Vuonna 85

Koska olin käynyt Tampereella katsomassa musikaalin Vuonna 85, pariin otteeseen, niin oli suorastaan pakko nähdä myös elokuva.
Viimeisen lomapäivän kunniaksi auton nokka kohti Kuusaata ja Studio123, popparit kainalossa hyvään asentoon ja sitten se alkoi...

Olin koittanut olla etukäteen kuulematta mitään ennakkojuttuja, jotka lähes poikkeuksesetta ovat aina kaikkea kaikkea muuta kuin mairittelevia. Nythän oli siis kyse elokuvasta, joka ei millään muotoa voi olla samanlainen kuin musiikaali, teatterissa esitettävä live-esitys ja tuskin se oli tarkoituskaan.
Elokuvaversio myötäili samaa tarinaa, mutta uudelleen käsikirjoitettuna. Siinä oli samoja ja erilaisia kohtia ja se teki siitä piristävän ja jotenkin uudenlaisen.

Vuonna 85 on rakkaustarina! Sen voi nyt mennä katsomaan kuka tahansa, eivätkä vain ne, jotka haluavat fiilistellä kasariajoilla. Se oli tyypillinen musiikkielokuva, minkä juoni on hassu, simppeli ja vailla mitään todellisuuspohjaa, mutta se ei haittaa. Elokuvassa oli mahtavia kohtauksia. Musiikki soi niin kuin kuuluikin, manserockin tyyliin.

Eppu Normaalin musiikkihan oli se ihan paras ja se kun soi, oli hauskaa katella Martti Syrjää leffan yhtenä näyttelijänä, hölmönä portsarina, joka ei saa rubikin kuutiota kasattua(en kyllä minäkään). Siitä hermostuneena rikkoo koko kuution ja poikani kuiskasi siinä kohtaa: Ihan ku sie!

Reino Nordin Tommina ja Malla Malmivaara Karoliinana olivat erittäin hyvä pari. Elokuvan loppu oli yllättävä, koska se oli erilainen kuin musikaalissa. Muistaakseni....

Kyllä minä suosittelen tätä elokuvaa! Se on reipas, siinä on ihanaa musiikkia, mitä tulee edelleen radiosta joka päivä, siinä on hyvät näyttelijät ja siitä tulee niiiin hyvä mieli!

Kaappari

Kino 123 ja siellä se Kaappari oli! Popparit messiin ja sinne.

Kaappari kertoo liikemies Aarno Lamminpartaasta, joka vuonna 1978 kaappasi lentokoneen. Sinänsä karmeat ainekset, mutta elokuvassa ei revitelty pakokauhulla ja paniikilla vaan aina paikka paikoin se oli huumorilla siivitetty.

Voi olla, että en olisi edes pitänyt koko elokuvasta, jos se olisi ollut sellainen ns. katastrofielokuva. Nyt pienet huvittavuudet toivat elokuvaan sellaista mukavaa kevennystä. Niitä ei tarvinut edes hirveästi hakea, sillä jos elokuva kertoo vuoden 1978 tapahtumista, niin nykyaikana tarkasteltuna ne ovat huvittavia. Kun bussi sökähtää keskelle ei mitään, niin oli lähettävä soittamaan taksia. löydettävä se lähin puhelin ensin.

Elokuva marssittaa esiin kaartin tuttuja näyttelijöitä. Kaapparina on Kari "Hissu" Hietalahti, joka vetää osansa ihan kiitettävästi, poukkoilevana Lamminpartaana, joka on välillä niin partaalla, että huh-hei. Kaiken aikaa miettii, ettei se kuole, kun oikeakin Lamminparras elää vielä.

Koneen kapteenina on Aake Kalliala ja perämiehenä Jussi Vatanen, jotka minusta olivat juuri kivan leppoisia. Lentoemäntinä oli mm. Merja Larivaara, Maija Junno ja Elina Keinonen. Vetivät reippaasti kamalan kaappausdraaman.

Elokuva on juuri siksi hyvä, että se sopii koko perheelle. Se saa hiukan kauhistuttaa, mutta onneksi ei kaiken aikaa, sillä välillä saa pikkasen tirskahtaa nauruun.

Hämärästi muistan sen tapahtuneen silloin syksyllä -78, mutta olin opiskelemassa ja oli ihan muut asiat mielessä.

Haukkumisista huolimatta, minusta ja myös 13v pojastani tämä elokuva oli ihan katsomisen arvoinen!

Amadeus

Kouvolan Teatteri ja Amadeus!
Otin poikani mukaan, kun menimme katsomaan Amadeusta. Olimme antaneet itsellemme kertoa, kuinka huonosta näytelmästä on kyse, niin että se poistuu ohjelmistosta ja siksi oli kiire päästä se näkemään.

Amadeus oli todella näkemisen arvoinen, varsinainen kokemus! Oli ihan uskomatonta, millainen lahjakkuus hän oli, aikansa nero. Se, miten se otettin vastaan, oli pöyristyttävää. Salierin kateus oli uskomatonta. Kaikki se tuotiin niin upeasti esille, että se kosketti, jätti miettimään.
Herkkä taiteilija, Amadeus(Tatu Mönttinen) oli niin oman alansa sankari, joka ei saanut ansaitsemaansa arvostusta. Jos hänelle olisi silloin kerrottu, kuinka hänen elämäänsä esitetään näytelmänä 2000-luvulla, tuskin olisi uskonut. Se oli niin koskettavaa, että melkein liikuttui, kun Amadeus hiipui pois...

Salierista oli se nuori(Jose Viitala) ja "tämän päivän" Salieri(Sirkka Seittu).

Kuva: Marja Seppälä

Salierin kateus ja juonittelu oli karmaisevaa. Kuinka hän luikerteli Amadeuksen elämään ja pikku hiljaa tuhosi hänet. Miten voi ihminen olla toiselle niin paha. Miten kateus voi tehdä ihmisestä niin tavattoman ilkeän. Se oli kyllä ihan loistavasti tuotu esiin.

Amadeuksen vaimo Constanze(Elina Yli-Suvanto) oli juuri se oikea! Heidän välinsä olivat hulvattomat, mutta toivat hyvin esiin sen muiden teenäisen pönötyksen ja sen, kuinka muut paheksuivat kaikkea, mikä näytti tai kuullosti ihan oikealta, hassun hauskalta todellisuudelta.

Lavastus ja puvustus olivat ilo silmälle. Mietin kaiken aikaa, miten mieletön metrimäärä oli mahtanut mennä kankaita. Kaikki puvut olivat niin kauniita ja yksityiskohtaisia, persoonallisia. Valot loivat tunnelmaa ja korostivat tunteita...

Jotenkin minulle jäi mieleen, että Amadeuksessa ja Aleksis Kivessä oli jotain samaa. Miksi ihminen ei voi saada ansaittua kunniaansa elinaikana?

- Ei ollenkaan paskempi näytelmä, tuumasi poikani, 13v, kun kävelimme kotiin!