Harjunpää ja rakkauden nälkä

 Olipa ihan pakko päästä katsomaan Kuusankosken teatteriin Harjunpää ja rakkauden nälkä. Muistan hyvin, kun vuosia, monia vuosia sitten luin kirjan ja se jäi hyvin mieleen. Matti Yrjänä Joensuu oli taitava kirjoittamaan rikoksista, joissa tuotiin esille se, miksi jotkut tekevät rikoksia, millainen tausta heillä on. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokkaana 1993.
Dramatisoinnista vastaa Heikit, Salo ja Paavilainen.

Kuusankoskelle tämän näytelmän on ohjannut Heidi Koskinen-Järvisalo.

Janne Järvisalo on armoitettu Harjunpää. Juuri sellainen poliisi, jolla on monta asiaa yhtä aikaa menossa, esimiehet superärsyttäviä nokkijoita, mukava työkaveri ja perhe, joka ymmärtää. Näytelmässä Harjunpää herää usein pöydän alta. Oikeesti meni niin, että saunasta, koska ei halunut herättää perhettä tullessan kotiin yleensä silloin, kun muut nukkuvat. 

Onervan osassa teutaroi Tanja Paakkulainen. Varsin reipasta ja paikoiteillen hauskaakin toimintaa. Hyvin tuli esille se työparina oleminen ja tukeminen, saumaton yhteistyö. Ihan parhaita kohtauksia ne, missä Harjunpää ja Onerva olivat yhdessä.

He tutkivat tapausta, missä naiset kertoivat havainneensa, että joku oli käynyt heidän luonaan öisin. Mitään ei juurikaan ollut tapahtunut, eikä murtojälkiä ollut. Kuka se on ja miksi se joku tekee niin?

Leinosen perhe olikin sitten ihan oma lukunsa. Koko perhe ihan sekopäitä, mutta siihenkin on syynsä. Lasten äiti, Kultamuori ei kyllä Paras Äiti-titteliä olisi koskaan saanut. Kultamuorina on ihana Ritva Muhonen, jota ei meinannut millään uskoa niin kamalaksi akaksi.

Lapsina ovat Tia Aronen (Sisko Leinonen), Antti Salmela (Reino Leinonen), Herkko Huttunen (Lasse Leinonen) ja Sisu Laitinen (Tipi Leinonen). Huolimatta Kultamuorista, he sisaruksina pitivät yhtä!

Lisäksi saimme nähdä Kimmo Puhakan suht vihaisen ja läpeensä ärsyttävän Lampisen roolissa. Aulis Forsell oli omaa etuaan tavoitteleva osastopäällikkö Järvi ja vielä oli toinenkin osa, Harjunpään isä. 
Anni Kylmälä oli Nokiruusu, yksi niistä naisista, jonka luona yöllinen hiippailija kävi. Lisäksi Anni oli Harjunpään tyttären osassa. Nea Mannila oli Harjunpään ymmärtäväinen vaimo ja Vehnätukka.

Tämä näytelmä tarjoaa niin monta aihetta, että pureskeltavaa jää pitkäksi aikaa. Ajallisesti ollaan 1980-1990-lukujen taitteessa.

Lavastuksessa oli kiva yksityiskohta: Se, kun Nokiruusu kävi nukkumaan, niin se sänky!!! Jo sen takia kannattaa mennä katsomaan, koska en ole koskaan nähnyt vastaavaa. 

Kyllä, minä pidin esityksestä, sen annostelemasta tarinasta ja näyttelijäsuorituksista. Ystäväni antoi vielä lisäplussat biisivalinnoista!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

CABARET

 Klassikoksi muodostunut musikaali Cabaret ilahduttaa nyt Kouvolan teatterin estradilla. 1920-30-lukujen Berliiniin sijoituva tarina kertoo pääosin kabareesta, millä ihmiset sulostuttivat elämäänsä. Siinä esiintyvät tanssijat eivät juurikaan ajatelleet tulevia, eivätkä murehtineet juuri mistään. Laulettiin, tanssittiin ja pidettiin hauskaa.
Tämän Cabaret-musikaalin Kouvolaan on ohjannut Maiju Sallas. Hulppeat koreografit ovat Antton Laineen. Niitä saadaan ihastella moninaisissa tanssiosuuksissa, joita katsellessa meinasi hengästyä. 

