Pokka pitää

Pokka pitää (Keeping up appearances) Sellainen on nyt näytelmä Kuusankoskella, niin että saimme mukaan ystävämme Sirkka-tätin (90v.) Hän otti heti kopin, kun heitin, että miten olisi ja kyllä, pokka pitää. Niin, jos on televisiosta seurannut sitä alkuperäistä, niin voi olla, että kiinnostus herää. Itse en niinkään sen takia innostunut, vaan koska jotainhan siellä näyttämöllä tapahtuu, kun katsomot ovat lähes täynnä joka esityksessä. No, olen ehkä joskus aikoja sitten nähnyt jotain, silloin kun minulla vielä oli televisio... ja muistan, että Hyacinth Bucket oli ärsyttävä ja mitä muuta muistan, niin siinä oli mies, jolla oli verkkopaita, joten paketti oli valmis. Kuusaan version on ohjannut Ilmo Ranne.

Kuusankosken teatterissa on siis nyt mahdollista fiilistellä keskiluokkaisen kotirouvan pyrkimyksistä päästä ihailemaansa yläluokkaiseen elämään. Minna Sipinen tekee loistoroolin näyttelemällä tätä tätiä, rouva Bukeeta, niin antaumuksella, että kuulin, kuinka joku yleisöstä huokaisi, miten on parempi kuin alkuperäinen! Hän on niin raivostuttavassa roolissa niin ihana!
Verkkopaitamies eli Onslow - hän on Matti Olenius. Huomattavasti salskeampi kuin se alkuperäinen, jos oikein muistan. Kaljatölkki on suorastaan juurtunut hänen kouraansa. Onslow'n vaimo Daisy on lemmenkipeä lirkuttelija, jonka roolin hyvin jouhevasti luonnehtii Jatta Salo. Niin ja Daisyhan on Rouva "Bukeen" sisko. Toinen sisko on  Rose, varsinainen hepsankeikka, jolla miehet vaihtuu kuin sukat. Sari Rajulin on niin hauska, että välillä jää seuraamatta varsinainen näytelmä, kun katselee, mitä Rose häärää siellä taustalla.

Kimmo Puhakka Emmet'n osassa tuskailee koko esityksen ajan vastenmielisyyttään Hyasinth'a kohtaan. Emmet ohjaa näytelmää ja kaikki on muuten hyvin, mutta kun Hyacinth pelmahta paikalle, niin menee hermot. Kaikki muut vaan koittavat sietää ja vaikka Emmet ei edes yritä, niin rouva Bukee ei sitä huomaa. Siinä se koko kupletin juoni ja kyllä se on huvittavaa.

Kaikki muutkin osat olivat hyviä ja toisiaan tukevia. Se, että kun ei ollut kyse musikaalista, niin miksi oli pakko laulaa, kun lauluosuudet olivat jotenkin niin irrallisia. Paitsi kun Hyacinth Bucket lauloi, niin se kuului kyllä asiaan ja oli hivelevä esitys.

Nyt on värkätty sellainen näytelmä, mikä kiinnostaa kansaa. Rouvaihmiset olivat saaneet ne sohvaperunansakin mukaan! Tosin panimme merkille, että yksi sohvaperuna nukahti tai ehkä hän vaikuttui niin, että halusi vain kuunnella esitystä.

Jos nyt oikei innostui, niin Heinolan kesäteatterissa 2019 menee sama näytelmä Jaana Saarisen tähdittäessä pääosaa.

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

Anni Kajos Maria Rainer'n roolissa The Sound of Music

Lahden kaupungiteatterissa menee upea musikaali The Sound of Music. Pääosassa on Anni Kajos ja kysyin häneltä vähän, mitä se on olla mukana siinä.

