Jäähyväiset Pamela Andersonille

Kuusankosken teatterissa näkee taas jotain uutta ja omintakeista. Jäähyväiset Pamela Andersonille on Kimmo Rämän ohjaus ja miten mie tykkäsin, vaikka aika lailla kippeenä kävin tästä esityksestä nauttimassa. Heti tuli tämän näytelmän jälkeen kyllä paljon terveempi olo.

Jäähyväiset Pamela Andersonille on Pilvi Hämäläisen käsikirjoitus, todellinen tragikomedia, kun ei tiedä, itkeäkkö vai nauraa. Molemmat kulkivat niin käsikädessä.

Katsoja pääsee "perheeseen", missä asiat eivät ole kaikki ihan normaalisti, jos niin voi edes sanoa. On äiti, Tarja (Sari Rajulin), joka on vaikuttaa niin epätasapainoiselta kuin vaan suinkin. Hänellä kaksi poikaa, Hillo (Markku Heino) ja Ruupanen (Simo-Pekka Patrikainen). Veljekset kuin ilvekset, tappelevat ja kiusaavat toisiaan, juuri niin kuin veljeksillä on tapana. Myös se, että tiukan paikan tullen ovat toistensa puolella ja tukena, ihan liikuttavauuteen saakka.

Sari Rajulin äitinä tai anteeks, Tarjana, on todella tyrmäävä, kaikin tavoin. Hän saa raivareita ja leppyy saman tien. Hänen lempipoikansa on Hillo, mutta Ruupanen tuntuu olevan "musta lammas". Tarja haikailee miehensä Jorman perään, joka on jossain, mutta missä ja minkä takia?

Hillo ja Ruupanen puhuvat naisista, ja miettivät miten saada naisia. Musta pukuko olisi avain onneen?
Markku Heino on liikuttavan lutunen Hillo, poika, joka juuri täyttää sen verran, että saa kiroilla, olla aikuinen. Simo-Pekka Patrikainen hänen veljenään, koittaa parhaansa olla se vanhempi veli. Voi pojat, yritetään olla niin tiukkana, mutta miten silti niin pehmyitä. Ne kyyneleet, meinasin omaa nessua tarjota.

On Outi, joka pyytää Hilloa treffeille. Jatta Salo vetää sellasen tavallaan ujon, mutta silti tiedostavan tytön roolin hyvinkin luontevasti.

Entäs sitten itse Pamela Anderson! Miten Pamela tähän settiin kuuluu, niin se on mentävä katsomaan, mutta sen rooleissa hyppelehtii Petteri Tynys. Ihan mahtavaa!

Onneksi kaikki palaset loksahtavat paikoilleen lopussa ja katsoja voi huokaista helpotuksesta.

Tykkäsin todella, ja jäin vaan taas miettimään, miten harrastelijoista saadaan irti moinen tarina! Olen vaikuttunut.

Kuvat: Elina Winne

Kuusankosken Improklubi

Kerran vuodessa, siis vain yhden kerran, päästiin Kuusankosken teatterissa nauttimaan improilun hedelmiä. Nämä improesitykset ovat aina niin palkitsevia, kun yhtään ei tiedä, mitä tulemaan pitää. Kattaus oli taas mitä mainioin, siis ihan kaikin puolin, sillä tarjoilu pelasi joka suhteessa.

Kuva: Kini Laine
Hyvä eturivin paikka pöydästä, lasi juotavaa, hyvä seura ja sit se alkoi! Ainiin, sitä ennen yleisölle jaettiin kyniä ja lappusia, joihin sai kirjoittaa reploja! Niitä sitten illan mittaan käytettiin esityksessä.

 Kuva: Jasse Varpama
Iltaa veti Minna Ollikainen, jolla oli pieni, mutta sitäkin loisteliaampi ryhmä miehiä. Karsimaattinen Timo Lehmusmetsä, hassunhauska partamies Sami Lahtinen, nuori ja notkea Joni Tuisku ja musikanttina Tuomas Vanhalakka, joka improili myös sanallisesti.

Improillassa on aina se kiva jännite, mitä seuraavaksi, miten ne siellä lavalla selviävät ja joka kerta sitä vaan ihmettelee, että taas ne hoitivat potin kotiin. On se niin kovin mahtavaa, että on ihmisiä, joilla on kyky tuottaa hupia, ihan suunnatonta hupia.

Saimme nauttia niin sananlaskuista kuin laulusta, erilaisista tilanteista, joissa avainsanat pyydettiin yleisöltä. Ehkä ihan parasta oli se, kun nähtiin Siivouksen mestaruuskilpailut! Kilpailijoita oli kaksi, Sami ja Joni. Mitään rekvisiittaa ei ollut, mitä nyt vähän paperinpalasia. Juttu huipentui siihen, kun Sami "siivosi" Jonilla. Yleisöllä oli repeilyn paikka, kun Sami pyöritteli Jonia pitkin estraadia ja ei siinä vielä kaikki, sama vielä, mutta hidastettuna.

Koko porukka oli niin hulppea, että ei harmittanut kuin se, että se loppui, sillä olisi mokomaa improa nautiskellut vielä toisen mokoman.
Iso kiitos koko sakille - Minnalle ja "hupiukoille" !!!

Luokkakokous 2 - Polttarit

Joskus sitä menee elokuviin ihan vaan ykskas, niin että ajatus syttyy ja puolen tunnin päästä istuu seuraamassa leffaa. Näin kävi meille, minulle ja pojalleni, kun menimme vain käymään kirjakaupassa. Ei ollenkaan huono ajatus, sillä näimme elokuvan Luokkakokous 2 - Polttarit! Olin kuullut tästä elokuvasta vain sen, että huono on. En haluaisi kuulla mitään ennakkojuttuja vaan mennä elokuviin ilman niitä.