Seremoniamestarina häärää ja pitää vauhtia yllä, Karlo Haapiainen. Hän on äärimmäisen notkea ja liikkeissään sulava, hauska ja laulaa todella osaa. Mietin tovin jos toisenkin, missä olen hänet nähnyt, niin kesällä 2022 Mikkelin kesäteatterissa ja silloin hän oli Badding. 

Vierailijoita tässä esityksessä on muitakin ja vaikka Kouvolan teatterin vakinäyttelijät ovatkin niin ihania, niin olipa jotenkin pirteetä nähdä heidän joukossaan uusia tyyppejä. Heti aluksi pani silmään Konsta Reuter, sillä häntä ei voi olla huomaamatta, koska pituutta piisaa ja hänen roolinsa herättää hilpeyttä, mutta miten veti sen, niin se oli huippusuoritus. 

Lisäksi vierailijoita ovat pääparin esittäjät; amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw ja tanssija Sally Bowles. He rakastuvat! Juha-Pekka Mikkola on juuri sellainen tuskainen aloitteleva kirjailija, joka haluaisi vaan olla omissa oloissaan, mutta eihän se onnistu, kun Berliinin kabaree-elämä ottaa valtoihinsa. Terhi Suorlahti Sallyna on upean voimakasääninen, kaunis tanssija. 

Upeat valot ovat Esa Kurrin tulosta ja niitä nähdään, kun ne musiikin kanssa leikittelevät. Annukka Pykäläisen varsin toimiva ja glamourmainen lavastus on yhtä loistelias. Pukusuunnittelija olikin saanut tehdä töitä oikein urakalla, että ne kaikki hienot hepenet pääsivät oikeuksiinsa. Kyllä oli kaunista kimalletta, puuhkaa ihan ruuhkaksi asti. Varsinainen ilotulitus!

Toinen tarinan pääpari olivat Veli-Matti Karèn ja Satu Taalikainen. Vanhempi hedelmäkauppias ja valitettavasti juutalainen Herr Schulz, jonka roolissa Karèn oli aivan lutunen. Kiltti vanha herra oli niin toivottoman rakastunut Fräulein Schneideriin, joka piti täyshoitolaa. Satu Taalikainen oli niin tomera talon haltijatar, mutta hänkin osassaan niin kovin rakastunut. 

Kun eletään aikoja, jolloin oli jos vaikka minkälaista ongelmaa ja asiaa varjostamassa, niin eipä liioin päässeet Cabareen rakkaustarinat imelöitymään, vaan tilanne vaatii muutakin kuin hellää sydäntä. 

Kaiken kaikkiaan vauhtia piisasi, iloa ja riemua, mutta myös sitten muutakin, kuten elämässä yleensäkin. Vaan, miten koko paketti oli taidolla kasattu ja katsoja saa nauttia täysin rinnoin.

Musiikin säestyksestä vastaa kapellimestari Iikka Kahri soittajineen. Bändi ei muuten ole piilossa, vaan esillä erittäin hyvin. Kahrin esiintymispuku on ihan yli kylän!

Kuvat: Elisa Sola

Aino A.

 Kun sain tietää, että tämä näytelmä, tämä Aino A. esitetään Kotkan kaupunginteatterissa, odotin aivan malttamattomana, milloin on se hetki, jolloin pääsen sen katsomaan. Olin lukenut Jari Järvelän kirjan, joka on niin elävästi kirjoitettu ja mikä kunnianosoitus Aino Aallolle, joka eläessään jäi miehensä Alvar Aallon varjoon. Jarin kirjasta Kati Kaartinen laati upean käsikijoituksen, jonka Sini Pesonen Kotkaan ohjasi ja lopputulos on varsin häkellyttävä!