1. Esität Lahden kaupunginteatterissa musikaalissa Sound of Music pääosan Maria Rainer'n osan. Olet vierailija! Kuinka tämä osa sinulle siunaantui?
- Marian osa siunaantui minulle koe-esiintymisen kautta. Olin tehnyt edellisenä vuonna Lahden kaupunginteatterissa naispääosan eli Natalien roolin musikaalissa Love Me Tender, ja olin sitä kautta jo tuttu talon väelle. Sain kutsun koelaulamaan Marian rooliin ja tartuin mielelläni tilaisuuteen. Olin tätä ennen tehnyt jo jonkin aikaa enemmän pop- ja rockmusikaaleja, ja jännitti pitkästä aikaa tarttua tällaisiin perinteisempiin klassikkomusikaalisävelmiin. Huomasin etteivät Marian kappaleet ole ihan helpoimmasta päästä, vaikka niin tuttuja lauluja ovatkin. Kun sitten sain teatterinjohtaja Ilkka Laasoselta puhelun, että he haluaisivat minut Marian rooliin, olin innoissani, mutta välittömästi puhelun jälkeen kauhuissani. Tajusin, että tässä on nyt alle vuosi aikaa ottaa haltuun nämä laulut, tämä koko tyylilaji ja tämä rooli, ehdinkö, pystynkö? Siitä alkoi sitten treenaaminen.

2. Osasi on kotiopettajar perheessä, missä on seitsemän lasta. Millaista oli työskennellä näiden lasten/nuorten kanssa?
- Lasten kanssa työskentely on yksi parhaista asioista koko produktiossa! Sain ilokseni olla lasten kanssa tekemisissä jo heidän koe-esiintymisistään saakka. Lapsirooleihin oli koe-esiintymässä melkein satapäinen joukkio taitavia ja rohkeita lapsia ja nuoria, ja oli silloin jo selvää, että porukasta tulee huikea. Ensimmäisistä treenipäivistä lähtien lasten motivaatio oli todella korkealla, he tekivät töitä täysillä sellaisella leikkimielisellä ilolla ja innolla, joka tarttuu! Ja vielä oppivat ihan hirveän nopeasti. Jos itseltä joskus harjoituksissa repliikki unohtui, niin hyvin nopeasti joku lapsista kuiskasi miten ne minun vuorosanani menevät. Meistä on tullut hyvin läheisiä toisillemme ja on ollut ilo tutustua heihin kaikkiin. Meillä on oikeasti ihan hirveän kivaa lavalla ja lavan takana. Ajattelin jo ennen harjoituskauden alkua, että täytyy yrittää olla mahdollisimman hyvä roolimalli, avoin ja helposti lähestyttävä, että minulta voi sitten tulla aina kysymään neuvoa, jos jokin askarruttaa. Toivottavasti olen siinä onnistunut, mutta oikeastaan tuntuu, että ennemminkin he ovat olleet roolimalleja minulle. He näyttelevät roolinsa todellisella ilolla ja rakkaudella!

Kuva: Johannes Wilenius

3. Miten tuttu Sound of Music oli sinulle ja miten valmistauduit siihen?
- Sound of Music oli minulle hyvin tuttu jo lapsuudesta. Lapsena musikaalin elokuvaversio oli minulla kovassa kulutuksessa, rakastin sitä ja olen varmasti nähnyt sen kymmeniä kertoja. Laulut olivat siis hyvinkin tuttuja lapsuudesta, mutta opiskellessani musiikkiteatteri Lahden AMK:n musiikkiteatterilinjalla, en niitä juurikaan silti laulanut. Kuten aiemmin mainitsinkin, olen laulanut ehkä enemmän pop- ja rockmusikaalien rooleja, joten Sound of Musicin tyylilaji oli minulle jonkin asteinen haaste. Valmistauduin rooliin muutamien eri laulunopettajien avustuksella ja treenasin hieman erilaista laulutekniikkaa kuin mitä olen aiemmissa produktioissa käyttänyt. Valmistauduin myös pitämällä huolta siitä, että saan äänelleni tarpeeksi lepoa ennen ja jälkeen kevään ja syksyn harjoituskausien. Käväisinpä myös kesällä Salzburgissa aistimassa autenttista Sound of Music -tunnelmaa, vierailin muun muassa Von Trappien oikeassa entisessä kodissa, joka sittemmin on muutettu hotelliksi, sekä Nonnbergin luostarissa, jossa Maria Rainer on oikeastikin ollut noviisina. 

