Näillä palkoilla ei makseta

 Näillä palkoilla ei makseta on Anjalankosken teatterin tämän kevään näytelmä. Niinpä ajelimme Myllykoskelle ja pääsimme nauttimaan aivan hervottomasta esityksestä.

Tämä hullunhauska komedia on italialaisen, Dari Fo'n jo vuonna 1974 kirjoitettu näytelmä, joka siis juhlii 50-vuotis-taivaltaa ja ei ollenkaan huomaisi, että on niinkin "vanha", koska hyvin on aikaansa sietänyt.
Suomennoksen takana on Liisa Ryömä ja Myllykoskella ohjauksesta vastaa Kimmo Lavaste.

Kerrankin oli parasta se, etten ollut aikaisemmin nähnyt tästä näytelmästä minkäänlaista versiota. Oli niin ihanaa nauttia joka hetkestä, kun sai yllättyä aina uudestaan, jokaisesta uudesta käänteestä, nauraa oikein sielunsa syövereistä.

Näyttelijöitä on vain viisi, joten oli sikäli helppoa seurata heitä ja olla kartalla, kuka kukin on.
Jaana Kurittu pääsi taas elementtiinsä, kun työttömän Antonion roolissa paukutti replansa niin luontevasti, että taas sai sitä hämmästellä. Luikuria lasketteli niin sujuvasti, että siinä olikin melkoin jännitysmomentti, millä siitä selviää.
Timo Hopponen on hänen miehensä Giovanni, umpirehellinen perusmies, aluksi suorastaan tylsä, kunnes alkaa tapahtua ja Timo kuorii Giovannista varsin tempperamenttisen tyypin, joka oli aivan ratkiriemukas.
Pilvi Puhakka joutuu Margheritan roolissa Antonion velmuilun apulaiseksi ja niin on huppari pullollaan. Ihanan hätääntynyt ja paikoitellen tomppeli pätkätyöläinen ja hei, en varmaan ikinä unohda oliiveja.
Tero Turkia pelmahtaa paikalle Luigina vasta kun varsinainen hässäkkä on päällä. Reipasta menoa ja Luigiin uppoaa hyvin kaikki mikä muka on tapahtunut.

Niin ja sitten ...Timo Kurittu, jolla oli VIISI roolia ja miten veti ne??? Meni milloin mistäkin nurkasta tai kaapista ja tuli seuraavasta taas eri henkilönä. 

En kerro juonesta, koska siitä saa jokainen itse käydä ottamassa selvää. Pidin tavattomasti esityksen rytmistä, jossa ei juuri hiljaisia hetkiä ollut. Draivi oli juuri mahtava ja hei, ohjaaja Kimmo LAVASTE, oli tehnyt oivallisen lavastusuunnitelman. Vaikka istuin eturivissä, en huomannut, mitä tapahtui, kun oli jo tapahtunut!? Ihastuttavaa!

Näillä palkoilla ei makseta oli ensi-illassa 8.3 eli hyvin ehtii mennä nauttimaan, mitä Anjalankosken teatteri on taas saanut aikaan. Dario Fo'n komedia ja kohellus tällä porukalla on juuri oikeaa juhlaa arkeen.

Valokuvat: Pekka Kaatiala
 

Forever young

 Kävin viettämässä päivän Helsingissä ja siellä sitten sopivasti HKT:n päivänäytös Arena näyttämöllä. Tarjolla oli FOREVER YOUNG! Alunperin  Erik Gedeonin (sveitsiläinen) musiikkikomedia, jonka oli suomentanut Sanna Savolainen. Heikki Sankarissa oli sen verran sankariainesta, että on ohjannut koko leppoisan iloittelun. 

Vähänkö minä ehdin kuulla, että ET-lehden kolumnisti ei ollut tykännyt, ei sitten ollenkaan koko esityksestä. Ei olisi pitänyt mennä lukemaan, kun en muutoinkaan lue arvosteluja, niin meninpäs kuitenkin ja olin suorastaan pöyristynyt, koska olen ihan kaikesta hänen kanssaan eri mieltä.

Minä lähdin teatteriin katsomaan komediaa, en taidetta ja kyllä, minulla on huumorintaju tallella, vaikka se saattaakin olla ajoittain kiero ja ehkä hiukan yksinkertainen, mutta sehän tarkoittaa sitä, että minulla on useimmiten hauskaa, enkä pahoita mieltäni, etenkään toisten puolesta. 

