maanantai 26. marraskuuta 2018

Viimeinen laiva

Mie se vietin taas Kotka-päivää, tällä kertaa veljen vaimon kanssa ja päivä huipentui teatterilla kun näimme musikaalin Viimeinen laiva. Seuralaiseni oli nähnyt esityksestä jo Turun version, joten nyt oli vuorossa Kotka ja mie se olin ihan jäykkänä uutuuden viehätyksestä. Lähdin siis soitellen sotaan, koska ei mitään ennakkomieltä siitä, mitä tuleman pitää, koska Sting ei ole ollut minun musalistoissani kärkijoukoissa. Viimeinen laiva on siis hänen säveltämä musikaali ja sain kuulla, että kävi katsomassa Turun esityksen ja olipa herkistynyt.


Viimeisen laivan tarina sijoittuu kaupunkiin, missä on telakka ja ihmiset ovat eläneet siellä laivanrakennuksesta. Joten ei ole ollut ollenkaan pöllömpi ajatus ottaa aiheeltaan noinkin laivoihin liittyvää musikaalia juuri Kotkaan. Kotkaan sen ohjasi Hanna Kirjavainen. 

Koreografit olivat omintakeisia ja niin tyylillä tehty ja vedetty, että niitä oli iso ilo katsoa.  Kaiken sen takana on Metsälintu Pahkinen, joka ei todellakaan ole eilisen teeren poika. Hienoa työtä.


Mahtava ja raikas yllätys oli Anne-Mari Alaspää, tarinan naispääosan tähti. Miten oli nuori ja nätti ja kun lauloi, niin varjele, mikä ääni! Siinä äänessä oli jotain, vahvaa ja maagista ja sen tajusi heti kuullessaan, että nyt toimii ja lähtee.


Isä James on Viimeisen laivan johtotähti, kaikkien rakastama, juuri sellainen pappi, joka jokaisessa seurakunnassa olisi onnen omiaan. Antti Leskinen osui roolissaan niin nappiin, että voisin ihan vaikka siunauksen käydä hakemassa.


Miespääosia tähdittää Miikka Tuominen (Gideon Fletcher) ja Roni Mäkinen, joka on ihan huippu! Hän on ensin Gideon nuorena ja sitten hän vetelee Tomin roolin. Hyvin se Miikkakin klaarasi, mutta miten aina lämmittää, kun on joku nuori Roni , mistä heti näkee, että se taito nousee jostain selkäytimestä.

Minulla on joku sellainen suhde Kotkan teatteriin, että tykkään heistä. Niin tälläkin kertaa, siellä kaikki ovat niin hyviä, jokainen omalla tavallaan ja yhdessä. Pakko viel  erikseen mainita Miia Maaranen (Peggy White), minkä ääni on myös niin omanlaisensa ja kaunis. Jarkko Sarjanen yllättää myös sillä, että osaa laulaa, aina sama juttu. Miten sitä aina yllättyy siitä, että laulun ääni löytyy.

Juontahan en kerro, vaan se on mentävä katsomaan, koska se kannattaa. Nenäliinallekin oli sitten tarvetta, vaikka mietin, missä kohtaa, niin vakuutan, että se kohta tulee.

Kuvat. Juha Lahtinen

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Akkapakka

Kun on harmaa päivä, pimeä ilta, palelee ja mieli maassa, niin kyl kannattaa mennä Mikä?teatteriin! Sinne vaan Kouvolan kasarmialueen pieneen huoneteatteriin, missä on idyllinen ja lämmin fiilis. Katsomoon mahtuu kaikki 30 ja mikä nyt menee, niin AKKAPAKKA!

Ohjaus: Heidi Koskinen-Järvisalo
Käsikirjoitus: JENNY ÉCLAIR, RICHARD HERRING, JUDITH HOLDER
Suomennos: Tiina Puumalainen


"Akkana olo ei ole ikäkysymys. Eikä sukupuoleen sidottua. Mieskin voi olla akka. Se on mielentila. Elämänasenne."
Ihan hervotonta tykistystä, niin että naurattaa kaiken aikaa, kaikki! Mikä ihan hupaisinta, niin se, mikä eniten naurattaa, on totta!