4. Kun on rooli, missä on paljon laulamista, miten ääni kestää? Mitä teet sen eteen?
- Ääni kyllä onneksi kestää, kun sitä käyttää oikein! Musikaalinäytöksen tekeminen on minusta verrattavissa urheilusuoritukseen; äänen ja kehon lämmittely on tärkeää ennen näytöstä ja palauttelu sen jälkeen. Minulla on kaikenlaisia vuosien varrelta tarttuneita kikkoja äänen avaamiseen ja äänen palautteluun. Ihan perusasiat kuten ruokavalio ja unen määrä vaikuttavat tosi paljon niin kehon kuin äänenkin jaksamiseen, varsinkin harjoituskaudella, kun toistoja tulee hirveän paljon lähes viikon jokaisena päivänä. Harjoituskaudella on tärkeää löytää sellainen tapa laulaa ja puhua näyttämöllä, joka ei rasita ääntä liikaa, jotta sitten näytöskaudella voi laulaa ja näytellä stressaamatta sitä, miten ääni kestää. Tietysti aina tulee silti niitä yleisesti stressaavia ja kiireisiä kausia elämässä, jotka heijastuvat itselläni helposti laulamiseen ja ääneen. Silloin täytyy vain pitää huolta unen määrästä ja antaa äänen levätä mahdollisimman paljon. 

5. Kerro joku kommelus/kömmähdys, mitä on esitysten aikana sattunut?
- Minulle käy helposti niin, että kun laulujen sanat ja repliikit ovat jo niin tuttuja, että ne osaa unissaankin takaperin ulkoa, niin sen jälkeen tulee se vaihe, että alkaa yhtäkkiä epäilemään ihan kaikkea ja saattaa tulla ihan outoja unohduksia. Pari kertaa on joku repliikki unohtunut ja kerran tullut Kissojen viikset -laulun sanat aivan väärässä järjestyksessä ulos. Lasten (jotka olivat tässä kohtaan selkä yleisöön päin) ilmeistä paistoi kauhu, mutta itseäni ei hirveästi nuo tilanteet kuitenkaan pelota, aina niistä selvitään ja voi vaikka lisäillä vähän omia sanoja, jos ei oikeita tule! Ehkä tähänastisen esityskauden hämmentävimmän unohduksen kunnia menee vastanäyttelijälleni Mikko Pörhölälle, kun hän, eli kapteeni Von Trapp, unohti roolinimeni kesken kohtauksen ja kutsui minua Liesliksi (eli vanhimmaksi tyttärekseen). Onneksi roolihahmoni Maria-nimi on sen jälkeen muistunut aina, ehkä kuittailin tilanteesta sen verran paljon!

Kiitos Anni haastattelusta!

The Sound of Music

Pitkäst aikaa olin Lahdessa, teatterissa ja mitä siellä, niin The Sound of Music!!! Ihanaa!
Ensi kosketukseni The Sound of Music-teemaan tapahtui, kuin olin lapsi. Kansakoulussa ja silloin ei ollut musiikkia vaan laulua. Laulukirjassa oli laulu, missä kuva laulavasta nuoresta neidosta, joka sillai näytti hyppelevän ilosta ja riemusta, samalla laulaen. Niin se alkoi tämäkin musikaali, jonka on ohjannut Ilkka Laasonen!

Heti pääsimme nauttimaan hienosta lavastuksesta, kaikesta upeasta tekniikasta, mitä oli tämän musikaalin eteen tehty. Valot, ääni ja kaikki liikkuvat lavasteet, kerrassaan häikäisevää.

Musikaali on niin koskettava ja eipä mikään ihme, sillä tarina ei olekkaan hatusta vedetty, vaan sillä on oikea todellisuuspohja, näin on joskus ollut.  Maria Rainer on orpo tyttö, joka on laitettu luostariin, mutta ei ihan sovellu sinne ja niin viisas Abbedissa (Ulla Raiskio) hommaa hänelle kotiopettajattaren paikan von Trappin perheessä. Perheessä on vain seitsemän lasta ja edelliset kotiopettajat ovat lähteneet, kuka mistäkin syystä, mutta Maria pärjää ja todella hyvin. Mariana loistaa upea Anni Kajos. Upea ääni ja niin luontevaa näyttelemistä. Juuri sellaista, että unohti olevansa teatterissa ja katsovansa näyttelemistä. Upposi tarinaan.

von Trappin perheen isän roolissa on Mikko Pörhölä. Tuttu monille, jotka ovat Lahden esityksiä nähneet. Niin hyvin meni jälleen kerran tämäkin rooli. Juuri sellainen, että aluksi ajattelee, että noniin, onpas se nyt tiukkana, vaan miten pehmenee, kun rakastuu 💕 Lovestory, Maria Rainer ja kapteeni von Trapp.