Onneksi unohdin kaiken kun Taneli Mustosen ohjaus,  Polttarit alkoi. Hyvässä muistissa oli Luokkakokous 1 ja tämähän se sitten jatkoi siitä, mihin siinä jäätiin. Tuomas (Jaajo Linnonmaa) oli menossa naimisiin ja sitä ennen on vietettävä polttarit! Antti (Sami Hedberg) ja Niklas (Aku Hirviniemi) olivat niitä järkkäämässä ja kuten kupletin juoneen kuuluu, niin mikään ei suju niin kuin pitäisi.

Tämä elokuva on just niin päätön, ihan luokatonta menoa, missä ei ole järjen hiventä! Näin on ja sellaisen näkeminen tekee vaan niin hemmetin hyvää! Aina ei vaan halua katsoa mitään älykästä ja juonellisesti kehittävää. Kohelluselokuvat ovat niin tarpeeseen, että saa hihitellä ihan tyhmille jutuille. Jos kaikki kohtaukset eivät olleetkaan kovin uskottavia, niin mitä sitten? Ei haittaa.

Radioääni Jaajo sopii niin mainiosti elokuvatähdeksi. Tuomas on saanut juuri levynsä ulos ja menestys ei ole kaksinen. Häät ovat kynnyksellä ja polttarihuumassa tulee hautajaiset eteen.
Aku Hirviniemi on Niklas, Nippe, joka on just niin "nippe", naimisissa oleva mies, jolla on aviomiehen ongelmat. Niin, ja joka joutuu aina jos jonkinlaisiin tilanteisiin.
Sami Hedberg Anttina on mies, joka haluaa naisen ja on kovin varma omasta viehätysvoimastaan, kun taas kukaan ei taida hän hurmaansa huomata. No, sitkeys palkitaan.

Kuvauksia on tehty paljon Hämeenlinnan Vanajan linnassa, joten puitteet olivat hulppeat. Kyllä minun silmä lepäsi niin kuvauskohteissa kuin kuvauspaikoissakin. Arjen uuvuttamalle ihmiselle tämä leffa oli kyllä piristysruiske ja onnittelin itseäni, että kävin sen katsomassa!

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!

Noniin, se aika oli käsillä, kun pääsi katsomaan ja nauttimaan lasten elokuvasta tai siis koko perheen elokuvasta. Minun nuorinkin on jo teini, mutta jii-haa, suostui kaverikseni! Kun vielä sain vikiteltyä ystäväni lapsineen mukaan, niin ryhmärämä oli koossa. Paikka oli Studio123 ja elokuva Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!

Antti Holma ja Riku Nieminen häröilevät tässä leffassa Tatuna ja Patuna niin antaumuksella, että sitä tekee hyvää katella!

Veera odottaa Tatua ja Patua ja joulu on ovella.  Veeran roolissa on ihana pikkutyttö Eedit Patarkka, joka on niin soma, niin ihana ja miten luonteva, vaan eipä ole ensimmäistä kertaa asialla. Häntä saadaan varmasti vielä nähdä tulevaisuudessa.

Veeran vanhemmat Mirkku ja Lissu edustavat niitä vanhempia, jotka eivät ole aina niin mukana lapsen mielikuvituselämässä tai näkevät asiat omalta kantiltaan. Mari Lehtonen ja Pirjo Lonka ovat hyvin niitä huolehtivan sählääviä vanhempia.

Naapurin Martti, (Sulevi Peltola) on just sellainen naapurin setä, jollaista toivoo jokaiselle lapselle. Vähän niin kuin aina juonessa mukana.

Tatun ja Patun säätämiset ovat riemullista seurattavaa ja niistä tulee aikuinenkin hyvälle mielelle. Harmitonta hupia ja yksinkertaista hassuttelua. Terveellistä sielulle.

Elokuvasta voisi kertoa paljonkin kaikkea, mikä jäi mieleen, mutta kerron vain tämän:
Miksi? - Hyvä kysymys!

Menkää katsomaan!

Niin kuin taivaassa

Niin kuin taivaassa on ruotsalaiseen menestyselokuvaan pohjautuva näytelmä, jota pääsee nyt katsomaan Anjalakosken teatterissa. Sinne sen on ohjannut Kimmo Lavaste.
Kapellimestari Daniel Daréus (Wellu Winne) on saanut sydänkohtauksen, lopettanut sen johdosta työnsä ja palannut kotiseudulleen. Hänet otetaan hyvin vastaan ja pian hän on jo johtamassa kirkkokuoroa. Kyläläiset tuntuvat kaikki olevan lääpällään häneen tai no, eivät ihan kaikki ja sehän riittääkin kapulaksi rattaisiin. Winne tulkitsee pääroolia melkoisella antaumuksella.
Tässä näytelmässä henkilöitä piisaa koko lavan täydeltä, sillä pitäähän kirkkokuorossa porukkaa olla.

Äärimmäisen uskottavan roolin teki Riku Myller, joka kehitysvammaisen Toren osan tulkitsi niin hyvin, että se todella vaikutti aidolta.
Jaana Kurittu on Lena, koko kylän ilopilleri, joka sitten on se rakkaustarinan toinen osapuoli. Herkkää ja haavoittuvaista on se rakkaus ja se tulee hyvin esille.
Antero Raanoja Arnen roolissa oli topakan hauska kylän napamies.Tykkäsin!

Timo Hopponen pani parastaan ollen vain kaavoihinsa kangistunut kirkkoherra Stig. Hänen vaimonaan Ingerin roolissa laulamaan pääsi Helena Berg, joka oli varsin hehkeä rouva.

Minna Sipinen oli se kovan onnen nainen, Gabriella. Hän se antoi yleisölle kaikkensa. Koskettavaa!
Timo Kurittu on taas hänelle ominaisessa roolissaan eli mies, joka osaa olla ilkeä ja paha. Kertakaikkiaan loistava suoritus. Gabriellan aviomies Conny, peloittava suorastaan, joskin säälittävä.

Vanhempaa väkeä joukossa edustivat Florence ja Erik. Kaikkien vuosien jälkeen sittenkin. Ritva Muhonen ja Heikki Luukkonen pistävät rakkautta kehiin.

