Eero Nelimarkka Ateneumissa

 Ateneum on paikka, missä on aina kiva käydä ja kyllä, siellä pitää käydä aina kun vain on mahdollisuus. Jotenkii on jo kiva käydä senkin takia, että se tuntuu tutulta ja silti aina on sellainen fiilis, että on kuitenkin vain vieraana ja kunniottaa niin paikkaa kuin sen tarjoamia elämyksiäkin. 

Nyt siellä on Eero Nelimarkan näyttely, joka alkoi jo 13.3 ja sitä voi käydä ihailemassa 13.9 asti. Eero Nelimarkka oli minulle jokseenkin vieras ja tuntematon, no hyvä, nimen olin ehkä joskus kuullut, mutta nyt se mielenkiinto heräsi ja miksi? Olin juuri lukenut kirjan Riitta Nelimarkasta, joka on Eeron pojantytär ja niin olikin sitten mentävä katsomaan, mitä se Riitan vaari oli aikoinaan saanut aikaseksi. 

Näyttely oli varsin laaja ja oli kivasti jaoteltu niin, että jokaisessa huoneessa/tilassa oli aina samanoloiset teokset. Juuri kun olin sanonut tyttärelleni, joka oli seuralaisenani, ettei tämä herra ollut mikään maisemamaalari, niin...

...tulimme tilaan, missä niitä maisemia sitten oli ja piisasi oikein roppakaupalla, toinen toistaan hienompia. 

Paljon aistin teoksista tunnelmia ja sellaista jännää lämpöä. "Huhtikuun ilta Pariisissa" oli maalaus, mikä todella tuo mieleen Pariisin huhtikuun, melkein alkoi soimaan joku ranskalainen chanson.

Eero Nelimarkka eli 1891-1977 ja Alajärvellä on Nelimarkka-museo. 
Taiteilijan elinkaari oli täynnä kaikkea ja niitä maalauksia syntyi yllin kyllin. Oli paljon omakuvia, mutta myös vaimo Saimasta. 

Minun mielestä tyyli on hiukan kantikasta, mutta silti niissä on omanlaisensa viehätys. 

Menkää Ateneumiin, ja nauttikaa sen näyttelyistä!

Eero Järnefelt Ateneumissa

 Eero Järnefelt on nyt Ateneumissa ja sinne kannattaa poiketa, koska se käynti jää mieleen. Ne taulut kertovat niin paljon ja niissä voi bongata entisajan julkkiksia. 

Olen kovin mieltynyt tutustumaan näihin ihmisiin, jotka joskus ennen muinoin olivat "tapetilla". Vastikään olin lukenut kirjan Arvid Järnefelt: Vanhempieni romaani, joten olin aika lailla tietoinen Eero Järnefeltin lapsuusperheestä, jos jo sitä ennenkin.

Ei voi kuitenkaan olla tietämättä Eero Järnefeltin tauluista, joista osa on ihan klassikkoja. Hänen kulttuuritausta toi oman kipinänsä kaikkeen siihen, mitä hän loi. 

Moni voi ehkä vasta nähtyään taulun ajatella, miten tuo kuva saa sen taiteilijan nimen vasta nyt. 
Järnefeltin taulut ovat sitä esittävää taidetta, jonka äärellä ei tarvitse miettiä. mitä se esittää, vaan se on siinä. Itse ainakin halusin katsoa tauluja läheltä ja kaukaa. 

Jokainen maisema antoi jonkinlaisen fiiliksen, vei katsojan jonnekin tai toi mukaan jonkinlaisen muistikuvan. Vähän sen jälkeen mietti, että millainen on ollut taiteilijan tunne ja mahdollisuus maalata kyseinen taulu. 

Kuva: Katariina Laine

Näyttely on varsin laaja, missä pääsee näkemään monia erilaisia tuotoksia ja aikaa saa varata sillai, ettei ole heti kiire minnekään.  Ihmisiä oli aika lailla, mutta hyvin hienosti kaikki antoivat tilaa katsella ja nauttia milloin mistäkin teoksesta. 

Kaikkea tietoa oli luettavissa ja myös valokuvia, jolloin taiteilija ikäänkuin tuli kuvissa "eläväksi" katsojalle. Sai hetken elää samaa elämää. 

Pidin tavattomasti kaikista tuotoksista, mutta lempparini oli lehmätaulu, koska sen avulla menin jonnekin omaan lapsuuteeni, josta tuli kuva. 

Moni voi tietää jo muutenkin, että Eero Järnefelt oli myös Kolin kuvaaja ja niitä sitten on siellä. Kaikille Kolin kävijöille on mannaa, kun näkee tuttuja maisemia. 

