keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Elokuvahetki lasteni kanssa ja eiku Kuusaalle ja Studio123, missä lippuluukulla oli jonoa!!! Kun pääsimme saliin, niin eipä päässytkään miettimään, mihin istuisi, kun oli istuttava sinne, missä oli vielä tilaa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on elokuva, mikä sykkii suomalaiselle mielelle. Tiina Lymin ohjaus on tunteisiin vetoavaa.


Jos välillä on tuntunut siltä, että Mielensäpahoittaja ja mielensäpahoittaminen menee yli ja tulee korvista, niin tämä elokuva on ihan kertakaikkisen hyvä!
Heikki Kinnunen on juuri niin aito ja oikea, uskottava ja lutunen Mielensäpahoittaja, ettei paremmin voisi enää onnistua. Mieli on nyt sitten niin totaalisen pahoittunut, kun emäntä on kuollut, joten ei kun sorvaamaan arkkua itelle ja tähtäimenä kuolla pois.


Hautajaisiin saapuvat Mielensäpahoittajan pojat, joiden rooleissa mahtavat Jani Volanen ja Iikka Fors ovat oikein mallikappaleita. Jani Volanen on Pekka, se poika, joka tietää ja osaa kaiken, ylimielinen nilkki, jolle urajohteinen menestyminen on vain tärkeää. Niinpä tietenkin, aina Volaselle napsahtaa rooli, missä pääsee olemaan ärsyttävä. Iikka Fors on Hessu, se herkkä ja kiltti poika, joka tasoittelee tilanteita. Oli pojilla perheetkin mukana, Pekan vaimona Elina Knihtilä ja Hessun vaimona Mari Perankoski. Lapsenlapsista, Pekan tytär...

Elokuvan tähti on Satu Tuuli Karhu, joka Sofian osassa pehmittää papan! Sofian pitäisi olla ihan josain muualla, mutta pelmahtaa papan luo ja siitäkös on aihetta mieli pahoittaa. Satu Tuuli Karhu on ihana ja raikas uusi kasvo, joka otti roolinsa todella luontevasti, läpyt sille!

Tilanteet kehittyivät ja kun oikein naurattaa, niin sitten tuli niitä hetkiä, ettei naurattanut. Vaikka kuin yritti olla pokkana, niin silmät vaan kostuivat ja purona juoksi poskille. Ihan vaan ne elämän tosiasiat ovat joskus sellaisia, että panevat liikuttumaan.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on elokuva, mikä on täynnä tyyppejä, joita tapaamme päivittäin. Nyt ne on kuvattu niin, että ne naurattaa, jollei sitten kattele vesissä silmin.

Tää ol taas sellane elokuva, mist mie niin tykkäsin! Uskon, et siekii, mee kattomaa!


sunnuntai 23. syyskuuta 2018

My Fair Lady

Kesä on lähes taputeltu ja syksy on saapunut, mutta Kouvolan teatterissa on siihen lääke - My Fair Lady! Ihana klassikkomusikaali, mistä ei voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle, mistä saa virtaa. Jukka Keinonen on jälleen onnistunut ohjaamaan jotain niin kaunista ja niin mieleen osuvaa, että on suuri onni olla katsomossa ja nauttia siitä.


Musikaalin tähdet ovat Emma-Sofia Hautala, joka loistaa ihanasti olemuksellaan ja äänellään Eliza Doolittlen roolissa ja Veli-Matti Karén ollen täpäkkä, tapoihinsa piintynyt poikamies Henry Higgins.
Kupletin juoni on se, että Eliza myy kukkia, on köyhä, mutta siunattu luonteella, millä pärjää. Henry Higgins on oikea kielipoliisi, jonka oppiin Eliza hakeutuu. Noniin, ja siinähän on sopan ainekset koossa ja ei muuta kuin keittämään.
Koska on kyseessä musikaali, niin kaikki laulut ovat niin osuvia, sävelet jää mieleen ja soivat siellä pitkään. Kun Emma-Sofia alkoi laulun, se oli niin kaunista, niin kuin enkeli olisi avannut äänensä. Muutenkin hänen osansa Elizana oli kuin hänelle tehty.  Suloista, niin tavattoman suloista.
Veli-Matti oli osassaan myös kuin hansikas. Olin aivan etukenossa taas, että saisin ja kerkeisin kaiken nähdä. Ne kaikki eleet, liikkeet, ilmeet, ääni, niin mahtavaa!
Onneksi on kuitenkin Hugh Pickering, joka jossain määrin toppuuttelee Higginsiä, joka osaa kielen, mutta ei taitoa käsitellä ihmisiä, etenkään naisia. Hannu Kivioja vierailevana tähtenä ottaa yleisönsä!


Elizan isä Alfred P. Doolittle on vanha juoppo, joka ei tapaansa piilottele. Mies joka panee ranttaliksi heti kun siihen vain kykenee, jos vain on lykky mukana. Johannes Korppijaakko on ketterästi mukana ja on osassaan kerrassaan mainio.


Nina Petelius-Lehto on aluksi topakka kapakan mamselli, joka nakkelee pahimmin juopuneita kadulle. Sitten hän jo onkin Henry Higginsin äiti, tyylikäs seurapiirirouva. Tekisi mieli kertoa vielä vaikka mitä, mutta enpäs kerrokkaan, koska olen sitä mieltä, että tämä tarina on nähtävä.
Petteri Hautalan osana on myös useampi rooli ja sitä oli suuri ilo seurata. Kun hän laulaa Freddy'n roolissa Täällä tiedän sun hengittävän, se vaan osuu suoraan niin suoneen ja kiertää siellä pitkään.

Kaikki avustajat tuovat niin kortensa kekoon, että sitä haukkoo henkeään, miten kaikki sujuu, miten osuu kohilleen. Ammattilaisia kaikki tyynni.  Iso läpy jälleen koreografille, joka tässä spektaakkelissa on Jouni Prittinen.
Musikaalin  lavastus on upea ja niin toimiva. Maija Louhio on alansa konkari. Vaan entäs puvut!!! Kun ollaan puvustettu 1900-luvun luokkayhteiskuntaan, niin onhan iloa silmälle. Puvustuksen takana on Sari Suominen. Monia osaajia tarvitaan, että tälläinen esitys luodaan ja olen kyllä hämmästyksestä soikea, että niitä on ja että me saadaan niiden kykyjä nähdä ja kokea.

My Fair Lady on nautittava esitys. Kaikin puolin, se antaa niin paljon. Tunnelma on katossa, niin kuin teatterissa kuuluukin. Silloin on onnistuttu, kun voi heittäytyä mukaan ja unohtaa kaiken muun. Niin ja miten vielä seuraavana päivänä ja sitä seuraavana, musiikki soi sydämessä ja sitä vaan muistelee kokemaansa. Kotimatkalla sitä vielä mietti, että kuinka voi olla niin hienoa, että pääsee nauttimaan niin nautinnollisesta esityksestä, että on ihmisiä, jotka osaavat tehdä niin upeaa työtä, jota me voimme vain ihan istualtaan nauttia!

Kuvat: TAVATONmedia

maanantai 17. syyskuuta 2018

Miehen kylkiluu

"Minä pidän kansaa kyllä pöllöpäinä, mutta silti en suinkaan aseta sitä itseni alapuolelle. Minä luotan terveeseen vaistoon. Typeryyttä vastaan ei ole muuta asetta kuin nauru."
- Maria Jotuni -

Niin se on ja tätä saamme seurata Kouvolan teatterissa, missä sai ensi-iltansa Miehen kylkiluu. Maria Jotunin yli sata vuotta sitten kirjoittama näytelmä, jonka on nyt ohjannut meille Mikko Roiha. Omintakeista ja raikasta tyyliä, missä klassikkokomedia nähdään uusissa puitteissa.
Tämä Miehen kylkiluu on todella rakennettu taiten, kun on otettu mukaan viisi näyttelijää eri teattereista. He kaikki yhdessä tekevät esityksestä sellaisen luun, että sitä ei voi puremmatta niellä, mutta sitä voi ihan rauhassa kaluta.


Tarinahan tapahtuu hyvin pitkälti apteekissa ja nyt on lavastus sitä luokkaa, että apteekin tuulikaappi riittää ja kyllä siinä kaapissa tuuleekin. Erilaiset ihmistyypit marssitetaan esille ja heitä on miehiä ja naisia, ihan miten kukin haluaa nähdä.

Naisista Elli, jonka roolin vetää antaumuksella Maija Siljander (Riihimäen teatteri/ Tanssiteatteri Minimi), on apteekkarin vaimo ja kaikki pitäisi olla hyvin. Hän on jo naimisissa, mutta olisiko tekemisen puute, kun takertuu pikkuasioihin ja käsittää väärin ja tekee kärpäsestä härkäsen...

Miina on tohtorin emännöitsijä ja perimmäisenä ajatuksena on vain päästä naimisiin. Ulla Reinikainen (Turun kaupunginteatteri) tekee kaikkensa Miinana, joka haluaa miehen. Kujertaa miehen kylkiluun vieressä.

Amalia on apteekin emännöitsijä ja hän on päättänyt ottaa miehen! Anne Niilola (Kotkan kaupunginteatteri) on se suoraselkäinen ja niin päättäväinen, että minusta koko näytelmän hauskin  hahmo ja ryhtiä piisasi.

Apteekkari Jussi on hyväntahtoinen ja kiltti, väittäisin, että ihan normimies. Naimisissa ja silti tekee mieli hiukan vilkuilla aidan toiselle puolelle. Paavo Honkimäki (Teatteri Eurooppa Neljä/Jyväskylän Kaupunginteatteri) tekee roolista miehen mittaisen. Hän myös tekee toisen roolin, kun loikkaa lavalle välillä ollen Topias Kinkkunen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Topiaksella on vain yksi toive; saada akka, kun on se lehmäkin.


Lukasson on vain Lukasson. Hannele Laaksonen (Kouvolan teatteri) on hypännyt hänen housuihinsa ja niin on voita molemmin puolin leipää ja pelko hihassa, kun ei oikein osaa päättää. Hannele Laaksonen on jäämässä eläkkeelle ja tekee todella hienon roolin Lukassonina. Nostan hattua ja kumarran syvään vai niijaisko.

Miehen kylkiluu on näytelmä, mikä välistä naurattaa, vaikka näyttelijät ovat niin vakavina. Roolit ovat niin koomisia ja ihmisen tarve saada olla rakastettu tulee niin suoraviivaisesti esille. Tämä esitys kulkee kuin juna, vauhdilla ja ei aikaakaan kun ollaan jo perillä. Voi jäädä miettimään, mitä jäi evääksi ja pureskella jälkimaininkeja ihmisen elämästä.

Tämä tarina on nähtävissä muuallakin kuin Kouvolassa, sillä ensi-iltoja piisaa ja esityksiäkin.

Ensi-illat
7.9.2018 Berliini, Heimathafen Neukölln-teatteri
14.9.2018 Kouvolan Teatteri, suuri näyttämö, 26.1.2019 asti
20.9.2018 Kotkan Kaupunginteatteri, Naapuri-näyttämö, 16.3.2019 asti
27.9.2018 Riihimäen Teatteri
30.11.2018 Kuopion Sotku-teatteri 
30.1.2019 Jyväskylän kaupunginteatteri 
5.2.2019 Turun kaupunginteatteri

Kuvat: Moe Mustafa