Jälleen oli se aika vuodesta, kun pääsi Loviisan wanhoja taloja ihastelemaan. Äkkiä laskettuna taisi olla kohdallani jo seitsemäs kerta ja aina vaan jaksan olla viehättynyt. Loviisa esittäytyy niin hillityn kauniina, niin lempeän ystävällisenä, että millään ei malttaisi lähteä kotimatkalle.
Tällä kertaa kiinnitin huomiota puutarhojen kukkaloistoon ja ikkunoihin. Kyllä voi ikkunat olla persoonallisia ja sellaisia, että niitä ja niistä katsominen on elämys. Kun on hulppeat kehykset avautuvalle näkymälle, se on jo taulu.
Vaikka kesä oli jo jotakuinkin selätetty, niin silti oli kukkia! Ja miten olivat nätisti istutettu! Puutarhat olivat toinen toistaan kauniimpia ja sielua koskettavia luomuksia.
Tilojen avaruus ja valoisuus on aina hivelevää. Erilaiset portaat ja valot! Kivat yksityiskohdat ja oivallukset.
Mitään ei voinut katsoa yhdellä silmäyksellä. Oli annettava katseen levätä ja painaa mieleen kaikkea näkemäänsä.
Jotta jaksoi kulkea ihanan aurinkoisessa säässä, oli lukuisat mahdollisuudet nauttia ravintoa.
Konditorian ihanat sämpylät, sataman olut ja Kappelin leivokset! Kyllä kelpas!
Kaikki kuistit olivat juuri sellaisia, että olisi vaan halunut istahtaa, juoda kupposen ja antaa ajan olla.
Makuuhuoneissa oli aivan uskomaton harmonia. Heti tuli sellainen levollisen rauhallinen olo.
Joka kerta ja niin tälläkin kertaa, kävi niin, ettei millään kerennyt nähdä kaikkea mitä halusi. Silti tuli hyvä mieli ja ajatus siitä, että ensi vuonna uudestaan!
No nyt sitten pukkaa kotimaista leffaa tämän tästä. Ei ihan edellisestä oltu vielä selvitty, kun taas päästiin näkemään uutta. Taas suuntasimme Kuusaalle ja Studio123. Siellä se oli: Elämältä kaiken sain!
Mitään en oikeastaan ottanut etukäteen selville vaan lähdin ihan "soitellen sotaan". Seuralainenkin kysäisi matkalla, että mitäs me ollaan menossa katsomaan... Joten sellasilla eväillä ja lisäksi tietysti popparit.
Elämältä kaiken sain on elokuva, missä nuoripari Tomi ja Tiina, mukanaan Tomin tytär Emilia, menevät Tiinan vanhan isän luokse syntymäpäiville. Urho-isä asustaa vanhaa kotitaloaan ja ikä on tehnyt jo tehtävänsä, niin isässä kuin talossakin.
Tilanne menee siihen, ettei Urho halua laitokseen, niin muutetaan sitten Urhon luokse pitämään vanhaa isää silmällä. Katsotaan, että hän saa lääkkeensä, syö ja peseytyy, liikkuu ja olisi ottamatta alkoholia. Taloakin pitää rempata ja siihen palkataan remppamies.
Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin pitäisi. Urho ei ole ihan niin seniili kuin vaikuttaisi. Tomin ja Tiinan suhde ei ole niin lutunen ja Emilia ei ole niin angsti, remppamieskään ei ole oikeesti remppamies.
Vesa-Matti Loiri Urhon roolissa on tämän leffan tähti. Hauska, mutta toisaalta niin, jollain lailla todellinen ja uskottava. Mies, joka pitää kiinni omasta elämästään ja joka luo mutkattoman suhteen Emiliaan.
Lenita Susi on näpsäkkä teini-neiti Emilia. Raikas uusi kasvo, joka vetää Loirin kanssa hyvää settiä. Ehkäpä elokuvan parasta antia juuri heidän keskinäiset keskustelut ja oleilut.
Armi Toivanen Tiinan osassa on räväkkä, joka ei saa isäänsä oikein otetta tai toimivaa suhdetta. Onko se niin, että liikaa yrittää holhota ja huolehtia, kaikella hyvällä, mutta silti se ei onnistu.
Peter Franzenilla oli vaihteeks ihan pehmorooli, mikä tuntui sopivan hänelle. Oli mielenkiintoista nähdä hänet herkän miehen roolissa.
Jani Volanen oli Kakena ihan kelmi. Tulee sellainen olo, ettei voi häneen hymyyn luottaa. Melkein pelottava. Silti ihan huikeen hyvä.
Elämältä kaiken sain oli oikein katsottava leffa. Silti, en millään muotoa ymmärrä niitä paria väkivaltakohtausta? Mikä oli niiden tarkoitus? Onko ihan pakko mässäillä sellaisella? En onneksi katsonut niitä, vaan laitoin silmät kiinni, kuulin kyllä mäiskeen ja sen loputtua avasin silmät ja yritin unohtaa.
Naantalin kesäiset maisemat kruunasivat kaiken!
Anjalan kartanon rantarinteelle on rakennettu upea näyttämö ja katsomo. Ilma oli kuin morsian, elokuinen leppeä ilta hiveli ja helli meitä, jotka olimme tulleet seuraamaan kansanoopperaa. Kustaan sota 1788-1790.
Kansanoppera kertoo Kustaan sodasta ja lavalla liikkuu toista sataa henkeä. Vaikka ei ymmärtäisi/muistaisi/käsittäisi 1700-luvun sotajutuista yhtään mitään, nauttii silti täysin siemauksin siitä, mitä näkee ja kuulee. Puitteet ovat ihan huikeat. Jokinäkymä taustalla, mitä on oivallisesti käytetty myös näyttämön liikkuvalla takaseinällä, antaa iloa silmille.
Kun esitys alkaa, niin heti ensi kappaleesta asti sen ymmärtää, että kuulee jotain niin ihanaa ja kaunista, kansanomaista ja niin rytmikästä, että sitä oikein itsekkin innostuu ja tekisi mieli laulaa mukana, hypätä tanssimaan.
Tämä kansanopperan on säveltänyt ja käsikirjoittanut Jouni Sjöblom ja olin ihan mykkänä ihastuksesta. Miten tarttuvia sävellyksiä, miten osuvia ja rimmaavia sanoituksia, miten upeaa suomen kieltä. Toivoisin todella, että Jouni toteuttaisi lisää pitkäaikaisia haaveitaan, sillä niin mieluusti nautimme hänen haaveestaan.
Koko tämän spektaakkelin on ohjannut Piia Kleimola. Nätisti niijaan ja kiitän. Ei liene ihan helpoimpia töitä, ohjata niin suurta sakkia ja saada kaikki toimimaan.
Tanssit on suunnitellut Pekka Penttilä ja se vasta olikin upeaa! Niin yksittäiset ryhmätanssit kuin nekin missä koko joukko menee lavalla. Kyllä vaan oli hienoa.
Serkukset Kustaa Kolmas ja Katariina Toinen - siinä vasta pari - Ruotsi ja Venäjä sotimassa meidän kotoisessa Suomessa. Niin vaan se on Kustaa aikoinaan meidän mantuja käynyt katsastamassa. Saimme siitä mahtavan kuvauksen. Historiaa voi esittää ja kertoa niin monin tavoin ja kyllä tämä oli ihan sieltä parhaammasta päästä.
Rakkaustarinaakin nähtiin, kun Maija ja Matti saivat ja melkein menettivät toisensa.
Kaiken kaikkiaan esityksen seuraaminen oli niin riemullista ja rytmi oli sitä luokkaa, että kun se loppui, olisi tehnyt mieli huutaa, että Älkää lopettako, voisitteko vielä vetää uudestaan.
Mainio esitys siitä, miten kaikki toimii. Hyvin tehty! Mitään vikaa en löydä. Paitsi sen, että jos tämä hieno Jokinäyttämö on viimeisen esityksen jälkeen purettava, niin se on ihan kamalaa.
No herttinen sentään, miten oonkin ollu vapaa, kun ihan meinasin unohtaa, että onhan tässä käyty elokuvissa. Kävin siis katsomassa Ollaan vapaita. Ensi-ilta oli juuri mennyt ja oli tiistai ja elokuviin pääsi kaksi yhden hinnalla, kun vilautti Veikkauksen korttia, niin mitä? Meitä oli siellä viisi! Liekö aurinkoinen ilma tehnyt ihmisistä niin vapaita, ettei pimeä ja viileä elokuvateatteri houkuttanut. No, minua ja seuralaistani kyllä houkutti.
Elokuva on siis tarina kolmekymppisistä, Seljasta(Maria Ylipää), Henristä(Riku Nieminen) ja Iisasta(Pihla Maalismaa), jotka asuttavat kimppakämppää. Selja on heistä ehkä se "aikuisin", seurustelee ja käy töissä ja jotenkin pitää ohjat käsissä. Henri on maailmanparantaja mikäliemuusikko ja Iisalla menee muuten vaan ihan hauskan lujaa.
Tämän idyllin särkee se, kun eräänä päivänä oven takana on teinipoika Leo(Johannes Brotherus), joka osoittautuu Seljan nuorena synnyttämäksi ja pois annetuksi lapseksi. Niin että soppahan se siitä syntyy. Hauskaa on, vaikka ei kuitenkaan kaiken aikaa.
Tarina on kelpo tarina, jota elävöitetään kivasti musiikilla eli tämä Ollaan vapaita, on sellainen raikas musiikkileffa! Erityisesti nautin Maria Ylipään osasta ja etenkin siitä hänen puhtaasta lauluäänestä. Biisit olivat vetäviä!
Positiivinen ruiske oli myös nuori Johannes Brotherus, joka veti osansa niin luonnikkaasti!
Tästä leffasta tuli mukava olo, vähän niin kuin olisi nuorentanut.
Jos vaikuttaa siltä, että tästä on jo kuultu, niin se voi vaikuttaa ihan oikealle. Olen nimittäin jo kertonut näytelmästä Vihan jumala. Vaan silloinpa oli pimeä talvi ja Eero Hasun ohjaamaVihan jumala oli visusti sisätiloissa. Nyt se on sitten samainen näytelmä taivasalla ja kyllä happi riittää, niin nauramiseen kuin ihasteluunkin.
Elina Winnen mahtava lavastus on onnen omiaan Kouvolan museokorttelin Nygrenin talon pihalle kyhättyyn tilaan! Niin lämmin ja kodikas tuntu heti ja eikun nauttimaan siitä ihan mielettömästä tuokiosta, mikä Huttusten olohuoneessa vietetään.
Huttuset, Mikke(Wellu Winne) ja Verru(Ulla Tiainen) ovat niin "kylttyrelli" pariskunta, että oikein huimaa. Juu, kyllä naurattaa! He ovat kutsuneet vieraakseen pariskunnan, jonka poika on lyönyt heidän poikaansa, keppi aseenaan...
Renlundit, Anne(Irma Jäppinen) ja Aleksi(Olli Korpela) ovat sitten eri maata, mutta kupletin juoni onkin se, että ollaan ensin niin kovasti paljon "fiksuja aikuisia", kunnes sitten ei ollakkaan enää niin maltillisia.
Kun pikkuhiljaa alkukankeus karisee, heistä tulee petoja, paitsi tietysi Verrusta, joka ei ole peto.
Uskallan väittää, niin monta kertaa tätä näytelmää katsoneena, että kyllä kannattaa se nähdä! Joka ikinen kerta olen nauranut tikahtuakseni. Aikuisena(muka) ihmisenä nauran aikuisten ihmisten käytökselle, joka kaikessa koomisuudessaan on kovasti uskottavaa.
Tämän Vihan jumalan näyttelijät ovat niin hyviä, niin ilmeikkäitä ja luotettavia, että kyllä - minä uskon heihin!
Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on jo sysisuomalainen käsite. Ei voi olla ketään, kuka ei olisi mieltänsä mennyt pahoittamaan, jos ei ole perunaa ja ruskeaa kastiketta, tai ihan mistä tahansa muusta sysisuomalaisesta syystä. Nyt ei kuitenkaan ole kyse pelkästään siitä vaan Miniästä! Mielensäpahoittajalla on miniä ja tämä onkin ihan eri tarina. Esitetään Kuusankosken kesäteatterissa - kyllä - Kuusankoskitalon pihalla huikeissa puitteissa.
Eero Hasu ja Jyrki Kleimola ovat värkänneet sellaisen esityksen, että siitä ei voi kukaan mieltänsä pahoittaa! Ei voi enempää olla osuvampi näytelmä, sellainen, missä on ihan kaikki se, mitä haluaa nähdä ja kuulla. On musiikkia, on sitä sysisuomalaisuutta, on se mahtava appi-miniä-suhde, on Venäjän kauppaa ja sitä elämää itteesä! Makeasti naurattaa, mutta kyyneliltäkään ei voi välttyä.
Miniän roolin vetää sellaisella vauhdilla ja antaumuksella Tanja Tuomi, että ei voi kuin haukkoa henkeään ja ihastella. Oliko se edes näyttelemistä, sillä niin se kaikki tunnelma ilmeineen tuli esille, ihan joka ikinen hetki. Sitä oli siis kerta kaikkiaan nautinto seurata, mikä voima ja vimma välittyi. Sitä eli niin hänen kanssaan ja nautti joka ikisestä raivosta (tämän voi varmaan vain naiset ymmärtää).
Appiukon roolissa on Aulis Forssell, joka on niin osuma! Lunkisti pahoitteli mieltään aiheesta peruna ja moni muu wanha juttu, että oikein melkein ärsyyntyi, jos ei itekkin niin kovin siitä perunasta tykkäisi. Vanha ukon jäärä, jolla kuitenkin on se kääntöpuoli.
Nuori lahjakkuus Set Häkkinen on Miniän aviomies Martti ja venäläinen Sergei. Eikä siinä vielä kaikki, hän on myös taustabändin kitarassa. Set laulaa, soittaa ja näyttelee ja se on sellainen paketti, mistä todella nauttii.
Maria Koivukari se vetää myös tuplaroolituksen! Hän on se herttainen anoppi ja sitten hän pomppaa lavalle ja onkin Ljudmila. Maria vielä laulaa molemmissa rooleissa ja sekös on kaunista kuultavaa.
Mielensäpahoittaja orkesteri on tämän näytelmän kirsikka kakun päällä! Kruunaa koko esityksen, sillä kukapa voisi pahoittaa mieltänsä elävästä musiikista. Mukana puikoissa Set Häkkisen lisäksi Jenkki Nieminen ja Petri Tähtinen.
Tätä näytelmää ei voi jättää näkemättä, niin on vauhtia ja meininkiä! Kun tämän epistolan käy läpi, ei voi ihan hetkeen pahoittaa mieltään mistään, ei vaikka perunat olisi loppu. Itse asiassa pahoin pelkään, että hyvän mielen tästä saattaa saada, eikä vain hetkeksi.