Kesä aikaa tutustua, nähdä ja kokea! Aina 25.8 asti!!!!

Kuvat: Kini Laine

Veljekset von Wright ja Ankallisgalleria Ateneumissa

Ateneum on aina käymisen arvoinen paikka, niin keskeisellä paikalla ei ole muita kuin rautatieasema ja no, tietysti Kansallisteatteri. Ateneum on rakennuksena upea, kaiken kestävä  ja kaiken antava.
Nyt saadaan nauttia entisten klassikkojen rinnalla myös Ankallisgallerian ankkamaalauksia.
Lisäksi nautittavana on kattava kokoelma veljekset von Wrightien upeita maalauksia. Näyttely kestää 25.2.2018 asti.

Kun lähtee Helsinkiin, niin  ku me teimme oikein sateisena pyhäpäivänä, niin siellä ei tarvitse peukaloita pyöritellä. Jos jää pari tuntia luppoaikaa, niin sen voi fiksusti sijoittaa Ateneumiin.

Välillä joutui oikein miettimään, istuisko hetkeksi, kopaisiko korvaansa ja päättäisi, mihin suuntaan suunnistaisi.

Kun huomasi tulleensa Luxenbourgin puistoon, niin mitä ihmettä!? Siitä oli toinenkin versio, Ankallisgallerialta oli esillä oma tulkintansa. Wau, ihan mahtavaa.

Jos alkuinnostuksen vallassa etsi Ankkamaalauksia, niin kotvasen kuluttua huomasi, että kappas, ne olivatkin siis näppärästi ujutettuina klassikomaalausten lomaan, viereen ja niin ollen olivat siellä hilpeyttyä herättämässä. Tuli heti sellainen iloinen fiilis, että taiteen ei tarvitse olla vakavaa.
Oli suorastaan riemastuttavaa kävellä ja ihastella kaikessa rauhassa, kun aina yht'äkkiä huomasi, että mikäs se siinä - Ankkataulu!

Veljekset von Wright, Magnus (1805-1868), Wilhelm (1810-1887) ja  pikkuveli Ferdinand (1822-1906) ovat kaikki aivan uskomattomia. Heidän taulujaan ihastellessa on suorastaan mykistynyt siitä, miten tarkkaa ja valokuvamaista työtä he ovat tehneet.

Koirataulussa koira näytti just niin pehmeältä, että olisi tehnyt mieli silittää. Muutenkin kuva oli niin vangitseva, että sitä olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan ja jotenkin odotti, että kohta se koira nousee, vikisee ja kerjää rapsutuksia.

Hedelmäasetelma oli niin herkullisesti tyrkyllä, että siitä vain olisi voinut viinirypäleen napsaista. Teos oli niin tarkka ja valokuvamainen, että sitä oli ihastuksesta mykkä.

Maisematkin olivat ihan omaa luokkaansa. Kyllä sitä vaan alkoi miettiä, miten sitä on silloin joskus kauan sitten saatu luotua moisia taideteoksia. Yksityiskohtaisesti tehtyjä maalauksia on aivan upeaa katsella, läheltä ja kaukaa ja eritoten "livenä".

Sitten ne linnut, kalat, eläimet, ylipäätään luonto. Tuttuja monelle ja siksi kiva bongata nyt aitoina ja alkuperäisinä. Kiehtova matka "avaraan luontoon".

Uskomatonta on se, miten paljon veljekset maalasivat ja kuinka paljon niitä on edelleen tallella ja hyväkuntoisina, joista saadaan nauttia nykypäivänä.

Ateneumissa on myös Sanna Kanniston (s.1974) luontoaiheisia teoksia. Lisäksi on Jussi Heikkilän tilataideteos, mikä oli vaikuttava.

ps. Olen mukana kuvassa vain mittasuhteita luomassa.

Kun olimme jo poistumassa, Ateneum oli sulkeutumassa, oli pakko heittää vielä pikakierros, sillä Ankallisgallerian taulujen tekstit olivat niin hupaisaa luettavaa, joten vink-vink, muistakaa lukea ne.

Niin ja hei, selfie-seinä! Great!

Ateneumissa on sellaista taidekattausta nyt tarjolla, että sopii kyllä ihan kenelle vaan. Vaikka ei olisi taiteesta kiinnostunut tai ei olisi ikinä käynyt tauluja katselemassa, niin nyt kannattaa. Kerroin tässä vain pieniä murusia siitä, mitä on tarjolla, koska en halua esitellä koko kattausta. Jokainen voi viedä itsensä, perheensä, ystävänsä, ihan miten vaan ja nauttia näyttelystä, mikä antaa paljon ja mistä jää hyvä mieli ja niin, tekisi mieli uudestaan.

Kuvat: Kini Laine