Kaiken tarinan keskellä, jota en kerro, saadaan musiikkia ja se onkin sellaista maustetta tässä kakussa, mikä osuu paikallensa. Nyt sitten kansa kipin kapin katsomaan tätä "kirkkokuoroa" ja miettimään kaikkea sitä, mitä se niiden toiminta herättää.

Kuvat: Pekka Niemi

Poikamiesboksi

Poikamiesboksi on Kouvolan teatterin tämän syksyn musikaali. Kyllähän sitä oottettiinkin, sillä ennakkoaavistus oli vahvasti se, että parasta tulee ja olin oikeassa.
Alunperin Poikamiesboksi oli Oscar-palkittu elokuva, joka sai ensi-iltansa 1960. Nyt sitä onneksi nähdään näytelmäversiona, joka on aina niin ainutlaatuista. Kouvolaan Poikamiesboksin on ohjannut ja koreografioinut Seppo Välinen, eikä ollenkaaan hullummin.

Chuck Baxter on tavan vässykkä, oikea lapasten lapanen, joka haluaa yletä, mutta on muuten niin vietävissä, niin kiltti, että oikein säälittää. Kovasti vielä ihastunut hissityttö Fran'iin, josta uskoo pelkkää hyvää, mutta jolla on ihan muita suunnitelmia.
Sami Kosola on mahtava, niin hyvä, että sitä ei voi kuin mykkänä ihailla. Hän vetää Chuckin roolin sellaisella taidolla ja lauluäänellä, mitä kuullessaan ja nähdessään voi todella sanoa nauttivansa.
Emma-Sofia Hautala on Kouvolan teatterin uusin tulokas ja aina pikkasen jännittää, millainen uusi ihminen on. Hukkaan meni hyvä jännitys, sillä Emma-Sofia otti paikkansa ihan täysin. Kaunis nuori nainen ja miten puhdas lauluääni. Hissityttö Fran'in osa on täysin kympin suoritus.

Chuck Baxter työskentelee firmassa, missä melko moni harrastaa syrjähyppyjä ja kukapas se on juonessa mukana lainaamassa Poikamiesboksiaan kuin Chuck, joka ei osaa sanoa ei ja toivoo vain saavansa ylennyksen. Pomona häärää J.S.Sheldrake, joka tuntuu myös tarvitsevan Poikamiesboksia. Veli-Matti Karén on pomona niin mahtava! Sitä vaan jää miettimään, miten niin mukava mies osaa näytellä niin nilkkiä. Tai onko siinä nyt mitään miettimistä, enemmäkin ihastelemista.

Sivurooleissa oli paljon porukkaa. Hissityttöinä liehakoivat mm. Elina Ylisuvanto, Kaisa Montonen ja Satu Lemola. Lisäksi Elina Ylisuvanto veti Neiti Della Hoyan osan sellaisella tempolla, että meinasi alkaa naurattaa samalla lailla kuin häntä.

Suuri joukko avustajia oli haalittu kasaan pitkin kyliä ja erittäin onnistuneesti. Kun vielä mainitsee, että ihan mahtava lavastus ja valot! Kerrankin muistan valot, koska ainakin minä panin merkille, miten upeasti valot toimivat ja kertoivat oman osuutensa.

Poikamiesboksi on kepeän hauska ja riemullisen piristävä musikaali loppuvuoden pimeisiin iltoihin.

Kuvat: Nadi Hammouda

Syysprinssi

Upea kotimainen elokuva on Syysprinssi. Draamaa ja romantiikkaa. Alunperin Syysprinssi oli vain kirja ja tietysti sen takana tarina, mikä oletettavasti perustuu tosielämän pyörteisiin. Kirjan on kirjoittanut Anja Snellman jo vuonna 1996, jolloin hän oli vielä Kauranen.
Nyt tämän koskettavan tarinan on elokuvan muotoon saattanut Alli Haapasalo.

Inka ja Juhana, kaksi nuorta kirjailijalupausta kohtaavat toisensa 1980-luvun alussa kiihkeissä kirjallisissa piireissä, missä halutaan vaikuttaa ja missä punk on kova juttu. Kiihkeätä on Inkan ja Juhanan rakkauskin, intohimon täytteistä, suorastaan hullua, kunnes hulluus pikkuhiljaa hipii kuvioon muutenkin.

Laura Birn on Inkana aivan loistava. Nuori ja topakka, eteenpäin pyrkivä ja niin rakastunut, sittenkin kun toinen ei enää ole, ei muista.
Lauri Tilkanen on uskomaton Juhana, hurmaa hulluudella ja sillä jumalaisella olemuksella. Oikein sattui katsoa sitä tuskaa, minkä hän välittää, kun kaikki pimenee.
Jos ei muuten olisi kiinnostunut koko elokuvasta, niin kannattaa tämän pääparin takia mennä. Se kiihko välittyy katsojalle, se tunne ja tuska. Se kaikki kaunis, mikä heillä oli ja mikä jäi.

Sivurooleissa on vaikka ketä, mutta ne jäävät todella sivurooleihin, eikä se kyllä haittaa. Inkan ja Juhanin intohimoinen rakkaus sulkee kaiken ulkopuolelle.

Vaikka tällä rakkaustarinalla ei ole onnellista loppua, se oli kaunista ja niin tärkeää. Jotain niin koskettavaa ja sieluun käyvää siinä oli, että siitä ei pääse heti eroon, vaan se jää mieleen pitkäksi aikaa.

Varasto

Varasto on tarina, mikä on tuttu ensin Arto Salmisen kirjana, sitten myös elokuvana ja nyt sitten teatteriversiona! On luettu kirja, on katottu elokuva moneen kertaan ja on nähty teatterissa. Nyt tämä hemmetinmoinen tarina menee Kuusankosken teatterissa, teatterin 60-vuotisjuhlaesityksenä! Eero Hasu on ohjannut sellaisen Varaston, että se oli ja on pakko nähdä!


