Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnunen on ammatiltaan opettaja, mutta olen oppinut tuntemaan hänet vain kirjojen kautta. Hän on kirjoittanut jo neljä toinen toistaan upeampaa kirjaa, joista viimeisin on
EI KERTONUT KATUVANSA.
WSOY 2020
280s.

Krista Kosonen kertoi somessa perustaneensa Lukupiirin, minkä johdosta ymmärsin, että minun on heti saatava tutustua tähän kirjaan. Äänikirjana siihen oli mahdollisuus ja koska lukijana oli vielä Krista Kosonen, niin tiesin saavani elämyksen.

Kuuntelin lähes herkeemättä kirjaa ja olin niin mukana kuvioissa, että oikein hengästytti. Se kerronta on niin lumoavaa, paikka paikoin herkkää, että vesissä silmin etenin.
Kirja kertoo asioista, mistä ei ole juurikaan ollut tietoa. Naisista, jotka olivat sodan aikana olleet saksalaisen armeijan palveluksessa. Vuonna 1945 heitä on norjalaisella vankileirillä paljon. Viisi heistä lähtee kotiin - kävellen, läpi poltetun Lapin. Kukaan ei halua heitä!

Tommi Kinnunen kuvaa niin taidolla naisten oloja ja mielialoja, että sitä ei voi kuin ihmetellä. Vaikka kyse on vain vaellusmatkasta, niin se miten kylmä on ja kun on nälkä. Miten väsymys ja se, kuinka tulevaisuus on hukassa, tekee naisista välillä ärhäkkiä. Vaan kun on huonot olot, niin kautta aikain huumori on koettu selviytymiskeinoksi ja sitä on, sen verran, että se tuntuu palana kurkussa. 

Krista Kosonen haastattelee Tommi Kinnusta ja suosittelen lämpimästi katsomaan videon. Tämä opettaja ei ollenkaan osaa olla suosittu kirjailija, jonka kirjoja on käännetty ties kuin monelle kielelle ja kuinka hän lumoaa lukijansa. 

Kun hän kertoo päähenkilöstään, naisista yhdestä, jonka nimi on Irene, hän mainitsee, ettei päässyt häntä kovin lähelle. Irene on kuitenkin kuvattu niin, että ainakin minä lukijana/kuuntelijana, ymmärsin Ireneä täysin. Sitä voi yrittää samaistua, miettiä miltä tuntuisi, kun on selvinnyt hengissä, mutta on hyljeksitty, vaikka ei ole mitään pahaa kenellekkään tehnyt.

Kirja jättää pitkän viipyilevän jälkimaun ja ajatukset palaavat siihen aina uudestaan. Tuntui hyvältä, että kaikkea ei ole kirjoitettu, että voi ilahtua uuden asian esille tuomisesta ja millä tavalla.
Kävin jo ihan fyysisesti koskettamassa sitä kirjaa, otin hellästi käteen ja kuiskasin sille: Kiitos!

Kirjailija Juha Mäntylä kertoo pienoisromaanien taustoista

Kirjailija Juha Mäntylä kertoo jazzin sävyttämistä pienoisromaanien syntyvaiheista.

1.   Olet kirjoittanut neljä ihanaa, pientä kirjaa, joissa on kaikissa jokin mystisyys mukana. Mistä se alkoi, mikä oli se lähtökohta näille kirjoille?

