SKAM

Kulttuuritalo Martinus ylpeänä esittää - SKAM!!! Ai, mikä SKAM? Kaikki nuoret sen tietävät ja koska tälläisellä keskiäkäisellä täti-ihmisellä on itselläkin ihan itse tehtyjä nuoria, niin olenpa vastaanottavaisella mielellä ollut ja huolimatta siitä, ettei minulla ole televisiota, niin tiennyt, mistä oikein on kyse. Norjalaisesta erittäin suositusta nuorten sarjasta, siis kyllä, sarjasta ja nyt siitä oli tehty teatteriversio ja miten se on onnistunut....

Teatterille SKAMin on ohjannut Tiina Brännare ja onkin tehnyt erinomaista työtä nuorten kanssa, jotka taas ovat kerrassaan loistavia. Lavastus on hyvin pelkistettyä, mutta todella toimivaa. Valoilla ja musiikilla hoidetaan loput. Työryhmä on pannut parastaan.

Facetime-puhelut oli toteutettu niin, että näkyi ja kuului, vaikkei ymmärtäisi miten. Niin ja viestit tuli vat näppärästi yleisön luettaviksi.
Pääasia oli kuitenkin nuoret, nämä ihanan taitavat, luontevat ja energiset näyttelijät. Tarina kerrottiin, niin kuin se olisi juuri nyt ja täällä, siitä oli saatu niin uskottava.

Viiden tytön porukka:
Vilde (Kreetta Kiviniemi) - ihana blondi, joka ihan rohkeasti on menossa treffeille ja saman tien...
Sana (Yasmin Ahsanullah) - muslimityttö, jolla on ehkä ihan parhaat replat.
 Chris (Jenna Schleifer) - jonka välittömyys ja se nauru jäivät todella mieleen.
 Noora (Kreeta Sihvola) - se hillityin ja luotettavin
 ja Eva (Rosanna Liuski) - päähenkilö, jolle läpyt siitä, että pystyi hoitamaan ison roolin niin upeasti.
He ovat ystäviä, jakavat kaiken, jopa lääkärissä käynnit. Jokainen omanlaisensa, mutta niin raikkaita ja nuoruuden hulluja ja viisaita.

Pojat ne vasta vekkuleita ovat. Jonas (Elias Hjelm) on Evan poikaystävä ja jollain lailla liikuttava.  Isak (Jere Hartikainen), Jonaksen ystävä ja niin, pojat ovat poikia.
William (Joona Saturi), Penetrator-jengin pomo - aihitto, mikä tyyli ja asenne. Ihan väkisinkin tuli pikkasen John Travolta mieleen.

Nuoruus ei ole helppo aika, mutta jos on ystäviä, niin kaikesta selviää. SKAMissa käsitellään kaikki ja suoraan, mitenkään kaunistelematta ja siitä nimenomaan pidin.

Ihan koko esitys oli loistavasti toteutettu ja miten tuli hyvä mieli, kun sai nauttia nuorten esityksestä ja kiitos koko sille työryhmälle, joka siellä näkymättömissä on häärännyt, että tämä SKAM saatiin teatteriin.

Yleisö oli enemmistöltään nuoria, mikä oli aivan mahtavaa, että näin saadaan nuoret teatteriin! Vaan, mikä ilo oli olla mukana, kurkistamassa sinne nuorten maailmaan, sillä ollaan sitä itsekin se aika joskus muinoin läpi käyty.

Lämmin suositus!

Kuvat; Cata Portin

Tangoon tarvitaan kaksi

Syksyn pimeyteen on nyt aivan ihana esitys Anjalankosken teatterissa. Tangoon tarvitaan kaksi on Sari Niinikosken dramaattinen näytelmä, joka menee todella tunteisiin. Tangoa tanssitaan isolla porukalla ja sitä sakkia on ohjannut Markku Kekki.

Tarina alkaa jo ennen sotia, kun kylälle saapuu Joonatan Palmu, varsinainen tangon taitaja (Otto Pilli). Vilkkusilmä, naisten naurattaja ja hurmuri ihan viimeiseen asti. Herra Palmu saa itseensä ihastumaan mm. sisarukset ja  siinähän sitä onkin sitten draamaa kerrakseen.

Silja haluaa näyttelijäksi ja muuttaa Helsinkiin. Minna Sipinen tekee upean roolin ja laulaa äänellä, mikä osuu niin suoraan sydämeen. Elli muuttaa Siljan luokse, sillä kotoa oli lähdettävä. Mari Byman onnistuu olemaan vakuuttava, sisko, joka rakastuneena on niin luottavainen.

Raijaliisa Laukkanen on ihan huikea Kopolaisen Anniina, tyttöjen niin kärtty äiti, että pois alta. Just niin räväkkä, että oli melkein hauska, jos ei olisi ollut niin ilkeä. Juu, kyllä oli roolissa luonnetta.