Ainon osassa on Miia Maaranen, joka on niin Aino, ettei roolitus olisi voinut mennä enemmän kohilleen. Hän on omaksunut roolinsa niin mahtavasti, että suorastaan hypnoottisena seurasin, miten hän tulkitsi Ainoa. Se topakkuus ja intohimo omaan työhön oli niin hyvin esitetty. Kaikki replat olivat luonneikkaita ja ilmeet sen mukaisia. Kun Aino on rakastunut, sitä on ihan huikeaa katsoa, että mitä hänelle tapahtui, siis kuinka sellainen hillitty nainen muuttuu. Myös se kohtaus, missä Aino ajaa autoa ja katsoo taustapeilistä, mitä takapenkillä tapahtuu!

Alvar Aalto - hänet on kuvattu hyvinkin äkkipikaiseksi ja huikentelevaiseksi, joka haahuilee milloin missäkin ja naisia riittää. Kalle Kurikkala on varsin kelpo Alvar. Huolimatta siitä, että Alvar seikkailee, hän kuitenkin rakastaa Ainoa ja Aino häntä. 

Aino Aalto piti suuressa arvossa Wivi Lönn'ä, joka oli yli 20v vanhempi Ainoa. Lönn ei koskaan avioitunut, vaan teki arkkitehdin töitä. Hänellä oli kuitenkin Hanna (Parviainen), jonka kuoltua, jäi häntä ikävöimään. Anne Niilola on sympaattinen Wivi!!!

Marika Huomolin pääsee kahdessa roolissa esittämään vähän "flörttiä", kun ensin hän on Aili-Salli, joka on Ainon ystäviä, mutta joka siihen malliin flörttaa Alvarin kanssa, että Aino toimii. Kun taas Mairen osassa flörttaa Alvarin kanssa, Aino onkin jo niin paljon viisaampi, ettei puutu siihen, kun ei siihen puutu Mairen mieskään, Harry (Kari Kukkonen).

Aino A. on tehty huolella. Siinä on musiikkiakin, säv. Jouni Bäckström. Huilu ja sello, joista äänet ilmoille saavat Georgii Petrov ja Aleksandra Petrova. Lisäksi on flyygeli, mutta enpäs kerro, ku sitä soittelee. 
Lavastus on ihanan yksinkertainen ja toimiva. Tilat muuttuvat tilanteiden mukaan. Aaltomaista rimaa on pystysuoraan ja pyöreesti saatu mukaan. Lavastus on Lucie Kuropatovàn.

Kaikki näyttelijät olivat omissa rooleissaan niin hyviä ja koskettavia, että kun oli loppukumarrusten aika, tuli oikein ikävä, että nytkö se loppui. Puhumattakaan siitä, miten herkillä sitä oli, koska Ainon elämä vaan niin kosketti ja se kaikki tulkinta, miten se meille tarjoiltiin. 

Kiitos! Äärimmäisen nautittava esitys, mikä tuo palan historiaa esiin, vaikkakin on pääosin kuviteltua, mutta kuitenkin osin totta!

Kuvat: Niklas Riihelä

Pieni Merenneito

 Taas oli aika viettää äiti-tytär-päivää ja ohjelmassa oli mm. Pieni Merenneito-musikaali Helsingin kaupunginteatterissa. Se, että saimme sinne liput, oli muutama mutka matkassa, mutta heti aluksi on kiitettävä jälleen teatterin mainiota lippukassaa, joka aina vaan ratkaisee ongelmat niin, että tulee todella hyvä mieli!