Kodin remppakauppa Kataja! Kaksi varastomiestä, Rousku ja Raninen. Myymäläpäällikkö ja myyjä, Karita. Herra Isopäällikkö Kataja. Jylhäkorpi, joka on varas ja ties mitä. Karitan äiti ja sen panomies. Kiinalaisen ravintolan tarjoilija. Apteekin täti. Ykä. Bändi!!! Näistä aineksista koostuu sellainen paletti, jolla maalaa sellaisen tarinan, että väriä ei tule puuttumaan, mustista pisteistä puhumattakaan.


Pääosin tapahtumat sijoittuvat Varastoon, missä kaksi reipasta varastomiestä häärää. Rouskun housuissa temuaa Aarni Ruuhimäki niinkuin olisi ikänsä ollut Rousku. Ranisena sympatiseeraa Janne Palin, joka saa koko yleisön puolelleen.
 Entäs sitten Karita!

Karita ottaa haltuun niin Rouskun kuin katsojatkin. Tanja Tuomi tekee loistavan roolin purkkaa paukutellen ja flirttaillen ihan täysillä. Karitan ja Rouskun keskustelu kiinalaisessa ravintolassa on uskomaton! Tarjoilija (Viivi Mauno) käy välillä "kiinalaisittain" vinkumassa välikommentit.

Toinen hyvä kohtaus on se, kun Karita kiikuttaa Rouskun tapaamaan äitiään! Korvat soi, kun Karitan äiti laukoo elämän perusasioita niin suoraan kuin se vaan on mahdollista. Äitinä kunnostautuu Aija Kajama.

Koko varasto on ihan alusta loppuun niin tiukkaa tarinaa, että yheltä istumalta ei saa, ei voi saada kaikkea.
Jylhäkorpi on se, kun käy Rouskua tapaamassa ja tarinaa iskemässä. Jorma Liukkonen on just niin brezneviläinen kuin olla voi ja se näkyy ja etenkin kuuluu. Ihana vanhemman sukupolven edustaja, joka tuo hiukan omanlaista näkemystä.

Oki Ruuskanen näyttäytyy ensin Karitan äidin "sonnina" ja sittemmin Ykänä. Heh, aika lailla lyhytsanaisena kirvoitti yleisössä hilpeyttä.
Konsernin johtaja Kataja käy hermoille, ihan kenen vaan. Aulis Forssell päsmäröi just niin kuin pitääkin, että saa kaikki inhoamaan itteensä. Lyhyesti sanottuna, inhottava! Hyvin vedetty!

Koko sakki vetää niin mahtavasti tämän episodin, että sitä on ihan täpinöissä, ihmettelee, kuinka se menikin niin jouhevasti. Sitä on nauraa tirskinyt ja väliin ihmetellyt, että mikä teksti, mikä sanoma.

Kaiken taustalla soi bändi! Oikea elävä bändi ja jossa on vielä laulajakin, joka soluttautuu näytelmään ja laulaa sitä sun tätä. Päivi Helkala on siivooja ja baarimestari, mikä vaan.

Uskallan väittää, että tälläistä Varastoa ei tulla muualla näkemään. Mut Tuppa Kuusaalle, ni näät!


Kuvat: Elina Winne

Suurenmoista - Florence

Florence Foster Jenkins (1869-1944) on oikeasti ollut olemassa! Hänestä on tehty näytelmä ja elokuva ja me saamme nauttia tarinasta, mikä on huikea, hauska ja ajatuksia herättävä. Kävin ensin elokuvissa:

 ja sitten Kouvolan teatterissa. Elokuvaa ja teatteriesitystä ei oikein voi verrata toisiinsa, eipä tietenkään. Itse asiassa voi leikitellä sillä, kuinka monta erovaisuutta löytää. Näytelmän on ohjannut Satu Linnapuomi.

Tarinahan menee niin, että Florence laulaa, omasta mielestään aivan loistavasti, mutta tosi asia on se, että hän laulaa niin huonosti, että se kuullostaa melkeinpä ihastuttavalta.

Kouvolan teatterin Nina Petelius-Lehto on niin suurenmoinen Florence, että ei voi kuin ihmetellä, miten joku voi osata laulaa niin taitavasti väärin!!! Muutenkin hän onnistuu (jälleen kerran) ottamaan roolinsa ja esittelemään sen katsojille niin hyvin tarjoiltuna, että ei voi kuin nauttia.
Pianistina Cosme McMoon'n roolissa taituroi Panu Poutanen. Aluksi niin kovin hämmentyneenä siitä, mihin on joutunut ja aina loppuun asti siihen, kun olisi valmis tekemään kaikkensa suuren laulajan vuoksi. Koko olemus kertoi hyvin, miltä hänestä tuntui.

Veli-Matti Karén köpötteli Florencen avomiehen St Clair'n housuissa varsin valloittavasti. Kun hän suorastaan palvoi Florencea ja siinä sivussa sitten vikitteli kaikkia mahdollisia muita naisia - Florencen liehittelevää ystävätärtä Dorothy'a (Hannele Laaksonen) ja vähälle ei jäänyt ruotsia puhuva kotiapulainen Mariakaan (Rebekka Viitala). Dorothy'n koiransa kanssa ja Marian topakka ymmärtämättömyys toivat lavalle hauskoja kohtauksia *reps*.

Suurenmoista on suurenmoinen näytelmä suurenmoisesta ihmisestä suurenmoisten näyttelijöiden esittämänä, noh, meni vähän toistoksi, mutta silti - tottahan se on!

Kuvat: Nadi Hammouda

Happotesti

Kalle Lähde se meni ja kirjoitti kirjan! Ei niinkään mitä tahansa kirjaa vaan Happotestin, mikä kertoo juopon elämästä. Ei niin kuin Juha Vuorinen, sillä se on ihan eri tarina. Happotestin juoppo kertoo siitä, miten hän yrittää pitää kulissit yllä vaikka välillä olisi paskat housuissa.

Kuva: Otava
Kun luin tätä kirjaa, oli välillä todella paha olo. Kun luin tätä kirjaa illalla sängyssä, heräsin aamulla siihen, että olin koko yön nähnyt unta, missä olin juovuksissa. Kirjassa mennään niin ytimiä myöten alkoholistin elämää ja käyttäytymistä, että se osuu lukijaan.

Kuva: Kini Laine
Kalle Lähde oli kertomassa niin kirjastaan kuin elämästään Kouvolan pääkirjastossa. Kallea haastatteli Sakari Viinikainen, jolla on elämän kokemusta "samalta alalta".  Ilta oli varsin mielenkiintoinen ja mitä avoimemmin asioista kerrottiin, sitä enemmän yleisö eli mukana, osa jopa herkistyen.
Tilaisuus oli koskettava, vaikka välillä naurattikin!

Alkoholistin elämä ei ole mitään ilonpitoa, se tuli selväksi. Se on niin kaikkea muuta, että oli erittäin hyvä, miten tästä asiasta pidettiin tilaisuus. Saimme kuulla, että eräs, joka oli lukenut Happotestin, oli sanonut, että jos alkaa mieli tehdä kaljaa, lukee Happotestin uudelleen.

Suosittelen tätä äärimmäisen hyvin ja napakasti kirjoitettua kirjaa kaikille. Siitä on apua monelle ja siitä saa erittäin hyvän kuvan, mitä se juopon elämä kauheimmillaan voi olla.

Kallelle vedän lipun salkoon! Ihan kaikesta!

Teit meistä kauniin

Noni, kyllä tätä oli odotettukin! Meinasin ensin, että olen ihan iteksee tai omien kavereiden kanssa menossa katsomaan tätä, mutta väärin - lapseni halusivat mukaan!!!! Joten ei kun Kuusaalle ja Studio 123!
Apulanta kolahtaa ikään katsomatta aika lailla moneen. Eikä mikään ihme. Jos bändi on ollut kasassa niin kauan, että siitä tykkää äidit ja tyttäret, onko ihme, jos tämän Tuukka Temosen ohjaaman elokuvan tahtoo nähdä kaikki! Ei varmasti Tuukka voinut kuvitellakaan aikojen alussa, missä nyt ollaan!

Mikä ensin leffassa kolahtaa, niin käsittämättömän hienot henkilövalinnat! Miten kummassa olikin saatu niin sen oloisia ja näköisiä tyyppejä esittämään Apulannan tyyppejä!?
Tatu Sinisalo Toni Wirtasena on uskomaton - oikein joutui olemaan etukenossa, että miten hän voi olla niin Toni!?
Teppo Manner oli niin Sipe, kiltti ja sovitteleva, niin kuin rumpalin kuuluukin olla ! Rakastunut ja ujo, kohteena Mandy, jonka roolin ihanan "ulkomaalaisesti" veti Mimosa Willamo.

Iiro Panula oli niin kaikin tavoin Tuukka, että sitä vaan ihmetteli, kuin se voi olla mahdollista?
Roope Salminen punkkaroi Antti Lautalana. Hah, ihana rooli ja se tyyli oli niin nam!

Itse elokuva oli huikea! Heinola on kaunis ja se tuli nähdyksi sen kaiken muun rinnalla. Miten pojat tapaavat ja perustavat bändin, kuinka treenataan ja keksitään kaikkea jäynää. Hemmetin hienoa saada nauraa elokuvissa sille, mille ei ehkä siunausta antaisi....
Se, miten vanhemmat suhtautuvat nuoriin, kaikki skenaariot on tarjolla. Sipe Santapukin äitinä loistaa Olga Temonen ja hän se ihana on, oikein kaikkien äitien äiti!

Erityisen hauskaa oli bongata Toni, Sipe ja Tuukkakin elokuvasta, ihan muissa kivoissa pikkurooleissa!

Suomalainen elokuva, joka kuvaa tätä aikaa, suomalaista luonnetta, missä juodaan viinaa, annetaan periksi ja ei anneta periksi. On sitä pahaa oloa, mutta myös sitä myötäelämistä. Siksi juuri tämä elokuva tulee lähelle ja koskettaa ja kun se loppuu, on hyvä mieli siitä, että Apulanta on edelleen voimissaan.

Apulantaa meille kaikille!!!

Kuvat: Juha Kärkkäinen

Housut pois

Housut pois on sellainen musikaali, minkä voi katsoa aina uudestaan ja uudestaan. Nyt se tuli nähtyä Lahden Kaupunginteatterissa ja joka minuutti oli niin täyttä tavaraa.
Tässä Jukka Keinosen ohjaamassa musikaalissa otetaan housut pois! Nii-i, mutta sitä ennen sattuu ja tapahtuu paljon.

Housut pois -musikaali kertoo miehistä, työttömistä miehistä, jotka haluavat olla miehiä, elää elämää arvokkaasti ja kokea hyväksyntää. Pääosassa on Jerry, joka tarvitsee rahaa, maksaakseen elatusmaksut poikansa äidille. Hän on kaiken idean isä ja alkaa kerätä porukkaa, jotka strippaavat, kyllä juuri näin! Jerrynä loistaa Tuukka Leppänen.

 Jerryn paras kaveri on Dave, vähän läski, naimisissa, mutta ihan kuin jotain puuttuisi. Mikko Jurkka on Davena täysi kymppi. Vaimona saadaan nähdä Nina Tapio, joka siis Georgien osassa vierailevana tähtenä tuikkii.

Kuusi miestä haalitaan kasaan, kukin niin erilaisia kuin olla voi. Henry Hanikka oli ihan mahtava tummaihoinen Härkä! Panu Kangas oli niin hellyttävä äidin poika Malcom. Timo Välisaari hyppi Ethanin osassa seinille. Mikko Pörhölä oli vakuuttava Harold, joka yritti miesten poispotkittuna esimiehenä pitää edes jonkinlaisia kulisseja yllä, mutta...
Heille pianistiksi Jeanette, jonka räväkän roolin revittelee Satu Säävälä. Sakki on kasassa, mutta sitten pitäisi treenata ja se onkin ihan toinen juttu se.
Jokaisella on ristinsä kannettavana ja esteet voitettavana. Se on tämän tarinan parasta antia. Tuodaan niin monta erilaista asiaa estraadille, että välillä nauratti, sitten taas itketti.

Isä-poika-suhde, vanhempi-lapsi-asetelma, meille kaikille niin tuttu juttu, on tässä hauska, herkkä ja koskettava. Kuinka välillä se lapsi on kuin aikuinen ja päinvastoin. Mikä rooli nuorella pojalla! Nathanin roolissa oli meidän näkemässämme esityksessä Christian Ruotanen, joka oli niin kovin luonteva.

Naisia oli myös, mutta heillä ei ollut ihan niin suurta roolia kuin näillä miehillä. Silti he olivat kaikki niin upeita!! Raisa Vattulainen oli niin pirteä Vicki, jonka naisrooli oli jotenkin niin hieno, kaikin tavoin.

Housut pois on musikaali, missä ketään ei loukata. Vähän naljaillaan, mutta perusasiat tulevat sydämestä. Suurella ymmärryksellä, erilaisuutta ja ihmisyyttä painottaen se vedetään läpi. Tarina on siis lyömätön!
Musiikki on mahtavaa, biisit ovat omanlaisia ja pieni varoituksen sana sallittakoon, että viimeinen biisi saattaa jäädä korvamadoksi, sillä minulla se soi vielä seuraavana aamunakin. Orkesterin tahtipuikkoa heilutti Antti Rauramo.

Koreografiat toimivat ja ne olivat kekseliäitä, kiitos Johanna Keinänen.

Loistavat näyttelijät! Jokaisessa oli jotain extraa. En kerro niitä, sillä sitä on mentävä katsomaan! No hyvä, sen verran, että esim. Härkä teki sellaisen tempun, että olin tippua penkiltä.

Tämä musikaali sopii kaikille. Tottakai naisille, jotka pääsevät seuraamaan miesten strippausta, mutta ilman muuta miehille, koska miehistä tämä kertoo. Niin, minä suosittelen tätä ihmisille, sillä vaikka on hauskaa, niin kyllä antaa ajattelemisen aihetta, luo uskoa ja voisin väittää, että vähän itsevarmuuttakin.
Tätä ei voi jättää väliin, sillä niin hyvä mieli tuli tämän musikaalin näkemisestä, että sillä taas jaksaa pitkään!

Kuvat: Tarmo Valmela

S.O.S - Komedia olosuhteiden pakosta

Tiina Lymi on kirjoittanut niin nasevan tarinan, että sitä oli pakko päästä katsomaan Kuusankosken teatteriin. Sinne sen on taitavasti ohjannut Karolina Eklund-Vuorela.
S.O.S - Komedia olosuhteiden pakosta on kaikin tavoin koskettava. Se tunkee niin iholle, että kun ei naurata, itkettää ja päinvastoin.

Milja Marttila on pääosassa esittäen 11-vuotiasta poikaa ja millä taidolla, niin kyllä hämästytti. Replikointi oli niin hallittua ja muutenkin koko tulkinta niin luontevaa. Pietun osa oli niin näkyvä, vaikka rapun muille lapsille näkymätön. Hän oli se lapsi, joka näkee ja kuulee kaiken, käy koko tunneskaalan läpi.

Mira Helli on nyt sellaisessa roolissa, jota ei unohda! Räväkkä yksinhuoltaja lataa niin täydeltä laidalta, että yleisö oli tikahtua ja etenkin varmaan kaikki yksinhuoltajat. Kun lopussa tulee se Paulan viimeinen "raivari", tuntuu, ettei siitä voi selvitä hengissä. Mutta - miten tuntui hyvältä kuunnella ja katsella sitä, ihan kuin olisi jotenkin kummasti helpottanut.

Antti Hoffrén on ihana saman rapun setä, joka hääräilee kellarissa. Pietu tapaa Kalevia, eikä aina kovin leppoisissa merkeissä. Kalevilla on omat ristinsä ja vaimo.
Sanna Mäkinen esittää Kalevin vaimoa ja haluaa miehensä laulavan hänelle. Raija vaikuttaa hiukan omituiselle, mutta sekin selviää lopulta, miksi.

Tämä näytelmä on hemmetin hyvä! Siinä on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Se tuo vakavia asioita esille komiikan keinoin. Tätä voi suositella kaikille!

Kuvat: Elina Winne

Komisario Palmun erehdys

Mika Waltarin Komisario Palmun tuntevat kaikki. On luettu niitä kauan sitten kirjoitettuja kirjoja. On nähty leffoja, missä Joel Rinne esiintyi Komisario Palmuna. Nyt, ensimmäistä kertaa voimme nähdä Komisario Palmua teatterissa, elävänä! Helsingin kaupunginteatteri esittää ihan oman tulkintansa, mikä on Komisario Palmun erehdys!
Koska kaupunginteatteri on remontin alla, näimme esityksen Arena-näyttämöllä ja oli kuka mitä mieltä tahansa, niin kyllä se siellä pärjäsi. Mitään moitteen sijaa ei ole. Kaikki toimi ja pelasi niin kuin kuuluikin ja nimenomaan kuului, sillä näyttelijöillä ei ollut mikkejä - joten äänisuunnittelulle (Mauri Siirala) kiitos!

Komisario Palmun erehdys on näytelmä, Joel Elstelän ohjaama ja hän on Mika Waltarin tyttärenpoika, Wau! Elokuvan kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä ja niin se esitettiin aivan omana tulkintana, mikä oli äärimäisen onnistunutta. Kukaan ei yrittänyt olla mitään muuta kuin se roolihenkilö. Mikko Kivinen oli niin mahtava, juuri omanlaisensa Komisario Palmu, että en kertaakaan miettinyt edes Karhuherra Paddingtonia!

Tarinahan on sitä, että Bruno Rygseck (Jari Pehkonen) on kuollut. Äärimmäisen ikävä tyyppi, jota kukaan ei juuri sure. Hänen palvelijanaan oli Batler, jota Eero Saarinen esittää niin vakuuttavasti, että minulla meni tovi, ennen kuin ymmärsin, kuka Batler on. Olin hyvin vaikuttunut, sillä olen nähnyt Eero Saarisen monissa rooleissa ja aina on yhtä hienoa, kun kykenee yllättämään.

Risto Kaskilahti oli Kokki ja en ollenkaan, en edes hetkeä, miettinyt sitä, joka Kokkia elokuvassa esitti (kukasenytolikaan), sillä Kokki oli Kokki! Sen sijaan Virta, komisario Palmun apulainen, Iikka Fors on niin käsittämätön ele-ja ilmetyyppi! Nytkin, huolimatta pienestä roolistaan, en meinanut pysyä tuolilla, kun piti nähdä kaikki. Näillä tyypeillä tuotiin näytelmään luontevaa huumoria!

Näytelmän naiset! Aino Seppo murhatun puolisona, Alli Rygseckinä, aina vaan niin tyylikkäänä. Varmana ja niin elämään luottavaisena. Leena Uotila esiintyi Amalia Rygseckinä, murhatun naimattomana tätinä. Kovasti topakkana ikänaisena, jonka harteilla tuntuu olevan koko suvun asiat. Vappu Nalbantoglu oli Airi Rykämö, Bruno Rygseckin serkku. Porukkaa oli kuin iltamissa ja miten kaikki olivatkin paikalla? Kullakin oli oma syynsä.

Bruno Rygseckillä oli vielä Aimo-serkku, Aimo Rykämö, jonka roolin innolla veti Antti Peltola. Nuorempaa tyyliä esitti vielä Vuokko Hovatta, joka taas asettui Brunon ystävättären rooliin, ollen Irma Vanne. 

Rykämön konsernijohtaja Erik Vaara oli niin tiukka tyyppi, että luuli hänelle jo käyvän kalpaten (vaikka verisuoni napsahtaisi päästä) ja hänen roolissaan onnistui Pekka Huotari. 
Muitakin oli, siis kerrassaan väkeä piisasi, jotta olisi mahdollisimman monta ehdokasta murhaajaksi! Suurin osa kuitenkin muistaa hyvin, kuka on se murhaaja. Minä sen välillä unohdin, sillä niin uppouduin jokaiseen ja kaikkihan olivat kelpo ehdokkaita.

"Murha - sanoi Palmu hajamielisesti "Murha on kaikista rikoksista lopullisin ja ratkaisevin, sillä sitä ei saa koskaan sovitettua...."

Niin, mutta tämä tarina on käytävä katsomassa ja vakuutan, että kannattaa tulla vähän kauempaakin!

Minä ja minun seurassani olleet muut "kulttuurikissat" kehräävät!


Kuvat: Helsingin kaupunginteatteri ja Henrik Schütt

Juho Markkanen "Travoltana"

Kotkan kaupunginteatterin lavalla on 1970-luvun huumaa, kun Saturday Night Fever-musikaali antaa yleisölle ihan kaikkensa. Juho Markkanen vetää pääroolin melkoisen kuumassa huumassa.

1.    Esität pääosaa mahtavassa musikaalissa Saturday Night Fever! Miten tämä onni sinua potkaisi?
- Kuulin että Kotkan kaupunginteatteriin haettiin miesnäyttelijää, hain ja sain paikan.

2. Saturday Night Fever syntyi ja niitti mainetta 1970-luvulla. Olet syntynyt sen jälkeen. Miten tälläinen musiikki sinuun uppoaa? Bee Gees?

- Bee Geesin musiikki on ollut jo lukioajasta asti mulle kova juttu. Jossain bileissä joku soitti juurikin Saturday Night Fever - soundtrackia ja mulle se kolahti heti. Hyvällä tavalla vinksahtanutta musiikkia. Ja hyvä musiikki on aina hyvää vaikka olis 400 vuotta vanhaa

3.    John Travolta! Mikä fiilis oli astua hänen "housuihin". Oletko nähnyt elokuvan? Jos, niin montako kertaa?
-    En aikaisemmin ollut nähnyt leffaa ja jännitti hypätä John Travoltan kuuluisaksi tekemään rooliiin mutta tykkään haasteista ja päätin tehdä oman versioni aiheesta.

4.    Roolisi on varsin vaativa. Kuinka paljon vaati harjoitusta oppia vetämään laulut ja tanssit?
- n 2,5kk harjoiteltiin varsinkin tansseja jotka oli mulle haastavia. Hiki valui ja muutamankin kerran väkevästi kiroillen niitä harjoiteltiin :) Mutta naurettiin työryhmän kanssa vastapainoksi paljon!

5. Mikä tässä musikaalissa on sinun mielestä parasta?
- Parasta on tietysti musiikki ja disco-kohtaukset joita on älyttömän hauska tehdä. Meillä on yleisesti ottaen hieno porukka ja henki joka toivottavasti välittyy. Kannattaa tulla katsomaan! :D

Kuva: Juha Lahtinen

Saturday Night Fever

Saturday Night Fever oli niin minun nuoruuttani ja aina se vaan sykkii ja maistuu makialta. 1970-luvun discohuuma on nyt Kotkan kaupungin teatterissa ja miten on kuumaa huumaa. Olin esityksessä 10.9 ja sinä nimenomaisena päivänä yleisöä oli toivottu pukeutuvan 1970-luvun tunnelmiin. Mahtavaa!

Kuva: Kulttuurikissa
Olimme ihan fiiliksissä siitä, että kerrankin oli aihetta heittäytyä todella 100% mukaan rientoihin. Hienoa oli sekin, että moni muukin oli pannut parastaan ja pukeutunut niin upeasti, että ihastuksesta haukkoi henkeä, kunhan naurultaan kykeni. Miten se vanha muoti onkin niin kovin hassua.