Mutta - vaikka tarina oli hyvä ja koskettava, niin kyllä oli ne kaikki lukuisat biisit ja tanssitkin. Joka ikinen kappale kantoi tarinaa eteenpäin ja koskettivat. Laulut olivat kauniita ja niin kauniisti tulkittu, että nenäliinoja tarvitaan. Tanssikappaleet olivat kivoilla koreografeilla (Lotta Herranen) höystetty ja sitten bändi, wau, mikä meininki. Arto Karnaatun tanssiorkka loihti sellaiset sellaiset sävelet, että kelpasi kuunnella.

Tangoon tarvitaan kaksi on musiikkinäytelmä, jota on ollut tekemässä iso porukka ja jotka ovat siinä mukana kaikesta sydämestä niin, että se kyllä näkyy. Oli suoranainen nautinto olla näkemässä moista viihdykettä. Ehkä voisin uudestaankin tämän nähdä.

Kuvat: Marko Kekki

Kulkuri saapuu hotelliin

Mikä?teatterissa menee nyt hauska näytelmä, Kulkuri saapuu hotelliin. Käsikirjoitus on Simo Perämäen ja nyt Kouvolaan sen on ohjannut Viivi Mauno.

Heti kättelyssä käy niin, että päähenkilö marssii hienoon hotelliin vermeissä, joissa ei ole mitään mahdollisuuksia saada huonetta. Melko pian paljastuu, että "kulkuri" Jaska (Kaius Baarman) on melko lailla varakas. Hotellin vastaanoton topakka virkailija (Liina Heikkinen) ja hotellin talousihme Gunnar (Arttu Sorsa) sopivat kaupoista ja niin alkaa hotellin uusi elämä.

Säkkikankaaseen pukeutunut hotellin johtaja teki vaikutuksen myös pankinjohtajaan (Jenna Toivonen) ja siitäkös se juttu alkoi.  Vaan ei aikaakaan, kun...

...hotellinjohtaja Jaskan ex-hoito (Amanda Haukijärvi) saapuu paikalle sekoittamaan pakkaa.

Hotellinjohtaja ja pankinjohtaja ovat kuitenkin jo luoneet melko hyvän yhtiön.

Poliisi (Eemeli Saurila) on tehnyt vaikutuksen! Mikä on poliisin osa?

Upeaa teatteria nuorilta tekijöiltä! Olin todella vaikuttunut, että koko porukka, aina ohjaajaa myöten,  ovat nuoria, alle 20v.  Kokonaisuus oli erittäin hyvin onnistunut ja voisin hyvin uskoa, että monesta heistä kuulisi jatkossakin. Vuorosanat olivat hyvin hallussa, joskin hivenen hitaammin joitain reploja voisi replikoida. Niin ja hiukan lisää tulkintaa. Nyt tulkinnassa onnistui todella onnistuneesti Amanda Haukijärvi. 
Kaikki olivat upeita ja oli suoranainen ilo olla yleisössä. Se, mikä oli vielä aivan mahtavaa, niin se, että yleisö koostui 85% nuorista! Joten, iso peukku nuorille tekijöille, koska juuri he saavat nuoret teatteriin.  Fiilis oli mahtava! Jatkoon!

Kuvat: Veera Hyppänen

Eikä yksikään pelastunut

Agatha Christie oli aikansa ja aikamme jännityskuningatar. Tarinat olivat sitä luokkaa, että elävät edelleen. Niinpä Kuusankosken teatteri on tarttunut toimeen ja ottanut jännitysnäytelmästä kiinni. Huisin jännittävä Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa) sai ensi-iltansa 11.10.2019 Karolina Eklund-Vuorelan taidokkaassa ohjauksessa.

Kuva: Seisomassa: Linda Miettinen, Matti Olenius, Eetu Pesu, Jari Lukkari, Teemu Virsu, Aulis Forssell, Minna Ollikainen, sohvalla: Touko Lehto, Sari Rajulin, Mira Helli

Onnekseni oma kokemus tästä tarinasta oli niin kaukana menneisyydessä, etten muistanut mitään, joten pääsin ihan täysin puskista nauttimaan suurta murhatarinaa, missä yksi toisensa jälkeen heittää henkensä.
Ryhmä tapaa toisensa saarella, johon heidät on kutsuttu ja kukaan heistä ei tunne heitä. On vain herra ja rouva Owen, joiden huvilaan he ovat saanet kutsun tulla. Kaksi henkilökuntaan kuuluvaa ja kahdeksan vierasta. No, missä ovat Owen't ja miten tarina etenee - no, ihan suurella jännityksellä, jopa niin, että seuralaiseni hädin tuskin uskalsi hengittää.

Linda Miettinen on Vera Claythorne, Owen'ien sihteeri ja koko esityksen päähenkilö ja hommat hoituu niin, että silkkaa sihteeriainesta.  Matti Olenius teki  Philip Lombard'sta juuri niin nilkin, että oisi tehny mieli heittää jollain. Sari Rajulin on uskottava ja näpsäkkä taloudenhoitaja, rouva Rogers jonka suurin murhe oli se, että aputyttö tulee vasta huomenna! Hänen miehensä on hovimestari Rogers, minkä housuihin Mira Helli on erinomaisesti sovittanut itsensä.

Minna Ollikainen on Emily Brent, se uskovainen henkilö, joka kuuluu Christien ihmistyyppeihin ja miten juuri hän onkin se koomisin hahmo. Tyyli oli niin huolella hiottu ja silti, kaikesta huolimatta antoi pientä kevennystä jännittävään tilanteeseen. Teemu Virsu keekoilee Davis/Henry Blore'n osassa hyvin luontevasti.

Touko Lehto, hermoilee tohtori Armstrong'n takissa ihan suvereenisti. Niin ja Jari Lukkari tuomari Sir Lawrence Wargrave, on hyvinkin vakuuttava. Lisäksi Eetu Pesu vekkulina Anthony Marston'na ja Aulis Forssell kenraali Mackenzie'n osassa kantavat todella kortensa kekoon.

Koko porukka vetää sellaisen setin, että oli vaikea pysyä nahoissaan, kun kaiken aikaa laski, montako on näyttämöllä, kuka kuolee seuraavaksi? Montako lamppua on palamassa ja kun taas sammui, niin miksi sammui, kenen takia, kuka poistui ja miten? Jännitys alkaa alusta ja jatkuu ihan koko näytelmän ajan, loppuun asti. Ihan huikeaa esitystä koko matkan!

Elina Perälä on hienon lavastuksen loihtinut, missä on osattu käyttää Kuusankosken teatterin korkeutta hyvin hyväksi. Valot ja tekniikka, joilla on suuri osuus tunnelman luomisessa, on Jyrki Kleimolan.

Menkää jännittämään! Se on sen arvoista!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Ikitähti

Olin Kotkassa, ravintola Kairossa ja siellä oli Ikitähti!
Annikki Tähdestä kertova tarina oli ensi-illassa jo huhtikuussa ja edelleen se on niin tuore, että nautin joka hetkestä, ihan jokaisesta sävelestä ja niiden esittäjistä.
Annikki Tähti ja hänen laulut kuuluivat minun lapsuuteeni, ne soivat radiossa ja niitä laulettiin. Ne olivat kirjoitettuna äitini vihreäkantiseen ruutuvihkoon. Oli siis niin hienoa päästä näkemään tämä tarina, jonka on käsikirjoittanut Mikko Koivusalo ja ohjannut Pia Lunkka.

Ikitähdessä on upea roolitus. Annikkeja on kaksi, nuori Annikki ja vanhempi Annikki ja heidän rooleissaan Annuska Hannula ja Lise Holmberg. Muita näyttelijöitä on kuusi ja heillä tukku rooleja. Ihan uskomaton setti. Jopa kapellimestarilla on rooli.
Katsojalle on suoranaista herkkua nähdä, miten näyttelijä muuntautuu roolista toiseen.

Olin siis niin vaikuttunut, mutta kun Annuska Hannula nuorena Annikki Tähtenä lauloi Muistatko Monrepos'n? se todella osui ja upposi. Olin niin nostalgiahuumassa ja häkeltynyt siitä, miten kauniisti sitä voi kauniin laulun esittää, että kyllä herkisti. Yhtään en ollut varautunut, että niin liikutun, niin oliko nessua, ei ollut, mutta servetti oli. Kiitos mahtavan katkarapusalaatin!

Annikki Tähdestä oli koottu kasaan niin kulkeva tarina, että sen seuraaminen oli todellinen nautinto. Parisenkymmentä biisiä saatiin kuulla sellaisella taidolla ja sydämellä, että haluan uskoa, että jossain tuolla Annikkikin herkistyi.

Ari Ismälän mestaroima orkka oli ihan huippu! Koskaan en ole ennen nähnyt, että orkka "jalkautuu" estraadille, hoitelee replat/roolit ja jatkaa taas siitä, mihin jäätiin. Ari Ismälä itse vetelee soiton ohessa roolia kuin ei olisi muuta tehnytkään. Ihan mahtavaa.

Servettiä tarvittiin taas kun oli kohtaus, missä laulettiin Lapin äidin kehtolaulua ja paitsi, että oli herkkä kohtaus, se toi omat henkilökohtaiset muistot todella pintaan.

Koreogafina tässä näytelmässä on toiminut Osku Heiskanen ja sen kyllä niin huomasi. Askelkuviot olivat niin loppuun asti hiottuja ja parhaiten jäi mieleen se, kun kaksi juopunutta tanssii, aivan loistava ja todella taidolla esitetty. Kun minut haettiin tanssiin, niin niitä askeleita ei ollut Osku visioinut, mutta kiitos Juho Markkanen!

En voi muuta, kuin kiittää koko työryhmää, olitte kaikki niin loistavia, annoitte jälleen kerran annoksen eliksiiriä, jonka turvin selättää vaikka mitä. Toivoisin ihan käsi sydämellä, että mahdollisimman moni voisi vielä tästä nauttia, yhtä lailla kun minä sen tein.  Vielä kotimatkalla juttelin seuralaiseni kanssa siitä, miten voikin saada hyvää mieltä siitä, kun jotkut osaavat sitä antaa.

Kuvat: Tommi Mattila

Nunnia ja konnia

Lahden tämän syksyn musikaali on Nunnia ja konnia. Pelkkä nimi jo houkuttelee ja synnyttää ajatuksen, että pakkohan se on nähdä. En sitten ollut ainoa nunna enkä konna, sillä lauantain päivänäytös oli jo täynnä ja iltaan mahduin, nippanappa.

Tämä musikaali on niittänyt mainetta niin elokuvana kuin näytelmänäkin. Elokuvassa oli eri sävellys ja käsikirjoitus. Teatteriversion käsikirjoituksen takana ovat Cheri ja Bill Steinkellner. Sävellyksestä vastaa Alan Menken. Ohjaus Lahdessa on teatterin johtajan, Ilkka Laasosen.

Heti kun  esirippu nousi, henkäisin syvään ja lähes hartaasti, sillä lavastus oli taas ihan vimpan päälle. Kaunista, oivaltavaa ja teknillisesti loistavaa. On aina hienoa katsoa, miten kaikki vaan toimii ja miten suuri työ on ollut takana. Minna Välimäki on nyt loihtinut lavastuksen, mikä on todella katedraalimainen ja sitten taas on bling-blingiä.

Nunnia ja konnia alkaa heti sellaisella soitannalla, että väliajalla vedettiin henkeä ja sitten se meno vaan yltyi.
Deloris van Carter on yökerholaulaja, joka heilastelee konna-Curtis'n kanssa ja kun sattuu näkemään murhan, niin on oma henki vaarassa ja kiltti poliisi-Ricky saattaa Deloris'n piiloon luostariin. Siinä se tarina pähkinänkuoressa.
Ushma Karnani tähdittää pääosan tyylillä, mistä voi olla ylpeä. Entinen Gimmel-tähti on lunastanut paikkansa näyttelijänä ja kun vielä osaa laulaa, niin paketti on valmis nautittavaksi.

Musiikaalissa musiikki näyttelee pääosaa, mutta nyt oli juonikin jotenkin hauska. Pidin tavattomasti siitä, että luostarin nunnat ja sitten taas vastaavasti mafiakonnat ovat samassa tarinassa. Kyseessähän on aikuisten satu, joten se ei ole totta. Parasta oli se, kun abbedissa näki kaikessa jumalallisuutta, niin Deloris näki ihmisyyttä ja yhdessä he tulivat siihen tulokseen, että molempia.

Mikko Jurkka oli konnien pomo, Curtis, jonka tanssi sujui ihan yhtä hyvin kuin muidenkin konnien, joskin ehkä herätti paremmin huomiota.

Kun Deloris joutuu luostariin, hän laittaa nunnien kuoron ihan uuteen kuosiin. Ihan hengästyttävän upeaa, kun nunnat herää eloon ja alkaa laulu ja tanssi. Kaikki ovat mahtavia ja persoonia, mutta Anni Kajos, Sisar Maria Robert, kun laulaa, niin melkein vedet nousi silmiin.

Koreografia on Sami Vartiaisen ja se todella toimii. Vielä kotonakin yritin muistella tiettyjä liikkeitä, kun oli niin ilo silmälle ja sielulle.

Orkka! Se siellä montussa pani parastaan Antti Vauramon toimiessa kapellimestarina. Yhteensä 16 muusikkoa oli säveliä synnyttämässä. Mahtavaa!

Tämä musikaali on sellainen, mistä tulee hyvä mieli. Vaikka kuinka yrittää itselleen kertoa, että sitä ovat olleet tekemässä ammattilaiset, jotka vaan osaavat, niin aina sitä ihmettelee, että miten. Niin, että kiitos, iso ja lämmin kiitos Lahden teatterilaisille, että osaavat tehdä sellaista, mitä on ilo käydä katsomassa, nauttimassa ja saamassa hyvää oloa.

Kuvat: Aki Loponen