Minusta oli varsin kiva tyyli se, että näyttelijät elivät tulevaisuudessa ja omilla nimillään, joten eipä tarvinut miettiä, kuka kukin on. Ollaan vainhainkodissa, missä ikääntyneet näyttelijät kärsivät kuka mistäkin vaivasta ja hoitaja kohtelee heitä kuin lapsia. Näin tilanteen aivan itseni kannalta, että sitten kun minä olen siellä, niin biisit ovat juuri oikeat ja otetaan ilo irti. Toiveajattelua, mutta silti.

Toki voi ajatella, että hieman karrikoiden on vedetty, mutta kyllä siellä on totuutta mukana. Monta juttua oli niin, että kyllä voisin nähdä niin käyvän. Itse asiassa toivoisin, että olisi juuri tuollainen vanhainkoti, missä olisi hyviä tyyppejä, joiden kanssa laittaa vähän ranttaliksi. Jos uskalletaan väittää, että vanhuksista tehtäisiin tässä esityksessä pilaa tai heitä aliarvioitaisiin, niin höpöhöpö. Tämä on vain näytelmä, jonka soisi olevan totta, eikä niin, että pannaan pillereillä hiljaiseksi. 

Kun Mikko Vihma-vanhus oikein riemastuu ja vetelee niin tyylillä Sekaisin Mombasa-potpurin, niin sen olisi halunut nähdä ja kuulla heti uudestaan. Montakohan biisin pätkää siinä tuli, mutta paljon niitä oli. Ihastuttavaa!
Kaikki "vanhukset", Vuokko Hovatta, Juha Jokela, Pertti Koivula, Leenamari Unho ja Mikko Vihma olivat niin harmaita ja raihnaisia, mutta mieli siellä rippikouluiässä. Hoitajana hääräili "Barbie-girl" Vappu Nalbantoglu. Vaan se kapellimestari siellä pianon takana pimputtelija oli Tuomas Kesälä. 

Siis kyllä me tykättiin, minä, tyttäreni ja vävyni. Ja olinpa panevinaan merkille, että oli siellä muutama muukin, jotka pitivät. Oli vauhtia, iloa ja riemua, hyvää mieltä ja nautinnollista esitystä oli kiva katsoa. 

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen/HKT

Yksi lensi yli käenpesän - Jan Mykkänen kertoo roolistaan suljetulla osastolla

 Haminan teatterin Yksi lensi yli käenpesän - esityksessä Randle P. Murphy'n roolissa loistaa suljetulla osastolla Jan Mykkänen. Muutaman kysymyksen hänelle esitin ja näin hän vastasi:

1.    Miten sinä löysit tiesi Haminan teatterin näyttämölle?
-    Kipinä teatteriin on syttynyt jo nuorisoteatterissa (NYT) kouluajoilta, jota ohjasi Sirpa Sandström. Siinä sitten tuli odotettua pidempi taiteellinen tauko. Siellä se jossain lohkojen välissä kyti vuoteen 2016 asti. Olin jonottamassa pankissa tiskille kun syntyi ajatus että mieli tekisi vielä.. teatteriin siis. Ja siitä sitten tyrkylle menin ja pääsin Ulvovaan Mylläriin posteljooni Piittisjärveksi Haminan Kesäteatteriin.

2.    Teitte nyt Ken Kesey’n Yksi lensi yli käenpesän. Kuinka juuri se valikoitui ohjelmistoon?
-    Kyllä se lähti niinkin tylsän yksinkertaisesti, että jokunen vuosi sitten oltiin lähdössä teatterilta kotiin iltasella ja siinä Raittiustalon ulko-oven edessä juteltiin teatterin aktiivin ja Kinohaminan Marja Qvarnströmin sekä silloisen Teatteriyhdistyksen puheenjohtaja Hämeenniemen Jaakon kanssa. Ilta oli pitkällä ja väsyneitä oltiin. Pohdittiin näytelmävalintoja ja miten sattuikaan, että klassikoista tykättiin me kaikki kolme ja jokuhan meistä heitti että ”entäs Yksi lensi yli käenpesän?” Ja siinähän se oli! Yksimielinen päätös kuin suljetulla osastolla.

3.    Olet ollut monissa erilaisissa rooleissa ja nyt Yksi lensi yli käenpesän Randle P. McMurphy. Miten rooli sinulle napsahti?
-    Kyllä se oli ohjaaja Ville Virkkunen, joka sen tuomion pani alulle. Ville roolitti meidät kiva, että napsahti. Voihan se olla, että ohjaaja Espoosta vaan halusi hauskuuttaa itseään ja nähdä mulla myös nämä kauheat pulisongit.

