Otimme hyvät paikat, minä ja seuralaiseni, eturivistä. Muutama hyttynen - vai olivatko ne tervapääskyjä - lenteli naamalle, mutta rauhottuivat pimeyden hiipiessä päälle. Esityksessä soi musiikki, sillä siellä oli oikea, elävä bändi, jonka rumpalilla oli kassillinen paistettuja rotan poikasia.
Risteyksessä ei ole oikein juonta, mutta juttua senkin edestä. Kasa ihmisiä jossain, joilla jokaisella oli asiaa, painavaa asiaa ja aika paljon asian vierustojakin. Seurasin erilaisia tyylejä kertoa milloin perhosista ja tonnikalapurkeista, sitten menneisyydestä ja ajasta joka ei kulu, kun ei ole tehty mitään ja sitten taas on ja liikaa. Kuuntelin ja aistin tunnelmaa.
Lavastus oli nukkavieru, kaikkea roinaa kerätty kasaan ja siellä täällä oli tulet. Sai sitä oikein kylliksee olla tulehen tuijottaja. Vaikka välillä kävi mielessä, ettei vaan mitään sattuisi. Katsomosta se näyttää erilaiselle, että tuli on jotenkin villimpi. Esiintyjien vaatteet ovat ihania, paksuja ja karvaisia. Tuli lämmin olo siitä, että heillä ei voinut olla kylmä. Ei ainakaan silloin kun sai tanssia. Turkki päällä punkkia!
Hyvällä porukalla oli hyvä veto. Kaksitoista tyyppiä vuoron perään hoiteli osuutensa ja kyllä - oli niitäkin hetkiä, jolloin kaikki olivat äänessä yhtä aikaa. Kaikki olivat yhtä vaikka jotenkin erillään.
Oisi tehnyt mieli kiljua, mutta en saanut, en kyllä pyytänytkään, katselin vaan kun sitä saavillinen oli ja janohan se siitä tuli.
Erilainen kesäteatteri ja mieleenpainuva! Parasta oli valot! Näyttämön takana kuuset vaihtoivat väriä sillai hissukseen ja se oli ilo silmälle ja mielelle. Eikä muuten palellu, sillä onneksi oli just sopivasti päällä - talvitakki ja filtti.
Kiitos koko työryhmälle, jokainen kantoi kortensa kekoon ja siitä erikoismaininta pikkulikoille, Helmille ja Johannalle. Ihan vaan välillä mietin, että mitähän heistä tulee ajan myötä, kun niin olivat uineet heimon hoteisiin...
Kuvat: Mikko Hovi