Parasta tässä musikaalissa on kuitenkin lapset! von Trappin perheessä on ne seitsemän lasta ja miten ihania he ovat. Lahti on saanut niin valloittavat lapsinäyttelijät mukaan, että yleisö on ihan haltioissaan. Jokainen hurmaa niin omalla tavallaan, että on ihana onni olla siitä nauttimassa. Mikä harmonia ja todellinen oikean perheen tuntu. Niin ja liikuttavaa, sillä juuri lapset aiheuttivat sen palan kurkussa, kostuneen silmäkulman. He olivat niin hieno sisaruskatras ja mikä ryhmädynamiikka, nousen seisomaan ja taputan!

Historiaa sen verran, että elettiin aikaa kun Itävalta liitettiin osaksi natsi-Saksaa. von Trappin perhe ei.  Siinä sitten musikaalin jännitysosio. Toteutus oli mahtava.

Aika kului siivillä ja kun se loppui, olisi voinut otta uusiksi, niin oli lystiä katsella ja nauttia. Kiitos Lahti!
- Nii ja jos joku ei oo viel tätä nähny, nii kipin kapin kattomaan, ettei sit jälkee päi pane harmittaa, ku jäi jotaa hirmuse kivaa näkemät! sanon mie, Kultturikissa ja kehrään.

Kuvat: Johannes Wilenius

Oma maa

Oma maa on elokuva, josta tiesin jo heti trailerin nähtyäni, että haluan elokuvan nähdä, tiesin senkin, että naama kastuu, koska niin vahva oli se tunnelma. Markku Pölönen on ollut tämän elokuvan ohjaksissa ja lisäksi toisena käsikirjoittajana kun aisaparina on ollut Antti Heikkinen. Dramaturgina Paula Vesala. Hienoa settiä, replat kulkee!

Oma maa on rakkaustarina, mutta ei mikään liirumlaarum, vaan sellainen entisajan selviytymisen taidonnäyte. Sodan jälkeisestä jällenrakennusajasta on kyse. Kovia aikoja, joista meidän olisi hyvä tietää, kun nillitämme jonninjoutavista asioista. Kuvausmaisemat, kaikki lavastukset olivat niin sitä vanhaa aikaa, että nostalgian nälkä tyydyttyy.

Tähtiparina loistaa Konsta Laakso ja Oona Airola. Aivan uskomaton nykyajan Ansa ja Tauno, tässä elokuvassa rooleina Anni ja Veikko. Upposin heidän tarinaansa niin, etten hetkeäkään ajatellut, etteikö se olisi totta. Jännitin sitä, miten he nyt pärjäävät ja kuinka he jaksavat, ja kun ei jaksa, niin yrittäkää silti. Enkä ollut ainoa, kelle tarina tuntui olevan totta, sillä kun olimme siis koeyleisönä esityksessä, missä saimme lopuksi tavata ohjaajan ja tähtiparin ja kun meiltä kysyttiin, mitä tykkäsimme, niin kukaan ei pystynyt sanomaan mitään, liikutus oli niin pinnassa. Sitten joku kertoi takarivistä ääni vavisten, että kerroitte juuri isovanhempieni tarinan... Niin, monien isovanhempien tarina tulee esiin tässä elokuvassa.