Auli Kallio - se joka istuu enimmäkseen tuolissa, laukoo reploja sellaisella nuotilla ja ilmeillä, että oli asia mikä hyvänsä, se hykerryttää. Niin ja kun hän haaveilee lihapiirakasta kahdella nakilla, niin olisin voinut huutaa Bingo!

Ulla Tiainen - akkojen se akka, joka tuo julki asioita, joita en tässä kerro, mutta joita muut vähän meinaavat paheksua, ihan hervotonta! Sukkahousuja on, niitä risoja ja välillä kuuma.

Aija Kajama - räväkkä täti, joka yrittää aina välillä tuoda kaikki luontaistuoterepertuaarinsa mukaan ja muut eivät innostu.


Meille kaikille naisille ja miehillekin  tuttuja asioita käsitellään niin kepeän huumorin avuin, ettei kukaan voi loukkaantua eikä mieltänsä pahoittaa. Kaikki ne listat niistä asioista, mitkä ärsyttää, mitkä on kiellettyjä asuja, miten asiat oli silloin kun olimme nuoria.
Naiset nauraa itelleen ja ta-daa, miehet saavat nauraa heille!

Mikä?teatterin toteutus on raikas ja sellainen ihanan intiimi, kun yleisökin otetaan mukaan. Ollaan vähän niin kuin kaikki samassa veneessä. Miehiä ei juuri ollut siunaantunut paikalle kuin ihan vähemmistö, mutta huomasin, että hauskaa oli kaikilla.

Akkapakka on harmiton näytelmä, mistä jää hyvä mieli. Oikein alkaa miettimään, miten ihan tavallisesta naisen elämästä saakin aikaan hyvän ja ennen kaikkea hauskan näytelmän, mikä koskettaa jokaista.

Vahva suositus tämä, sillä niin oli lysti katella, nauraa ja nauttia esityksestä!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Votkaturistit

Haminan teatteri on aina elämys! Koko talo ja se, miten kaikki sulloutuu eteisaulaan, mistä pitäisi päästä narikkaan, vessaan, saada liput ja päästä teatteriin, joten ollaan silleen kylkimyyryä. Lopputulos on aina se, että kaikki vaan lutviutuu. Kaikki haluaa yht'aikaa sisään, kun ovet aukeaa, koska numeroituja paikkoja ei ole. Minun kohdallani se onni astuu aina tässä vaiheessa kehiin, sillä kun valtaväestö kammoaa eturivin paikkoja, niin minusta ne ovat juuri ne parhaat paikat - kukaan ei ole edessä ja voi kuvitella, että esittävät vain minulle, kun en näe muita.
Ja niin se sitten alkoi - Votkaturistit, Marko Mäkisen ohjaamana. Tarinan on käsikirjoittanut Aimo Vuorinen ja sovittanut Jukka Keinonen.



Koko juttu sijoittuu siihen aikaan, kun suomalaiset piiphtelivat Leningradissa bussilasteittain. Sukkahousuja mukana ja niitä myyden saatiin ruplia, joilla sitten mällättiin. Votkaturistit kertoo porukasta, joka on tälläiselle reissulle lähtenyt ja mukaan oli kertynyt melkoisen kirjava joukko. Pääturistina heiluu Junttilan Kalle, poikamies, jolla on oikein oma maatilakin. Jalle Niemelä on ihan hemmetin hyvä, tosi kiva nähdä hänet välillä näyttämöllä, kun on viimeeksi ollut ohjaajan puikoissa. Jalle on lavalla kuin kotonaan, todella luontevaa ja lupsakkaa menoa.
Olle Tepponen oli Humalikas. Päissään ihan koko ajan, joten Tepposen reploja ei juuri paljoa ollut, mutta sitäkin enemmän aivan mahtavaa kropan työskentelyä. Miten joku voi kaatua niin ryminällä ja mennä niin mutkille, kuin olisi kumia. Loistavaa näyttelemistä! Vesa-Matti Loirikin olisi varmasti samaa mieltä. Jo tämän takia kannatti tulla.


Jenni Roslakka teki rapsakan roolin Roosa Marttisena, joka paukkutti niin Tampereen murretta, että tamperelaisetkin kalpenis. Oli siinä Roosalla aatteen palokin aika roihussaan. 


Nuori Tuomas Guseff veteli Kyösti Jäntin osan kuin vanha tekijä. Aina on hienoa, kun huomaa, miten jollekin joku asia on niin luontevaa, että se on kuin äidinmaidossa imastu. Kyllä, hienoa oli sitä seurata. Siiri Honkonen otti kolme roolia, ollen mm. opas. Kaikki kunnialla läpi. 



Votkaturistit on hauska näytelmä. Haminalaiset ovat tehneet siitä vieläkin hauskemman. Toki se tuo muistoja mieleen, jos mahdollisesti tuli käytyä Leningradissa "votkaturistina", mutta ei haittaa jos ei käynyt. Se kertoo sen ajan tarinaa, mitä se oli, vaikkakin oli hauskaa, niin kyllä totta toinen puoli. 
Suosittelen kyllä kovin lämpimästi, mutta mielensäpahoittajille tämä ei sovi, sillä on se sen verran "suora". Varatkaa silti liput etukäteen, sillä tänäänkin näytös oli loppuunmyyty ja lisäpenkitkin otettiin mukaan.

Kiitos Hamina - kyllä kannatti taas käydä!

Kuvat: Sofia Virtanen

tiistai 13. marraskuuta 2018

Vetää kaikista ovista

Minä se sain onnitella itteäni, kun olin loppukesästä valinnut itselleni autossa kuunneltavaksi äänikirjan Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista. Kuuntelin sitä oikein antaumuksella ja Liisa-Maija Laaksosen lukemana se tarina upposi mieleen. Jossain vaiheessa sain tiedon, että samainen tarina esitetään Anjalankosken teatterissa, Mari Kahrin ohjaamana. Olin heti, että hip-hurraa ja olisin heittänyt kuperkeikan, jos olisin uskaltanut. Kuuntelin tarinan loppuun ja aloin odottaa, että näen sen. 


Tarina sijoittuu heti kansalaissodan jälkeen, kun kaikki vielä jotenkin kytee. Viha palaa mielissä ja ollaan katkeria. Raja valkoisten ja punaisten välillä on syvä. Kauppiasperhe Hänninen edustaa sitä valkeampaa puolta ja Gröönruusin perhe sitä tulipunaista. Oskari Hänninen on se tämän näytelmän nilkki. Timo Kurittu Hännisen roolissa on niin järkähtämätön, että melkein pelotti, en olisi halunut olla hänen kanssaan juttusilla. Se miten kohtelee vaimoaan, niin se on niin rökälemäistä, että kuulin kuinka yleisössä huokailtiin paheksuvasti syvään. Salme-vaimo, jota tulkitsee Raijaliisa Laukkanen tekee hienon työn tulkitessaan sitä kilttiä vaimoa, joka vaan kuuntelee kuinka mies sättii ja väheksyy. Mari-piika (Irma Olenius) touhuaa siinä sivussa.


Gröönroosin Tilda on topakka nainen ja Hännisen Salmen ystävä, koska ovat sukulaisia. Miten on helppoa vaalia ystävyyttä, kun ollaan eri puolilla. Jaana Kurittu on sellainen Gröönruuska, jotta siinä kalpenee kaikki. Sitä aatteen paloa on siihen malliin, ettei se sammu millään.
Tildan poika palaa vankileiriltä ja äärimmäisen huonossa kunnossa. Se on koskettavaa katsottavaa. Henry Holopainen onnistuu todella vaikuttavasti Vienon osassa. Äiti hoitaa poikansa Vienon kuntoon.
Hännisen perheeltä tai Hännisen naispuolisilta tulee apua Gröönroosin perheelle. Välittäjänä Hännisten nuorempi tytär Anja. 

Miten käy Anjan, kun rakastuu Vienoon. Netta Herranen Anjana taiteilee kahden miehen välissä. Vieno on salarakas ja koska on Lauri (Eemeli Kujala), joka on lapsuuden kaveri,  se sopiva, isällekin.


Hännisen vanhempi tytär, Inkeri (Elli Harju) on apteekissa töissä ja jonka paras lääke on kaupparatsu Matti Reima (Jukka Tiitola). Kelpaako Oskari Hänniselle, niin se on tilanne sekin.


Vetää kaikista ovista oli todella hyvä, koskettava. Kun oli juuri nähnyt Kouvolan teatterin Patriarkan, niin sama teema tässäkin, tosin aikakaudeltaan aikaisempi, mutta aina joku määrää. Siitä ei pitemmän päälle hyvä seuraa.
Erittäin suositeltava tämä esitys, joten voin vain lämpimästi suositella sitä, että menette katsomaan, koska enempää en kerro!