Pieni Merenneito on alunperin H.C.Andersenin satu, minkä Disney viritteli ohjelmistoonsa ja johon käsikirjoituksen on tehnyt Doug Wright. Musiikki on Alan Menke'n.
Suomeksi tekstin on kääntänyt Reita Lounatvuori ja laulujen sanat taas Hanna Kaila.

Alunperin kantaesitys oli jo 29.8.2019, mutta nyt esitys on uudelleen lämmitelty, eikä suota, sillä suosio on taattu.

Helsinkiin tämän spektaakkelin on ohjannut Samuel Harjanne. Pakko ihailla, sillä järkyttävä määrä näyttelijöitä ja koko esitys niin massiivinen, että on siinä ollut työtä.

Näimme esityksen 16.9 päivänäytöksessä ja siinä Arielin osassa oli Eleonoora Martikainen. Hän oli kyllä niin sulava merenneito ja varsinainen seireeni upealla äänellään. Arielin isä, Kuningas Triton hallitsi merenalaista hoviaan ja tyttäriään, paitsi Ariel ei ollut niin hallittavissa. Mikko Vihma oli niin kuninkaallisen arvokas ja sykähdyttävä-ääninen.
Vaan enpä voinut olla ihastumatta Pärskyyn!!! Pauli Halonen on varsinainen tähti, nuoresta iästään huolimatta otti lavan haltuun ihan kättelyssä. 

Prinssi Erik on myös sellainen, jota ei hovi voi oikein hallita, vaikka hovimies Yrjö tekee parhaansa. Martti Manninen prinssinä on sulavaliikkeinen ja juuri sellainen, jossa on prinssiainesta. Pertti Koivula Yrjön osassa yrittää parhaansa mukaan pysyä prinssin kintereillä ja ehkäpä näytelmän koomisimmat kohtaukset ovat juuri hänellä.

Pieni Merenneito on niin täynä kaikkea, oikea runsauden sarvi, joten koitan poimia tähän vain muutamia murusia. Kuningas Tritonin sisko Ursula on tarinan pahis. Sanna Saarijärvi on hyvin vaikuttava kaikkinen lonkeroineen, joiden tekniikka oli ihan mahtava. Liero (Antti Timonen) ja Kiero (Lauri Mikkola) siinä hänen hovinaan.

Skuutti oli myös hassun hauska ja koko lokkikaarti tansseineen oli ihana kohtaus. Skuuttina sujuvastu koheltaa Tuukka Leppänen.
Ylipäätään kaikki koreografiat olivat ilo silmälle ja mielelle ja niiden takana on Gunilla Olsson-Karlsson.

 Tuomas Uusitalo on aina ollut suosikkejani. Tässä esityksessä hän on Chef Louis. Riemastuttavaa sähläämistä ja kuinka sitä pannaan pöytä koreaksi. 

Koko esitys oli hyvin loistelias ja siinä oli paljon kaikkea. Aikuisena katselin näyttelijäsuorituksia, lavastuksia (Peter Ahlqvist), pukuja (Pirjo Liiri-Majava), valoja (William Iles) ja mitä kaikkea ne yhdessä saivatkaan aikaan. Varsinainen tarina ehkä kiinnosti enemmän lapsia.
Kylläpä olimme haltioituneita! Kiva oli seurata väliajalla ja esityksen jälkeen, että oli kyllä yleisö pääasiassa äiti-tytär-pareja. Vieressänikin istui aikuinen tytär äitinsä kanssa ja kyllä olin huomaavinani, että etenkin äiti oli ihan riemastuksissaan.

KIITOS upeasta esityksestä ihan kaikille sen tekijöille, joita on valtava määrä, mutta jokaisen panos on tärkeä.

Kuvat: Robert Seger

Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on nyt saanut tulkinnan Mikko Roihan ohjauksessa ja se on kyllä niin "mikkoroihamainen", taattua tavaraa, jonkä näkeminen ei jätä ketään kylmäksi. 

