Veljekset von Wright ja Ankallisgalleria Ateneumissa

Ateneum on aina käymisen arvoinen paikka, niin keskeisellä paikalla ei ole muita kuin rautatieasema ja no, tietysti Kansallisteatteri. Ateneum on rakennuksena upea, kaiken kestävä  ja kaiken antava.
Nyt saadaan nauttia entisten klassikkojen rinnalla myös Ankallisgallerian ankkamaalauksia.
Lisäksi nautittavana on kattava kokoelma veljekset von Wrightien upeita maalauksia. Näyttely kestää 25.2.2018 asti.

Kun lähtee Helsinkiin, niin  ku me teimme oikein sateisena pyhäpäivänä, niin siellä ei tarvitse peukaloita pyöritellä. Jos jää pari tuntia luppoaikaa, niin sen voi fiksusti sijoittaa Ateneumiin.

Välillä joutui oikein miettimään, istuisko hetkeksi, kopaisiko korvaansa ja päättäisi, mihin suuntaan suunnistaisi.

Kun huomasi tulleensa Luxenbourgin puistoon, niin mitä ihmettä!? Siitä oli toinenkin versio, Ankallisgallerialta oli esillä oma tulkintansa. Wau, ihan mahtavaa.

Jos alkuinnostuksen vallassa etsi Ankkamaalauksia, niin kotvasen kuluttua huomasi, että kappas, ne olivatkin siis näppärästi ujutettuina klassikomaalausten lomaan, viereen ja niin ollen olivat siellä hilpeyttyä herättämässä. Tuli heti sellainen iloinen fiilis, että taiteen ei tarvitse olla vakavaa.
Oli suorastaan riemastuttavaa kävellä ja ihastella kaikessa rauhassa, kun aina yht'äkkiä huomasi, että mikäs se siinä - Ankkataulu!

Veljekset von Wright, Magnus (1805-1868), Wilhelm (1810-1887) ja  pikkuveli Ferdinand (1822-1906) ovat kaikki aivan uskomattomia. Heidän taulujaan ihastellessa on suorastaan mykistynyt siitä, miten tarkkaa ja valokuvamaista työtä he ovat tehneet.

Koirataulussa koira näytti just niin pehmeältä, että olisi tehnyt mieli silittää. Muutenkin kuva oli niin vangitseva, että sitä olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan ja jotenkin odotti, että kohta se koira nousee, vikisee ja kerjää rapsutuksia.

Hedelmäasetelma oli niin herkullisesti tyrkyllä, että siitä vain olisi voinut viinirypäleen napsaista. Teos oli niin tarkka ja valokuvamainen, että sitä oli ihastuksesta mykkä.

Maisematkin olivat ihan omaa luokkaansa. Kyllä sitä vaan alkoi miettiä, miten sitä on silloin joskus kauan sitten saatu luotua moisia taideteoksia. Yksityiskohtaisesti tehtyjä maalauksia on aivan upeaa katsella, läheltä ja kaukaa ja eritoten "livenä".

Sitten ne linnut, kalat, eläimet, ylipäätään luonto. Tuttuja monelle ja siksi kiva bongata nyt aitoina ja alkuperäisinä. Kiehtova matka "avaraan luontoon".

Uskomatonta on se, miten paljon veljekset maalasivat ja kuinka paljon niitä on edelleen tallella ja hyväkuntoisina, joista saadaan nauttia nykypäivänä.

Ateneumissa on myös Sanna Kanniston (s.1974) luontoaiheisia teoksia. Lisäksi on Jussi Heikkilän tilataideteos, mikä oli vaikuttava.

ps. Olen mukana kuvassa vain mittasuhteita luomassa.

Kun olimme jo poistumassa, Ateneum oli sulkeutumassa, oli pakko heittää vielä pikakierros, sillä Ankallisgallerian taulujen tekstit olivat niin hupaisaa luettavaa, joten vink-vink, muistakaa lukea ne.

Niin ja hei, selfie-seinä! Great!

Ateneumissa on sellaista taidekattausta nyt tarjolla, että sopii kyllä ihan kenelle vaan. Vaikka ei olisi taiteesta kiinnostunut tai ei olisi ikinä käynyt tauluja katselemassa, niin nyt kannattaa. Kerroin tässä vain pieniä murusia siitä, mitä on tarjolla, koska en halua esitellä koko kattausta. Jokainen voi viedä itsensä, perheensä, ystävänsä, ihan miten vaan ja nauttia näyttelystä, mikä antaa paljon ja mistä jää hyvä mieli ja niin, tekisi mieli uudestaan.