Veikko Naskali on haavoittunut sodassa ja kun hän on hoitamassa hevosta, Liinua, tulee Liinun omistaja paikalle, Anni. He ovat eri yhteiskuntaluokista, mutta minkäs sille mahtaa, kun alkaa kipinöidä. Veikko on herkkä mies, kovia kokenut, mutta karjalaiseen tyyliin lupsakka ja tulevaisuuteen luottava. Kun Anni sanoo äidilleen: "Orpo se on ja yksinäinen ja rikkiammuttu, mutta paha se ei ole", niin kyllä naama kastuu, vaikka kuinka yrittäisi olla herkistymättä. Oli ihan pakko kaivaa se nenäliina esiin. Konsta Laakso teki hienon debyytin valkokankaalle, raikas ja komea uusi kasvo!

Oma maa tuo esiin vahvat naiset sillä lailla hyvällä tavalla esiin. Anni on juuri sellainen nainen, jollaisia tämä maa kaipasi ja joita ilman ei olisi tätä maata uudelleen rakennettu. Rohkeasti tarttui toimeen miehensä rinnalla, uskoen vahvasti siihen, että yhdessä selvitään. Oona Airola tekee sellaisen roolisuorituksen, että ei voi kuin ihmetellä.

Kuinka moni isä on pedannut tyttärelleen valmiin pedin ja ilmaissut, miten pitäisi elää ja toimia. Niin tässäkin elokuvassa. Annin isänä pasteeraa Antti Virmavirta. Sodasta palanneena haluaa omalle paikalleen, mitä Anni on hoitanut koko sodan ajan. Nokkapokkaa tulee ja Anni asettuu isäänsä vastaan - melkein nousin taputtamaan. Anni ei ole ainoastaan kapinallinen vaan viisas nuori nainen, joka tekee oman päänsä mukaan ja onpa muuten oikealla polulla.

Ihana kohtaus on sellainenkin, kun virkamiehet tulevat paukuttelemaan omia pikkusieluisia pykäliään Veikko Naskalille, niin naapurin Vertti (Arto Heikkilä) avaa sanaisen arkkunsa ja latoo oikein tuutin täydeltä. Vallan riemullinen tilanne. Ensinnäkin se, että asettuu puolustamaan Veikkoa, toiseksi se, että kertoo totuuden ja yhtään kiertelemättä. Sellaista kansanviisautta harvoin tapaa. Monta kertaa ajatteli, että onneksi on Vertti ja hänen vaimonsa Akuliina (Sanna-Kaisa Palo). Niitä vanhempia ihmisiä nuoret tarvitsee, olemaan tukena tarvittaessa.

Hieno elokuva, jonka soisi monen näkevän nimenomaan elokuvateatterissa, missä on niin omanlaisensa fiilis!

Valmentaja

Nyt on tullut oikein ryppäänä kotimaisia elokuvia, joten minulla, joka niistä niin kovin tykkään, on menossa oikein kulta-aika. Kerron nyt Tuukka Temosen ohjaamasta elokuvasta Valmentaja, jonka näin jo ennen ensi-iltaa. Se on elokuva, jota osasin odottaa ja oli ihan äärimäisen jännittävää nähdä se.

Miksikö, niin sen takia, että se on pääosin kuvattu Kouvolassa, jonka nurkat ovat minulle niin kovin tuttuja. Lisäksi siinä mukana olleet avustajat ovat suurimmassa määrin myös Kouvolan seudulta, joten kyllä oli bongattavaa!

Valmentaja kertoo Jari Sarasvuosta. Noniin, en mennyt sen takia sitä katsomaan, vaan elokuvan takia ja koska Mikko Nousiainen on pääosassa. Olen jo sen ikäinen, että muistan ja tiedän, kuka on Jari Sarasvuo, joskaan en ole suuremmin seurannut hänen elämäänsä sen jälkeen kun Hyvät, pahat ja rumat -ohjelma päättyi. Elokuvaa katsellessa ei yhtään häirinnyt se, että se kertoo Jari Sarasvuosta. Katsoin kuin hyvää tarinaa katsotaan, mukaan eläytyen, nauttien siitä, mitä näkee ja kuulee. Mikko Nousiainen tekee niin hienon roolin, että olen kunnioituksesta ihan sekaisin. Miten hän osasikin olla niin "sarasvuomainen" - ihailtavaa ammattitaitoa!

