Kirjakinkerit!

 Jo ammoisiin aikoin on ihmiset kokoontuneet juttelee kirjoist ja lukemisest. Yleensä ovat olleet sellasii parempiväkisii, hienostoporukkaa, joil ol aikaa ja mahollisuuksii lukee. Vaa onpa tänäkii päivään jos vaik kui paljo kaikenmoisii kirjallisuuspiirei. Kolme vuotta sitte mie päätin, että ny pietää Kirjakinkerit!

Mikä se sit o, nii miepä kerron. Meit o vaa neljä, kaks miestä ja kaks naista. Kokoonnutaa ain vuorollaa jonku luon ja ens kahvitellaa ja syyää jotai pient hyvää ja maukast. Vaihetaa kuulumisii. Erääst kulkutauist johtuen, ei oltu iha hetkee tavattu, jote kuulumisii ol ja eväätki meinas loppuu, enne ku muistin kuvaa ottaa.

Sit ku aloitetaa varsinain kinkeröinti, nii taas vuorollaa jokain esittelee, kertoo jotain lukemistaa kirjoist. Yleensä 2-3 kirjaa per tyyppi. Se onkin erityisen jännää, mitä saahaa kuulla. Kirjast kerrotaa, mut ei koko juonta, luetaa ehkä malliks pätkä ja sit keskustellaa. 

Täl kertaa myö oltii Reunan kirjakaupan Gallerias, koska eräs meist, Olli, buukkaa usein siel.

Olli kertoi kirjoist: Anni Kytömäki: Margarita ja Irmari Rantamalan Harhama. Irmari Rantamala on siis Algot Untola ja Harhama on julkaistu 1909.

Porukast seuraava, Tuula, kertoi kirjoista: Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa, Joyse Carol Oates: Blondi, Terhi Törmälehto: Taavi ja Alex Schulman: Eloonjääneet.

Kuvas Olli, Tuula ja Jukka

Täs välis haettii lisää kahvia!

Jukan vuorol olikii pitkä lista, sillä ahkerana lukijaan hän kertoi meil, mitä oli saanu luettuu ja helminä niist: Miika Nousiainen: Juurihoito ja Pintaremontti, Christian Rönnbackan Antti Hautalehto-dekkarit ja useita Auschwitziin liittyviä kirjoja, kuten Auschwitsin kirjastonhoitaja. 

Mie sitte taas kerroin siit, kui mie oon lukent ja kui mie oon kuunnellu äänikirjoi, mutta esittelin sit kirjat: Jukka Sakki: Insinöörin keittokirja, koska se vaa on nii hauska. Anne Tarsalainen: Että muistaisit nimesi, mikä kertoo 1980-1990-luvun vaiheista, kun inkeriläinen Andrei muuttaa Suomeen. Viimeiseen Johanna Hasun psykologiin jännityskirja Roihu.

Kuvas Tuula ja Kini

Meil menee ain se kaks tuntii aika tiukkaa. Se o sellain kakstuntiin, et mite siit saa virtaa ja sil elää ainskii seuraavat kaks viikkoo. Saatii paljo vinkkei ja kirjat vaihtu, ku nii innostuttii toisten lukemisist.

Yleensä myö ollaa tavattu kerta kuukautee, mut ny ku ei oltu tavattu ku joskus viime vuon, niin ehkä myö taas ens kuus nähhää uusiin kirjoin merkeis ja luultavast Jukan luon.
Ollaa kul meseskii vaihettu ajatuksii, mut onhaa live-tapaamiin ain nii eetvarttii!

Lukekaa kirjoi ja jutelkaa niist!

Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnunen on ammatiltaan opettaja, mutta olen oppinut tuntemaan hänet vain kirjojen kautta. Hän on kirjoittanut jo neljä toinen toistaan upeampaa kirjaa, joista viimeisin on
EI KERTONUT KATUVANSA.
WSOY 2020
280s.

Krista Kosonen kertoi somessa perustaneensa Lukupiirin, minkä johdosta ymmärsin, että minun on heti saatava tutustua tähän kirjaan. Äänikirjana siihen oli mahdollisuus ja koska lukijana oli vielä Krista Kosonen, niin tiesin saavani elämyksen.

Kuuntelin lähes herkeemättä kirjaa ja olin niin mukana kuvioissa, että oikein hengästytti. Se kerronta on niin lumoavaa, paikka paikoin herkkää, että vesissä silmin etenin.
Kirja kertoo asioista, mistä ei ole juurikaan ollut tietoa. Naisista, jotka olivat sodan aikana olleet saksalaisen armeijan palveluksessa. Vuonna 1945 heitä on norjalaisella vankileirillä paljon. Viisi heistä lähtee kotiin - kävellen, läpi poltetun Lapin. Kukaan ei halua heitä!

Tommi Kinnunen kuvaa niin taidolla naisten oloja ja mielialoja, että sitä ei voi kuin ihmetellä. Vaikka kyse on vain vaellusmatkasta, niin se miten kylmä on ja kun on nälkä. Miten väsymys ja se, kuinka tulevaisuus on hukassa, tekee naisista välillä ärhäkkiä. Vaan kun on huonot olot, niin kautta aikain huumori on koettu selviytymiskeinoksi ja sitä on, sen verran, että se tuntuu palana kurkussa. 

Krista Kosonen haastattelee Tommi Kinnusta ja suosittelen lämpimästi katsomaan videon. Tämä opettaja ei ollenkaan osaa olla suosittu kirjailija, jonka kirjoja on käännetty ties kuin monelle kielelle ja kuinka hän lumoaa lukijansa. 

Kun hän kertoo päähenkilöstään, naisista yhdestä, jonka nimi on Irene, hän mainitsee, ettei päässyt häntä kovin lähelle. Irene on kuitenkin kuvattu niin, että ainakin minä lukijana/kuuntelijana, ymmärsin Ireneä täysin. Sitä voi yrittää samaistua, miettiä miltä tuntuisi, kun on selvinnyt hengissä, mutta on hyljeksitty, vaikka ei ole mitään pahaa kenellekkään tehnyt.

Kirja jättää pitkän viipyilevän jälkimaun ja ajatukset palaavat siihen aina uudestaan. Tuntui hyvältä, että kaikkea ei ole kirjoitettu, että voi ilahtua uuden asian esille tuomisesta ja millä tavalla.
Kävin jo ihan fyysisesti koskettamassa sitä kirjaa, otin hellästi käteen ja kuiskasin sille: Kiitos!

Kirjailija Juha Mäntylä kertoo pienoisromaanien taustoista

Kirjailija Juha Mäntylä kertoo jazzin sävyttämistä pienoisromaanien syntyvaiheista.

1.   Olet kirjoittanut neljä ihanaa, pientä kirjaa, joissa on kaikissa jokin mystisyys mukana. Mistä se alkoi, mikä oli se lähtökohta näille kirjoille?

-         Audrey, rakkaani oli ensimmäinen ns. pienoisromaani. Se kulki alkujaan nimellä Tuorila, joka on kotikyläni Merikarvialla. Sinne myös sijoittuu tarinan alku ja lopulta myös päädytään takaisin Tuorilaan, aivan kuten muissakin näissä pienoisromaaneissa. Kirjoissa puhutaan kahdesta miehelle tärkeästä paikasta, ja niitä verrataan myös hyvin paljon toisiinsa. Toinen on Tuorila ja toinen on New Orleans, tarinassa molemmat erittäin suosittuja jazz -paikkoja. Aluksi kirjan tarkoitus oli kuvastaa pienessä kylässä asuvan miehen elämää ja sitä kun hän kohtaa naisen ja rakastuu tähän. Tarina jatkui tämän salaperäisen naisen katoamisella. Mies päätti lähteä etsimään tätä upeaan New Orleansiin, jossa hän tapasi myös toisen rakkautensa, jazzin. Mun tarinoissa mystisyys ja normaalisuus kulkevat käsikädessä. Mä voin yhtäkkiä tarinoissani kävelyttää, vaikka Miles Davisin tai Chet Bakerin mukaan tarinaan ja se on minusta normaalia, ehkä toisesta ei ole. Miles ja Chet voivat olla ihan normaaleita ihmisiä, jotka kulkevat meidän jokaisen kanssa keskellä pientä kylää. Mystisyys on paljon kiehtonut ja oon lapsesta asti jo katsonut esimerkiksi televisiosta kaikenlaisia U.F.O:hin liittyviä ohjelmia. Samoin myös nähnyt ja kuullut asioita jotka kaikki eivät näe tai kuule. Ehkä sitä voi sanoa kurkistukseksi näkymättömän maailman puoleen. On tullut vastaan asioita joista en ole tiennyt ja olen ne esimerkiksi kirjoittanut juurikin näihin tarinoihin.

 

2.      JAZZ - kuuntelet jazzia kirjoittaessasi. Mikä merkitys sillä on?

-         Jazz on tärkeä osa mun kirjallisuutta. Esimerkiksi nyt syksyllä ilmestyvä Joulukalenteri kirjasarjan kuudes osa Hotelli Sylvia sisältää tarinan nimeltään Herra Davisin sininen puku, jossa hyvin vahvasti kuljetaan Miles Davisin jäljillä ja myös tarina on kirjoitettu kuunnellen mm. Davisin musiikkia. Samoin näillä neljällä pienoisromaanilla on jokaisella oma teemakappaleensa jotka seuraavat vahvasti tarinan mukana. Jazz musiikkina on monipuolista ja se antaa soittajalle vapauden tulkita. Parhainta jazzia on pienillä klubeilla, joihin on kerääntynyt liuta soittajia ja he mittelevät kilpaa keskenään ja nokittelevat toisiaan mitä uskomattomilla sooloillaan. Samoin kirjoittajana minulle, se antaa vapauden kirjoittaa. Jazzia ja kirjoittamista voi hyvin verrata toisiinsa, se on parhaimmillaan improvisaatiota ilman mitään ennakkoon sovittua säveltä tai tekstiä.

 

3.      Kirjasi ovat täynnä tunteita. Millaista niitä on kirjoittaa?

-         Kirjoittajia on monenlaisia, jotkut tekevät hyvin tarkkaan muistiinpanot mitä missäkin luvussa tapahtuu, mutta mulle se tyyli ei sovi. Saan kirjoitettua parempaa tekstiä niin, että annan oman ajatuksen kulkea vapaana ilman mitään pakonomaista tarvetta saada täyteen monta sataa liuskaa tekstiä. Ehkä näistäkin kirjoista tuli sen vuoksi niin hyviä ja täynnä sellaista mystistä latausta koska en ole kertaakaan ajatellut, että nyt pitää saada aikaa tekstiä sata liuskaa vaan olen vapaasti saanut päättää käsikirjoituksen silloin, kun olen halunnut lyödä sen viimeisen pilkun. Lyhimmillään näissä kirjoissa on yksi luku vain yhden lauseen pituinen ja se mielestäni kertoi silloin kaiken tarpeellisen siinä luvussa. Kappale löytyy Olet valoni, Audrey kirjasta: Luku 56 ja se kuuluu näin: Sydämeni sykki, kipua. Tuo hetki kuvastaa sitä, kun Audrey on kuollut ja kaipuu on kova. Luulen, että jos mulla olisi ollut jokin tavoite tekstin suhteen, niistä ei olisi tullut niin puhuttelevia lukijoille kuin ne nyt ovat.

Kuva: Suvi Siipola

 

4.      Kaikki se mystisyys ja unet, voitko kertoa, miten sait ne mukaan?

-         Mystisyys ja unet ovat kirjojen yksi kantava voima. Kun ne sekoittaa nykypäivään ja mukaan vielä aikaa, jota elettiin lähes sata vuotta sitten. Kun hämmentää tätä soppaa vielä vertailemalla omaa pientä kotikylää ja suurta New Orleansia keskenään, saadaan aikaan melkoinen soppa. Toi on mun maailma, missä mun pääni elää ja jos olisi mahdollista päästä aikakoneella jonnekin, se olisi mahdollisesti juuri New Orleans ja siellä olevat jazzklubit. Voisin hyvin kuvitella itseni istumassa kuuntelemassa kirjojen hahmon Milton ”Milt” Kingin esiintymistä. Varmaan ne parhaimmat tarinat lähtevät siitä, mitä itse haluaa kokea. Jos itse on kokenut ja nähnyt jotain mystistä, niin se on helppo tuoda mukaan tarinaan ja laajentaa sitä näkemystä, mitä kaikkea unet ja mystiset asiat voivat romaanissa tarjota.

 

5.      Osaatko itse soittaa, esim. trumpettia?

-         Trumpettia en osaa soittaa mutta jos saisin sormen napsautuksella jonkun soittimen soittotaidon itselleni, se olisi joko trumpetti tai saksofoni. Olisihan se mahtavaa päästä jonnekin jazz-klubille soittamaan yhdessä Miles Davisin, Chet Bakerin tai Charlie Hadenin kanssa, jos se olisi mahdollista tai oikeastaan miksei se olisi? Mun soittotaito on hyvin rajallista. Ala-asteella pakollinen nokkahuilu ja pianolla osaan soittaa jotain, mutta hyvin, hyvin vähän.

Kiitos haastattelusta Juha!

Äänikirjat tutuksi

Minulla oli pitkään melkoinen vastustus äänikirjoja kohtaan. Halusin, että kirja on oltava fyysinen, kädessä pidettävä ja on ihanaa kääntää sen sivuja kun löhöilee sohvan nurkassa. Vaan kun työmatkoja ajelin ja kyllästyin radioon ja sen loputtomiin mainoksiin, päätin kokeilla äänikirjaa.
Aloitin siis ihan cd-levyillä ja pian huomasin olevani pian myyty. Kuuntelin esim. Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä kaksi kertaa peräkkäin ja siinä on sentään 16 cd-levyä ja hei, Kai Lehtinen lukijana. Siitä se sitten alkoi ja pian olin kuunnellut kaiken minua kiinnostavan kirjaston valikoimista. Autossani ei ollut MP3-mahdollisuutta, joten seuraava askel olikin se, että asensin luuriini sovelluksen, millä voin kuunnella kirjaston E-äänikirjoja. Sovellus on ELLIBS ja melko lailla kätevä käyttää, joskin pyysin siinä vähän apuja perikunnalta. Pian opin sen ja tilanne oli riistäytyä käsistä, koska minulle avautui jälleen uusi maailma!

Aloin harrastaa äänikirjakävelyjä. Nuttu niskaan ja kuullokkeet korville ja ei kun menoksi. Olen saanut mielenrauhaa, raikasta ilmaa, upeita maisemia, ihania tarinoita, hyvät unet ja vaikka mitä. Välillä ajan autolla toiseen kylään, auto parkkiin ja sitten kävelemään.
Lisäksi kaikki kotihommat sujuu kuin leikiten. Jos joku on kotona, kuuntelen kuullokkeilla, jos taas olen yksin, luuri tarinoi minulle pöydällä, liesituulettimen päällä, pesukoneen kulmalla jne.

Myönnän, että olen ihan koukussa! Kun selvisi, että Meritta Koivisto on kirjoittanut kaksi hyytävän jännää psykologista thrilleriä vain äänikirjoiksi, oli pakko tutustua Storytel'iin. Kävelin maat ja mannut, kun kuuntelin ensin...

....missä pieni poika katoaa. Kertojaääninä on kolme naista, Amanda, Eden ja Minerva. Tarina ottaa niin valtaansa, eikä päästä irti. Hetkeäkään ei ole kohtaa, missä miettisi, milloin tämä loppuu. Kun olin tämän kuunnellut, olin lähes hengästynyt ja sitten olisi vuorossa se toinen, No, olen vahvasti sitä mieltä, ettei milloinkaan samalta kirjailjalta saa peräkkäin lukea/kuunnella. Niinpä kuuntelin välillä pari muuta ja sitten oli vuorossa...

Taas se alkoi, en oikeastaan voinut tehdä muuta kuin kuunnella, koska tarina ei anna sellaista kohtaa, milloin voisi pitää tauon. Psykiatrisesta hoitolaitoksesta karkaa Sonja ja jättää jälkeen hoitajan, joka ei enää hoida. Sitten alkaa sellainen meno, kun Sonja tulee Ruotsista Suomeen ja tapaa nuoren naisen, minkä nappaa mukaansa. Mukana on paljon ihmisiä, sillä kyse on eräänlaisesta sukutarinasta. Juonen käänteet ovat yllättäviä, mitään ennalta arvattavaa ei tule vastaan. Kaikkea tutkii ruotsinsuomalainen poliisi Harriet, joka on sairaslomalla...

Olin niin vaikuttunut, että olen sitä mieltä, että jos on lukenut Clare Mackintosh'n kirjoja, niin nyt painitaan niin samassa sarjassa.

Ja nyt ei pääse teatteriin, ei elokuviin, kaikki kulttuuririennot ovat jäissä. Niinpä suosittelen lämpimästi äänikirjoja ja niiden myötä äänikirjakävelyjä!

Enkä suinkaan ole unohtanut käsissä pidettäviä, luettavia kirjoja, sillä luen edelleen! Lojun viltin alla sohvalla, uppoudun kirjaan kuin kirjaan. Luen sängyssä, ennen kuin nukahdan ja hei, vessassa on aina novellikokoelma!