Tämä esitys on jälleen tehty useamman teatterin kanssa yhteistyössä, sillä siinä on mukana seitsemän teatteria. Kaikki näyttelijät ovat eri teattereista. Varsinainen ensi-ilta oli Berliinissä heinäkuussa. Suomen ensi-ilta oli 15.9 Kouvolassa.
Ensi-iltaa edelsi näytelmän esittely, jossa haastateltavina olivat Mikko Roiha, joka vastasi siis ohjauksesta, mutta myös lavastuksesta ja valosuunnittelusta. Lisäksi mukana olivat Kouvolan teatterin näyttelijä Tiina Winter, jolla on näytelmässä Katrin osa ja historiaa valotti Sakari Viinikainen.

Kun kirja ilmestyi, vuonna 2020, tutustuin siihen heti ja olin vaikuttunut tarinasta, missä Tommi Kinnunen paneutui viiden naisen vaelluksesta Norjan Ruijasta takaisin Suomeen, jolloin kaikki oli muuttunut. Kuuntelin vielä toistamiseen äänikirjana tarinan viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kyllä jännitti, että kuinka vaellusromaani saadaan toteutettua näyttämölle, mutta hyvin, erittäin hyvin. Parasta oli kuitenkin se, miten nämä viisi erilaista naista olivat tulkittu. Jokainen teki aivan kerrassaan loistoroolin!

Mari Turunen (Tampereen teatteri) oli varsin vakuuttava Irene. Voimakastahtoinen nainen, jolla on salaisuuksia, joita ei kerro ja hän on juuri se, joka Ei kertonut katuvansa. Kun hän itkee, että miten sitä ei vaan totu siihen, kun haukutaan, niin se kyllä sattui. 

Liisa Peltonen (Hämeenlinnan kaupunnginteatteri) tekee Siirinä roolin, mikä on osuva ja niin voimaa täys. 

Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupunginteatteri) on juuri sellainen Veera, että tunnistin hänet heti, ennen kuin oli sanonut sanaakaan. Rempseä ja toimeen tarttuva.

Tiina Winter (Kouvolan kaupunginteatteri) tekee Katrina sellaisen roolin, että kun hän itkee, hulvahti heti sellainen olo, että pitäisi päästä lohduttamaan. Nuori Katri ja mitä joutui käymään läpi.

Ulla Koivuranta (Turun kaupunginteatteri) on porukan vanhin, Aili. Ailina hän on niin mahtava, vanhan, väsyneen ja huonokuntoisen osan hän vetää niin uskottavasti, että oikein tulee sääli. Juuri kun on herkistynyt Ailille, niin tämäpä paukuttaa sellaisia reploja, että sääli karisee oitis.  Kun Ailin osa on esitetty, niin Koivuranta ottaa haltuun vielä neljä muuta roolia. Ihan huikeeta!

Ainoana miehenä mukana on Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri), jolla onkin sitten roppakaupalla erilaisia rooleja ja miten yllättäviä. Rooleja on kaksitoista!!!

Koko näytelmä on niin järisyttävä. Kun nämä naiset pakon edessä joutuvat kävelemään, pelastautumaan, niin siinä ei kysellä, jaksaako, kun toinen toistaan tukien vaan jatkavat taivalta ja ovat vahvoja, kun ei ole vaihtoehtoja. Kun kirjaa lukiessa tykkäsin kovasti Veerasta, niin näytelmää katsoessa pidin kaikista - ihan tasapuolisesti. Olin jotenkin ylpeä heistä ja siitä, että selvisivät, vaikka ei mikään Happy End ollutkaan. 

Mikko Roihan pelkistetty ja toimiva lavastus antaa tilaa tulkinnalle ja sille, mitä tällä tarinalla tuodaan esiin. Kuulin kyllä, etten ollut ajatusteni kanssa yksin, sillä Ei kertonut katuvansa-esitys on koskettanut hyvin monia ja miten tärkeää on, että asioista, mistä on vaiettu, kerrotaan. 