Kuvat: Kini Laine

Sirpaleita suomalaisuudesta - Suomi 100 vuotta

Kouvolan taidemuseossa, Poikilossa, on upea taidenäyttely, mikä on nähtävissä ja koettavissa aina 7.1.2018 asti. Näyttely on niin puhutteleva ja koskettava, että kävin siellä jo toistamiseen.

Esillä on kaikennäköistä taidetta. Aina maalauksista keramiikkaan ja elokuvaan. Kävin jo aikaisemmin näyttelyssä, mutta silloin en ollut varautunut siihen, että Kinossa esitetään elokuvaa, mikä kestää 70min. Joten siihen kannattaa varautua tai tulla sitten uudestaan. Minä tulin ja olin ihan innoissani!

Peter von Bagh oli ohjannut ja käsikirjoittanut sen, missä on ihanan vanhan kotimaisen elokuvan musiikin keinoin valaistu Suomen historiaa. Matti Jurvalle omistettu esitys on koskettava. Tykkäsin tavattomasti.

Pekka Jylhän "Tämä viha. Niin kuin suolampi: musta, kylmä, syvä ja samea"- teos  on pysähdyttävä! Siihen on kerätty lahjoituksina ja lainoina lasiastioita. Niihin on laitettu punaista nestettä ja ne symboloivat sisällisodan uhreja. Jokainen astia näyttelyn jälkeen palautetaan signeerattuna.

Taustalla näkyvät taulut ovat piirroksia vankilieiriltä. Äärimäisen herkkiä.

Kovaa kohua saanut possuparka roikkuu siellä myös. Harro Koskisen teos, joka on aika suuri.

Kouvolan taodenäyttely Poikilossa on näyttely, missä on jokaiselle jotakin ja jos ei ole, niin ohi voi kävellä.

Taidan käydä vielä kerran....

Kilpakosijat

Kun on syksyinen pimeä, kostea, kylmä tai muuten vaan ankeahko ilta, niin mikä toisi siihen valoa ja lämpöä, naurua ja hyvää mieltä? Miepä kerron:  Kilpakosijat! Myllykoskella, Anjalankosken teatterissa se on mahdollista kokea. Itseasiassa suosittelen sitä nyt ihan lääkkeeksi kaamokseen, koska...

a) Markku Kekki on ohjannut niin näpsäkän ja vetävän näytelmän, että sitä katsoessa kaikki muu unhoittuu. Maiju Lassilan teksti on kertakaikkisen herkullista, napakkaa ja leikittelevää.

b) Sari Kaasisen musiikki on kansanmusiikki-genren hupaisimmasta päästä. Sävellyksissä semmonen tempo, jotta ihan väkisinkin alkaa jalka vippasemaa. Tekstit sitä luokkaa, että korvia ja mieltä kutittaa ja siten myös naurattaa. Säestys vielä ihka elävällä orkalla, missä virtuoosimaisesti vedätteli Arto Karnaattu, Risto Sorsa ja Aki Karnaattu.

c) Irja Ahtovirran koreografia on ihan mahtavaa! Sitä kun eturivistä katteli nilkkojen liikkeitä, niin oli se sulokasta ja niin helpon näköistä, vaikka kokeileppa ite, niin eipä onnistu. Tanssikohtaukset olivat niin kivoja katella ja uskon, että niitä on todella harjoiteltu.

d) Timo Hopponen Ukko Sikasena ja Jarmo Pilli Pekka Sikasena ovat mainio parivaljakko. Rippikoulut käymättä ja akaton talo, työt ei maita, joten jotain tarttis tehdä. Varakkaita leskiä tuntuu piisaavan, eri toten Kaisa, jonka näpsäkän roolin ottaa haltuun Minna Sipinen.
Hauska kohtaus oli isä ja poika Sikasen humaltuminen. Sikana vai käkenä...

e) Antero Raanoja  Antti Leskisenä jäi minulle parhaiten mieleen. Leskimies, vokottelee myös Kaisaa. Kosiorituaalit kaikkine eleineen olivat kerrassaan hykerryttävät. Yleisökin oli täysillä mukana!

f) Nuoret miehet! Valtteri Rossi ja Aki Kelin toivat lavalle nuorta miehistä energiaa, kun useammassa roolissaan antoivat osuutensa. Tanssit ja kärrynpyörät sujuivat kuin leikiten.

g) Siis ihan koko porukka oli niin ihana. Sitä ei voinut olla huomaamatta, miten yhteen hiileen puhaltaminen saa aikaan todella lämpimän ja valaisevan roihun.

Nii - mie siis määrään tämän näytelmän lääkkeeks kaikil, paitti niil pahimmin mielesä pahoittavil, ne voi jäähä kottii turjottamaa. Lähe sie siis ja ota ainskii yks hyvä kaver mukkaa, mieluten usiamp!

Koska - ku mie tän esityksen näin, nii miul jäi siit nii mahettoma hyvä miel, ois tehny miel tanssii ja jakaa isoi halei. Eikä tää oo vaa miun mielipide, mie kuulin, mite kaik muutki tykkäs ja olvat iha sellasel riemumielel!

Kuvat: Pekka Niemi

Yösyöttö

Kolmisen vuotta sitten Eve Hietamies vieraili Kouvolan kahdessa kirjastossa, Myllykoskella ja Kuusankoskella. Hän kertoi kirjoistaan Yösyöttö ja Tarhapäivä. Taidettiin puhua siitäkin, että miten olisi mukavaa nähdä Antti ja Paavo elokuvana ja nyt se on sitten mahdollista!
Yösyöttö on Marja Pyykön ohjaama elokuva, mikä on pakko nähdä ja se jos mikä, sopii ihan kaiken ikäisille ja sen kyllä huomasi yleisöstäkin, ku isovanhempien piti lapsenlapsia käyttää välillä vessassa.

Tarinahan alkaa siitä, miten Antista ykskas tulee Paavon yksinhuoltaja, sillä Paavon äiti ottaa hatkat jo synnytyslaitokselta. Jos toisinaan äiditkin ovat hiukan hukassa lastensa kanssa, niin miten sitten isä selviää!? Alkujärkytyksen jälkeen alkaa sujua, mutta kommelluksilta ei voida välttyä.
Kun on lukenut kirjan (kirjat), niin on sellaiset taustatiedot, että mikäs on katellessa. Antin osan vetää niin täysillä hyvin Petteri Summanen, että huh-hei! Pakeneva vaimo on Pia, Ria Kataja.

Antti on toimittaja ja hänen naapurissaan asuu Reposet. Ihana lapsiperhe, joilta Antti menee pyytämään apua ja saa sitä. Marjaana Maijala rouva Reposena on niin maalaisjärkinen ja hänen miehensä Ilkka Reponen reilu ja rehti. Sellaisia Reposia pitäisi olla jokaisen naapurina.

Antin isä, Antero on Juha Muje ja Janne-veljenä Santeri Helinheimo Mäntylä. Juuri sellaiset kuin oli osanut kuvitellakin. Juha Muje leski-isän roolissa ja ymmärtäväisenä isänä tulee lievästi kehitysvammaisen Jannen kanssa apuun. Jotenkin vaan niin uskottavat ja luontevat tyypit!

Puistossa tavatut naiset ovat kirjassa aika herkullisissa osissa, mutta elokuvassa jäävät aika ohkaisiksi. No, Enni on se, joka heistä sitten erottuu ja työntää rattaita Antin elämässä. Marja Salo tekee raikkaan roolin nuorena yksinhuoltajaäitinä.

Yösyöttö on niin kelpo elokuva, että mitään muuta en toivo, kuin että se saisi jatkoa Tarhapäivästä ja Hammaskeijusta.

Päällystakki

Nikolai Gogolin klassikko jälleen teatterissa ja tällä kertaa Kuusankoskella. Päällystakki on komedia ihmisyyden ytimestä ja tämän version päällysmiehenä toimii Kimmo Lavaste.

Päällystakin ehdoton tähti on Aarni Ruuhimäki, joka osassaan Akaki Akakijevits osaa olla niin säällittävä ja surkea sanomatta sanaakaan. Hän onnistuu niin keräämään kaikki säälipisteet, kaikki kymmenen, tässä tapauksessa positiivisessa merkityksessä !

Päällystakki on äärimmäisen vaikuttava näytelmä, missä parasta on se, että työyhteisö jotenkin vain hyväksyy sen, että Akaki nyt on Akaki ja se ei puhu jne. Se, miten joku vain voi olla onnellinen ja tyytyväinen omaan elämäänsä, missä saa syödä perunaa ja syöttää lintuja. Vaikka Akaki joutuukin lopulta puhumaan, niin kyllä se ruumiin kieli on niin pääosassa ja se luonnistuu Aarni Ruuhimäeltä todella hienosti.

Jos Aarni Ruuhimäki keskittyy yhteen vaativaan rooliin, niin muulla porukalla rooleja sitten piisaa ja sekin on eräänlainen taidonnäyte, että vedetään 3-6 erilaista roolia per henkilö. Suorastaan hämmästyttävää, kuinka sitä poistutaan estraadilta ja pölähetään hetkessä takaisin, mutta eri roolissa.

Vielä nostaisin toisen henkilön esiin ja hän on Touko Lehto! Hän vetää KAHDEKSAN roolia! Jokaisen niin tyylillä, että välillä ei uskaltanut silmiään räpäyttää, ettei vaan jää mistään paitsi.

 Jälkeen päin mietin, oliko ohjaaja kysynyt: Kukas tämän roolin hoitaisi? - Minä, sanoo Touko.
Vai: Ottaisko Touko tämänkin roolin? - No, mikäs siinä.

Päällystakki herättää miettimään, se revittelee kaikkia tunteita, kun naurattaa ja sitten itkettää, säälittää ja vihastuttaa. Se pistää menemään omaan itteensä ja tutkiskelmaan omia käsityksiään.
Mie nyt oikein toivon, että mahdollisimman moni menisi ja näkisi tämän tarinan Akakista, hänen päällystakistaan, joka saa ihmiset käyttäytymään monin eri tavoin.

Kuvat: Elina Winne

Ikitie

Ikitielle lähdimme Kuusaalle, paikkaan elokuvateatteri Studio 123, joka olisi auliisti tarjoillut meille kahvia, sillä heille on tullut siihen mahdollisuus! Jäi kuitenkin juomatta, sillä minun kohdallani se olisi ollut virhe, en kykene juomaan juuri mitään ennen elokuvaa, sillä ne aineenvaihdunnalliset syyt... Mutta, menkää ja nauttikaa - elokuvista ja kahvista!

IKITIE on elokuva, joka oli pakko nähdä. En ollut lukenut Antti Tuurin kirjaa, enkä muutenkaan tiennyt juonesta paljon mitään. Mukaani sain teinipoikani, joka tiesi vielä vähemmän kuin minä. Ihan ykkössyy oli se, että pääosassa on Tommi Korpela ja silloin ei voi olla huono elokuva!

Tommi Korpela on Jussi Ketola, joka on jo käynyt Amerikassa ja sitten 1930-luvulla kesken kaiken napataan perheensä keskeltä Neuvostoliittoon. Hänestä tulee Jussi Kari. Sitä lähipitäen haukkoo henkeään, että ei noin voi olla. Silti takaraivossa takoo kaiken aikaa ajatus; Tämä tarina on tosi! Tommi Korpela tekee loistoroolin, sillä on sydäntäsärkevää seurata sitä tuskaa, kun menettää perheensä. Se välittyy niin iholle kaikki se, miten väärin ihmistä voidaan kohdella. Aivan mahtavaa oli se kuvaus, kuinka Jussi luhistuu ikävässään, mutta kuinka sitkeästi ottaa vastaan fyysiset lyönnit.

Sidse Babett Knudsen tähdittää naispääosaa ja on ottaa niin roolinsa haltuun, että sitä on ilo katsella. Se, että hän on tanskalainen ja niittänyt mainetta maailmalla, näkyy vahvasti vahvassa roolissa. Jussi joutuu amerikkalaisten siirtolaisten luokse rakentamaan työläisten paratiisia. Sara on sen paratiisin onni. Sara on leski ja hänellä on tytär Mary, jonka lapsena olon vetää Eedit Patrakka. Mary huomaa heti "isähahmon" Jussissa. Eedit on niin tyttö, joka on tähti!

Heidän kanssaan Jussilla on edes vähän aikaa hyvä olla. Porukan johtohahmona toimii Hill, Ville Virtanen, joka niin uskoo siihen idealismiin ja kun se murenee, murenee myös Hill.

Sampo Sarkola kujeilee ja pitää hauskaa Strangin roolissa, joka tuntui uskovan vaan siihen, miten kaikki muuttuu hyväksi. Suurin nilkki on kuitenkin Kallonen, jollaisia Neuvostoliitto oli varmaan sakeanaan. Hannu-Pekka Björkman tekee sellaisen roolin, että vaikka olikin se pahis ja teki Jussin elämästä sietämätöntä, niin jotenkin jää pieni usko siihen, että jossain määrin kunnioitti Jussia. Voi olla, että olen väärässä, mutta ajatus tuntuisi lohdulliselta.

Elokuva on tehty ihan hemmetin hyvin. Väkivaltaa on, koska sitä oli, mutta sillä ei mässäillä. Kiinnitin huomiota siihen, miten paljon kauniita kohtauksia oli ja millaiset kuvakulmat. Kaiken sen järjettömyyden keskellä se ihmisten toisistaan välittäminen oli niin syvälle uppoavaa.

Jussin Suomeen jäänyt vaimo, Sofia... Irina Björklund. Pieni rooli, mutta kaiken aikaa katsojan mielessä. Hän se ne kyyneleet viimeistään kirvoittaa elokuvan viimeisinä sanoina.

Kun tämän elokuvan jälkeen palaa kotiin, on pää täynnä historiaa ja sen mielettömyyksiä. Sydän täynnä iloa ja rauhaa siitä, että voi tietää, mitä on joskus tapahtunut, nauttiakseen siitä, että voi elää aikana, jolloin kaikki on kuitenkin jotakuinkin hyvin.

 Kuvat: Ikitie / The Eternal Road