Kuva: Mari Salmenhaara

4.    Kuinka valmistauduit tähän rooliisi?
-    Onhan tällainen rooli vähän eri kuin joku koominen höpöttäjä. Vielä kun on kyseessä melkoinen klassikko, niin kyllä siinä on se kunnioitus alkuperäistä teosta kohtaan. Leffan katsoin useampaan kertaan. Kirjan lukemista harkitsin mutta se jäi.. olen ollut aina huono lukemaan (tietäjät ja entiset opettajat tietää). Halusin rakentaa roolia niin että alkuperäisen teoksen ja McMurphyn luonne säilyisi mutta ilman suoraa kopioimista. Jokainen löytää itsestään kyllä helposti pienen palasen hulluutta. Sitä voi olla monenlaista ja kuka sen lopulta voi määritellä? Sivustakatsojalle se voi näyttää luonteenpiirteeltä.

5.    Sinulla on päivätyösi?! Mistä revit aikaa teatterille?
-    Sitä itsekin olen joutunut välillä pohtimaan. Teatteri antaa mutta myös ottaa paljon. Eipä tarvitse tuskailla minne sen kaiken vapaa-ajan oikein tuhlaisi.. 

Kiitos haastattelusta, Jan!

Yksi lensi yli käenpesän

 Se oli taas semmoinen paikka, kun oli lepopäivä, niin eikun Haminaan. Kiva cruisailla wanhaa tietä Kouvolasta Haminaan, kun tietää, miten siellä on jotain mahtavaa tarjolla...

 Oli sitten Haminan teatterissa tarjolla esitys Yksi lensi yli käenpesän. Juuri se, Ken Kesey'n 1960-luvulla kirjoittaman kirjan pohjalta värkätty näytelmä. Niin ja kaikki muistaa sen elokuvan, vuodelta 1975, joka, kahmi kaikki viisi tärkeintä Oscaria. Haminaan tämän legendaarisen näytelmän on upeasti ohjannut Ville Virkkunen. 

Itse en muista siitä elokuvasta juuri mitään, enkä ole lukenut kirjaa, mutta olen nähnyt Ryhmäteatterin tulkinnan Suomenlinnassa ja siitä jäi mieleen, miten vaikuttava oli. Vaan kun pääsin Haminan tunnelmaan, kaikki muu hävisi ja oli vain se hetki, mikä milloinkin esitettiin. Jokainen syöpyi mieleen monin eri tavoin. 

Jossain määrin olen aina ollut kiinnostunut mielisairaaloista ja lukenut lukemattomat tarinat ja historiikit niistä. Tämä näytelmä oli jotenkin kuin piste I.n päälle. Ne ihmiset siellä ja se henkilökunta. Nyt olin ihan äärimmäisen vaikuttunut siitä, miten harrastajateatterilaiset vetää ihan kympillä koko setin läpi! 

McMurphy'n roolissa Jan Mykkänen on ihan virtuoosi. No, onhan hän miun ehdoton lemppari, mutta silti, aina yllättävää, miten onnistuu roolissa kuin roolissa. McMurphy on reipas, varsinainen läpän heittäjä ja sellainen, joka saa aikaan vaikka mitä ja josta kaikki tykkää, paitsi hoitaja Ratched. Riitta Hotakainen on niin topakka, täydellinen hoitaja Ratched. Juha Vilkki tekee hienon roolin Päällikkö Bromden'na. Hänen yölliset juttelunsa toivat sellaista mystiikkaa mukaan. 

Randle P. McMurphy saa kuitenkin järkättyy ystävilleen bileet, on viinaa ja naisia ja kaikilla on kivaa. Kunnes hoitaja Ratched saapuu paikalle (oikea pahan ilman lintu).

En spoilaa enempää, mutta kerron sen, miten tämä näytelmä ja tämä Haminan teatterin tulkinta herätti mieleen kaikenlaista. Sitä oli ensin vihainen siitä, miten voidaan toimia, miksi näin??? 
Kun sitten olimme jo pihalla, ystäväni sanoi minulle vesissä silmin, että mikä ystävyyden teema, millaista on olla ystävä ja tehdä sen puolesta kaikkea. Siitä riittikin puhuttavaa kotimatkalle. 

Hitto, mikä porukka mielisairaalassa! Haminan teatteri on paikka, minne kannattaa mennä, jos haluaa nauttia hyvää ja mieleenpainuvaa teatteria. Millään en koskaan jaksa uskoa, että he ovat harrastelijoita, koska tulos on niin ammattimaista. 

Kuvat: Mari Salmenhaara