Ajanmukainen puvustus on Taina Sivosen ja upean video- ja äänisuunnittelun takana on Moe Mustafa.

Todella toivoisin, että tämän esityksen näkisi mahdollisimman moni ja ei haittaa, vaikka ei olisi lukenut kirjaa, sillä tarina tulee niin kattavasti kerrottua näyttämöllä! 

Ensi-illat:

1.7.2023                              Berliini, Heimathafen Neukölln -teatteri

15.9.2023                            Kouvolan Teatteri

20.9.2023                            Turun Kaupunginteatteri

28.9.2023                            Lahden kaupunginteatteri

18.1.2024                            Tampereen Teatteri

25.1.2024                            Seinäjoen kaupunginteatteri

1.2.2024                              Hämeenlinnan Teatteri

Kuvat: Moe Mustafa

Radio Glam - musiikkikomedia

 Radio Glam - musiikkikomedia kaupallisen radion maailmasta - ihan mieletön setti. Onneksi kuulin tästä ajoissa ja niin olin jo varannut sille päivän ja liput! Koska - kaikki halukkaat eivät päässeet tätä kokemaan. Paikka oli Summan Kulttuurikeskus Haminassa ja onneksi lähdimme ajoissa, sillä olipa taas eka kerta tässäkin paikassa. 

Jalle Niemelä on käsikirjoittanut ja ohjannut sellaisen pläjäyksen, että hyvä kun housuissa pysyi sitä seuratessa. 1970-luvun musaa tai 1975 +/-2v.  Mutta joo, siis musan ympärille tarina tai tarinan ympärille musaa, jokatapauksessa lopputulos oli ihan mahtava. 

Siis miten naurattikin se, miten ja millä lailla rustataan radiokanavia ja kenelle. Radio Glam on niille, jotka ihan piakkoin ovat siellä hoitokodeissa. Ei kuunnella Iltatuulen viestiä vaan ihan jotain muuta ja sitä kuultiin tässä Glam-Rock-illassa. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja oli itsekin estraadilla osassaan Joe Doe ja millaisella lauluäänellä!!! Elämän tuoma kokemus paistoi, musa oli nam ja kässärissä tietoa ja taitoa. 

Janne Ravi oli Caarlo Männistö, se radiossa huseeraava päättäjä, joka ei sitten oikein muuta teekkään. Vaan millainen meno ja meiniki, ku tarttui mikkiin. Miten helpolta näytti, vaikka ihan pakosti tuli mieleen, että voi tulla ihan hikikii, ku kultaiset vermeet päällä! Muutenkin Janne Ravi on sellainen moottoriturpa, että kun suu aukee, niin sieltä tulee!

Popkööri oli haalittu kasaan ja hitto, mikä kööri, kun siellä oli ihan loistava bändi ja taustalaulajat eli matalan kynnyksen kuoro. Kaikki muusikot ja laulajat ihan viimesen päälle! Lisäksi muutkin näyttelijät!!!

Katariina Myller oli Peppilotta, kaikken mukautuva ja niin rakastunut. Myller on sitten muuten se naispuolinen moottoriturpa, joka ei reploissa takeltele vaan sieltä vaan tulee ja tulee. Lauluääni on ihana ja vieläpä motoriikkakin täysin hallinnassa. 

Maria Urpalainen veti niin hyvin sellaisen nuoren Moonican, nousevan radiotoimittaja osan, koska oli tehnyt tiktok-videoita yms. Kun alkoi laulaa, olin ihan suu auki, että mitä hemmettiä!? 

Tommy Larvi oli Pekka! Ja kun lauloi, niin lauloi suoraan sieluun. Pekalla oli oma kiva roolinsa ja oli myös  "Happy Endin" yksi osakas. 

