Stefan Bremer Hakasalmen huvilassa

 Hakasalmen huvila on minun yksi lempipaikoistani Helsingissä. On keskeisellä paikalla ja niin ollen helppo mennä ja käydä, vaikkapa junaa odotellessa.

Nyt kävin siellä joulun aatonaattona, heti kun se aukesi (klo 11:00), koska minulla oli sopivasti juuri sellaista aikaa. 

STEFAN BREMER - HELSINKI by NIGHT   24.10.2025 - 30.8.2026

Valokuvat kiinnostavat minua aina ja nyt oli aivan mahtavaa mennä katsomaan näitä tunnelmallisia kuvia. Kuvia nimittäin piisaa, koska niitä on koko rakennus täynnä. Aloitin yläkerrasta, missä oli paneuduttu enemmän siihen, kun Bremer kuvasi nuorisoa "Rautatieaseman diinareista Lepakon punkkareihin".

Siellä on myös "elokuvahuone", missä katselin ihan omassa rauhassa dokkarin, missä Meeri Koutaniemi jututtaa Stefan Bremeriä ja he tekevät siinä myös hienon valokujutun, mikä jäi kivasti mieleen. 

Musiikin ystäville siellä on paljon keikkakuvia. Ne ovat kyllä todella sellaisia, että niistä melkein "kuulee" sen meiningin. 

Bremer kuvasi paljon keikkoja ja enimmäkseen mustavalkoisina kuvina. Osasta niistä tehtiin LP-levyjen kansia käsin väritettyinä. Kun CD:t tulivat, hän ei niihin enää kansia tehnyt, koska koki ne liian pieniksi ja kuva ei olisi päässyt oikeuksiinsa. 

Minun lemppareita olivat siellä kuitenkin ne öiset Helsinki-kuvat!

Bremer on kertonut, että "Joo, kyllä mä sanoisin, että yö pilvisellä säällä on aina dramaattinen. Jokainen kunnon valokuvaaja tietää, että kuvatessa vuorokauden aika ja valon luonne ratkaisee. Kirkkaalla säällä on, myös yöllä, melkein turha mennä kuvaamaan. Se on niin kova kontrasti."

Niinpä, ymmärsin sen oikein hyvin, kun niitä kuvia katsoo, niin onhan niissä mahtava tunne mukana. Kuva Hakaniementorilta voisi olla mistä tahansa ja tulee olo, että jos sitä koskisi, käsi kastuisi.

Minulla oli se onni, kun olin päivän ensimmäinen asiakas, niin sain aika lailla kiertää rauhassa, ennen kuin tuli muita ja se on jotenkin aina niin nautinnollista. 

Mutta - menkää ihmeessä katsomaan - siellä silmä lepää!

Amos Rex - sykähdyttävä kokemus

 Joulukuun alkupuolella tuli jo käytyä Amos Rex'ssä ja voin paljastaa, että oli eka kerta. Aiempina kertoina on ollut semmoiset jonot, ettei heikkohermoisella riitä puhti. Sinänsä hienoa, että museoihin jonotetaan. Toki se kertoo siitäkin, että museo on keskeisellä paikalla, mutta myöskin siitä, että sinne on järkätty erittäin kiinnostavia näyttelyjä.

Nyt siellä on esillä argentiinalaisen taiteilija Leandro Erlich'n aivan huikean hieno näyttely. Näin tästä esimakua useitten ihmisten somepostauksissa ja olin heti ihan myyty, pakko päästä näkemään ja kokeilemaan. Kohteita, missä pääsee myös itse mukaan, on useita ja ne ovat hämmästyttävän hauskoja. 

Bâtiment - rakennus on yksi niitä suosituimpia ja on saanut ensiesityksensä Pariisissa vuonna 2004. Me emme osallistuneet siihen, koska oli aika lailla yleisöä. Nappasin kuitenkin kuvan tilanteesta, mikä nauratti kaikkia, sillä isä ja pikkuvauva siellä menivät. Tuumasinkin, että siitä vaan nyt kuva isovanhemmille. 

Kohteita minun laskujeni mukaan on kahdeksan. Yksi hauska oli myös Lost Garden. Millään en ymmärtänyt, miten se on tehty, mutta peileillä on kikkailtu. En kerro niistä muista, koska jokaisen täytyy itse kokea, yllättyä ja ihastua ja löytää se oma lemppari. 

Viihdyimme tässä näyttelyssä hyvin ja sitten oli se Studio Rex, missä oli tulivuori! Sinne menimme köllimään, koska se oli sallittua, jopa suotavaa. Teoksen ÊTER, jonka ydinryhmään kuuluu useita.

Kengät pois ja leikkimieltä ja sinne teputtelemaan tulivuoren uumeniin. Olisi hyvin voinut vetää vaikka päikkärit. Matka kuitenkin jatkui. 

Amos Anderssonin taidekokoelmaan tallennettu Sigurd Frosterus-kokoelma on nyt nähtävissä Amos Rex'ssä. Sigurd Frosterus (1876-1956) oli suomalainen arkkitehti (mm. Helsingin Stockmanin arkkitehti) ja taidehistorioitsija. Hän keräsi taidetta ja hänen kuoltuaan tyttäret perustivat Sigurd Frosteruksen säätiön. Maalausten lisäksi on piirroksia, keramiikkaa ja grafiikkaa. 

Kokoelma on jälki-impressionistinen ja niitä oli todella kiva katsella. Se sellainen maalaustyyli, jota on ihan kuin pensselillä töpötelty. Valitettavasti unohdin ottaa kuvia niistä. Tämä kuvaus siksi, etten tunne tekniikoita ja tyylejä, mutta pidän tavattomasti taulujen katselemisesta. 
Kannattaa tämäkin näyttely nähdä - se on vähän kuin jälkiruoka päänäyttelylle. 

Kuvat: Kini ja Kasimir Laine

Kimallus ja kumarrus Hakasalmen huvilassa

 Helsingissä sijaitseva Hakasalmen huvila on yksi lempikohteistani, koska se rakennus oli Aurora Karamzin'n kaupunkikoti. Aurora taas on minun historian lempihenkilöni, joka tuli tutuksi aikoinaan, kun työskentelin Hotelli Aurorassa. Tätä hotellia ei enää ole, mutta se sijaitsi Diakonnissalaitoksen kupeessa ja miksi, niin Aurora Karamzin perusti Diakonissalaitoksen. 

Kun astun Hakasalmen huvilaan, kuvittelen aina meneväni vierailulle Auroran luokse. Nyt olikin sitten oikein painava syy, sillä siellä on näyttely, jota en ollut vielä nähnyt!
Kimallus ja kumarrus - kartanoväen kaksi maailmaa 25.10. 2024 - 31.8.2025

Ketäpä ei kiinnostaisi, miten sitä ennen elettiin, etenkin kartanoissa. Tämä näyttely valottaa sitä molemmin puolin, vähän niin kuin "kahden kerroksen väkeä".  Puitteita piisaa ja miten on hyvin kerrottu myös se, millaista palvelusväki oli ja mitä heidän hommiin kuului. Ei ihan ehkä nykyajan ihminen moiseen vevyisi. 

Näyttelyssä on esillä paljon tietoa monin eri tavoin ja erityisesti ne taulut, mitkä "elivät" olivat minusta viehättäviä. Koko näyttely on osattu rakentaa niin, että siellä riittää katsottavaa ja koettavaa kaiken ikäisille ja aika lailla monin eri tavoin. 

Meille, joille se vesivessa on arkea ja niin normaalia, on hauskaa saada lukea, mitä se on joskus ollut. Ja vaikka moni ulkovessat tietää ja on ehkä kokenutkin, niin mitäs sitä ennen....

Puhumattakaan vessapaperista! Jaa, että mihinkäs sitä pyyhittiin ennen vessapaperia???

Kannattaa siis käydä Hakasalmen huvilassa, mikä ei uuvuta ihmisparkaa loppumattomilla tiloilla, sillä kaikki on katottu niin nopeasti, että voi heittää perään vaikka uuden rinksan. 

Pihalla on sitten koira haudattuna! Voi olla, että olin asiasta tietoinen, mutta autuaasti sen unohtanut, kunnes sain siitä muistin virkistystä ja niinpä kävimme ottamassa paikan haltuun. 
Kyse on siis Aurora Karamzin'n koiran haudasta, joka sijaitsee siinä kahvilarakennuksen takana. 

Kuva siitä koirasta löytyy Hakasalmen huvilasta, joten menkää tutustumaan!
Helppo ja lähellä, Musiikkitalon ja Finlandia-talon välissä!

Eero Järnefelt Ateneumissa

 Eero Järnefelt on nyt Ateneumissa ja sinne kannattaa poiketa, koska se käynti jää mieleen. Ne taulut kertovat niin paljon ja niissä voi bongata entisajan julkkiksia. 

Olen kovin mieltynyt tutustumaan näihin ihmisiin, jotka joskus ennen muinoin olivat "tapetilla". Vastikään olin lukenut kirjan Arvid Järnefelt: Vanhempieni romaani, joten olin aika lailla tietoinen Eero Järnefeltin lapsuusperheestä, jos jo sitä ennenkin.

Ei voi kuitenkaan olla tietämättä Eero Järnefeltin tauluista, joista osa on ihan klassikkoja. Hänen kulttuuritausta toi oman kipinänsä kaikkeen siihen, mitä hän loi. 

Moni voi ehkä vasta nähtyään taulun ajatella, miten tuo kuva saa sen taiteilijan nimen vasta nyt. 
Järnefeltin taulut ovat sitä esittävää taidetta, jonka äärellä ei tarvitse miettiä. mitä se esittää, vaan se on siinä. Itse ainakin halusin katsoa tauluja läheltä ja kaukaa. 

Jokainen maisema antoi jonkinlaisen fiiliksen, vei katsojan jonnekin tai toi mukaan jonkinlaisen muistikuvan. Vähän sen jälkeen mietti, että millainen on ollut taiteilijan tunne ja mahdollisuus maalata kyseinen taulu. 

Kuva: Katariina Laine

Näyttely on varsin laaja, missä pääsee näkemään monia erilaisia tuotoksia ja aikaa saa varata sillai, ettei ole heti kiire minnekään.  Ihmisiä oli aika lailla, mutta hyvin hienosti kaikki antoivat tilaa katsella ja nauttia milloin mistäkin teoksesta. 

Kaikkea tietoa oli luettavissa ja myös valokuvia, jolloin taiteilija ikäänkuin tuli kuvissa "eläväksi" katsojalle. Sai hetken elää samaa elämää. 

Pidin tavattomasti kaikista tuotoksista, mutta lempparini oli lehmätaulu, koska sen avulla menin jonnekin omaan lapsuuteeni, josta tuli kuva. 

Moni voi tietää jo muutenkin, että Eero Järnefelt oli myös Kolin kuvaaja ja niitä sitten on siellä. Kaikille Kolin kävijöille on mannaa, kun näkee tuttuja maisemia. 

Kesä aikaa tutustua, nähdä ja kokea! Aina 25.8 asti!!!!

Kuvat: Kini Laine

Grease - musikaali

 Keväinen viikonloppu Helsingissä ja siellä tyttären kanssa laatuaikaa. Kaiken kruunasi, kun pääsimme Messukeskukseen nauttimaan GREASE-musikaalista! Kaikkien ongelmien jälkeen eli mitä kaikkea tämän musikaalin eteen tulleista esteistä pitikin selvitä, niin nyt se on nähtävissä. Ihan mahtavaa.

Minulle tarina oli tuttu, koska elinhän nuoruuteni 1970-luvulla ja Greasen hittielokuvan ensi-ilta oli 1978. Grease on legenda ja sitä on esitetty vaikka missä. Olen aikaisemmin nähnyt kaksi teatteriversiota, mutta tämä Messukeskuksen esitys oli kyllä vertaansa vailla. 

Ohjaus ja mieletön koreografia - niistä vastaa Marco Bjurström ja Peter Pihlström.

Greasen pääpari ovat Sandy ja Danny. Vuoden 2022 tangokuningatar Heta Halonen ja Mikael Saari ovat melkein yhtä hyvä kuin Olivia Newton-John ja John Travolta.

Kuva: Sam Jamsen

Meininki on alusta loppuun asti sellaista draivia, että lähes hengästytti katsoa. Mukaan oli värvätty tähdittämään alan konkareita, kuten Krisse Salminen (Miss Lynch), Esko Eerikäinen (Vince Fontaine) ja Miitta Sorvali (Teen Angel). Alunperin Teen Angel piti olla Jorma Uotinen, mutta kun joskus tulee muutoksia, niin minkäs sille mahtaa. Miitta Sorvali oli kuitenkin todella häikäisevä! Ja jos joku ei muutu, niin Krisse Salminen, ettö miten joku voikin olla niin hauska edelleen ja tyttömäinen. 

Kuva: Sam Jamsen

Nostaisin tähdiksi kuitenkin tämän musikaalinäyttelijäkaartin! Sellainen porukka ja jokainen veti osansa niin taidolla. Kaikki tanssiosuudet olivat äärimmäisen herkullista katseltavaa. Kaikki ne laulut ja askelkuviot olivat niin sielua hiveleviä. Fiilis oli hauska ja energinen ja kun vielä katsojat otettiin mukaan, niin jopas oli tunnelma katossa. 

Video: Kini Laine

Jaksoin kyllä miettiä ja ihmetellä, mikä työ on ollut kaiken tämän takana, sillä työryhmän nimilista on pitkä. Jokainen on kantanut kortensa kekoon, jotta meillä on tilaisuus vain istua ja nauttia siitä, mitä on saatu aikaan. 

Kuva: Kini Laine

Live-bändi paljastui loppupuolella yläritsin seinän takaa - melkoinen kokoonpano!

Tämä kannattaa kokea, olitpa sitten minkä ikäinen tahansa, sillä niin tulee hyvä mieli ja tekee mieli itekkin tanssia monta päivää näkemänsä jälkeen. 

Jumalan sana

 Siis vähänkö siirretty ja odotettu näytös, Kari Hotakaisen Jumalan sana menee Ryhmäteatterissa. Sain järkättyä itteni sinne ja että, miten oli mukavaa. Jumalan sana on aina asia, mikä tekee hyvää.

Tämän kertakaikkisen loistavan näytelmän on ohjannut Juha Kukkonen. 

Pakko heti tunnustaa, että olin ihan ekaa kertaa Ryhmäteatterissa, vaikka näyttelijät ovatkin tuttuja, onhan elämääni kuulunut Suomenlinnan kesäteatteri. Mutta nyt, olin aivan täpinöissäni, sillä pääsin näkemään ihailemani Santtu Karvosen aika lailla läheltä. 

Santtu Karvonen vetää roolin Jukka Hopeaniemenä. Tyyppi, jonka pitää päästä Lapista seuraavaksi aamuksi suoraan tv-lähetykseen. Olin aivan lääpälläni hänen esitykseen, sillä miten oli kaikki pelissä, ei ainoastaan replat, vaan koko olemus lukuisine ilmeineen. Kun oli sellainen hetki, ettei hän puhunut, vaan kertoi ilmeillään, niin koko yleisö oli mukana, ihan kympillä!

Kuskina Jukka Hopeaniemellä on  Armas Kallio, jonka roolin ihanan rauhoittavana ajelee Robin Svartström. Tämä parivaljakko käy läpi jos ja vaikka mitä.  Onhan Armas ollut Jukka Hopeaniemen isän autokuski. Isäsuhde onkin yksi käsiteltävistä asioista, joskaan ei niin, kuin se, miten Jukka Hopeaniemi elämäänsä elää ja kun vaimo on kuollut ja uusi suhde orastaa. 

Minna Suuronen on mahtava kuoleva/kuollut vaimo, Elisa Hopeaniemi, joka tsemppaa miestään. Siis vaikka on on jo kuollut, niin ku että joo, mennään tosi kivoilla leveleillä, mutta silti on upea fiilis. 
Saara Kotkaniemi vetelee upeasti biisiä  Lucinda Williams'na ja entäs sitten kun on suht topakka tv-juontaja Leena Kontiolahti. 

Bob Dylankin piipahti paikalla ja no, sehän oli Antti Heinonen. 
Joten meillä oli sellainen kattaus kasassa, että ei voinut muuta kuin nauttia täysin rinnoin. 
Esityksessä oli sellainen fiilis, että nyt saatiin todellista Jumalan sanaa ja koko setti. Kari Hotakaisen teksti, Juha Kukkosen ohjaus, K. Rasilan toimiva ja kekseliäs lavastus ja kaikki upeat näyttelijät ja se koko taustajoukko, niin nöyrin kiitokseni. Olin ravittu. Myös seuralaiseni oli samaa mieltä.

Kuvat: Mitro Härkönen

SEA LIFE Helsinki

 Elämme aikoja, jolloin kaikki tuntuu olevan vaikeaa, monet paikat ovat suljettuja ja ei pääse oikein mihinkään. Vaan oltiinpa Helsingissä ja paikka, johon pääsi oli SEA LIFE! Olemme käyneet Kotkan Maretariumissa ja Berliinin Sea Lifessa, mutta Linnanmäellä sijaitseva Sea Life on ollut näkemättä. Huolimatta poikkeusajoista, niin sinne oli mahdollisuus päästä, koska sinne voi varata ajan! Netin kautta varasimme ajan klo 13:15 ja sitten kävelimme sinne. Lunastimme varatut liput, takit narikkaan ja ei kun fisuja tsiigaa. 

Kuva: Kini Laine

Oikeastaan oli ihan nautinnollista kiertää, kun ei ollut tungosta ja sai ihan rauhassa katella kaikkia uivia elikoita. Niitä sitten piisasi ja jos vaikka kuin monenlaisia. Eri kokoisia ja värisiä.

Kuva: Kini Laine

Oli iloa silmälle ja mielelle. Vaikka ei olisi minkään asteen kalafriikki, niin silti innostuu katselemisesta - siitä, miten sitä vaan on elämää vedessä. Kalojen lisäksi oli rapuja, merihevosia ja niitä meritähtiä! Oli aina pakko tuijottaa niin kauan, että näki kuinka se tähti vaan liikkui.

Kuva: Kasimir Laine

Oli erilaisia, upeita altaita ja sitten oli se valtavan iso allas, missä oli haita. Ne vaan ovat niin pelottavan näköisiä, että väkisinkin tulee sellaisin kauhun sekaisia tunteita. Kun olin kohdassa, missä allas on myös katossa ja minä alla, niin silloin se kävi! Hai ui ylitseni ja pelästyin niin, että sattui ihan joka paikkaan vähän aikaa. Kun selvisin siitä, olin ihastuksissani, kuinka oli rakennettu hyvin sekin paikka. Sinänsä se ei ollut uutta, koska Berliinissäkin oli niin, mutta silti - aina yhtä ihastuttavaa. 

Kuva: Kasimir Laine

Sea Lifessa syntyy uusia kaloja ja niitä oli eristetty omiin altaisiinsa. Olivat kuin päiväkodissa, kalatarhassa - niin kauan, kunnes ovat sen kokoisia, että pärjäävät aikuisten kalojen maailmassa. 
Katselemista riitti, tietoa tuli roppakaupalla ja oli vaan huisin mukavaa kierrellä siellä ja olla nenä litussa milloin minkin ikkunan äärellä ja bongata sieltä asukkaita.

Viimeiseksi saavuimme Mikon luokse. Mikko on meriahven ja mielenterveyskuntoutuja. 

Kuva: Kini Laine

Mikosta oli seinällinen tietoa ja lehtileikkeitä. Miten oli joutunut sinne ja kuinka oli hotkaissut mm. harjan. Kun olimme hänen luonaan, hän mökötti, kts. kuva. Oli aivan valkoinen ja yhdessä paikassa. Vaan, paninpa merkille, miten hänen silmänsä liikkuivat, kun heiluimme siinä hänen akkunansa takana. Kun jo yksi meistä sai tarpeekseen mokoman mököttäjän katselemisesta, niin en antanut periksi. Minulla oli huivi, jota aloin Mikolle esitellä ja kappas, kun ihastui. Oli vähän sillai, että on itsekkin aina halunut sellaisen huivin, mutta kun on kala. Hän kuitenkin vaihtoi värinsä tummemmaksi ja ui kaikilla mahdollisilla tyyleillä, veti kylkimyyryä, hitaasti ja nopeesti. Saimme siis varsinaisen uimanäytöksen ja tulimme siihen tulokseen, että kyllä tais Mikko ilahtua meidän vierailusta.  

Tämä ihan vinkkinä, että jos ootte siellä suunnalla, niin menkää moikkaa kaloja ja kertokaa Mikolle terkkuja!

Hakasalmen huvilasta Musiikkimuseoon

Tähän aikaan vuodesta on piristävää piipahtaa pääkaupungissa. Pieni aarteeni matkassa takasi sen, että voin käydä aika monessa paikassa. Kyse on Museokortista, mikä on pieni suuri ja kovin tärkeä seuralainen. Sitä vilauttamalla avautuu monenlaisia näkymiä.

Kun juna toi minut asemalle, minua oltiin vastassa ja siitä sitten ihan ensimmäisenä Hakasalmen huvilaan. Haluan aina kuvitella, kuinka itse Aurora Karamzin ottaa minut siellä vastaan ja kun nousen portaita yläkertaan, voin ajatella, että niin hänkin on joskus tehnyt, kannatellut hameitaan ja noussut ne ikivanhat portaat ylös. 
Nyt siellä on ISMO HÖLTÖn kuvia ja ne olivat kyllä niin ihania ja saavat katsojan aivan nostalgiapöhinöihin. Kuvat ovat pääosin 1960-luvulta ja niin kiehtovaa ajankuvaa, että olisi katsellut niitä loputtomiin. 

Jokainen kuva kertoi omaa tarinaansa ja ne ovat pieniä katkelmia arjesta, ei sellaisia pönötyskuvia, vaan että ooppas nyt siinä, niin minä nappaan kuvan. Ei haittaa, vaikka yksi nappi on auki, päinvastoin.

Lapsikuvat olivat suloisia, mutta ei ollut muissakaan kuvissa moitteen sijaa. 
Suosittelen ehdottomasti, sillä omakin muistilokero alkaa tuottaa tavaraa, kun näitä kuvia katselee. 

Hakasalmen huvilasta menimme Tennispalatsiin HAMiin ja siellä vastassa oli ensimmäisenä TOVE JANSSON-näyttely, juuei muumeja vaan mm. freskoja ja PER OLOV JANSSONin siskostaan kuvaamia valokuvia. Todella upeita. Häkellyin niistä niin, että omat kuvat jäi ottamatta, mutta tässä yksi upea otos sivustolta.

Tove uimassa Bredskärin saaressa
Pellingissä, 1946 / Kuva: Per Olov Jansson

Siellä on pari muutakin näyttelyä, mutta en osaa sanoa niistä juuta enkä jaata, niin jätän sen kaikille muille. Jokainen voi käydä omat arvionsa tekemässä, mutta Toven kuvia kannattaa käydä katsomassa.

Seuraavaksi jäin itekseen jatkamaan kierrosta ja olisin mennyt kaupunginmuseoon ja kävinkin siellä, mutta vain todetakseni, että siellä oli juuri loppunut se sähkökaappinäyttely ja uusi oli rakenteilla. Niinpä sitten tepastelin Kallion ja Vallilan kautta hissun kissun Pasilaan. Siellä on Musiikkimuseo FAME!

Nyt oli niin nykyajan museo, että huhheijjaa! Kaikki tekniikka pelissä ja sai osallistua ja kuunnella musaa mielin määrin. Jo pelkästään se, kun meni hissillä toiseen kerrokseen, niin Niilo Sevänen (Insomnium) toivottaa tervetulleeks siellä hississä! Oikein hihkaisin riemusta! Siellä on sitten sellaisia "pöytiä", mistä voi klikkailla, ketä ja mitä haluaa nähdä ja kuulla ja sitten ei muuta kuin luurit korviin ja fiilaten ja höyläten. Jotenkin minua kiehtoi kaikki vanhat biisit, kuten vaikkapa Eila Pienimäen Vanhan veräjän luona jne. 

Tavaraa, esineitä on myös näytillä. Soittimia ja esim. Katri-Helenan pari kolttua. Olikohan se sitten ollut Helismaan työhuone, mikä on siellä lasin takana.
Vaan onpa sitten verhojen takana aina jotain jännää. On erilaisia huoneita, missä voi yhessä laulaa karaokea, toisessa tanssia valitsemansa "opettajan" kanssa. Olin voinut mennä hytkymään vaikkapa Aira Samulinin tahtiin, mutta jatkoin matkaa. Yhdessä huoneessa kävin kuuntelemassa sinfoniaorkkaa, jossa sain päättää, mitä soittimia korostetaan. Sitten piipahdin huoneessa, missä sai valita musan genren ja sitten esiintyjän. No, Sleepparit puree niin, että juuri kun klikkasin sen, niin koko huone oli sitä musaa ja olin tosi fiiliksissä. Sitten sinne tuli joku toinen asiakas ja turvaväliä naudattaen hävisin takavasemmalle, kun ehkä hänkin halusi kokeilla jotain mahdollisesti aivan erilaista musikkia.

Viimeisenä HEVI-HUONE! Siellä takoi seinällä joku konsertti ja sitten oli niit kuljetuskaappeja, joissa oli ruudut ja siellä joku stara kertoi aina jotain bändistään ja luurien kautta sai kuunnella. Paljon kaikkea roin...tavaraa oli nähtävillä.  Siellä on sitten oikein nahkasohva (varmasti jostain treenikämpältä) ja siinä sitten istuskelin tovin ja nautin atmosfääristä.

Musiikkimuseo FAME on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja sopii kaikenikäisille. 
Alakerrassa on museokauppa ja viihtyisä ravintola.

Museokortti vinkui Helsingissä!

Se oli jo aikaa ennen koronaa, kun sain Museokortin, jota en ehtinyt käyttää. Yritin kyllä, mutta olin silloin liikkeellä maanantaina ja se oli se virhe, mikä osoittautui hyväksi, sillä jos olisin silloin kerinnyt, niin en olisi voinut käyttää museokorttia ja aika vaan kului. Vaan koitti päivä, jolloin pääsin eka kerran museoon kortilla. Hieno tunne!Nyt voin sitten vuoden ajan mielin määrin juosta museoissa - kortilla!

Lähdin junalla Kouvolasta Helsinkiin ja olin hyvissä ajoin, että ihan varmasti ehdin. Niinpä rautatieasemalta lähdin reippain mielin kävelemään kohti Kaapelitehdasta, todetakseni, että olin ihan liian ajoissa. Museot aukesivat vasta klo 11. Kaikille muille tiedoksi, että se ravintola siellä toisella puolella aukeaa aikasemmin. Kävin siellä lähes heti museon aukemisen jälkeen lounaalla, että oli sitten virtaa kulkea kaikki läpi. Söin nakkikeiton ja join oluen - saa arvata, kumpi "keitto" oli kalliimpi/halvempi/riittoisampi...

Museoista ekana kiersin Suomen Valokuvataiteen museon, missä eniten sykähdytti Sanna Kanniston näyttely Ihmettelyn taito.

Miten ensin katsoo kaikki kuvat ja todella ihmettelee, kuinka ne on voitu kuvata. Lopuksi saa nähdä videota siitä, millaisissa olosuhteissa on kuvattu. On siis nähty niin vaivaa ja osattu koko prosessi. Tulee vaan mieleen heti kiitollisuus, että joku tekee taidolla ja me saadaan vain katsella, ihastellen.

Valokuvamuseon jälkeen hyppäsin hissiin, mihin olisi mahtunut 48 henkeä! Yksin huristin kerrokseen, missä oli Hotelli- ja ravintolamuseo. Se oli kohde, mikä minua ehkä eniten kiinnosti, sillä olenhan entisessä elämässäni ollut ravintola-alalla. Kävin siis fiilistelemässä ja nauttimassa "antimista".

Sain aika vapaasti kulkea itekseni, koska oli arki, koska oli aamupäivä ja koska korona...  No, sain keskittyä ihan rauhassa ja soitella levarista lempparidiscokappaleita ja lähes heittää tanssiksi. 

Ravintola-alaan kuuluu myös ALKOt ja oli kivaa historiaa niistä ajoista, kun ei ollut mitään aavistustakaan siitä, että asiakas ottaisi itse hyllystä haluamansa pullon. 
Kaikki esillä oleva oli nostalgihuuruja nostattavaa, etenkin kaikki hotellihuoneet ja niiden sisustukset. Lisäksi hauska oli se "nukketalo", mikä oli rakennettu hotelliksi ja kun painoi nappia, niin aina syttyi jossain huoneessa valo.

Oispa kaljaa oli myös kiva osio! Sekin oli syy, miksi halusin tutustua tähän museoon. Oluen valmistus on kerrottu aika lailla juurta jaksaen. Näyttely jatkuu 30.5.2021 asti.

Lopuksi kävin siellä vessassa ja sitten kerros alemmaksi ja Teatterimuseoon....

Teatterin ystävänä oli myös ilo tutustua Teatterimuseoon, mikä antoi kaikkensa. Oli pukuja, oli lavastuksista pienoismalleja ja sitten olisi voinut osallistua vaikka mihin ja pukea päällensä roolivaatteita. Jätin näihin osallistumiset, koska olin ihan itekseni, mutta silti otin ne ilolla vastaan. Joku äiti oli lastensa kanssa näissä kohteissa iloitsemassa.

Teatterimuseon näyttely on HAIR. Se jatkuu aina 13.9.2020 asti, Toinen kiva näyttely on Kansa elää näyttämöllä eli Työväen näyttämöiden liitto 100v.

Kuvassa lavastuksen pienoismalli

Kosketusnäytöillä oli lisämateriaalia ja niiden käyttöön sai ihan oman kynän, jonka poistuessani pudotin palautuslokeroon. 

Kaapelitehtaalta kävelin Ullanlinnaan ja sieltä Korkeavuorenkadun Designmuseoon! Se on hieno kivitalo, mikä on joskus muinoin toiminut kouluna, jota mm. Tove Jansson on käynyt.

Siellä olikin nykydesign edustettuna. Se ei niinkään kiinnostanut minua, mutta sitten se vanhempi.

Tämä huomattavasti pisuaaria muistuttava allas on kuitenkin Alvar Aallon suunnittelema käsienpesuallas Paimion parantolaan.

Legendaariset kahvipannut (FINEL: Antti Nurmesniemi) hienoissa väreissä. Ensimmäistä kertaa näin mustan pannun. Omassa lapsuudessani meillä oli punainen oman väen käyttöön, koska se oli pienempi. Isompi oli sininen ja sillä keitettiin sitten kun tuli vieraita.

Suomi-konepistooli oli myös vitriinissä ja niin paljon muuta. Nähtävää oli jokaiselle.

Voin siis lämpimästi suositella museokierrosta näissä merkeissä tai ihan oman maun mukaan.

Kuvat: Kini Laine

Elling

Kesän 2020 ensimmäinen kesäteatterireissu osui Suomenlinnaan. Oli lauantai ja päivänäytös. Ilma oli niin kesäinen, ettei olisi voinut olla parempi. Koska se k-alkuinen haitta vaikutti niin, ettei saatu nähdä näytelmää Seitsemännen portaan enkeli, niin Ryhmäteatteri valmisti meille hivenen pienemmän kattauksen ja saimme nauttia esityksestä ELLING. Poikkeustilanteesta johtuen yleisöä oli vain kolmannes, joten suht väljää. Koska siellä ei nyt olleet peitot käytössä, niin olipa oma shaali repussa mukana, vaan sitä ei tarvinnut. Siellä olikin lämmin ja lämmin kaikin tavoin, huomasi selkeästi, että niin henkilökunta kuin yleisökin oli niiiiin mielissään.

Kun esitys alkoi, sitä veti mielen ihan herkäksi, että nuo ihmiset ovat tehneet tämän näytelmän, nuo upeat, osaavat ihmiset ovat harjoitelleet ja saaneet kasaan sen, mitä me voimme ihan kaikessa rauhassa omalta penkiltä katsoa ja antaa tarinan viedä. 
Tämä Elling oli minulle entuudestaan tuttu, mutta Suomenlinnaan sen on ohjannut Juha Kukkonen. Alunperin tarina on norjalainen, kirjana ilmestynyt ja myös elokuvana, jonka moni on varmasti nähnytkin.

Tarina kertoo kahdesta mielenterveyskuntoutujasta, jotka ovat ystävystyneet hoitolaitoksessa ja muuttavat nyt yhdessä tukiasuntoon. Se ei ole helppoa, mutta yritystä on. 
Elling on ahdistunut, eikä mitenkään haluaisi poistua asunnosta, sillä miksi poistua kun on se asunto. Hänelle ajatuskin ulkomaailmasta on äärimmäisen vaikeaa. Hän on lähemmäs 50v ja asunut äitinsä kanssa ja kun äiti kuoli, Elling ei osanut tehdä elämälleen juuri mitään. Elling on pedantti ja katsoo asioita järkevästi, miettii kaikenlaista ja löytää itsestään pian runouden. Tätä roolia näyttelee niin omistautuneesti Robin Svartström.

Elling'n ystävä ja kämppis on Kjell Bjarne. Varsinainen sähläri, jonka pääasiallinen ajatus on naiset, joita hän ei ole koskaan päässyt kokeilemaan. Asian tiimoilta syntyy hupaisia kohtauksia. Taustalta ilmenee Kjell Bjarnen huono äitisuhde. Vaan miten on luonteeltaan niin kovin empaattinen. Santtu Karvonen on niin liikuttavan ihana ja ennen kaikkea uskottava.

Kaikki muut roolit, joita on kuusi, on hoitajaa, tarjoilijaa, runoilijaa... Nämä roolit hoitaa Minna Suuronen. Vain peruukilla, vaatetuksella, kävelytyylillä ja puheen nuotilla ilmenee, millaisesta henkilöstä on kyse. Pidän erityisesti tästä, koska siinä yksi näyttelijä kykenee näyttämään muuntautumiskykynsä.

Kaiken kaikkiaan Elling on näytelmä ystävyydestä. Kaksi täysin erilaista ihmistä ovat ystävystyneet. Ihan parhaita kohtia olivat ne, kun toinen oli heikoilla ja ahdistunut, niin miten se toinen tuli apuun, rauhoitti ja piti kiinni. Yhdessä, toinen toistaan tukien, he alkoivat pärjäämään siinä asunnossa.

Elling on liikuttava tarina, vaikka onkin paikka paikoin kovin hupaisa. Siinä ei naureta kenellekkään vaan ne koomiset kohtaukset ovat arkea ja nimenomaan näyttelijäsuorituksia. 

Ryhmäteatteri näytti, miten voidaan ja osataan. Kaikki toimi erinomaisesti. 

Olin niin iloinen, että pääsin näkemään tämän esityksen! Menkää tekin, vastahan se alkoi. Niin ja sellainen pieni vinkki teille, jotka ette tykkää isoista ihmispaljoudesta, niin nyt on vain se parisataa. On ihan helppo hengittää.

Kuvat: Mitro Härkönen