-         Audrey, rakkaani oli ensimmäinen ns. pienoisromaani. Se kulki alkujaan nimellä Tuorila, joka on kotikyläni Merikarvialla. Sinne myös sijoittuu tarinan alku ja lopulta myös päädytään takaisin Tuorilaan, aivan kuten muissakin näissä pienoisromaaneissa. Kirjoissa puhutaan kahdesta miehelle tärkeästä paikasta, ja niitä verrataan myös hyvin paljon toisiinsa. Toinen on Tuorila ja toinen on New Orleans, tarinassa molemmat erittäin suosittuja jazz -paikkoja. Aluksi kirjan tarkoitus oli kuvastaa pienessä kylässä asuvan miehen elämää ja sitä kun hän kohtaa naisen ja rakastuu tähän. Tarina jatkui tämän salaperäisen naisen katoamisella. Mies päätti lähteä etsimään tätä upeaan New Orleansiin, jossa hän tapasi myös toisen rakkautensa, jazzin. Mun tarinoissa mystisyys ja normaalisuus kulkevat käsikädessä. Mä voin yhtäkkiä tarinoissani kävelyttää, vaikka Miles Davisin tai Chet Bakerin mukaan tarinaan ja se on minusta normaalia, ehkä toisesta ei ole. Miles ja Chet voivat olla ihan normaaleita ihmisiä, jotka kulkevat meidän jokaisen kanssa keskellä pientä kylää. Mystisyys on paljon kiehtonut ja oon lapsesta asti jo katsonut esimerkiksi televisiosta kaikenlaisia U.F.O:hin liittyviä ohjelmia. Samoin myös nähnyt ja kuullut asioita jotka kaikki eivät näe tai kuule. Ehkä sitä voi sanoa kurkistukseksi näkymättömän maailman puoleen. On tullut vastaan asioita joista en ole tiennyt ja olen ne esimerkiksi kirjoittanut juurikin näihin tarinoihin.

 

2.      JAZZ - kuuntelet jazzia kirjoittaessasi. Mikä merkitys sillä on?

-         Jazz on tärkeä osa mun kirjallisuutta. Esimerkiksi nyt syksyllä ilmestyvä Joulukalenteri kirjasarjan kuudes osa Hotelli Sylvia sisältää tarinan nimeltään Herra Davisin sininen puku, jossa hyvin vahvasti kuljetaan Miles Davisin jäljillä ja myös tarina on kirjoitettu kuunnellen mm. Davisin musiikkia. Samoin näillä neljällä pienoisromaanilla on jokaisella oma teemakappaleensa jotka seuraavat vahvasti tarinan mukana. Jazz musiikkina on monipuolista ja se antaa soittajalle vapauden tulkita. Parhainta jazzia on pienillä klubeilla, joihin on kerääntynyt liuta soittajia ja he mittelevät kilpaa keskenään ja nokittelevat toisiaan mitä uskomattomilla sooloillaan. Samoin kirjoittajana minulle, se antaa vapauden kirjoittaa. Jazzia ja kirjoittamista voi hyvin verrata toisiinsa, se on parhaimmillaan improvisaatiota ilman mitään ennakkoon sovittua säveltä tai tekstiä.

 

3.      Kirjasi ovat täynnä tunteita. Millaista niitä on kirjoittaa?

-         Kirjoittajia on monenlaisia, jotkut tekevät hyvin tarkkaan muistiinpanot mitä missäkin luvussa tapahtuu, mutta mulle se tyyli ei sovi. Saan kirjoitettua parempaa tekstiä niin, että annan oman ajatuksen kulkea vapaana ilman mitään pakonomaista tarvetta saada täyteen monta sataa liuskaa tekstiä. Ehkä näistäkin kirjoista tuli sen vuoksi niin hyviä ja täynnä sellaista mystistä latausta koska en ole kertaakaan ajatellut, että nyt pitää saada aikaa tekstiä sata liuskaa vaan olen vapaasti saanut päättää käsikirjoituksen silloin, kun olen halunnut lyödä sen viimeisen pilkun. Lyhimmillään näissä kirjoissa on yksi luku vain yhden lauseen pituinen ja se mielestäni kertoi silloin kaiken tarpeellisen siinä luvussa. Kappale löytyy Olet valoni, Audrey kirjasta: Luku 56 ja se kuuluu näin: Sydämeni sykki, kipua. Tuo hetki kuvastaa sitä, kun Audrey on kuollut ja kaipuu on kova. Luulen, että jos mulla olisi ollut jokin tavoite tekstin suhteen, niistä ei olisi tullut niin puhuttelevia lukijoille kuin ne nyt ovat.

Kuva: Suvi Siipola

 

4.      Kaikki se mystisyys ja unet, voitko kertoa, miten sait ne mukaan?

-         Mystisyys ja unet ovat kirjojen yksi kantava voima. Kun ne sekoittaa nykypäivään ja mukaan vielä aikaa, jota elettiin lähes sata vuotta sitten. Kun hämmentää tätä soppaa vielä vertailemalla omaa pientä kotikylää ja suurta New Orleansia keskenään, saadaan aikaan melkoinen soppa. Toi on mun maailma, missä mun pääni elää ja jos olisi mahdollista päästä aikakoneella jonnekin, se olisi mahdollisesti juuri New Orleans ja siellä olevat jazzklubit. Voisin hyvin kuvitella itseni istumassa kuuntelemassa kirjojen hahmon Milton ”Milt” Kingin esiintymistä. Varmaan ne parhaimmat tarinat lähtevät siitä, mitä itse haluaa kokea. Jos itse on kokenut ja nähnyt jotain mystistä, niin se on helppo tuoda mukaan tarinaan ja laajentaa sitä näkemystä, mitä kaikkea unet ja mystiset asiat voivat romaanissa tarjota.

 

5.      Osaatko itse soittaa, esim. trumpettia?

-         Trumpettia en osaa soittaa mutta jos saisin sormen napsautuksella jonkun soittimen soittotaidon itselleni, se olisi joko trumpetti tai saksofoni. Olisihan se mahtavaa päästä jonnekin jazz-klubille soittamaan yhdessä Miles Davisin, Chet Bakerin tai Charlie Hadenin kanssa, jos se olisi mahdollista tai oikeastaan miksei se olisi? Mun soittotaito on hyvin rajallista. Ala-asteella pakollinen nokkahuilu ja pianolla osaan soittaa jotain, mutta hyvin, hyvin vähän.

Kiitos haastattelusta Juha!

Juha Mäntylän neloset

Juha Mäntylä on loihtinut sarjan pieniä, mutta äärimmäisen koskettavia kirjoja, joita on ihana lukea ja joita ei voi unohtaa.

Kirjoista ensimmäinen on AUDREY, RAKKAANI (Reuna 2015) ja aloin lukea sitä Reunan kirjakaupassa ja olin aivan otettu. Siis kirja otti minut. Se oli käsittämätön tunne, johon en voinut vaikuttaa. Ei ollut niin, että minä olisin vain ottanut kirjan ja alkanut lukea tai kyllä, niin aluksi tein, mutta pian huomasin, että tilanne oli muuttunut. Kirja ja sen teksti vei minua, ei antanut tilaa millekkään muulle. 

Siinä mies on Tuorilassa, pienessä kylässä, jossa hän rakastaa jazzia. Kylään tulee nainen, joka on aivan Audrey Hepburn'n näköinen. He viettävät tovin, jos toisenkin yhdessä ja sitten nainen katoaa. Miehellä on kylässä vanha mies, ystävä, Nestori nimeltään, joka neuvoo hakemaan onnea New Orleansista. 

Kirjoista toinen on MILT (Reuna 2016) 

Oli Milt ja hänen elämänsä, hänen trumpetistin unelma esiintyä New Orleansin parhaalla jazzklubilla, jonka omistaa Lady Summertime. Milt tapaa vanhassa antikvariaatissa ystäväänsä, vanhaa miestä, joka neuvoo häntä. Sinnikkäästi hän taivaltaa kohti omaa, sitä unelmaa, mikä toteutuu. 

Taianomainen tarina vie, eikä jätä lukijaansa kylmäksi. Se vie omaan mystiseen maailmaansa.

Kolmas kirja on MILT JAZZIN KUNINGAS ( Reuna 2017)

Milt asuu Tuorilassa ja hän on vanha. Hän palaa synnyinseuduilleen ja selvittää lapsuuttaan ja menneisyyttään. On Jazzklubi, mihin hän menee soittamaan, mutta kukaan ei tiedä siitä. Jälleen kerran tämäkin pieni kirja ottaa ja lukijan omaan, salaiseen maailmaansa. Kiltisti olin mukana ja nautin joka hetkestä.

Viimeinen kirja on OLET VALONI, Audrey (Reuna 2018

Tämä kirja on paljolti surun ja ikävän siivittämä, sillä Audrey on kuollut ja mies lähtee käymään New Orleansissa. Hotellissa on seinällä sudenkorento-aiheinen taulu, joka koskettaa. Jälleen kerran koko tarina kietoo lukijan niin mukaansa, että sitä liitelee sudenkorennon lailla koko matkan.

Nämä pienet kirjat ovat kooltaan pieniä, mutta suuria ajatuksia täynnä. Lukija pääsee mukaan matkalle, missä omat, henkilökohtaiset asiat saavat uutta näkökulmaa. Jokaisen luvun jälkeen oli aina hyvin reipas ja energinen olo. Monen luvun jälkeen huomasi muistelevansa jotain omassa elämässä sattunutta tapahtumaa. Usein oli ilahtunut siitä, että miten moni asia selkiytyi vain lukemalla pientä kirjaa. 

Käsi sydämellä suosittelen tutustumaan näihin kirjoihin, sillä harrasta iloa ja lohdullista toivoa niistä sai.  

Hae omasi kirjastosta tai jos haluat omaksesi, tilaa: Reunan kirjakaupasta.

Museokortti vinkui Helsingissä!

Se oli jo aikaa ennen koronaa, kun sain Museokortin, jota en ehtinyt käyttää. Yritin kyllä, mutta olin silloin liikkeellä maanantaina ja se oli se virhe, mikä osoittautui hyväksi, sillä jos olisin silloin kerinnyt, niin en olisi voinut käyttää museokorttia ja aika vaan kului. Vaan koitti päivä, jolloin pääsin eka kerran museoon kortilla. Hieno tunne!Nyt voin sitten vuoden ajan mielin määrin juosta museoissa - kortilla!

Lähdin junalla Kouvolasta Helsinkiin ja olin hyvissä ajoin, että ihan varmasti ehdin. Niinpä rautatieasemalta lähdin reippain mielin kävelemään kohti Kaapelitehdasta, todetakseni, että olin ihan liian ajoissa. Museot aukesivat vasta klo 11. Kaikille muille tiedoksi, että se ravintola siellä toisella puolella aukeaa aikasemmin. Kävin siellä lähes heti museon aukemisen jälkeen lounaalla, että oli sitten virtaa kulkea kaikki läpi. Söin nakkikeiton ja join oluen - saa arvata, kumpi "keitto" oli kalliimpi/halvempi/riittoisampi...

Museoista ekana kiersin Suomen Valokuvataiteen museon, missä eniten sykähdytti Sanna Kanniston näyttely Ihmettelyn taito.

Miten ensin katsoo kaikki kuvat ja todella ihmettelee, kuinka ne on voitu kuvata. Lopuksi saa nähdä videota siitä, millaisissa olosuhteissa on kuvattu. On siis nähty niin vaivaa ja osattu koko prosessi. Tulee vaan mieleen heti kiitollisuus, että joku tekee taidolla ja me saadaan vain katsella, ihastellen.

Valokuvamuseon jälkeen hyppäsin hissiin, mihin olisi mahtunut 48 henkeä! Yksin huristin kerrokseen, missä oli Hotelli- ja ravintolamuseo. Se oli kohde, mikä minua ehkä eniten kiinnosti, sillä olenhan entisessä elämässäni ollut ravintola-alalla. Kävin siis fiilistelemässä ja nauttimassa "antimista".

Sain aika vapaasti kulkea itekseni, koska oli arki, koska oli aamupäivä ja koska korona...  No, sain keskittyä ihan rauhassa ja soitella levarista lempparidiscokappaleita ja lähes heittää tanssiksi. 

Ravintola-alaan kuuluu myös ALKOt ja oli kivaa historiaa niistä ajoista, kun ei ollut mitään aavistustakaan siitä, että asiakas ottaisi itse hyllystä haluamansa pullon. 
Kaikki esillä oleva oli nostalgihuuruja nostattavaa, etenkin kaikki hotellihuoneet ja niiden sisustukset. Lisäksi hauska oli se "nukketalo", mikä oli rakennettu hotelliksi ja kun painoi nappia, niin aina syttyi jossain huoneessa valo.

Oispa kaljaa oli myös kiva osio! Sekin oli syy, miksi halusin tutustua tähän museoon. Oluen valmistus on kerrottu aika lailla juurta jaksaen. Näyttely jatkuu 30.5.2021 asti.

Lopuksi kävin siellä vessassa ja sitten kerros alemmaksi ja Teatterimuseoon....

Teatterin ystävänä oli myös ilo tutustua Teatterimuseoon, mikä antoi kaikkensa. Oli pukuja, oli lavastuksista pienoismalleja ja sitten olisi voinut osallistua vaikka mihin ja pukea päällensä roolivaatteita. Jätin näihin osallistumiset, koska olin ihan itekseni, mutta silti otin ne ilolla vastaan. Joku äiti oli lastensa kanssa näissä kohteissa iloitsemassa.

Teatterimuseon näyttely on HAIR. Se jatkuu aina 13.9.2020 asti, Toinen kiva näyttely on Kansa elää näyttämöllä eli Työväen näyttämöiden liitto 100v.

Kuvassa lavastuksen pienoismalli

Kosketusnäytöillä oli lisämateriaalia ja niiden käyttöön sai ihan oman kynän, jonka poistuessani pudotin palautuslokeroon. 

Kaapelitehtaalta kävelin Ullanlinnaan ja sieltä Korkeavuorenkadun Designmuseoon! Se on hieno kivitalo, mikä on joskus muinoin toiminut kouluna, jota mm. Tove Jansson on käynyt.

Siellä olikin nykydesign edustettuna. Se ei niinkään kiinnostanut minua, mutta sitten se vanhempi.

Tämä huomattavasti pisuaaria muistuttava allas on kuitenkin Alvar Aallon suunnittelema käsienpesuallas Paimion parantolaan.

Legendaariset kahvipannut (FINEL: Antti Nurmesniemi) hienoissa väreissä. Ensimmäistä kertaa näin mustan pannun. Omassa lapsuudessani meillä oli punainen oman väen käyttöön, koska se oli pienempi. Isompi oli sininen ja sillä keitettiin sitten kun tuli vieraita.

Suomi-konepistooli oli myös vitriinissä ja niin paljon muuta. Nähtävää oli jokaiselle.

Voin siis lämpimästi suositella museokierrosta näissä merkeissä tai ihan oman maun mukaan.

Kuvat: Kini Laine

Elling

Kesän 2020 ensimmäinen kesäteatterireissu osui Suomenlinnaan. Oli lauantai ja päivänäytös. Ilma oli niin kesäinen, ettei olisi voinut olla parempi. Koska se k-alkuinen haitta vaikutti niin, ettei saatu nähdä näytelmää Seitsemännen portaan enkeli, niin Ryhmäteatteri valmisti meille hivenen pienemmän kattauksen ja saimme nauttia esityksestä ELLING. Poikkeustilanteesta johtuen yleisöä oli vain kolmannes, joten suht väljää. Koska siellä ei nyt olleet peitot käytössä, niin olipa oma shaali repussa mukana, vaan sitä ei tarvinnut. Siellä olikin lämmin ja lämmin kaikin tavoin, huomasi selkeästi, että niin henkilökunta kuin yleisökin oli niiiiin mielissään.

Kun esitys alkoi, sitä veti mielen ihan herkäksi, että nuo ihmiset ovat tehneet tämän näytelmän, nuo upeat, osaavat ihmiset ovat harjoitelleet ja saaneet kasaan sen, mitä me voimme ihan kaikessa rauhassa omalta penkiltä katsoa ja antaa tarinan viedä. 
Tämä Elling oli minulle entuudestaan tuttu, mutta Suomenlinnaan sen on ohjannut Juha Kukkonen. Alunperin tarina on norjalainen, kirjana ilmestynyt ja myös elokuvana, jonka moni on varmasti nähnytkin.

Tarina kertoo kahdesta mielenterveyskuntoutujasta, jotka ovat ystävystyneet hoitolaitoksessa ja muuttavat nyt yhdessä tukiasuntoon. Se ei ole helppoa, mutta yritystä on. 
Elling on ahdistunut, eikä mitenkään haluaisi poistua asunnosta, sillä miksi poistua kun on se asunto. Hänelle ajatuskin ulkomaailmasta on äärimmäisen vaikeaa. Hän on lähemmäs 50v ja asunut äitinsä kanssa ja kun äiti kuoli, Elling ei osanut tehdä elämälleen juuri mitään. Elling on pedantti ja katsoo asioita järkevästi, miettii kaikenlaista ja löytää itsestään pian runouden. Tätä roolia näyttelee niin omistautuneesti Robin Svartström.

Elling'n ystävä ja kämppis on Kjell Bjarne. Varsinainen sähläri, jonka pääasiallinen ajatus on naiset, joita hän ei ole koskaan päässyt kokeilemaan. Asian tiimoilta syntyy hupaisia kohtauksia. Taustalta ilmenee Kjell Bjarnen huono äitisuhde. Vaan miten on luonteeltaan niin kovin empaattinen. Santtu Karvonen on niin liikuttavan ihana ja ennen kaikkea uskottava.

Kaikki muut roolit, joita on kuusi, on hoitajaa, tarjoilijaa, runoilijaa... Nämä roolit hoitaa Minna Suuronen. Vain peruukilla, vaatetuksella, kävelytyylillä ja puheen nuotilla ilmenee, millaisesta henkilöstä on kyse. Pidän erityisesti tästä, koska siinä yksi näyttelijä kykenee näyttämään muuntautumiskykynsä.

Kaiken kaikkiaan Elling on näytelmä ystävyydestä. Kaksi täysin erilaista ihmistä ovat ystävystyneet. Ihan parhaita kohtia olivat ne, kun toinen oli heikoilla ja ahdistunut, niin miten se toinen tuli apuun, rauhoitti ja piti kiinni. Yhdessä, toinen toistaan tukien, he alkoivat pärjäämään siinä asunnossa.

Elling on liikuttava tarina, vaikka onkin paikka paikoin kovin hupaisa. Siinä ei naureta kenellekkään vaan ne koomiset kohtaukset ovat arkea ja nimenomaan näyttelijäsuorituksia. 

Ryhmäteatteri näytti, miten voidaan ja osataan. Kaikki toimi erinomaisesti. 

Olin niin iloinen, että pääsin näkemään tämän esityksen! Menkää tekin, vastahan se alkoi. Niin ja sellainen pieni vinkki teille, jotka ette tykkää isoista ihmispaljoudesta, niin nyt on vain se parisataa. On ihan helppo hengittää.

Kuvat: Mitro Härkönen

Kari Lumikero: Uutismies

On aika vaikea kuvitella, että olisi joku, joka ei tietäisi, kuka on Kari Lumikero. No, jos ei nimi heti ehkä sanoisikaan mitään, niin kuva ja ääni kertoo loput ja heti lamppu syttyy. Jos olenkin kuullut hänen lukemiaan uutisia ja nähnyt kuvaa televisiosta, niin pääsinpä tapaamaan hänet ihan livenäkin. Loppuvuodesta 2019 Paasikivi-seura kutsui Kari Lumikeron vierailemaan Kouvolan pääkirjastossa ja siellä sitten saimme nauttia hänen seurastaan ja tarinoinnistaan Markku Laukkasen haastattelemana. Uutismies-kirjasta riitti jutusteltavaa.