Parasta elokuvassa oli ihan huikeat näyttelijäsuoritukset, joita riitti ihan koko matkan. Tuttuja kotimaisia näyttelijöitä vilisti silmien eessä vaikka kuin ja lisäksi niitä avustajia. Mikä jäi mieleen, niin Tatu Sinisalon esittämä Jussi Parviainen. Ihan kauhee, sitä vaan katsoi, että miten se osaa olla niin just ärsyttävä ja olisi tehnyt mieli huutaa, että Mikko, eiku Jari, älä!!!

Kun elokuva alkaa, se kertoo Jarin lapsuudesta ja kun sellaista esitetään, niin kyllä se on sitä, että pala nousee kurkkuun. Lapsuuden traumoja kukin elää uudelleen, jos ei ihan samoja, niin jotain nostattaa mieleen...
Sitten kun Jari on aikuinen, niin omat kommervenkkinsä siinäkin tulee vastaan. 

Valmentaja kertoo miehestä, joka haluaa hyväksyntää, puskee kaiken läpi ja kun epäonnistuu, puree hammasta, nousee ja yrittää uudelleen. Mielenkiintoista sekin, miten se on vaikea ottaa vastaan? Onko ihminen sellainen, että se haluaa vaan nyyhkytarinoita ja juttuja siitä, kuinka kaikki voikin mennä pieleen. Olisi aikamoinen asia, jos voisi olla onnellinen toisen hyvinvoinnista. 

Tässä elokuvassa on ihan kohtuullinen tempo ja sitä seurasi mielellään. Itse en edes välillä muistanut, että katsoisin elokuvaa Jari Sarasvuosta. Katsoin kotimaista elokuvaa ja hyvä niin.
Suureksi harmikseni jouduin lukemaan mitä törkeimpiä "arvosteluja", koskien tätä elokuvaa. Lupasin itselleni, ettei minun enää tarvitse, että jatkan entiseen malliin, menen elokuviin elokuvan takia, en sen takia, mitä muut siitä sanovat. Enkä lue sen jälkeenkään mitään arvosteluja, koska jos on itse katsonut miellyttävän elokuvan ja joku sanoo siitä, että se oli paska, minulle saattaa tulla paha mieli. 

Saatan mennä katsomaan elokuvan jopa uudestaan. Kyllä suosittelen!

Kuvat: https://valmentajaelokuva.fi/

Olavi Virta

Olavi Virta - jumalainen ääni, jota kukaan ei voi olla ollut kuulematta. Olavi Virta on minulle tuttu, koska kuulin sitä jo lapsena. Olavi Virran aikakausi osui vanhempieni nuoruuteen ja osani sain minäkin. Niinpä nyt keski-ikäisenä fiilistelen ja miksipäs en, koska onhan Olavi Virta nostalgian kuningas ja hänen laulunsa elävät edelleen.

Tämän kauniin elokuvan on ohjannut Timo Koivusalo ja huolimatta siitä, mitä kriitikot sanovat, niin Koivusalon ohjaukset uppoavat tavalliseen kansaan, kiitos! Miksikö sitten sain tyttäreni mukaan, johtuu ihan muusta syystä kuin Olavi Virrasta. Hän lähti mukaan, koska Lauri Tilkanen oli pääosassa!

Lauri Tilkanen miellyttää vanhemmankin naisen silmää ja miten veti roolin, niin kertakaikkisen upeasti. Kuvaus ja ääni on toteutettu niin hyvin, että ei juuri huomaa, että Lauri ei itse laula. Kuka pystyisi laulamaan Olavi Virran äänellä? No, varmasti monikin, mutta ei niin täydellisesti.

Kun juuri olen lukenut kirjaa Isäni Olavi Virta, minkä on kirjoittanut Ilse Hammar, joka taas oli Olavi Virran tytär, jolle selvisi vasta teini-iässä, ettei olekkaan Oavi Virran biologinen tytär vaan adoptoitu, niin elokuvan näkeminen muutti kaiken lukemani kuviksi.

