukijaksi elokuvastudioon, mikä on mielenkiintoista osiota kaikille vanhojen kotimaisten elokuvien ystäville. Sitten hän on pukemassa Armi Kuuselaa Miss Universum-kilpailuissa ja sen myötä saa pestin Hollywoodiin, elokuvatähtien pukijaksi. Vauhtia piisaa, mutta hyvällä tavalla.

Kuuntelin koko sarjan äänikirjoina ja en yhtä kyytiä. Välissä luin/kuuntelin jotain muuta ja sitten taas palasin suurella innolla Syrjästäkatsojan tarinaan. On kehuttava Erja Mantoa, joka osaa hyvin lukea ja lausua. Kaikki murteet ja vieraskieliset sanat suorastaan soljuvat. Kun hän Taiteilijan vaimossa luki Kirstin venäläistaustaisen apulaisen reploja, olisi välillä tehnyt mieli kuunnella uudestaan, sillä niin hyvin oli se toteutettu.
Olen kyllä ihan koukussa ja onneksi sarja jatkuu ja varmasti ensi keväänä on meillä taas uusi osa! Sitä ennen voi käydä fiilistelemässä sarjan Facebook-sivuilla.

Rönkä & Tamminen

Minulla oli uusi, vaaleansininen hattu, sellainen karvainen. Isä oli sen ostanut ja sen piti olla hieno... niin kauan, kunnes sekin koulussa huomattiin ja minua alettiin haukkua jäätukaksi. Minua tönittiin pitkin pihaa, kunnes kaaduin. Makasin maassa mahallani ja itkin, laitoin kädet tiukasti kasvojeni ympärille, sillä en halunut sen lumen, jota he potkivat päälleni, osuvan poskiini ja siksi, että en halunut kenenkään näkevän, miten räkä valui nenästä. Kun välitunti loppui, kaikki juoksivat jonoon, paitsi minä, joka ajattelin, että en ikinä nouse tästä! Tuli opettaja, joka tylysti tokaisi minulle, että nouses nyt ylös siitä! Aivan kuin olisin tehnyt jotain pahaa....

Noniin, tuollainen juttu se pulpahti mieleen, kun luin kirjaa Jalat ilmassa, minkä on kirjoittanut Antti Rönkä. Juuei, ei ole Matti Röngän poika, vaan on Petri Tammisen poika. Miksi tartuin kirjaan, niin lähes puolivahingossa.

Tiesin, että oli ilmestynyt kirja, mikä kertoo koulukiusaamisesta ja ajattelin, että hienoa, mutta ei kosketa minua. Näin ohimennen Jyväskylän kirjamessuilla, kun Antti Rönkä oli siellä haastateltavana ja ajattelin, miten  hienoa, kun nuori mies pääsee kertomaan kirjastaan. Vaan kun kirja osui käsiini, vilkaisin sitä sen verran, että luin lauseen sieltä täältä ja olin heti, että nyt kättä päälle ja menoksi. Luin kirjan lähes ahmien, ihaillen sitä upeaa tekstiä, mitä tämä kovia kokenut nuori mies suoltaa. Antti Rönkä osaa kuvata asioita äärimmäisen hyvin, aina liikutukseen asti, mutta hei, myös niin, että välillä saatoin jopa nauraa. Enkä kerro, missä kohin, sillä se on jokaisen itse koettava.

En lukenut kirjaa niin, että olisin ajatellut, kuinka tässä nyt kirjailijan poika kirjoittaa. Kyllä, aikaisemmin olin miettinyt sitä, miten olen lukenut kaikki hänen isänsä kirjoittamat kirjat, niin että mahtaisko olla samaa tyyliä... Hah, Jalat ilmassa on niin omintakeista tuotantoa, että olin kaiken aikaa fiiliksissä "hiphurraa"! Välillä olin heltyyksissäni niin sitä mieltä, että voi poikaa, tule tänne, niin täti halaa, kun taas sitten, että ei hemmetti, kyllä se poika pärjää !!!

Vaikka tämä kirja on nuoren miehen kertomus siitä, millaista on, kun on koulukiusattu, millä lailla se vaikuttaa ihmisen elämään, niin kyllä tämän kirjan soisi olla se, minkä jokaisen olisi luettava! Niin kiusattujen kuin kiusaajienkin ja niiden, jotka eivät siitä mitään tiedä tai niiden, jotka ovat muka tietävinään. Miltä tuntuu, kun kokee olevansa eiminkäänarvoinen.

Minusta tuli heti myös Antti Rönkä - fani ja odotan häneltä lisää tekstiä, kuten....

...tämä kirja, missä hän keskustelee isänsä Petri Tammisen kanssa. Erittäin hyvä jatkumo edelliselle kirjalle, koska samoista aiheista käsitellään nyt isän ja pojan kesken. Hyvin paljon myös kirjoittamisesta.
Minulla on ollut ilo haastatella Petri Tammista ja muistan sen aina. On meinaan pakko kertoa, kuinka haastattelua edeltävänä yönä näin unta, miten kaikki menee ihan päin.... Joku, lohdutti, että no silloin kaikki onnistuu! Kiva! Petri soittaa minulle vähän ennen sitä aikaa, jolloin meidän piti tavata ja kertoo, kuinka auto on mennyt rikki, hän myöhästyy alkuperäisestä tapaamisajasta, mutta ehtii haastatteluun, koska hänen kotipaikallaan oli juuri avattu autovuokraamo ja hän oli sen ensimmäinen asiakas. En myöskään ollut lähettänyt hänelle etukäteen kysymyksiä, koska minulla ei ollut niitä. Kerroin, että kyselen mitä mieleen juolahtaa ja hän saa vastata, mitä sattuu. Hyvin meni, vaikka puhuimme siitäkin, millaista on, kun on ujo.

Kun luin tätä kirjaa, niin itsekin vanhempana, olin välillä kyynelissä. Yritin omalle pojalleni lukea pätkiä, mutta en kyennyt. Isän ja pojan suhde on sitä, mitä ei aina vaan ymmärrä ja silti haluaa ymmärtää. Olin iloinen siitä, että poika piti pintansa, oman päänsä. Olin iloinen siitä, että isä osasi tulla vastaan. Erinomainen kirja ihan kaikille!
Hieno vinkki siitä, kun ja jos meinaa laittaa lapsen "jäähylle", niin tarve olisikin mennä itse!

Joka tapauksessa isä, joka opettaa kirjoittamista ja on siinä hyvä, yrittää neuvoa poikaansa, joka taas osaa perustella ne omat tapansa kirjoittaa. Ihan mahtavaa, se pyrkimys kulkea omaa polkuaan.

Yritin lukea lapselleni lauseen, minkä tässä isä pojalleen kirjoittaa: "Olen tehnyt paljon virheitä, mutta olen näköjään tehnyt ne niin, etten kuitenkaan ole estänyt sinun kehittymistäsi noin fiksuksi."

Juuri näin, siinä voin kiteyttää sen, millainen isä, sellainen poika, mutta kukin omalla tavallaan, omalla tyylillään. Se välittäminen ja rakkaus ilmenee niin, että siellä se on, rivien välissä!

Aion jatkossakin seurata, niin isää kuin nyt poikaakin!

Äänikirjat tutuksi

Minulla oli pitkään melkoinen vastustus äänikirjoja kohtaan. Halusin, että kirja on oltava fyysinen, kädessä pidettävä ja on ihanaa kääntää sen sivuja kun löhöilee sohvan nurkassa. Vaan kun työmatkoja ajelin ja kyllästyin radioon ja sen loputtomiin mainoksiin, päätin kokeilla äänikirjaa.
Aloitin siis ihan cd-levyillä ja pian huomasin olevani pian myyty. Kuuntelin esim. Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä kaksi kertaa peräkkäin ja siinä on sentään 16 cd-levyä ja hei, Kai Lehtinen lukijana. Siitä se sitten alkoi ja pian olin kuunnellut kaiken minua kiinnostavan kirjaston valikoimista. Autossani ei ollut MP3-mahdollisuutta, joten seuraava askel olikin se, että asensin luuriini sovelluksen, millä voin kuunnella kirjaston E-äänikirjoja. Sovellus on ELLIBS ja melko lailla kätevä käyttää, joskin pyysin siinä vähän apuja perikunnalta. Pian opin sen ja tilanne oli riistäytyä käsistä, koska minulle avautui jälleen uusi maailma!

Aloin harrastaa äänikirjakävelyjä. Nuttu niskaan ja kuullokkeet korville ja ei kun menoksi. Olen saanut mielenrauhaa, raikasta ilmaa, upeita maisemia, ihania tarinoita, hyvät unet ja vaikka mitä. Välillä ajan autolla toiseen kylään, auto parkkiin ja sitten kävelemään.
Lisäksi kaikki kotihommat sujuu kuin leikiten. Jos joku on kotona, kuuntelen kuullokkeilla, jos taas olen yksin, luuri tarinoi minulle pöydällä, liesituulettimen päällä, pesukoneen kulmalla jne.

Myönnän, että olen ihan koukussa! Kun selvisi, että Meritta Koivisto on kirjoittanut kaksi hyytävän jännää psykologista thrilleriä vain äänikirjoiksi, oli pakko tutustua Storytel'iin. Kävelin maat ja mannut, kun kuuntelin ensin...

....missä pieni poika katoaa. Kertojaääninä on kolme naista, Amanda, Eden ja Minerva. Tarina ottaa niin valtaansa, eikä päästä irti. Hetkeäkään ei ole kohtaa, missä miettisi, milloin tämä loppuu. Kun olin tämän kuunnellut, olin lähes hengästynyt ja sitten olisi vuorossa se toinen, No, olen vahvasti sitä mieltä, ettei milloinkaan samalta kirjailjalta saa peräkkäin lukea/kuunnella. Niinpä kuuntelin välillä pari muuta ja sitten oli vuorossa...

Taas se alkoi, en oikeastaan voinut tehdä muuta kuin kuunnella, koska tarina ei anna sellaista kohtaa, milloin voisi pitää tauon. Psykiatrisesta hoitolaitoksesta karkaa Sonja ja jättää jälkeen hoitajan, joka ei enää hoida. Sitten alkaa sellainen meno, kun Sonja tulee Ruotsista Suomeen ja tapaa nuoren naisen, minkä nappaa mukaansa. Mukana on paljon ihmisiä, sillä kyse on eräänlaisesta sukutarinasta. Juonen käänteet ovat yllättäviä, mitään ennalta arvattavaa ei tule vastaan. Kaikkea tutkii ruotsinsuomalainen poliisi Harriet, joka on sairaslomalla...

Olin niin vaikuttunut, että olen sitä mieltä, että jos on lukenut Clare Mackintosh'n kirjoja, niin nyt painitaan niin samassa sarjassa.

Ja nyt ei pääse teatteriin, ei elokuviin, kaikki kulttuuririennot ovat jäissä. Niinpä suosittelen lämpimästi äänikirjoja ja niiden myötä äänikirjakävelyjä!

Enkä suinkaan ole unohtanut käsissä pidettäviä, luettavia kirjoja, sillä luen edelleen! Lojun viltin alla sohvalla, uppoudun kirjaan kuin kirjaan. Luen sängyssä, ennen kuin nukahdan ja hei, vessassa on aina novellikokoelma!

Aika jonka sain

Aika jonka sain. Elokuva, jota osasin odottaa ja kyllä, etukäteen tiesin, että jotain hyvää on tiedossa. Vaikka viihdynkin hyvin yksin kotona, niin siitäkin huolimatta lähdin elokuviin, yksin ja koronaa uhmaten ja otaksuen, että terveenä. Ilahduttavan moni muukin oli halunut nähdä tämän elokuvan, vaikka sainkin istua omalla penkkirivillä aivan itekseni.

Aika jonka sain kertoo siis Jaana Kivimäen tarinan, tositarinan naisesta, joka koskettaa. Tuukka Temonen on tarttunut hyvin ohjaksiin ja ohjannut elokuvan, jonka soisi niittävän mainetta ihan missä tahansa. Juha Kärkkäinen on leikkaajana tehnyt elokuvasta sen, mikä osuu. Kun katsoo elokuvan, ymmärtää miksi hän on palkitsemisen arvoinen.

Olga Temonen tekee upean roolin ollen Jaana Kivimäki. Varmasti helppoa ratsastusharrastuksen myötä, mutta onnettomuuden sattuessa ollaankin tositoimissa. Aivan käsittämättömän upeaa tulkintaa, missä monessa kohtaa ollaan siinä tilanteessa, että katsojat kyynelehtii.

Elokuvan varsinainen nilkki on Jaanan ex-mies, Marko. Sebastian Rejman tekee melko lailla uskottavan roolin, ollen muka se ihana, mutta sitten ihan kaikkea muuta.

Kun Jaanan onnettomuus tapahtuu, niin ihan parasta koko elokuvassa on se ystävien, taustojen tuki. Minua itketti eniten se, että miten ne lähimmät uskoivat Jaanaan, siihen että mennään eteenpäin ja kaikki vielä muuttuu hyväksi. Jaanan paras ystävä, Marjut, Pilvi Hämäläinen tekee roolin ystävänä niin, että kuka tahansa haluaisi sellaisen ystävän. Mikael Rejström, Jaanan valmentaja Andre ja sellainen "varaisä", johon vaan voi luottaa.  Jaanan äiti on se, joka on aina saatavilla, Riitta Havukainen on ihana äiti! Tyttärensä tuki ja turva. Ville Myllyrinne tuo  Teppona sen turvan, jota tekisi heti mieli halata!

Suosittelen menemään elokuviin katsomaan tämän elokuvan, mikä tulee syliin, missä kaikki kohtaukset tulevat niin lähelle ja kaikki sen tuoma tunne osuu ja miten se antaa niin paljon. Jouduin kaiken näkemäni jälkeen antamaan itselleni aikaa ja kävelemään pitkin Kymijoen rantaa, miettimään sitä, että vielä on suomalaisessa naisessa sisua ja tarmokkuutta. Ajattelin pala kurkussa, että kuinka voidaan tehdä hieno elokuva, missä nainen kaikesta huolimatta selviää ja jos siitä jotenkin olisi potkua jollekin, joka kamppailee oman elämänsä kanssa.

Kiitos Tuukka Temonen, kiitos Olga Temonen tästä elokuvasta, nautinnosta, jota sen katsominen tuotti.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Melkoiseksi käsitteeksi muodostunut Mielensäpahoittaja ja ylipäätään mielensä pahoittaminen kerää mielipiteitä. Onko se hauskaa vai ei ja mikä on hauskaa, sekö, että joku laukoo totuuksia...
Kuusankosken teatteri otti käsiinsä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajan, mikä siis on Tuomas Kyrön tekstistä dramatisoinnut Mika Myllyaho ja Kuusaan version ohjasi Milja Marttila. Hyvin muuten olikin ohjannut, sillä esityksessä oli jotain sellaista, mitä ei osanut odottaa.

Itse Mielensäpahoittaja, äreä ukko (jonka kanssa olen hyvin pitkälti samaa mieltä) on mies, vanha mies, jonka vaimo on hoitokodissa ja aikuinen poika aika kaukana. Mira Helli !!! juu - kyllä nainen, vetelee tämän karvahatturoolin kuin olisi syntynyt siihen. Äkäilee ja laukoo totuuksia, kuin kuka tahansa vanha mies, joka rakentaa arkkua itselleen ja haluaa tehdä testamentin. Järkyttävän pitkiä ja huikeita reploja, joten jos minulla olisi se karvahattu, niin nostaisin sitä!

Poika hättyytellään apuun, koska testamentin tekoon tarvittava muste on loppu ja Mielensäpahoittaja ei saa enää Escorttiaan ajaa. Siitä se sit lähtee, lähes päätähuimaavat seikkailut. Pojan roolin tulkitsee uskottavasti Kimmo Puhakka. Osaa olla juuri sellainen isänsä alapuolella oleva herkkis.

Eetu Pesu hoitelee neljä roolia, ollen mm. Lättähattu, jonka Mielensäpahoittaja hyväksyy ja etenkin kun saa television syliin.  Hyvin onnistuu roolista toiseen hyppääminen ja ehkä olin eniten innoissani hotellivirkailijan osasta.

Miia Jyräs on huikea. Hän on pääasiassa se Mielensäpahoittajan vaimo, se joka nähtiin ajassa ennen tätä hetkeä ja sitten tässä hetkessä, wau! Lisäksi hän oli miniä ja melko lailla sporttinen kirkkoherra. Aina niin mielenkiintoista se, miten roolista toiseen loikkaaminen onnistuu. Hyvin!

Kotoisa ja toimiva lavastus on Eija Perälän ja toimivat valot ja kaikki muu tekniikka Jyrki Kleimolan. Niin ja kyllä kerkesin välillä miettiä, mikä suuri merkitys on valoilla, äänillä ja niillä musiikkipätkillä ja missä järjestyksessä se hoidetaan!

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on esitys, mikä kannattaa nähdä, sillä se ei ole pelkästään läpeensä naurettava juttu, vaan ennen kaikkea sellainen, mikä laittaa ajattelemaan.

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Niskavuoren nuori emäntä

Ihana Turku otti minut taas niin avosylin vastaan, että en voi kuin olla kiitollinen. Olin alunperin varannut liput iltanäytökseen, kunnes tuli ilmi, että illalla onkin samaan aikaan Logomolla Olavi Uusivirran keikka.  Niskavuoren nuori emäntä - päivänäytös oli TÄYSI! Ilmoitin, että olemme hollilla, minä ja veljeni vaimo, peruutuspaikoille. Toiveikkaina menimme paikalle hyvissä ajoin, että  joku peruisi ja me saisimme paikat. No, peruiko kukaan? Kuka nyt Niskavuoren nuoren emännän peruisi, ei kukaan! Olimme jo heittämässä kirvestä kaivoon, kunnes Turun kaupunginteatterin henkilökunta järjesti meille paikat parvelta, lisätuolit sinne vaan! Ihan mahtavaa palvelua!!!

Niinpä me sitten näimme Susanna Airaksisen ohjaaman upean esityksen, Niskavuoren nuori emäntä, missä pääosaa, Loviisan roolia tähditti Minna Hämäläinen.

Juhanin osassa oli Stefan Karlsson, joka roolissaan onnistuu, sillä monelle naiskatsojalle Juhani on varsinainen lapanen. Silti, minkäs hän mahtaa sille, että sydän sanoo toista kuin järki.
Useimmille Niskavuoren tarina on tuttu, koska se on niin klassikkokamaa. Turun versio on varsin mielenkiintoinen, sillä jos ajallisesti kuvaataan noin kahta viikkoa, niin nyt nähdään kyllä monet ajat, vuosikymmenet ja vuodenajat. Kohtauksesta toiseen aika näppärästi vaihtuu aika ja tilanteet.

Kaikki vähääkään Niskavuoren tarinaa tuntevat tietävät Malviinan, Niskavuoren isännän heikon kohdan. Pihla Maalismaa on erittäin hyvin luovinut rooliin, mikä ei ole niitä kiitollisimpia.

Niskavuoren Heta, Juhanin sisko, joka tuntuu hoitavan kaiken ja joka aivan kuin pitäisi emännyyttä. No, Ulla Reinikainen osaa hommansa. Topakasti hänen takaa on kermatkin. Kunnes Vanha Emäntä (Kirsi Tarvainen) kuolee ja Juhani nakkaa emännyyden Loviisalle.

Loviisa, Niskavuoren nuori emäntä, on kaikkien vahvojen naisten esikuva. Nostan kyllä tässä esiin sen, että Minna Hämäläinen tekee roolin, missä se tulee esiin. Hän ottaa Niskavuoren haltuun ja sitten taas, kuka rakastaisi Loviisaa... se sattuu.

Niskavuoren nuori emäntä on esitys, mikä ei voi jättää ketään kylmäksi. Se osuu kaikin tavoin. Upeat roolisuoritukset, aivan kaikkien taholta. Toimiva lavastus (Jani Uljas), mikä kaiken aikaa nostatti mieleen, miten se metsä kestää ja säilyy esityksestä toiseen?  Kalle Ropposen valot, ihan mystiset ja osuvat.

Kaikki toimii ja esitys on nautinnollinen. Nykyaikanakin, tarina on toimiva ja ajatuksia herättävä!

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

Kulttuuritalo Wanha Rautakauppa 2v.

Miepä olinkii eilee synttäreillä! Kouvolan Myllykoskella, tuttavallisesti vaan Mylsäs, on ihana Wanha Rautakauppa, missä ei tosin ole rautaa eikä nauloja, mutta kirjoja sitäkin enemmän. Kirjoja, joissa on rautaisannos nautintoa ja niitä voisi hyvin kutsua rakennustarpeiksi, nauloiksi elämän lankkuaitaan. Noh, mutta, tämä lämminhenkinen kauppa täytti 2v ... ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, ois jospa oisit voinut olla mukana.

Kirjakaupan ja Reuna-kustantamon Äiti, Tarja Tornaeus avasi päivän kekkerit klo 12:00. Hän myös esitteli henkilökuntansa. Kuvassa Toini Lehto ja Jarkko Ryynänen. Lisäksi Markku Nykänen ja nuori Odessa Perttola. Alansa osaajia.

Musiikista vastasi Reunan äänikirjaporukka ja ei sitten mitään höpöhumppaa, vaan Ääänisen aallot ja muita sota-ajan lauluja.
Lauluäänillään meitä ilahduttivat Helena Berg ja Netta Herranen. Kosketinsoittimissa pimputti Timo Trygg. Kitaraa rämpytti Tero Tielinen ja basson varressa jumputti Ilkka Trygg . Hekin lauloivat! Ihan uskomattoman hieno pumppu! Olin vaikuttunut!

Miksi kuulimme sota-ajan lauluja niin siksi, että sen jälkeen julkistettiin Esko Mälkin kirja Rintamalla ja kotona Kannaksella. Eskoa haastatteli Eero Poikela. Tuli hyvä mieli, että niinkin iäkäs ihminen kuin Esko Mälkki kirjoittaa kirjan ja ajoista, jotka ovat meidän historiaa.

Kuva: Jorma Hyvönen

Itse pääsin haastattelemaan Leo Laurilaa, jolta ilmestyi jo kolmas kirja. Tämä uusin on nimeltään Pako maalta ja kertoo nuoren pojan elämästä sodan jälkeisessä Suomessa. Tässä on kirjavinkki!

Tämän jälkeen Tarja Tornaeus nousi estraadille Anne Tarsalaisen kanssa ja he esittelivät Annen uutuuskirjan Lupaus Jaltalla. Olin paennut tässä vaiheessa kaffelle ja kaakulle!

Kuva: Jorma Hyvönen

Äärimmäisen mielenkiintoista oli kuunnella, miten Reuna-kustantamo alkoi tuottaa äänikirjoja! Ihanalla sitkeydellä ja tekemisen meiningillä on menty eteenpäin kuin katujyrä ja nyt tulee äänikirjoja. Paneelikeskustelussa itse tekijät valottivat meille fiiliksiä siitä, miltä se tuntuu ja mitä se on, kun äänikirja tehdään.
Vas. Tero Tielinen vastaa tekniikasta ja tekstin editoinnista, mikä vaikutti todella vaikealta, mutta hän kertoi nauttivansa siitä! Netta Herranen on lukenut tietokirjan Ei äitimateriaalia ja Helena Berg Katariina Hakaniemen Suora Lähetys. Jarkko Ryynänen toimii tuottajana. Ilkka Trygg luki Leo Laurilan Jannen ja Elisan kapinan ja Timo Trygg Elina Saksalan kirjoittaman Kisu - Onnestain on puolet sinun.

Tätä porukkaa olisi kuunnellut enemmänkin! Jotenkin on hienoa, kun ihmiset kertovat, miten pitävät tekemisestään, vaikka tekisivät sitä kaiken muun työn ohella.

En hievahtanutkaan paikaltani, sillä kun vuorossa oli selkokirjailija Sanna-Leena Knuuttila, häntä kuunteli ihan korvat höröllään. Hän kertoi selkokirjailijan työstä ja kirjoistaan, mitkä valaisevat hyvin sodan ajan kotirintaman naisten asemaa. Heti hänen jälkeen tuli Silja Vuorikuru, joka taas on selkomukauttaja eli hän mukauttaa ns. normikirjaa selkokielelle. Siitä saatiin hyviä esimerkkejä, kun Erja Noroviita lausui tekstejä ensin alkuperäisenä ja sitten selkomukautuksena.

Erittäin hyvä tietopaketti ja tunsin tämän jälkeen olevan astetta viisaampi.

Viimeisenä kirjallisessa ohjelmassa oli Tiina Tainion haastattelu kirjastaan Hengästyttävä henkisen kasvun vuosi. Häntä haastatteli Sissi Ramstedt. Heidän mukava vuorovaikutteinen keskustelu oli hengästyttäviä tarinoita täynnä ja luulenpa tarttuvani kirjaan.

Sokerina pohjalla oli Elämä on väkevää-konsertti. Harri Saksala tulkitsi meille mahtavan miehisellä ja rouhealla äänellään upeita kappaleita.

Säestyksestä vastasi uskomaton Mikko Helenius, jolla soittimina olivat piano ja bandoneon, jopa yhtäaikaa!

Kaiken kaikkiaan niin kivat ja lupsakkaat synttärit, että viihdyin siellä yhdeksän tuntia! Liikkeellä oli kivoja ihmisiä ja tunnelma oli kotoisa. Wanhalla Rautakaupalla siis saa ostaa kirjoja, siellä on kahvia ja pientä purtavaa, siellä on tapahtumia, näyttelyitä yms. Nyt tämä kaikki oli samana päivänä, koska Wanha Rautakauppa täytti kunnioitettavat kaksi vuotta! Onnea ja pitkää ikää!