Ilta oli mukava ja jäi todella mieleen mitä moninaisimmat uutismiehen seikkailut.

Tänä kesänä sitten osui silmiini, että Uutismies on äänikirjana ja hei, mikä ihan superluksusta, niin Kari Lumikeron itsensä lukemana. Juu, oli ihan pakko ja niin aloin kuunnella ja se rupeama kesti piirua vaille 15 tuntia! Sen taitoin äänikirjakävellen luonnossa. Matka taittui todella keveästi.

Lumikero on ollut niin monessa mukana, että ihan suorastaan välillä henkeä salpasi. Hän kertoo kronologisesti aloittaen lapsuudesta ja sitten nuoruudesta, Tukholmaan muutosta ja kaiesta siitä, mitä sitten tapahtui. Uutisia on tehty "aina", mutta hän ei ollut vain se, minkä näimme ja kuulimme ruudussa, vaan hän osasi tehdä kaiken sen taustatyön aina kuvaamisesta  editointiin saakka.
Hyvin  tulee kerrottua kaikki ne meidän muistamat katastrofitilanteet, mistä olemme saaneet tiedot mediasta. Nyt vain vieläkin perusteellisemmin sieltä toiselta kantilta.

Uutimies on huikea matka Kari Lumikeron mukana. Siinä on vakavuutta, mutta siinä on myös ihanaa huumoria, lämpöä perheen ja ystävien mukana. Kaiken matkaa kuunnellessani tätä kirjaa, kulki jossain pohjalla ajatus, että olisipa mukava ollut olla joskus mukana. Niinpä loppusanoissa Kari toivoo, miten lukijalle voisi tulla sellainen olo, että Oi, jospa oisin saanut olla mukana. Kun sen kuulin, olin keskellä metsää ja  suorastaan pala kurkussa hihkaisin, että Just niin!

Olli Sarpon sisarukset

Olli Sarpo on kirjailija, jonka kirjoitukset eivät pitkästytä lukijaa millään lailla, ei ainakaan pituuksillaan. Hän kirjoittaa napakoita, pieniä tarinoita, mutta ajatuksiltaan suuria.

Olemisen tapaluokkia on ilmestynyt 2018 ja kansien väliin mahtuu hyvin ne "olemisen tapaluokat".

Tuokiokuvia ja arkisia merkintöjä, yksipuolisia vuoropuheluja ja sikermä selviytymisiä. Tarinoita ihmisistä, joista ei muutoin puhuttaisi, joita kukaan ei mainitse, edes sivulauseessa. Heillä on pieni elämä Olli Sarpon kirjoissa, sillä..

....Olemisen tapaluokilla on sisar! Onko se sisko vai sen veli, mutta joka tapauksessa samaa sukua, sillä onhan molemmilla sama isä.
Sisäolennoista syntyi 2020 ja jatkaa samaa tyyliä, mutta silti erilaista. Kuten sisaruksilla, niin heissä on jotain samaa, mutta silti oma luonteensa. Niin on näilläkin.

Sisäolennot on myös täynnä niitä olentoja, joilla menee joten kuten. Ne kirjoittelevat kirjeitä, ne elävät tai ovat eläneet ja onpa tarina, mikä on kirjoitettu takaperin. Tarinat ovat kiinnostavia, ne hämmästyttävät, ne kummastuttavat, ne nostattavat hien silmiin, ne laittavat ajattelemaan ja jokaisessa on aina se jokin.

Olli Sarpolla on kieli, mitä on kiva lukea. Se on äärimmäisen selkeää ja se maistuu hyvälle.
Näissä kirjoissa tarinat ovat sellaisia, että niitä voi lukea ihan miten tahansa, vaikka lopusta alkuun tai siltä väliltä. Peräjälkeen, yhtä kyytiä tai vain silloin tällöin.
Kirjat ovat REUNAn kustantamia ja nähtäväksi jää, tuleeko muita sisaruksia!? Toivottavasti!

Jos tää juttu ei ole vinkki, niin sitten ei mikään!

Tässä vielä haastattelu: