Hytti nro 6

 Ihanat välipäivät ja loma, jolloin voi tosta noin vaan lähteä elokuviin vaikka keskellä päivää. Niin tein, menin Studio 123:een ja nousin yläsaliin, missä meni Hytti nro 6. Sain paikan nro 6. 

Olen aikoinaan lukenut Rosa Liksomin kirjan Hytti nro 6 ja siitä jäi hyvä fiilis, koska se tarina ja sen aiheuttama tunnelma oli niin mahtava. Elokuvassa ohjaaja Juho Kuosmanen oli saanut vapaat kädet ja muuttanut monia asioita, mutta se tunnelma oli silti vahvasti läsnä ja se oli parasta. 

Hytti nro 6 kertoo junamatkasta Venäjällä ja se matka on niin pitkä, että hytissä ollaan kauan. Samaan hyttiin on joutuneet opiskelija Laura ja kaivostyöläinen Ljoha. Ei ihan heti mikään helppo yhtälö. 

Seidi Haarla tekee hienon työn Lauran roolissa. Hyvin tulee esille, millainen matka on edessä ja kuinka paljon voikaan riipiä se, että hyttikaveri on niin outo. 

Juri Borisov näyttelee Ljohan osan niin valloittavasti, että vaikka alussa antaakin hiukan huonon kuvan, niin lähes heti on huomattavissa jotain ihanaa sympaattisuutta. Eli outous muuttuu ihan joksikin muuksi. 

Kun kaksi ihmistä joutuu olemaan niinkin lähekkäin, väkisinkin syntyy jotain ja se onkin tässä elokuvassa niin hienoa. Mitään kliseemäistä ei ole, vaan kaikki etenee pienin sykäyksin ja niin, että vire säilyy. Muutamilla sanoilla ja ilmeillä kerrotaan paljon. 

Kun juna pysähtyy Petroskoissa, niin on aikaa käydä vierailulla. Ljohan "ottoäiti" oli räväkkä ja viisas mummeli. Tupakkaa paloi, oli jollain lailla rujoa ja epäsiistiä, mutta silti niin lämmintä.

Tämä elokuva oli todella koskettava, mieleenpainuva ja sellainen, mikä jää mieleen. 

Kuvat: Sami Kuokkanen, @elokuvayhtiö Aamu 2021

Kotkan ruusu

 Vuoden viimeinen teatterireissu tehtiin Kotkaan, koska siellä menee Kotkan ruusu. Onhan se laulu ollut aina tuttu, moneen kertaan kuultu ja joskus hoilattukin, mutta nyt kerrotaan tarina ihmisesta, naisesta, joka oli Kotkan ruusu. Käsikirjoituksesta vastaa Miko Jaakola ja Tarja Rantaruikka. He yhdessä kuroivat tarinan Rosalia Gurovitsch-nimisestä uskomattomasta naisesta. Ohjauksen takana on Miko Jaakola.

Rosalia syntyy Viipurissa juutalaiseen perheeseen, jonka säännöt ovat ankarat. Roosa rakastuu poliisiin, Lauri Mäkiseen (Kalle Kurikkala) ja suhde on tuhoon tuomittu, koska juutalaiset eivät seurustele kuin juutalaisten kanssa. Nuoren Roosan roolissa säteilee Marika Huomolin, jonka lauluääni on sellainen, että se osuu suoraan herkkään kohtaan. 
Roosan ystävättären, Anjan osassa on Miia Maaranen ja kun he yhdessä laulavat Ethän minua unhoita... niin kyllä oli nielemistä. Sellaisen ystävyyden välittäminen yleisölle oli järisyttävää. 

Kun Roosa Mäkinen sitten lähtee Viipurista ja saapuu Kotkaan, niin hienosti vaihtuu rooli Ella Mustajärvelle. Nyt on Roosasta tullut aikuinen nainen ja kaikesta huolimatta hän aikoo pärjätä. Hän on tyylikäs ja aikoo hankkia toimeentulonsa parturiliikkeen turvin. Mustajärvi on varsinainen Lady Like. 

Kolmas Roosa on Lise Holmberg. Roosa on edelleen miesten mieleen, koska on hauska ja iloinen, hyvä seuralainen. Kun hän laulaa Kotkan ruususta, niin se oli todella aitoa ja koskettavaa. Jotenkin ihan kamalasti vaan herkisti, se miten Roosa elämänsä eli, välittämättä juoruiluista ja yrittämällä unohtaa menneet. Tällaista tarinaa kun katsoo nykypäivänä, niin ei voi käsittää, miten on voitu ennen elää niin eri lailla. Toisaalta on onnellinen, että itse on saanut elää nyt, koska miten olisi käynyt Roosan aikana...

Koko joukko oli mukana myös muita esiintyjiä, kuten Kari Kukkonen Roosan veljen, Mikon roolissa. Ihan pahaa teki, kun veli olisi halunut olla ystävällisempi, mutta sitten se juutalaisuus velvoitti. Silti auttoi Roosaa. 

Mirka Mylläri oli tiukka isosisko Evgenia, joka oli kyllä oikea alkutarinan ketku. Onneksi Mirkalla oli muitakin rooleja, kuten juoru-Esteri, lääkintälotta yms.

Jarkko Sarjanen Roosan isän osassa oli kyllä varsinainen tyranni. Hänenkin ansiokseen on muutama muukin rooli. Jämäkkää upseeriainesta on hyvä esitellä. 

Osku Haavisto oli liikuttava Lauri Mäkisen kaveri, Arttuna, kun yritti ja uskoi, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Oskulla oli myös muutama muu osa. 

Juho Markkanen, suuri suosikkini, jolla oli peräti kuusi eri roolia. Hän oli mm. Johan, joka oli niin kovin tykästynyt Roosaan, että olisi jopa nainut hänet. Voi Johan-parkaa. 

Eeva Hautala oli paitsi Roosan veljen Mikon "juoksutyttö", niin myös Roosan tytär Noora. Glamouria nähtiin.

Lisäksi aivan mahtava bändi Ari Ismälän johtamana. Bändi säesti yhteensä 21 laulua!!! Kaikki ne laulut ja se tarina oli sellainen paketti, että kun siitä sai nauttia, niin kyllä, oli ihan pyörryksissä. 

Kun pääsi teatterista, oli ensimmäiseksi niistettävä itkuräkää. Niin oli monta kertaa noussut vettä silmiin ja oikein kurkkua kuristanut, kun oli ollut koskettavaa. Miksi juuri vaikkapa Muistatko Monrepos'n nostaa aina vaan vedet silmiin. Sitten kaikki näyttelijäsuoritukset ja se ihmisen kokoinen tarina. Kyllä riitti puhuttavaa kotimatkalla.

Niin ja jälkiseurauksena se, että vuoron perään milloin mikäkin kuulemani laulu soi minussa. Sitten olen ettinyt kaikkea mahdollista tietoa Kotkan ruususta, Roosan elämästä, katsonut dokkaria ja elänyt siinä hengessä. 

Iso ja lämmin kiitos Kotkan teatterille tästä näytelmästä, että miten hienosti se oli tehty, kunnioittaen Rosalia Gurovitsch'ä. Oli se upea elämys!

Kuvat: Tommi Mattila

Peter Pan menee pieleen

 Joulukuun neljäs oli hauska päivä, joka ei mennyt pieleen.  Ajelimme aurinkoisessa pakkassäässä Kotkaan ja siellä oli teatterissa päivänäytös: Peter Pan menee pieleen. Yleensä minusta ei ole hauskaa, jos joku mokaa, tössii, epäonnistuu, mutta kun siitä tehdään näytelmä, niin se on kutkuttavan hauska.

Itse esitys muuten alkaa jo ennen esitystä ja minulla meni tovi, ennen kuin tajusin, mistä on kysymys ja sitten vasta olikin hupia. Uskon, että moni tykkää juuri siitä, että "jotain" tapahtuu jo ennen kuin ovet aukeavat katsomoon. 

Kyseessä on siis hassunhauska näytelmä, missä Kotkan teatterilaiset näyttelevät  paikallisen näytelmäseuran jäseniä, jotka näyttelevät näytelmää Peter Pan ja kun mikään ei tunnu onnistuvan. Huikea spektaakkeli ja sai olla olla silmät ja korvat tarkkana, että ehtisi kaiken huomata, kun niin paljon tapahtui. 

Käsikirjoituksen takana ovat Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shield. Kotkaan tämän pieleen menneen näytelmän varsin onnistuneesti on ohjannut Mika Eirtomaa. 

Peter Pan'n roolissa on Jonde, jota näyttelee Kalle Kurikkala. Eeva Hautala on mainio Sanna, joka esittää Wendy Darlingia. Sanna on näyttelijä, joka on opetellut replat hyvin ja artikuloi ne sanasta sanaan niin, että varmasti jokainen sana tulee loppuun asti lausuttua. 

Wendy'llä on kaksi veljeä: John Darling, jota esittää Henkka, jonka roolin näyttelee Kari Kukkonen. Henkka ei muista koskaan vuorosanoja, joten hänellä on luurit korvilla, mihin saa kulloinkin replat. Se jo aiheuttaa monta ihanaa koomillista tilannetta. Michael Darling on Matti, jota esittää Jarkko Sarjanen, jolla on myös krokotiilin osa. Kohtaus, missä Matti saa vahingossa kuulla olevansa joukon huonoin näyttelijä ja raahustaa krokotiilin roolissa pois lavalta, sai yleisön empatian valtaan.
Peter Panin varjo oli myös niin hupaisa. Juho Markkanen venyi moneen rooliin ja varjona oleminen oli vain yksi niistä.

Näytelmän pahishan on tietysti Kapteeni Koukku ja hänen tomppelit merirosvoalamaisensa. Koukkuna koukuttaa Risto, jonka roolissa on Osku Haavisto. Hänen psykedeelinen nauru, kun hän sekoittelee myrkkyjä, eikä saa edes korkkia auki. 

Anne Niilola se huvittaa sillä, että on näyttelijäseurueen Anne, jolla on neljä eri roolia. Kun hän vaihtelee rouva Darlingin osasta taloudenhoitaja Lisan osaan, niin siitä tuleekin varsinaista vekslaamista. Puhumattakaan sitten Helin-keijun ja Tiikerililjan tulkinnoista. 

Antti Leskinen on Anssi, jolla on osa olla tarinan satusetä, mutta tekniikan kanssa on hivenen ongelmia. Oivaltavaa saada tekniikka toimimaan niin, että se näyttää siltä kuin se ei toimisi.

Paljon muutakin on, mutta kun tämä on sellainen paketti, ettei sitä voi kertoa, vaikka kuin yrittäisi, sillä se on koettava. Väkisinkin välillä mietin, mikä homma on tehdä tällainen näytelmä, mikä on mieletön taidon näyte, ihan kaikilta osin! Lavastus, kaikki tehosteet, puvut ja varsinainen näytteleminen, että kaikki osuu kohdilleen, että näyttää siltä kuin kaikki menisi pieleen.  Tosin, kun yleisö ei tiedä käsikirjoitusta, niin jos joku menisi pieleen sillai vahingossa, niin menisi kyllä ihan samaan pakettiin. 

Peter Pan menee pieleen on näytelmä, joka jää positiivisesti mieleen. Siitä tulee hyvä mieli ja se on ihan koko perheen näytelmä, joskaan ei ihan pikkulasten. Oli ilahduttavaa, kun oli lapsia mukana katsomassa, koska he tuovat omalla eläytymisellään hienon fiiliksen. 

Kuvat: Niklas Malinen

Jumalan sana

 Siis vähänkö siirretty ja odotettu näytös, Kari Hotakaisen Jumalan sana menee Ryhmäteatterissa. Sain järkättyä itteni sinne ja että, miten oli mukavaa. Jumalan sana on aina asia, mikä tekee hyvää.

Tämän kertakaikkisen loistavan näytelmän on ohjannut Juha Kukkonen. 

Pakko heti tunnustaa, että olin ihan ekaa kertaa Ryhmäteatterissa, vaikka näyttelijät ovatkin tuttuja, onhan elämääni kuulunut Suomenlinnan kesäteatteri. Mutta nyt, olin aivan täpinöissäni, sillä pääsin näkemään ihailemani Santtu Karvosen aika lailla läheltä. 

Santtu Karvonen vetää roolin Jukka Hopeaniemenä. Tyyppi, jonka pitää päästä Lapista seuraavaksi aamuksi suoraan tv-lähetykseen. Olin aivan lääpälläni hänen esitykseen, sillä miten oli kaikki pelissä, ei ainoastaan replat, vaan koko olemus lukuisine ilmeineen. Kun oli sellainen hetki, ettei hän puhunut, vaan kertoi ilmeillään, niin koko yleisö oli mukana, ihan kympillä!

Kuskina Jukka Hopeaniemellä on  Armas Kallio, jonka roolin ihanan rauhoittavana ajelee Robin Svartström. Tämä parivaljakko käy läpi jos ja vaikka mitä.  Onhan Armas ollut Jukka Hopeaniemen isän autokuski. Isäsuhde onkin yksi käsiteltävistä asioista, joskaan ei niin, kuin se, miten Jukka Hopeaniemi elämäänsä elää ja kun vaimo on kuollut ja uusi suhde orastaa. 

Minna Suuronen on mahtava kuoleva/kuollut vaimo, Elisa Hopeaniemi, joka tsemppaa miestään. Siis vaikka on on jo kuollut, niin ku että joo, mennään tosi kivoilla leveleillä, mutta silti on upea fiilis. 
Saara Kotkaniemi vetelee upeasti biisiä  Lucinda Williams'na ja entäs sitten kun on suht topakka tv-juontaja Leena Kontiolahti. 

Bob Dylankin piipahti paikalla ja no, sehän oli Antti Heinonen. 
Joten meillä oli sellainen kattaus kasassa, että ei voinut muuta kuin nauttia täysin rinnoin. 
Esityksessä oli sellainen fiilis, että nyt saatiin todellista Jumalan sanaa ja koko setti. Kari Hotakaisen teksti, Juha Kukkosen ohjaus, K. Rasilan toimiva ja kekseliäs lavastus ja kaikki upeat näyttelijät ja se koko taustajoukko, niin nöyrin kiitokseni. Olin ravittu. Myös seuralaiseni oli samaa mieltä.

Kuvat: Mitro Härkönen

Vihainen leski

 Pitkästä aikaa pääsi taas Myllykoskelle, Anjalankosken teatteriin ja mitä siellä näytettiin, niin Vihainen leski, mikä on Minna Lindgrenin käsialaa. Tiesin suunnilleen mitä odottaa, sillä olin lukenut kirjan ja minulla on kokemusta siitä, miten Anjalankosken teatterilaiset panevat parastaan. Ohjauksesta vastasi Markku Kekki, ei ollenkaan huono!

Vihainen leski on tarina Ulla-Riitasta, Ulliksesta, joka on jäänyt leskeksi ja näyttääkin siltä, vaan ei sure. Ulliksen roolin vetää todella hienosti Raijaliisa Laukkanen. Pääosassa piisaa tekstiä ja toimintaa, niin että voi vaan ihailla, miten kympillä se toimi. 
Välillä käy kuitenkin niin, että Tanja Merita Tuomi, Ulliksen ystävä Pikenä varastaa koko tilanteen. Räväkkä Pike ei sanojaan säästele, vaan päästelee kaiken ilman minkäänlaista suodatinta ja sekös vasta olikin hupaisaa. 

Ullis päättää aloittaa, ei uutta elämää vaan hän aikoo alkaa elämään. Värjäyttää hiuksensa, alkaa tavata ihmisiä, käy baarissa ja mitä - myy asuntonsa. Mitä siihen sanoo lapset, aikuiset lapset? No, eihän se nyt käy!!! Susanna (Minna Sipinen) ja Marko (Jarmo Pilli) meinaavat, että äiti on ihan sekaisin, muistisairas ja pitää saada holhoukseen ja ettei vaan menisi tuhlaamaan rahojaan, koska heidän perintö hupenee. Asunto menee kaupaksi, koska asunnonvälittäjä (Antero Raanoja) on vaan niin hyvä. 
Olen muuten niin samaa mieltä Ulliksen kanssa siitä Ruska-astiastosta, joka taas kovin viehättää asunnonvälittäjää.

Ullis hoitaa myös mummon osuuden, kun Markon kaksoset Pisara (Jaana Kurittu) ja Sammal (Ninni Partanen) ovat hänellä välillä "hoidossa". Kamalat riiviöt, mutta mummolla on hauskaa. Ylipäätään päiväkotikohtaukset vaan ovat niin hervottomia. Ehkä se on juuri se, kun aikuiset ihmiset esittävät pikkulapsia niin uskottavasti, ettei sille voi muuta kuin nauraa. 

Vihainen leski on täynnä pieniä kohtauksia, mitkä naurattavat, mutta samalla pistävät ajattelemaan ja juuri se onkin hyvä keino tuoda asioita julki. Kuinka omista vanhemmista tehdään vanhuksia ja kärkytään omaisuuden perään. Miten hauskan pito ei olisi sallittua, vaan se kun olisi vaan kiltisti kotona ja eläisi niukasti. 

Vihainen leski on oikeasti vihainen ja piut paut piittaa siitä, mitä lapset esittävät. Hyvä!
Anjalankosken teatterissa osataan ja oli riemullinen ilta istua siellä ja kohdata se kaikki, mitä heillä oli tarjottavana ja se oli paljon se.  Koko porukka oli niin täysillä mukana ja vaikka roolit eräillä vaihtuivat tämän tästä, niin ote piti. 

Mie tykkäsin ja miun seuralain tykkäs myäs! 

Kuvat: Sami Lahtinen

On sangen korkeat kierrokset

 Huolimatta siitä, että eletään marraskuuta, niin oli ihan pakko kurkistaa jo jouluun. Kouvolan teatterin Joulushow on tänäkin vuonna taas aivan ihastuttava, hauska ja reipas, rento ja hyvää mieltä tuottava.

Oli tuttua ja oli uutta, mutta kaiken kaikkiaan todella paljon erilaisia pätkiä ja vauhti ja meno sen mukainen. Välillä sai nauraa ihan kippurassa ja sitten taas olla hetken hiljaa ja vain kuunnella. Paikallisuus on aina huomioitu ja sehän tuntuu mukavalle, itse asiassa parhaimmat vitsit nousee juuri siitä.

Musiikkia ja pieniä näppäriä näytelmiä vuoron perään ja ei voi kuin ihmetellä, miten ehtivät. Kaikki he: Johanna Heimonen, Henry Holopainen, Tommi Kekarainen, Veli-Matti Karén, Sami Kosola, Satu Lemola, Annina Rubinstein, Raimo Räty, Markus Vaara ja Tiina Winter.  Jälleen kerran jokainen näytti osaamisensa. 

Käsikirjoittajia on melkoinen rypäs ja ohjaajana on toiminut Veli-Matti Karén. Musiikin sovitus on Iikka Kahrin, jonka luotsaama livebändi hoitelee säestyksen. 
Joulushow on ihana paketti, mikä on täynnä yllätyksiä ja se kannattaa nähdä, kokea, mitä kaikkea on tarjolla ja miten sen jälkeen on todella hyvä mieli. 

Kuvat: Elisa Sola/Kouvolan teatteri

Maanlainen armeija iskee jälleen...

 Koska haminalaiset olivat ihan haltioissaan saadessaan kutsua ihmisiä teatteriin, niin olinpa minäkin. Ei kun kohti Haminaa ja siellä Maanalaisen armeijan iskuja seuraamaan. Haminan teatterille tämän hauskan kohelluksen on upeasti ohjannut Jalle Niemelä.

Kun esitys alkoi, niin se oli sitten menoa ja meininkiä, niin että meinasi katsomossakin tulla hiki. Tunnelma siis oli varsin lämmin ja siihen vaikutti kaikki, esitys, ihmiset ja intiimi tunnelma. 
Näyttelijöitä on 18 ja en voi kuin ihmetellä ja ihastella, miten kaikki toimi niin hyvin. Jokainen hoiti osuutensa niin kuin olisi syntynyt rooliinsa. 

Pääosassa on Jan Mykkänen, joka on niin pettämätön tapaus! Nyt hän soheltaa ranskalaisen kuppilan isäntä René'n roolissa ja siinä onkin hommaa niin, että ihan meinas hien pukata. Niin, että miten vaan voi saada elämänsä solmuun kaikin tavoin, niin nyt se setti on tarjolla. 
Jonna Kajander esittää hänen vaimoaan Edith'ä, mikä on ihana ranskalainen hepsankeikka, jolta luonnistuu ihan kaikki. Pahemmaksi eivät jää tarjoilijat Mimi (Siiri Honkonen) ja Yvette (Katja Räsänen-Risu). Aina valmiina kaikkeen.

Koko näytelmä on täynnä herkullisia henkilöitä ja yksi heistä on italialainen kapteeni: ”Mina taalla, kapitano Alberto Bertorelli. Mina tekee kaiki naiset hulluksi” -Alberto Bertorelli (Janne Ravi).
Toinen mieleenpainuva oli Jouni Saikkosen esittämä Gruber. Hitto, mikä tyyppi ja ne kaikki ilmeet ja kropan kieli. Mahtavaa.

Sitten ihan huikea pariskunta Herra Flick ja Helga! Tuomas Guseff ja Katariina Myller olivat niin ihastuttavia. Kaikessa vakavuudessaan äärettömän koomisia.

Kaiken kaikkiaan jokainen, kaikki 18 onnistuivat rooleissaan aivan loistavasti ja se oli katsojalle suoranaista nautintoa, katsoa sitä, miten tarina etenee vauhdikkasti ja niin, että kaikki toimii.  Mietin välillä, millainen harjoitusrupeama on ollut takana, että voi pokkana esittää sitä, mille yleisö nauraa. 

Lavastus oli tunnelmallinen, sillä heti oli mukana siellä kahvilassa. Puvustus oli Pirjo Kotkavuori-Porkan ja se oli niin onnistunut, että hänet siitä palkittiin, eikä ollenkaan suotta. 

Kun esitys päättyi, ajelimme erittäin hyvillä mielin kotiin Kouvolaan ja toivon, että mahdollisimman moni ajelisi nyt Haminan teatteriin, ihan mistä tahansa kolkasta, nauttimaan näin hauskasta esityksestä.

Kuvat: Mari Salmenhaara 

Tarpeistonhoitajan tähtihetki

 Tarpeistonhoitajan tähtihetki menee Kotkan kaupunginteatterin Naapuri-näyttämöllä ja tulihan sekin nähtyä. Käsikirjoitus on Eberhard Streul'n käsialaa ja Kotkaan tämän tähtihetken on ohjannut Anne Niilola. 

Nyt siis estraadilla loistaa Antti Leskinen, joka on Jarno Pirinen. Pirinen on teatterin tarpeistonhoitaja ja ollut sitä jo melko kauan, ammatistaan ja taidoistaan ylpeä, sympaattinen herra.

Yleisöllä on myöskin tähtihetki, sillä paitsi että näimme loistavan näyttelijän yksin esittävän koko näytelmän, niin tuli sellaista kivaa nippelitietoa siitä, mitä siellä kulissien takana hääräillään. Kun sitä käy teatterissa, niin näkee vain sen valmiin esityksen, mutta sitä ennen on tapahtunut vaikka mitä. Jarno Pirinen kertoo ja hauskasti.

Kyseessä ei nyt kuitenkaan ole mikään ammatinkuvaus-esitys, vaan tarina miehestä, jonka työpaikka on teatterissa. Hän olisi aina halunut laulajaksi ja sen hän tuo julki. Hän kertoo kuinka on ottanut laulutunteja ja esittääkin pari laulua. 

Tässä Tarpeistonhoitajan tähtihetkessä on monta sakaraa. On ihminen nyt, se ihminen, jota se haluaisi olla, se mitä se on ollut, se, mitä jokin muu on jne. Koko näytelmä on täynnä pieniä tähtihetkiä. Jäi sekin mieleen, kun Pirinen kertoi, miten tärkeässä osassa yleisö on teatterissa. Kuinka joku uskaltaa nauraa, niin sitten ehkä se toinenkin, koska nauru tarttuu.  Hyviä juttuja!

Kiva, erilainen näytelmä!

Kuvat: Ada Halonen

Karpolla on asiaa

  - tosikertomuksia havumetsien maasta. 

Karpo on legenda, kaikki tietävät, mistä ja kestä on kyse, kun puhutaan Karposta. Vaan olipa jännää, että siitä/hänestä on tehty näytelmä!!! Kristian Smeds on dramatisoinut ja ohjannut Kotkan teatteriin sellaisen Karpo-kimaran, että ei voi kuin ihastuksesta hämmästellä.

Lähdin pienellä varauksella katsomaan esitystä, koska ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä on tulossa. Näyttämöllä kun ei ollut odotettavissa Kotkan teatterilaisia, vaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Näyttelijätaiteen  koulutusohjelman ja Kotkan kaupunginteatterin yhteistuotanto.... Mukana kahdeksan (ainakin näkemässäni esityksessä) nuorta, taitavaa ja energistä näyttelijää.

Esitys tempaisi niin mukaansa, että olin koko ajan lähes leuka rinnuksilla. Edettiin kohtauksilla, joita esitettiin yksin ja porukalla. Kaikki olivat niin rooliensa sisällä ja miten oli toimivaa. Yritin kyttäillä, olisiko ilmassa mitään jännitystä, mutta ei tai sitten se oli niin hyvin peitelty. Replikointi, eleet, ilmeet ja se kaikki luonnehdinta oli niin valmista. 

Joka ikinen kohtaus oli erilainen, hauska tai vakava, tunteita herättävä ja ennen kaikkea vangitseva. Se energia, mikä välittyi yleisöön, oli järisyttävä. Monta kertaa tuli mieleen, miten tulevaisuus on taattu, kun näin taitavia nuoria on olemassa. 

Mukana olivat Suvi Blick, jota heti katsoin, että missä olen hänet nähnyt, ennen kuin muisti toi mieleen kesän Suomenlinnan esityksen Sofian maailman! Hänen lisäkseen ihan samalla viivalla olivat Annika Hartikka, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Venla Reimaluoto, Hilma Kotkaniemi, Anssi Niemi ja Niclas Pohjola.

Lavastuksella (Lucie Kurapatová) ei mässäilty, mutta se oli toimiva. Kaikki äänet (Ina Niemelä) ja valot (Antero Kemppi) tukivat kohatuksia niin, että kokonaisuus oli äärimmäisen nautittava. 

Kun olin kaiken aikaa häkeltynyt kaikesta näkemisestä ja kuulemisesta, niin kun kaikki päättyi, oli ilahduttavaa huomata, että koko yleisö oli samaa mieltä. Taputukset eivät olleet loppua millään, vihellettiin ja kiiteltiin huudoilla, noustiin seisomaan. 

Siis sanalla sanoen, Mahtava!

Kuvat: Niklas Malinen

Kaikki oikein

 Anna-Leena Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani, koska hänen tekstinsä ovat niin hauskoja ja sen kaiken huumorin takana kantaa ottavia. Kaikki oikein kertoo siitä, kun yht'äkkiä ihan tavan talliainen voittaa päävoiton ja mitä sitten tapahtuu....
Näytelmäksi tämän tarinan on dramatisoinut Heikki Paavilainen ja Kuusankosken teatterille ohjannut Heidi Koskinen-Järvisalo. Valot ja äänitekniikka on Jyrki Kleimolan, puvustus Mervi Suvelan ja työryhmän, lavastuksesta on vastannut Elina Perälä.

Olen siis lukenut aikoinaan kirjan, käynyt katsomassa esityksen Turussa ja nähnyt elokuva, joten nyt oli vuorossa aika lailla erilainen versio.

Eevi on nainen, joka työskentelee kauneusalalla, on naimisissa Karin kanssa, häntä on joskus kiusattu ja tuntuu olevan tyyppi, joka ei ole tyytyväinen mihinkään. Hänen rooliaan tulkitsee Anni Kylmälä. 

Eevin mies on siis Kari, joka on taas ihan erilainen kuin Eevi. Kari on rokkari, käy keikoilla ja ryyppää. Ilmeisesti hänellä on jokin  muukin työ, mutta se jää epäselväksi. Karina humalassa heiluu ja kaatuilee Jussi Matsson, joka on koko näytelmän tähti. Kun hän kaatuu, niin se on jo esitys sinänsä. Entäs kun ottaa kitaran ja laulaa, niin sitä olisi kuunnellut pitempäänkin. Hyvin meni sekin kohtaus, missä Jallu-pullo vähän kuohahti....

Eevin isä ja äitikin saavat olla mukana ja heidän rooleissaan ovat Olli-Pekka Lattu, joka hyppää vähän muissakin rooleissa, kuten lottoarvonnassa ja kioskin pitäjänä.  Muistisairaana äitinä on Heini Nykänder, joka myös on Eevin ystävättären osassa ja toki huoneiston välittäjän roolissa. 

 

Lisäksi oli oli Henna Hovi, joka oli ihana Helvi siellä vanhainkodissa, missä Eevi kävi antamassa hoitoja. Muita rooleja oli Lottotyttö ja tarjoilija. 
Lottoarvonta olikin erityisen pirteä ja hyvin toteutettu kohtaus. 

Kaiken kaikkiaan esitys oli kuitenkin ihan liian pitkä. Olen kuullut siita aika monelta. Kun esitys pitkittyy, se pitkästyttää. Muutaman juomiskohatuksen olisi ehkä voinut jättää väliin, koska asia oli jo tullut selville. Tarinan Kaikki oikein kertoo sen oleellisen, että ei ole onnea se, että saa paljon rahaa. Miten ihminen muuttuu ja toivoo, että kaikki palaisi ennalleen, vai?

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Palkkamurhaajan painajainen

 Palkkamurhaajan painajainen menee nyt Kouvolan teatterissa ja on muuten sellainen että on "vartissa" ohi! Alkuperäinen teksti on Francis Veber'n ja Kouvolaan tämän painajaisen on ohjannut, sovittanut ja lavastanut Seppo Honkonen. Alkuperäisessä versiossa on roolit eri sukupuolia, mutta tähän oli saatu lupa vaihtaa ne ja niin pääosissa tähteilee naiset!

Rita on palkkamurhaaja ja Paula on valokuvaaja. Sattuvat vierekkäisiin huoneisiin ja hitto, millainen painajainen Paulasta muodostuu Ritalle. Annina Rubinstein on sähäkkä Rita, kylmäverinen tappaja, joskin ei sittenkään, koska auttaa Paulaa ja miksi, niin ihan siksi, että voisi hoitaa omat hommansa. 
Tiina Winter on Paula, aivan luokattoman rasittava, niin että olin jo ihan varma, että Rita päästää hänet päiviltä. Paulalla on sydänsuruja ja tekee kaikkensa saadakseen miehensä Maurin takaisin. Maurin osassa on Henry Holopainen - jee, mahtavaa nähdä häntä välillä näyttämöllä.

Maurillapa onkin jo uusi nar...nainen, joka on oikein lääkäri. Lääkäri Sutelan roolissa on Satu Lemola ja siinä ponnari heiluu, kun vauhtia on ja autettavia piisaa. 
Siis kaiken kaikkiaan tässä esityksessä ei vauhtia puutu, eikä vaarallisia tilanteita. Vauhti on sitä luokkaa, että just ku se alko, niin sitten olikin jo väliaika ja kun tulit takaisin, niin pian se loppu ja sitä oli ihan hengästyksissä kaikesta.

Ei sovi unohtaa Tommi Kekaraista, joka on ihana hotellin omistaja, joka kekkaloi esitellen hotellin kaikkia vippasjuttuja, mitkä toimivat kaukosäätimellä, kuten puhelin, ikkunat yms. Tommi ja Henry ovat välillä myös poliisin rooleissa. 

Jälleen on taidolla ja hyvällä työllä tehty esitys, jonka lavastus on aivan äärimmäisen hauska ja hyvin käytetty pyörivää lavaa, mutta ei ihme, jos ohjaajan 12-vuotias Pinja-tyttö on antanut hyviä vinkkejä!
Palkkamurhaajan painajainen sopii kärsimättömällekin katsojalle, kun ei vaan ehdi pitkästyä.

Kuvat: TAVATON media

Anna Liisa

 Jälleen oli ilo ajella Kotkaan ja siellä teatteriin, missä esitettiin Anna Liisa. Minna Canth'n vanhaan tarinaan pohjautuva näytelmä. Muistan jo pienenä tyttönä katsoneeni sen vuoden 1945 filmatun version ja minkä jäljen jätti lapsen mieleen. Sittemmin katsoin myös uudemman version vuodelta 1988. Edelleen oli vaikuttava ja sitä jäi miettimään, miten Minna Canth olikin voinut kirjoittaa niin vaikeasta aiheesta, mikä edelleen, tänä päivänäkin on vielä ihan katsottava. 
Anna Liisan on sovittanut Sirkku Peltola ja Hilkka-Liisa Iivanainen, ja Hilkka-Liisa on myös sen Kotkaan ohjannut.

Jotenkin jännitti, että onko koko vanha näytelmä modernisoitu, niin ei. Oli aivan ihanaa heittäytyä siihen lumoon, mitä sieltä näyttämöltä tarjoiltiin. Oli niin mahtavaa "kotkalaista" esitystä, että siitä todella nautti täysin siemauksin.

Anna Liisa ja Pirkko, sisarukset, toinen rauhallinen, kun taas se toinen melkoinen rasavilli. Anna Liisan osassa Miia Maaranen tekee loistoroolin. Upposin heti hänen oloonsa ja siihen tuskaan, mitä hän kävi läpi, niin että kyllä nousi välillä väkisin vesi silmiin. Pirkkona Marika Huomolin oli se reipas pikkusisko, joka oli aina valmiina, palvoi siskoaan ja millä äänellä lauloi. 

Siihen aikaan, kun Minna Canth on näytelmän kirjoittanut, se perheen kunnia ja maine on ollut niin kovin tärkeää. Nykyaikana koko episodi olisi lähes normaalia, mutta silti - ehkä se napsahtaa johonkin. Olla niin hyveellinen, onko se kaikista tärkeintä?

Kun Anna Liisa kuitenkin on menossa vihille Johanneksen kanssa ja sitten ilmaantuukin paikalle Mikko, jonka kanssa on ollut suhde joskus. Sitä ennen Husso tulee muistuttamaan yhteisestä salaisuudesta ja jollet ota Mikkoa, niin... Hussosta on tehty tässä versiossa Mikon sisko ja hänen osansa vetelee erittäin suvereenisesti Eeva Hautala.

Johanneksen roolissa Mikkomarkus Ahtiainen on ihana. Miten sitä jokaisesta kengän kärjen liikautuksesta näkee sen, miltä tuntuu. Olla se sulhanenen, joka rakastaa ja joka jää toiseksi....

...koska on Mikko, joka on tullut vaatimaan itselleen Anna Liisaa. Mikkona on Juho Markkanen, joka hurmooraa kaikki. Hän on niin ihana, charmööri, itsevarma ja koko olemus, katse ja eleet kertovat sen, että nyt viedään eikä meinata.

Anna Liisan vanhemmat, joiden rooleissa Anne Niilola ja Jarkko Sarjanen pääsevät oikein loistamaan, olemalla sen ajan henkeen ikäviä. Isälle on tärkeätä se maine ja kunnia, äiti vielä jotenkin yrittää olla lähellä, mutta miten on pidättyväinen. 

Kun lopulta on paikalla kirkkoherra Osku Haavisto ja vallesmanni Kari Kukkonen, niin tilanne on aika lailla tunteellinen, jännittää, herkistää ja tekee vaikka mitä.

Anna Liisa on esitys, missä vietiin yleisöä kuin pässiä narussa, sanoi ystäväni. Ja - olen niin samaa mieltä. Rakastin koko esitystä, sen alusta loppuu asti ja olin niin onnellinen, että sain tämän kokea. Toivon sydämestäni, että monet kerkeisivät vielä käydä nauttimassa Anna Liisasta.

Kuvat: Niklas Malinen

Adalmiinan helmi

 Kouvolan teatterissa oli helmiä koko katsomo täynnä, kun esityksenä oli Adalmiinan helmi. Ihana satu, minkä alkuperäinen teksti on Sakari Topeliuksen ja minkä oli nyt hienosti käsikirjoittanut Anna Krogerus. Ohjaus ja sovitus on Seppo Honkosen. 

Toisin kuin monet ajattelevat, että kun on kyseessä satu, niin se olisi vain lapsille, Ehei, vaan koko perheelle. Joskus aikoinaan nakitin itteni aina lasteni kanssa satunäytelmiin, mutta nykyisin pyydän jonkun ihan aikuisen, ehkä siksikin, että lapsenikin ovat jo aikuisia.

Tässä näytelmässä on kaikki kohillaan, aivan mahtava lavastus (Aili Ojalo), puvut (Jenni Purmonen) ja kampaukset (Satu Linerva). Niin, että silmän ruokaa oli riittämiin. Ensimmäinen ihastuttava roolitus oli se, kun yritin miettiä, kuka esittää Kuningasta!? Mietin kaikki mahdolliset miesnäyttelijät ja ei, ei tullut ketään mieleen ja suurin osa heistä oli jo omissa rooleissaan. Silti, jotain kovin tuttua ja kun sitten yht'äkkiä tajusin, että se on Tiina - Tiina Winter, niin hyvä, etten ääneen huutanut. Siis, aivan käsittämättömän hyvä. Jos joku sellainen tulee katsomaan, joka ei etukäteen tiedä ketään näyttelijöistä, niin eipä varmaan uskoisi, että kyseinen kuningasrooli on naisen esittämä. 

Adalmiinan helmi on ihana satu, mikä on erinomaisesti toteutettu ja kaiken krumeluurin keskeltä nousee opetus, hyvä opetus. Adalmiinan osassa loistaa Satu Lemola, joka on aluksi prinsessasana varsinainen riiviö, kunnes kadottaa helmensä ja katoaa, muuttuu. 

Kuten kunnon saduissa, niin on tässäkin haltiat, eläimet, hyvän ja pahan mittelö ja onnellinen loppu. Kun Adalmiina avautuu yleisölle, miten hänen elämä on vaikeaa, kuului katsomosta kirkas lapsen ääni: Mäkin vihaan mun elämää! Siinä tapahtui ns. show'n varastaminen, koska lähes kaikki puhuivat siitä väliajalla. Lapsiyleisö on ihan parasta ja niin aidosti eläytyvää.

Kun lopussa prinsessa sai prinssinsä ja prinssi prinsessansa ja puoli valtakuntaa ja kaikki oli niin hyvin, että ihan vettä nousi silmiin. Tämmöinen satuhetki teki niin hyvää keskellä lauantai-päivää, että sitä melkein hypähdellen käveli esityksen jälkeen kotiin. 

Kuvat: TAVATON media

Eila, Rampe ja Likka

 Ihanaa, pitkästä aikaa taas Kotkassa, naapurikaupungissa ja siellä Kotkan kaupunginteatterin Naapurinäyttämöllä, missä esitettiin Eila, Rampe ja Likka. Sinikka Nopolan käsikirjoituksen pohjalta esityksen on Kotkaan ohjannut Ilkka Heiskanen.
Lavastus ja pukusuunnittelu on Lucie Kuropatová´n !

Tämä tarina on paitsi hauska, niin koskettava ja ajatuksia herättävä. Eila ja Rampe ovat pariskunta, jotka elävät suht tasaista elämää, naapureita vahdataan, mennään mökille ja puhutaan niitä näitä. Likka on tulossa käymään ja kappas, kun Eilalla on tulossa 70-vuotissyntymäpäivät, ihan vaan sillai matalalla profiililla. Likka ja Rampe ovat kuitenkin päättäneet järjestää yllätyksen viemällä Eilan Marmarikselle. Eilan, joka oli juuri paasannut, että vain pöhköt lentää Suomen suvesta jonnekin etelän aurinkoon...

Lise Holmberg on ihastuttava Eila, joka ei taho mitään pahaa kenellekkään. Ollaan vaan, "eikä tehä tästä ny mitää numeroo"-tyyliin, mutta onkin ihan liekeissä, kun saa huomiota, koska onhan sentään syntymäpäivä. Kivasti innostuu, vaikka on aluksi antanut ymmärtää jotain ihan muuta.

Antti Leskinen Rampena on niin mainio ja Georg Ots-kohtaus oli hyvinkin suosiollinen. Rampe, joka on aina vaan myötäillyt, kun niin pääsee helpommalla. Ei oo Eila kieltänyt aattelemasta, vaan kun tuo aattelut julki, niin hupsis, kuka se onkaan boheemi tai hippi? 

Mirka Mylläri on sit se Likka! Likka, jonka elämästä ei vanhemmat juurikaan tiedä, mutta ei se ruusuilla tanssimista ole ollut. Kuitenkin Likka saa ruusuja... 

Tässä esityksessä voi naureskella itelleen, naapurilletai vaikka sukulaisille, mutta se herättää myös ajatuksia. Kuinka Rampe keskustelee Likan kanssa, ihan eri lailla kuin vaikkapa Eilan, jonka kanssa juttelee niitä näitä. Miten Likka käyttäytyy Eilan seurassa, kun ovat kaksin. 

Eila, Rampe ja Likka on kaikin puolin taidolla tehty esitys, mistä jää hyvä mieli!

Kuvat: Niklas Malinen

Outokummun kaivosmuseo

 Minulla on kesäloma, jonka vietän totuttuun tapaan Valamon luostarin talkoolaisena. Vaan, koska sieltäkin saa vapaapäiviä, niin silloin sitten menoksi. Tänään kävin Outokummussa ja oli muuten ihan eka kerta. Kun saavuin sinne, niin ensin kävin ruokailemassa Hotelli-ravintola Kummussa, missä oli erittäin herkullinen lounas. Sitten hyvinkin kylläisenä piipahdin paikallisessa kirjakaupassa ja mitä löysin??? Sellaisia muovitaskuja, joita olen etsinyt tuloksetta joka paikasta jo useamman vuoden. Olin iloinen. Niinpä suunnistin varsinaiseen kohteeseen:

Kaivosmuseoon! Vilautin Museokorttia ja sitten seikkailemaan. Minua helli sää, mikä oli aurinkoinen ja aika, jolloin siellä ei ollut ketään muita. Ihan itekseni sain kävellä, kierrellä ja tutustua ja se oli astetta jännempää.

Kun olin ensin kiertänyt näyttelyt, niin sitten sinne museotunneliin. Kypärä päähän vaikka välillä tuli mieleen, että oisko sateenvarjo ollut parempi vaihtoehto, kun siellä sitä vettä tiputteli aika tiuhaan ja silti en muuten kastunut? Aluksi tuntui, että olen tullut johonkin kummitusten kokoontumisajoihin, koska kuului niin kammottavaa ääntä, vaan olipa siellä sitten varoitusilmoitus, ettei kannata pelästyä - tosin olin jo pelästynyt. Kiertelin pitkin käytäviä ja olin innoissani. Kävinpä tapaamassa Vuorenhaltijaakin, joka tarinan mukaan on poltellut virvatulia ja sen takia paikan nimi on Outo kumpu.

Kun oli tullut tunnelin toiseen päähän, niin ulos ja sitten kiipeilemään rappuja...

Helpot raput ja ei niitä loppujen lopuksi niin paljoa ollut ja kyllä kannatti kavuta, koska näkymät olivat ylhäällä ihan huikaisevat.

Paluu alas tapahtuikin sitten toisella puolella olevaa tietä pitkin ja sekin oli oikein passeli, kun portaiden ylösnousu on helpompaa kuin alas meno niitä pitkin. 

Hienoja juttuja näin vieläkin ja ihan hassua oli se, että kun näin yht'äkkiä nuoria, niin sitten huomasin, että Outokummun lukio sijaitsee siellä kaivosalueella. Melko siistiä.

Kaiken kaikkiaan kiva reissu, upea ja erikoinen museoreissu ja jälleen olen yhtä kokemusta rikkaampi. Voin siis suositella ihan kenelle vaan ja ehkä kesällä on parempi vaikka koko perheen voimin, kun siellä on ulkona lapsillekin kaikkea mukavaa. 

Jäniksen vuosi

 Kävinpä Kouvolan teatterissa ja olipa mukana jälkikasvuakin. Pitkästä aikaa, ihan oikeaa teatteria sisätiloissa niin, että yleisöä oli enemmän kuin 10 henkeä, hieno fiilis ja tarjolla oli Jäniksen vuosi.

Mitään en ottanut etukäteen selville, joten lähdin niissä mietteissä, mitä minulla oli muistissa, kun oli lukenut Arto Paasilinnan kyseisen kirjan ja katsonut elokuvan, missä pääosaa veteli Antti Litja. No, olinkin jäänyt sinne aikakaudelle, sillä nyt oli sellainen versio, että ei isosti ollut yhtymäkohtia, paitsi nimi ja joo Vatanen ja se jänis, joita olikin aika monta. 

Tämän esityksen on dramatisoinut Kristian Smeds, Sami Keski-Vähälä ja Esa Leskinen ja kyllä mietin, millaisen sillisalaatin olivat koonneet, koska tarinaa tuli niin paljon, että minulta taisi mennä osa ohi. tarina oli siis sovitettu tähän päivään ja tämän päivän ongelmiin ja kriiseihin. Ohjaamisesta vastasi Seppo Honkonen.

Jos tarinan kanssa olinkin hiukan hukassa, niin näyttelijäsuoritukset olivat ihan huippuluokkaa. Oli niin ihana nähdä heidät siellä estraadilla ja nauttia siitä, mitä oli tarjolla kaiken sen korona-ajan harkkojen jälkeen. Kun heitä oli siellä vain viisi, mutta tuntui, että 25. Roolit vaihtuivat tämän tästä ja jäniksiä vilahteli siellä sun täällä ja aina joutui hiukan tsiikaa, kuka nyt on jäniksenä. Mutta - Vatanen oli vaan Vatanen eli Tommi Kekarainen, joka oli roolilleen niin omistautunut, että välillä kävi ihan huoli päällä. miten Vatasen käy.

Satu Lemola on ihan tähti. Kun hän heti alussa kurkistaa nurkan takaa, olisi mieli tehnyt hihkasta; Heippa. No, sain hillittyä itteni. Hänellä on y-k-s-i-t-o-i-s-t-a erilaista roolia! Jos pupuna onkin tomera, kiltti ja söpö, niin korppina kovin tuhma, mutta miten esitetty, wau!

Annina Rubinstein - hänelläkin 10 roolia ja kun hän oli siinä Voimaantuja-kohtauksessa, niin soi DOORS! Olin, että mitä hittiä, täähän oli aikanaan hitti. Vaan olipa hänelläkin kaikki pelissä, kun aamutakkisesta vaimosta aina hoitsuksi ja poliisiksi ja Jänöksi!

Markus Vaarallakin oli 11 roolia! Hauska roolinimi on Hörhökkeli, mutta kaiken lisäksi paljon muuta ja hei, tietty hän oli Jänö.

Tiina Winter loisti myös kahdeksassa roolissa. Aivan nautinnollisen reipasta ja pirtsakkaa menoa. Supikoira Moi, voi toista! 

Siis aivan mieletön määrä rooleja, ja ihan väkisin sitä aatteli, millainen kuhina kulisseissa, oikeat vermeet niskaan, mikä rooli ja kenen vuoro lavalle. Silti - kaikki sujui kuin rasvattu, mitään kömmähdyksiä ei huomannut. Tosin, en tuntenut kässäriä. 

Joten, kaikki ne, jotka tykkäävät vähän nykyaikasemmasta teatterista, niin pöytä on katettu. Minä tykkään Kouvolan teatterista, joten aika lailla sama, mitä siellä esitetään, nautinto on aina taattu.

Kuvat: TAVATON media

Petter Lax - rockooppera

 Se oli kauhian viluinen tiistai-ilta, kun suuntasimme Myllykoskelle ja siellä Wanhan Rautakaupan takapihalle. Ei suinkaan nauloja etsimään vaan ihan Rockoopperaa seuraamaan. Etupenkkiin ja sit se alko.

Aluksi oli kirja, Petter Lax, minkä ovat kirjoittaneet Jenni Joki ja Jouni Sjöblom. Niin ja sitä ennen oli tietysti, kauan aikaa sitten, Petter Lax, joka näitä Kymenlaakson seutuja oli asuttanut. Tämän kirjan pohjalta Petterin ja Batseban elämän oli Jouni Sjöblom säveltänyt ja sanoittanut rockoopperaksi eli aika lailla tiivis paketti. Koko spektaakkelin on ohjannut Eveliina Lätti. 

Petter Laxin roolissa on itseoikeutettuna Jouni Sjöblom ja Batsebana luonnollisesti Eeva Sjöblom.

Mukana on tietysti Sielulintu-yhtye, jotka hienosti hoiteli sieltä näyttämön takaosasta koko säestyksen ja Juha Vanhatalon kitarasoolot olivat korvia hiveleviä. 

Kuorolaisia eli kyläläisiä oli niin oikealla kuin vasemmallakin puolella ja he osallistuivat muutenkin kuin vain laulamalla. Oli oltava meiningissä mukana, milloin milläkin välineellä. Kaiken kaikkiaan hauskaa se, että ei seisottu vain paikallaan vaan hameen helmat heiluivat.

Biisejä piisasi, niin että kokonaiskattaus oli 24 erilaista laulua, missä jokainen kertoi omaa tarinaansa. Oli todella rock-meininkiä, sitten oli enemmän kansanmusiikillista ja jopa melko hidastakin eli ihan joka lähtöön. Tanssitytöt taustalla elävöittivät tarinaa muutamissa kohtauksissa.

Koska tarina Petter Laxista ajoittuu aika lailla Kustaan sodan aikaan, niin toki Kustaa Kolmas pelmahti paikalle ja taitavasti, kuninkaallisella arvokkuudella, veteli oman osuutensa. Kuninkaana lauloi Lauri Pönni.

Eniten mieltäni ilahdutti lapset/nuoret. Maria, Minttu ja Miska Eilola, Maarit Airola ja Anni Kälviäinen. Oli hienoa katsoa, kuinka he niin suvereenisesti hoitelivat osansa ja isommat paimensivat pienempää. Miska Eilola silti otti osansa aivan valloittavasti.

Matias Husgafvel tulitaiteili yhdessä ja erikseen Terhi Espon kanssa. Osiossa oli mukana jännitysmomentti, koska aluksi oli hieman tuulinen sää. Matias kävi myös Mustan linnun laulamassa ja se oli kaunista kuultavaa. Tässä biisissä oli säv. ja san Jenni Sällisen.

Petter Lax on nopeasti kerrottu tarina ja olipas helppoa seurata, kun oli lukenut kirjan ja koska oli libretto käsissä, josta pystyi seuraamaan sana sanalta. Väkisinkin tuli välillä mieleen, että siinä meni nuoret sekä vanhat samanlailla... 

Kuvat: Anu Hedborg