Malla Malmivaara on ihana Irene. Elokuvan rakkaustarina, Olavi ja Irene. Vaikka Olavilla oli muita naisia, niinkuin niitä nyt oli kaiken aikaa kainaloon tunkemassa, niin loppupeleissä oli vain Irene ja Olavi. Vaikka Irene muutti lapsineen Ruotsiin.

Hyvin raadollisesti elokuva kertoo sen, mitä menestys tekee, kun on rahaa ja mainetta. Otetaan päivä kerrallaan, juhlitaan ja murehditaan sitten myöhemmin. Kaikki ne loiston ajat nähdään, kun on iso hieno asunto, auto ja rahaa tulee. Kunnes sitten koittaa se hetki, kun ei olekkaan enää juuri mitään, paitsi se ääni...

Vanhaa Olavi Virtaa näyttelee Raimo Grönberg. Kun hän keppinsä kanssa vielä astelee lavalle ja alkaa laulaa, se osui niin syvälle, että kyyneleet alkoivat valua. Lohduttava kuvakulma oli se, että kun kuvattiin ihmisiä, jotka olivat sitä kuuntelemassa, niin sielläkin kyyneleet valuivat.
“Te viette minulta kaiken, mutta ääntä ette vie!”

Olavi Virta -elokuva on todella koskettava ja suosittelen sitä ihan kaikille. Se on eräänlainen tarina siitä, mitä voi tapahtua, kun ihmiselle annetaan kaikki ja otetaan se sitten pois.

Liikuttavaa oli sekin, että lähes koko elokuvasali oli täynnä, hitaasti liikuvia ihmisiä, juuri niitä, jotka ovat eläneet sitä omaa nuoruuttaan yhtä aikaa Olavi Virran kanssa, rakastuneet ja tanssineet toistensa kanssa Olavi Virran laulujen tahtiin, ehkä jopa nähneet hänet. Liikuimme heidän perässä, annoimme heidän mennä ensin ja oli sellainen Hopeinen kuu -tunnelma.

Kuvat: www.olavivirta.fi

Ruokateatteri: Illallinen yhdelle… kahdelle… kolmelle

Ruokateatteri!? No haloo, mitä se on ja miten teatteri ja ruokailu yhdistetään? Siitähän oli otettava selvää. Kouvolan teatterin Klubilla se oli mahdollista 13.10 lauantai-iltana, jolloin siellä oli vieraileva esitys.  Pöytävaraus oli minulle ja ystävälleni. Aluksi jännitti se, että miten paljon (tai vähän) tykkään menu'sta, kun olen tavallista ronkelimpaa tyyppiä.

Kuva: Petra Tiihonen

Pöydät olivat katettu ja KSAO:n kokkioppilaat hoitivat tarjoilun.
Ensin me näimme Illallinen yhdelle. Jos on joskus nähnyt uutena vuonna sen televisiosta, sen elokuvan, missä vanha täti ja hovimestari... niin, nyt näimme sen nopeutettuna ja aivan huikeilla sirkustempuilla maustettuna. Se oli paitsi hauska, niin häkellyttävä, koska kaikki temput olivat niin loppuun asti hiottuja ja me saimme vain ihastella. Olisin voinut heti perään katsoa sen uudestaan, mutta oli se jännittävän alkuruuan aika.
Se oli Miss Sophien Mulligatawny-keitto - Kukkakaalia, currya ja punasipuli-chutneyta! Olin aluksi, että ei, nyt ei kyl uppoo, mut hei, kun maistoin, niin oli viedä kielen mennessään, siis ihan oikeesti todella maukasta.

Kuva: Kini Laine

Sitten oli vuorossa Kattaus kahdelle. Kohtaus ravintolasta, missä kokki ja tarjoilija saavat tietää, että kaksi ruokakriitikkoa saapuvat ruokailemaan. Ihanaa teatteria, kun kaksi näyttelijää vuorottelevat eri roolien kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisasi.  Kerrassaan mahtavaa. Nautittavaa, jonka jälkeen oli pääruuan vuoro!
Kanaa Cordon Bleu - á la Koria-style! Broilerin sisäfilettä, säräjuureksia, Koria-velouté... Noniin, melko tuttua, että broiskua ja sillee. Juureksista jätin ne isot keltaiset kuutiot, koska maha... Niin ja oli oltava nyt ihan viileenä, sillä nyt oli se hetki, kun meidän oli siirryttävä sohvalle istumaan. Miksikö, niin siksi, että tuli mentyä lupaamaan. Siinä sitten istuimme, kunnes alkoi...