Kuvat: Pekka Niemi

maanantai 12. marraskuuta 2018

Patriarkka

Kouvolan teatterissa on nyt nautittavana puhenäytelmä, missä kuulee sellaista settiä, että sitä suorastaan imee ja ahmii. Patriarkka on Juha Jokelan herkullista tekstiä niin oivallisesti asetettuna, että sitä voi vaan ihailla. Tiina Luhtaniemi on ohjannut tämän näytelmän niin loistokkaasti, että se todella osuu ja useammassa kohdassa suoraan tunteisiin.


Patriarkka on perheessä se ylin päättävä elin ja tässä tarinassa se on Harjun perheen isä, Heimo Harju. Hannu Kivioja tekee upean roolin miehenä, joka on elänyt elämää omalla tavalla, kun ei oikein ole muutakaan osanutja miksi oisi, koska niinhän sitä elettiin. Heimo Harjun tapaisia miehiä on maailma täynnä ja he oikeasti luulevat tekevänsä aina kaiken oikein. Muun perheen on vaan alistuttava.


Nina Petelius-Lehto on Virpi Harjun osassa aivan mykistävä, niin että sitä on ihastuksesta haltioissaan. Rouva Harju on ensin se kiltti vaimo, joka on elänyt sellaista vaimon elämää kuin on oletettukin. Vaan sitten tapahtuu käänne, Virpi sairastuu. Kun hän istuu pyörätuolissa, hän alkaa purkaa totuuksia. Poika Jarno tulee häntä tapaamaan ja se kohtaus niin tunteikas, että kun minulla kastui posket, niin en varmasti ollut ainoa. Panu Poutanen Jarno Harjuna on laukonut isälleen suorat sanat, mutta äidille ei ole sellaisia sanoja, koska äiti on äiti. Legendaarinen äiti-poika-kohtaus, mikä tatuoituu mieleen ja mikä itketti vielä kotimatkallakin.
 Jarno pojan roolissa on se, joka uskaltaa nousta vastaan, kun taas tytär Jonna on se kiltti tyttö, joka ei näe mitään ongelmia. Tiina Winter kiltteilee sievästi.

Jokaisen suuhun on kirjoitettu meheviä reploja. Heimo Harjun kaveri Kale Vainio latelee pikkutuhmaa sarjatulta aina kun saa suunvuoron. Juha Hippi (vierailija) on hypännyt suoraan Kalen housuihin ja ottanut tyypin huostaan kaikkine karvoineen. Jarnon vaimo Petra on myös rouva Suorasuu. Satu Taalikainen Petrana kertoo hyvin avoimesti, mitä mieltä on näistä vanhemmista miehistä ja jos voisikin väittää, että se oli huonoa käytöstä?, niin hauskaa se oli myös.

Petteri Hautala ja Emma-Sofia Hautala saavat iloitella 1970-luvun vermeissä nuorina Heimo ja Virpi Harjuna. Sami Kosola pasteeraa energia-alan asiantuntija ollen Jarnon koulukaveri. Puhui asioista, mitkä meni minulla ihan ohi, mutta niin varmaan kuuluikin. Ihanan vakuuttava hän oli. Mirva  Kuivalainen vierailee Kouvolan teatterissa Kalen vaimona ja Anja Vainio ei alistu.

Mitä tulee siihen, että on erilaiset sukupolvet ja niistä tämä näytelmä kertoo, niin kyllä tunnistin erot! Jokainen sukupolvi elää omalla tavallaan ja niissä on totisesti eroja.

Paljon kaikkea saa kokea tämän näytelmän tiimoilta, se on vaan nähtävä, koska se antaa niin paljon, ihan kaikin tavoin. Loistavat näyttelijäsuoritukset, hieno lavastus, ja siis se kaikenkattava kokonaisuus, miten toimiva!

Koko näytelmä on kuin viiden tähden illallinen. On monia eri makuja ja hyvin tarjoiltu. Se etenee hyvässä rytmissä ja kaikki maistuu herkulliselle. Kun se on ohi, voi ottaa servetin ja kuivata silmät.
Todella upea kattaus!

Kuvat: TAVATON media