Esko Grundström ja Minna Vainionpää sen tunnelmallisen hetken saivat aikaan. Lava oli laitettu just niin ranskalaiseksi kuin vain suinkin. Suurella näytöllä pyörivät mustavalkoiset ihanat kuvat Pariisista ja pakko kertoa, että kun Notre Dame vilahti, niin sekin nostatti herkkyysastetta.
Minna Vainionpää oli loistava laulaja ja jo se, että osaa laulaa ranskaksi on osa musiikkia. Hän kertoi meille aina ennen biisiä, mistä siinä kerrotaan ja se oli oikein kiva, koska siten pääsi vielä paremmin fiilikseen.
Esko Grundström oli äärimmäisen taitava säestäjä, vuorotellen haitarin ja pianon kanssa ja soitteli kuin konsanaan jokin ranskalainen musikantti punaisine baskereineen.
Välillä ei tiennyt, kumpaa katsoa ja yritti jakaa, että näkisi kaiken yhtäaikaa, vaikka väkisinkin jäi seuraamaan sitä sormien tanssia näppäimillä.
Saimme kuulla 15 Piaf-laulua, tuttuja ja vähemmän tuttuja. Ne tutut nostivat tietysti aina enemmän tunnetta, koska ne vaan sisältävät enemmän kaikkea, muistoja ja ajatuksia. Kuitenkin tuli olo, että olisi voinut kuulla enemmän, paljon enemmän. Kuinka nopeasti meni se aika...
Encorena saimme kuulla vielä Non, je ne regrette rien, niin se kruunasi kaiken.
Jäi hyvä mieli ja eri toten vielä siitä, että on nuoria, jotka ovat taitavia, tuovat osaamistaan esiin, miten ja millä lailla ja vielä musiikkia, mikä elää!
Kiitos! Merci!