Kun varsinainen esitys alkoi, se oli alusta loppuun asti sellaista menoa, että oli ihan pakko vaan hillitä itseään, ettei nouse penkistä ja ala discoilemaan mukana. Kotkan teatterilaiset näyttivät taas niin kyntensä, että se suorastaan mykistää. Snoopi Siren on ohjannut sellaisen lauantai-illan huuman, että kannat kattoon.
Aluksi minua hirvitti se, että lauletaan suomeksi ne kaikki iki-ihanat Bee Gees-biisit, mutta se ei haitannutkaan! Miksikö? No, siksi kun bändi pani niin parastaan ja laulut sittenkin vaan niin toimivat. Ilahduttavaa oli sekin, että kun ihmetteli välillä kuka laulaa, kun kukaan näyttelijöistä ei sitä tehnyt, niin kappas, sehän olikin itse bändin johtaja Ari Ismälä! Läpyt sille!

John Trav... ei kun siis Juho Markkanen, joka on uusi tähti Kotkan teatterissa, vetelee Tony Maneron roolin sellaisella meiningillä, että ei moitteen sijaa. Lanne keikkui äärimmäisen hienosti ja viekoittelevasti, että naiselle on siinä iloa silmälle ja mielelle. Pahasti eivät jääneet hänen ystävänsäkään, Bobby C (Toni Harjajärvi), Joye (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Double J (Osku Haavisto). Pojilla ei juuri muuta ole mielessä kuin naiset ja no, Tonylla tietysti tanssi.

Tony haluaa vain tanssia, mutta Annette haluaa Tonyn! Annuska Hannula Annetten roolissa uutena tulokkaana lunastaa myös paikkansa. Ääni on upea ja sen kuuleminen hivelee sielua.

Tony halusi tanssipartneriksi Stephanien ja vähän muutakin. Mitä Stephanie haluaa, niin sen tulkitsee Reeta Vestman, joka myös Kotkan teatterin uusia kasvoja ja kyllä, ensi vaikutelma oli hyvä! Kelpaa katsella ja kuunnella.

Saturday Night Feverin parasta antia on tietysti musiikki ja ne tanssit! Tanssikohtaukset olivat niin kertakaikkisen hienoja ja koreografiat loppuun asti hiottuja. Kiitos kuuluu vierailevalle koreografille, joka on Sari Marin! Niin hienoja liikkeitä ja mikä sulavuus. Tässä kohdassa on ihan pakko mainita myös Neil Owens, joka myös vierailevana tähtenä vakuuttaa tanssitaidoillaan aina. Mies on kuin kumiukko!

Tämä musikaali on täynnä kuumaa huumaa ja suosittelen sitä nähtäväksi, koettavaksi ja kuultavaksi. Kotkalaiset osaavat. Koko porukka, aina avustajia myöten, esitti niin taidolla ja tunteella tämän esityksen, että se kyllä osui ja upposi.
Iso ja lämmin kiitos! Annoitte taas sellaista virtaa, millä elää pitkään!

Kuvat: Juha Lahtinen

Loviisan Wanhat Talot 2016

Taas oli se aika vuodesta, kun oli ihan mahtava tapahtuma, Loviisassa päästiin näkemään wanhoja taloja!!! Toinen toistaan upeimpia kohteita ja lukemattomia kirpputoreja ja iloisia ihmisiä. Säiden haltijakin oli suosiollinen. Kierettiin niin useita kohteita, mutta kaikkia ei millään ehtinyt.

Kirpputoritarjonta oli monipuolinen ja runsas!

Loviisan wanhan kaupungin kadut niin ihania, hiekkapintaisia, kuin tuulahdus menneestä ajasta.

Monesta paikasta jäi mieleen hienoja yksityiskohtia. Kivoja ikkunoita ja oivalluksia tai sitten ihan vaan muuten iloa silmälle.

Vackerbackan pihalla oli melkonen "leikkimökki". Kahdessa kerroksessa. Heti tuli mieleen, että tollainen olisi kiva ihan kelle tahansa. Voisin kuvitella paikaksi, missä voisi lukea tai kirjoittaa tai sitten ihan vaan mököttää. Kiva paikka, missä voi tarkkailla kaikkea tai olla tekemättä yhtään mitään, vetää verhot kiinni ja olla möllöttää.

Sisällä Vackerbackassa oli sisälläkin kaunista! Mikä fiilis, kun kissakin otti niin iisisti.

Smirnoffin pihalla on aina pakko käydä moikkaamassa wanhaa kilpikonnaa, joka viettää kesät Loviisassa ja talvehtii Tukholmassa.

Uusi hauska kohde oli Villa Limppu! Upeita huoneita ja melkoisen mukavia sisustusideoita. Ruorioven takana oli vessa. Merimiesaihetta oli käytetty niin hyvin, että ei puuttunut kuin se, että olisi alkanut keinua.

Pitkänpöydäntalo on aina vaan häekellyttävä paikka. Pihamaan kanojen munat siellä keittiössä, että ei kun munakasta värkkäämään.

Villa Lilla Gulassa oli ovesta tehty pöytä ja paljon muuta mukavaa.

Villa Aaltonen kuuluu lempikohteisiini. Pakko päästä joka kerta istumaan kuistille hetkeksi ja kuuntelemaan sitä musiikkia! Toki koko talo ja sen mieletön puutarha panee haukkomaan henkeä.

Vanha kauppa on ja sellainen kohde, mitä ei voi ohittaa. Miten on nättiä, niin että tulee oikein sellainen levollinen olo, kun siellä askeltaa. Siis juuri siellä pihamaalla, puutarhassa, missä näkemistä riittää.

Kuninkaanlampi on myös paikka, missä täytyy vierailla joka vuosi. Melkein haluaisi muuttaa sinne, kun on niin seesteistä, niin sisällä kuin ulkonakin.

Syysleimuja oli ja tuoksu oli huumaavaa.

 Kappeli on se paikka, misssä tulee hyvä mieli. Siitä, että nyt se niin kukoistaa, kun välillä se oli niin kovin huonossa kunnossa. Sitä ihan alkaa miettiä, että kaikki ne, jotka siellä ammoisina aikoina ovat viihtyneet, kääntävät nyt tyytyväisinä kylkeä haudoissaan.

Kiitos Loviisa! Jäädään odottamaan ensi vuoden tapahtumaa!!!

Kuvat: Elina Winne