Siis, ihan kaiken kaikkiaan koko porukka oli niin vimpan päälle, että soisin tällaisia iltoja tulevan lisää, koska me, jotka kohta panemme hakemuksia hoivakoteihin, haluamme nauttia näistä, missä voimme palata sinne nuoruutemme hurmahetkiin. 
Kannattaa painaa POPKÖÖRI mieleen, koska niiltä saattaa tulla jotain, jahka hengähtävät välillä!

Tykkäsin ystäväni kanssa siis ihan todella paljon ja sen jälkeen on päässä soinut yks sun toinen biisi, mikä tuli kuultua tässä esityksessä. 

Majatalo

 Jokivarren teatteri esittää aivan mieleen ja sieluun käypää esitystä MAJATALO Myllykosken "Koikassa", Koivusaaressa. Juha Salminen on loihtinut sellaisen tarinan, että oikein sydän on sykkyrällä. Hän on myös ohjannut koko joukon porukkaa esittämään erilaisia tyyppejä, mutta omilla nimillään.

Esitykset eivät ole mitään auringon paistetta, vaan alkavat päivän jo mennessä mailleen eli 21:30. On ensin hämärää ja sitten pimeää, mutta valot, miten upeat valot leikittelevät varjojen kanssa puiden oksistossa. Kuinka on otettu käyttöön paikallaan oleva discopallo, savu ja valo. Tulee niin häikäisevä tunnelma, että lähes tippuu leuka rinnuksille. Valoista ja äänistä vastaa iha guru: Jyrki Kleimola

Majatalossa ihmisiä on, niitä tulee ja menee, mutta sellainen keskinäinen fiilis on lämmin. Tulee sellainen olo, että haluaisi sellaiseen paikkaan, missä ketään ei jätetä, ei hyljeksitä, vaan on aina tervetullut. Silti puututaan epäkohtiin ja niistä keskustellaan. Erilaisuus on rikkaus ja he kaikki tietävät kunkin "rikkaudet".

Majatalon porukka oli niin turvallista. Ihanteellinen yhteisö. Lähes kaksikymmenpäinen näyttelijäporukka, missä oli mukana kokonainen perhe, isiä, äitejä, tyttäriä ja poikia. Kaikki he antoivat oman osuutensa niin hienosti meille katsojille, että vielä kotimatkallakin oli pohdittavaa yllin kyllin.

Musiikkiosuudet olivat niin kauniisti esitetty, että lähes kyynelsilmin niitä kuunteli. Kun väliajalla sai kasviskeittoa, en voinut hakea, en syödä, koska olin niin vaikuttunut, että annoin muiden paneutua siihen ravitsemiseen. Olin saanut niin paljon hengen ravintoa, että se kantoi. 

Jokivarren teattereissa aina luodaan fiilistä sillä, että ne esitetään pimeään aikaan, saadaan aikaan oikea asetelma, tunnelma ihan tappiin. Miten elämä, rakkaus, menetys, toivo ja moni muu tulee esiin, niin kyllä se vaan maistuu hyvälle. 

Esityksessä on niin monta esiintyjää ja kaikki, ihan kaikki, olivat niin luontevia, niin että jokaista olisi mieli tehnyt kipasta halaamaan ja kiittämään, joten kun olin kaiken aikaa ihan sillai karrella, niin kun Pekka Lehto lauloi, silloin ei vaan enää kyennyt mihinkään. Vettä valui silmistä ja ajatus siitä, että nessut ovat autossa, ei auttanut yhtään.

Loppua kohden ne kaikki repliikit olivat niin sieluun sattuvia, että niitä on hyvä muistella omassakin elämässä. Ottaa onkeen ja oppia, miten voi aika pienistäkin asioista olla onnellinen. 

Tämä näytelmä, tämä Majatalo on paikka, josta kannattaa ottaa huone, vaikka vain yhdeksi yöksi. 

Kuvat: Mikko Hovi