Kokkaus kolmelle! Just niin, meidät noudettiin lavalle ja olimme ikäänkuin osana sitä esitystä, missä kävi ilmi, että olimme sisarukset, jotka äiti oli kutsunut illalliselle. Veljemme ei ollut saapunut paikalle ja se olikin äitimme suuri harmin aihe. Jälkiruoka sen sijaan lavalla nautittuna oli maukasta, vaikka siihen kylkiäisiksi saikin kuulla, miten kelvottomia me ollaan.
Ihan järisyttävä esitys, koska siihen ikäänkuin tempaantui itsekin mukaan, eli sitä hetkeä niin, että siitä riitti aihetta keskusteluun vielä seuraavana päivänäkin.

Kuva: Liisa Ruuskanen

Tämä meille upeasti toteutettu esitys on tuotettu yhdessä Tanssiteatteri Minimin (Kuopiosta) ja  Riihimäen teatterin kanssa ja heidän upeat näyttelijänsä Liisa Ruuskanen ja Antti Lahti. Olipa vaan hienoa olla mukana!
Ruokateatteri on todella nautittavaa kaikin tavoin, mutta jos on/on ollut ravintola-alalla, niin jopas aukeaa hyvin kupletin juoni, joskaan se ei ollenkaan haittaa, jos ei ole, koska siten se aukeaa vaan eri kantilta! Haluan ehkä joskus uudestaankin, sillä erilainen teatteri on aina erilaista!

KAPA - komedia miehestä, joka haluaa hirven lemmiksi

Kuusankosken Luola-näyttämöllä on nyt meneillään sekopäisen hauska tarina. Odotin, että aika on otollinen sekä minulle, että pojalleni, sillä hän se on aina hirvistä tykännyt...

KAPA on Miko Kivisen käsikirjoitus ja kun luin nopeasti, että Mikko Kivinen ja niin ootin siis ihan erilaista huumoria. Noh, Karolina Eklund-Vuorela on ohjannut tämän hiukan omituisen näytelmän hyvin ja saanut näyttelijät todella antamaan sarvensa ja karvansa.


Kapa on tyyppi, jolla ei mene oikein iloisesti. Hän on jäänyt työttömäksi, puoliso taas ei ja tuo sen esille kaiken aikaa. Sellainen parisuhde, että heti miettii, miten se voi toimia. Kaksi täysin erilaista tyyppiä himmailee yhdessä? Teemu Virsu on loistava Kapa, mies joka haluaa hirven lemmikiksi. Kaikki on valmista, kunnes lupaa ei myönnetä ja siitä se elämä sitten vasta murheeksi muuttuukin. Byrokraatti Raija Hotisesta tulee vihollinen. Emma Nokelainen Raijana saa juosta karkuun. Puoliso Irjana huseeraa Anika Kumpulainen, joka tuntuu olevan niin käytännön ihminen ja kaiken aikaa menossa, itsensä hukanneena. Hyvin pysyy vauhti päällä.

Irjan ystävänä on Ritu, jonka kanssa hän käy lenkillä. Ritusta tulee lääkäri. Linda Miettinen on niin mahtava Ritu, että kyllä oli ilo seurata, miten luontevaa se "rituilu" oli. Ritun äitinä, Kaisana "palloilee" Mira Helli ja hänen miesystävänään Pyynynä Touko Lehto. Pyynystä kuoriutuu kyllä ihan lintu.

Se, mikä tässä näytelmässä on hauskaa, niin se, että kaikki aiheet ovat henkilöille tosia ja ihan suht normaaleja. Katsojaa naurattaa se, kun tietää, ettei niin voi olla. Henkilöhahmot ovat niin huvittavia.
Kaikkea sattuu ja tapahtuu, eikä mitään voi oikein ennalta arvata, etenkään sitä, miten kaikki päättyy.


Menkää katsomaan, että mitä oikein tapahtuu!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo